sunnuntai 30. joulukuuta 2018

David Grossman: Hevonen meni baarin



David Grossmanin romaanissa Hevonen meni baariin seurataan kahden lapsuudenystävän yllättävää kohtaamista. Tuomarin hommista eläköitynyt Avishai saapuu netanyalaiselle klubille seuraamaan Dovaleh-hauskuuttajan stand-uppia tähden itsensä kutsusta – Dovaleh haluaa Avishain ”näkevän” koomikon ihan uudessa valossa.

Hevonen meni baariin etenee kahdella tasolla: Grossman seuraa Dovalehin keikkaa yleisön seassa istuskelevan Avishain näkökulmasta sekä avaa koomikon menneisyyttä runsaiden takaumien muodossa – Dovalehin esiintyminen herättää mielenkiintoisella ja uskottavalla tavalla muistoja eloon Avishain mielessä. Miehet käyvät keikan aikana tietynlaista henkistä vuoropuhelua, ja Grossman osaa hienolla tavalla kuvata taiteilijan ja yleisön välistä vuorovaikutusta, mikä näyttäytyy voimallisimmin nimenomaan pienissä hetkissä.
Hän koskettaa kevyesti otsaansa. Siellä täällä muutamat koskettavat hajamielisesti omaa otsaansa, sekä miehet että naiset. Niin minäkin. Tulee outo hiljainen hetki. Ihmiset vajoavat itseensä. Sormeni lukevat otsaani. Se ei ole minulle helppo, tämä kosketus. Hiuksia on tippunut viime vuosina tasaiseen tahtiin, ja ryppyjä on. Uurteita ilmestyy. Kuin joku tatuoisi otsaa sisäpuolelta, kuvittaisi sitä koristeellisilla viivoilla ja suunnikkailla ja neliöillä. Puskevan härän otsa, olisi Tamara sanonut, jos olisi nähnyt. [s. 179–180]
Huomasin romaania lukiessani nimenomaan intensiivisten ja pitkien keikkakuvausten olevan raskasta ja varsin itseään toistavaa luettavaa, ja Hevonen meni baariin tuntuu vetävän niin itsensä kuin lukijansa piippuun jo ensimmäisellä puolikkaallaan. Dovaleh iskee juttua toimenkuvaansa nähden uskottavista aiheista – navanalusjutut tosin saavat seurakseen hirtehistä huumoria holokaustista, josta ilkamointi on varmasti kuohuttanut israelilaislukijoita. Holokaustivitsit ja israelilaisen viihdemaailman tähtien kustannuksella pelleily menevät varmasti monelta kontekstiin perehtymättömältä suomalaislukijalta hilseen yli.

Dovalehin lavashow´n sisältöjen ja takaumien pitäisi ilmeisesti muodostaa jonkinlainen sujuva kokonaisuus, mutta ainakin omalla kohdallani Hevonen meni baariin tuntui rakentuvan kahden hyvin erilaisen puolikkaan varaan – harmittavasti romaanin selkärangaksi tarkoitettu Dovalehin keikka on näistä kahdesta se heikompi osio. Toisaalta taas Grossman on onnistunut kuvaamaan ja esittämään Dovalehin tosimaailman naurattajien tavoin varsin rasittavana esiintyjänä, jonka yritykset heittää astetta vakavampaa settiä esimerkiksi lapsuudenajan tragedioista tuntuvat kiusallisilta ja epäluontevilta. Avishai ja lukija raapivat kumpikin päätään miettiessään, mitä ihmettä Dovaleh oikein yrittää kertoa esimerkiksi kaikkein latteimpien ja kuluneimpien kaskujen muodossa.
”Oli miten oli, tässä on kyse yksinkertaisesta sielusta.” Hän tukahduttaa hymynpoikasen ja vinkkaa ravintolapäällikköä lähettämään minulle toisen oluen omaan laskuunsa. ”Aloittelijan sielupaketti, ei päivityksiä, ei blingiä, ihan perussielu, sielu, jonka omistava mies haluaa syödä kunnolla ja hiukan juoda ja polttaa pilveä ja laueta kerran päivässä ja panna kerran viikossa mistään murehtimatta, mutta sitten käy ilmi, että tällä rasittavalla vitun sielunketkulla on aivan hulluna vaatimuksia! Sillä on jopa oma luottamusmies!” Hän nostaa taas kätensä ja laskee sormillaan: ”Sydänsuruja – yksi! Ja omantunnon kolkutuksia – kaksi! Ja pahan sanansaattajia – kolme! Ja painajaisia ja levotonta vuoteessakieriskelyä, koska pelottaa että miten tässä käy – neljä!” [s. 37–38]
Valitettavasti Hevonen meni baariin rypee päähenkilönsä tavoin samanlaisissa uskottavuusongelmissa – juonen yllättävä vakavoituminen möykkäävän alun jälkeen on kaikkea muuta kuin kivuton tyylilajin vaihdos, jonka jälkeen paljastuva Dovalehin salaisuus ei oikein lunasta paikkaansa kokonaisuudessa. Menneisyyden tapahtumien valkeneminen kuitenkin muuttaa romaanin tunnelman kokonaan, ja katsomossa istuvilla, Avishain kaltaisilla erityisvierailla on sanansa sanottavanaan.

Hevonen meni baariin on varsin erikoinen romaani, joka on kuitenkin omalla tavallaan puhutteleva kokonaisuus kaikessa epätasaisuudessaan ja holtittomuudessaankin. Näin omintakeisen lukuelämyksen purkaminen voi olla varsin hedelmällistä esimerkiksi ennakkoluulottomien lukupiiriläisten kesken.


Alkuteos: Sus echad nichnas lebar
(Arto Schroderuksen käännös pohjautuu 
Jessica Cohenin A Horse Walks into a Bar -englanninnokseen)
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 196
Kansikuva: Anna Lehtonen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Jari Tervo: Aamen



Jari Tervon viimeisin romaani Aamen tuo vahvasti mieleen toissavuonna ilmestyneen Matriarkan – Tervo lähtee jälleen avaamaan suomalaista nykymenoa useamman traagisen ihmiskohtalon kautta. Tosimaailman puolella vahvassa nousussa oleva maahanmuuttokriittisyys on Matriarkasta tutulla tavalla myös Aamenessa voimakkaasti esillä.

Aamenen keskushenkilönä nähdään kahdeksankymppinen, aivoinfarktistaan toipuva Leo Maanvilja, joka hoipertelee romaanin kiinnostavuudeltaan rajusti vaihtelevien tapahtumien lävitse. Helsinkiläistä kerrostaloyhteisöä koetteleva murhenäytelmä avautuu sinänsä luontevasti melkoisen mittavan kertojajoukon esittämien tarinoiden kautta, vaikka kokonaisuus tuntuukin aluksi erittäin sekavalta – lukijalta kuluu melkoinen tovi Maanviljan klaanin jäsenten välisten suhteiden hoksaamiseen. Sekavuudestaan huolimatta Aamenen juoni onnistuu osoittamaan varsin karullakin tavalla sen, kuinka vähän ihmiset välttämättä ymmärtävätkään toistensa ongelmista ja kärsimyksistä. Nämä hetket jäävät Aamenessa kuitenkin harmittavan vähiin.

Matriarkkaan perehtynyt lukija ei voi olla panematta merkille sitä, miten paljon Tervo lopulta toistaa edellisen romaaninsa sisältöjä uutukaisessaan. Maahanmuuttokysymykset ja maahanmuuttokriittisyys ovat nyky-Suomessa erittäin päivänpolttavia teemoja, joiden käsittely tuntuu kuitenkin tässä romaanissa vähän lepsulta ja ympäripyöreältä – Tervon yritys satirisoida vihapuhetta suoltavia hahmoja on suoraan sanottuna vähän hampaattoman oloista tekstiä. Antiikin ajan näytelmien rakenteesta innoituksensa saanut ”sosiaalisen median kuoro” jää lähinnä vähän päälleliimatun oloiseksi pilkanteoksi kommenttiosastoilla kukkivista kielioppivirheistä ja lähimmäisenvihasta.

Myös muiden teemojen esittäminen lopahtaa tarkoituksettomalta tuntuvaksi möykkäämiseksi, jonka aikana Tervo jää pyörittelemään kuluneita teemoja. Hyvänä esimerkkinä tästä käy kohta, jossa Leon äiti Karoliina Maanviljaa jakaa ajatuksiaan haudan takaa.
Te ette sikiä enää ollenkaan – telkkarit on isoja kuin näyteikkunat – sylkipisarat ja hilsehaituvat näkyvät – kaikki maailman äänilevyt mahtuu stidiaskiin – mulla oli satakuusikymmentä levyä, valtaosa savikiekkoja ja ne vei helvetin pitkän pätkän kirjahyllystä semmosesta kohtaa johon olisi mahtunut tietosanakirjoja – niitäkään ei ole enää – kaikki vempaimet on ja palkkaa kaksikymmentä kertaa enemmän kuin viisikymmentäluvulla ja puhelimesta voi tilata ruokaa kotiin…
   Te lerpat ja te lahopillut synnytätte yhtä vähän lapsia kuin nälänhädän vuosina – te ette synnytä lapsia eikä niitä saa tänne tuodakaan – mitä te teette, te runkkaatte, mieluummin kuin naitte huohottaen ja litisten ja hikoillen, tiedätkö vanhuspoikani mitä te teette – ketkä te, se kysyy – te suomalaiset, te teette itsemurhaa, tuijotatte ruutua käsi housuissa, niin täältä lähtee kansa joka aina maksoi velkansa ja kun tästä korottaa äänensä kaikki ilmoittavat etteivät he ole tähän syyllisiä – joku muu on, ne kyllä tekis lapsia jos siitä maksettaisiin –
[s. 131]
Aamen on rutiininomaiselta tuntuvaa ajankuvaa nyky-Suomesta, eivätkä runsaslukuisen hahmokaartinkaan toimet ja kohtalot jaksa kiinnostaa lukijaa. Yhteiskunnallisia ilmiöitä puivaa kirjallisuutta etsivien kannattaa mieluummin tarttua vaikkapa Ossi Nymanin Röyhkeyteen.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 
Kansikuva: Tuuli Juusela
Lajityyppi: satiiri, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Naomi Alderman: The Power



Naomi Aldermanin kehuttu ja kohuttu romaani The Power tuo kaikessa provokatiivisuudessaan mieleen Margaret Atwoodin Orjattaresi-teoksen. Englanninkielistä proosaa vierastavienkaan ei onneksi tarvitse jättää tätä helmeä väliin, sillä The Power ilmestyy alkuvuodesta Gummerukselta suomeksi Marianna Kurton Voima-käännöksenä.

The Power käynnistyy, kun naiset ympäri maailmaa huomaavat hallitsevansa sähköä – eikä mikään ole enää entisellään. Voimaantunut ja uusista kyvyistään huumaantunut naisväki aikoo tasata tilit maailmaa hallinneiden miesten kanssa, ja pian kokonaiset valtiot sortuvat ”tyttöjen päivän” alettua. Romaanissa seurataan naisten kostoretkeä useamman vuoden mittaisen ajanjakson verran neljän eri hahmon vaiheiden kautta.

Kasvattivanhempiensa luota hatkat ottava ja poikkeuksellisilla sähkövoimilla varustettu Allie päätyy Yhdysvalloissa hengellisen vallankumouksen keulakuvaksi, kun taas rikollisperheeseen kuuluva englantilainen Roxy on melkoisessa lirissä sotkeutuessaan jengisodan käänteisiin. Amerikkalainen pikkupoliitikko Margot valjastaa voimansa uran edistämiseksi, mutta hän kantaa huolta omien kykyjensä kanssa kamppailevasta Jocelyn-tyttärestään. Romaanin ainoa mieshahmo eli YouTube-”journalistina” työskentelevä Tunde puolestaan matkustaa keskelle kiivaimpia vallanvaihtoja, joissa edellä mainitut naiset ovat mukana päärooleissa.

Aldermanin romaani on runsas mutta miellyttävän ripeätahtisesti etenevä kokonaisuus. Alderman kuvaa uskottavasti ja mielenkiintoisesti niin hengellisiä kuin tieteellisiä vastareaktioita, joita naisten saamat supervoimat synnyttävät – ennen kaikkea Allien oma matka uskonnolliseksi propagandahahmo Eveksi on todella jännittävää ja puistattavaakin luettavaa esimerkiksi hengelliseen aivopesuun liittyen.
They say, ’Why do you call God ”She”?’
   Eve says, ’God is neither woman nor man but both these things. But now She has come to show us a new side to Her face, one we have ignored for too long.’
   They say, ’But what about Jesus?’
   Eve says, ’Jesus is the son. But the son comes from the mother. Consider this: which is greater, God or the world?’
   They say, for they have learned this already from the nuns, ’God is greater because God created the world.’
   Eve says, ’So the one who creates is greater than the thing created?’
   They say, ’It must be so.’
   Then Eve says. ’So which must be greater, the Mother or the Son?’
   They pause, because they think her words may be blasphemy.
[s. 80]
The Power ei ole kuitenkaan erityisen tasapainoinen lukuelämys, sillä tarinan kunnianhimoisuus ja monitasoisuus tekevät ajoittain kokonaisuuden seuraamisesta haastavaa puuhaa – pahimmillaan Aldermanilla tuntuu olevan turhan monta rautaa tulessa, ja eri juonikuvioita yhdistellään väkivaltaisesti. Esimerkiksi Roxyn tupsahtaminen Amerikkaan ei ole kovinkaan luonteva aasinsilta Allien maailmaan. Margot jää politikointeineen tarinan edetessä harmittavasti tyttärensä haasteiden jalkoihin, mutta toisaalta Jocelynin ihmissuhdeongelmien kautta päästään pidemmän päälle erittäin mielenkiintoisen sisällön äärelle – esimerkiksi sähköä hallitsevat miespuoliset hahmot kääntävät kokonaisuuden päälaelleen.

Tunde on mielenkiintoinen lisä kokonaisuuteen. Toimittajahahmo pääsee havainnoimaan ja todistamaan ihmisyyden rumimpia ja vastenmielisimpiä piirteitä – ihmiskunnan valtasuhteiden heilahtaminen päälaelleen ei poista esimerkiksi ihmiskaupan kaltaisia ilmiöitä. Miesten ja naisten ääriliikkeiden toiminnan kuvaaminen on sekin mielenkiintoista ja kylmäävää luettavaa siitä, kuinka aatteet voivat kärjistyä ja eskaloitua seuraamuksiltaan tuhoisiksi näkemyksiksi; eräskin naistaho hekumoi kuin Orjattaresi-romaanissa ikään ajatuksella siitä, että miehet pitäisi sulkea kotiin ja päästää ulkomaailmaan vain naispuolisen huoltajan seurassa. Radikalisoituneiden miesasiamiesten öyhöttäminen on sisällöltään varsin tuttua tosielämän puolelta.
Tunde’s read this theory before. You can’t have a good conspiracy plot without any conspirators. He’s only surprised that UrbanDox hasn’t mentioned Jews.
   ”The Zionists used the concentration camps as emotional blackmail to get the stuff shipped out in the water.”
   There we go.
   ”It was a declaration of war. Silent, stealthy. They armed their warriors before they sounded the first battle cry. They were among us before we even knew we’d been invaded. Our own government has the cure, you know, they’ve got it under lock and key, but they won’t use it except on the precious few. And the endgame… you know the endgame. They hate us all. They want us all dead.”
[s. 178–179]
The Power on yliluonnollisista elementeistään huolimatta uskottava ajatusleikki ihmiskunnan sisäiset valtasuhteet mullistavista tapahtumista. Kyseessä onkin varsin monitasoinen kokonaisuus, jonka kintereillä pysyminen vaatii lukijaltaan paljon – mikäli englanninkielinen proosa tuntuu haastavalta, omia kykyjä ei kannata ehkä lähteä kokeilemaan juuri tämän teoksen alkukielisen version kanssa.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Penguin Books
Sivumäärä: 339
Kansikuva: Nathan Burton
Lajityyppi: fantasia, scifi, kollaasiromaani, toiminta
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

torstai 29. marraskuuta 2018

Ryūnosuke Akutagawa: Hammasrattaat


Viime keväänä ilmestynyt Hammasrattaat-novellikokoelma esittelee Ryūnosuke Akutagawan lyhytproosavetoisen tuotannon ikimuistoisimpia paloja. Alkujaan liki sata vuotta sitten kirjoitetut tarinat ovat erittäin omintakeisia kaunokirjallisia elämyksiä kaikessa omituisuudessaan ja huikeassa monitasoisuudessaan.

Akutagawa yhdistää itämaisen kertomaperinteen oleellisimpia elementtejä läntiseen fantasiaan ja satiiriin luontevalla tavalla. Kirjailijan mielikuvituksekkuus ja kerronnan rikkaus kukkivat vapaimmin Hammasrattaiden sivumäärällisesti pidemmissä kertomuksissa. Esimerkiksi hitaasti käynnistyvässä Helvetinsermi-novellissa Akutagawa pohjustaa omalaatuisen taiteilijan pöhköyttä ja juoruilun ympärillä pyörivän hovielämän kiemuroita kiinnostavalla tavalla.

Kappa-tarinassa ääneen päästetään mielisairaalan potilas, joka on asunut kertomuksensa mukaan mystisten kappojen kansoittamassa maassa. Potilaan esittämä selonteko tästä seikkailusta kasvaa suorastaan Orwellin ja Vonnegutin kaltaisten mestareiden sfääreihin, kun Akutagawa esittelee Kappamaan erikoisuuksia. Sorretun työväenluokan, itseriittoisten runoilijakappojen ja saukkoja vastaan käytyjen veristen sotien ohella myös kappojen omituiset lisääntymiskäytännöt nousevat tapetille.
Asuttuani Kappamaassa jonkin aikaa pääsin Bagin mökkiin seuraamaan hänen vaimonsa synnytystä. Kappat synnyttävät samalla tavalla kuin ihmisetkin. Samalla tavalla he myös saavat synnytyksessä apua lääkäreiltä ja kätilöiltä. Mutta kun koittaa varsinaisen syntymisen hetki, lapsen isä asettaa suunsa äidin sukupuolielimille ja kysyy kovalla äänellä kuin puhuisi puhelimeen: ”Haluatko sinä syntyä tähän maailmaan? Harkitse tarkkaan ennen kuin vastaat.” Äidin viereen polvistunut Bag toisti tämän kysymyksen monta kertaa. Sitten hän kurlasi pöydällä olevalla desinfiointiliuoksella. Silloin äidin vatsassa oleva lapsi kuului sanovan hiljaa, hieman vastahakoisesti: ”Minä en halua syntyä. Ensinnäkin perintötekijäni ovat isäni puolelta mielisairaustaipumustenkin osalta aivan kamalat. Toiseksi uskon, että kappamainen tapa olla olemassa on pahasta.”
   Lapsen vastaus sai Bagin rapsuttamaan hämillään päätään. Paikalla ollut kätilö kuitenkin törkkäsi heti paksun lasisen putken Bagin vaimon emättimeen ja ruiskutti sisään jotakin nestemäistä. Vaimolta pääsi syvä henkäys kuin helpotuksen huokaus. Samalla hetkellä suureksi paisunut vatsa lässähti ja kutistui kuin vetykaasusta tyhjentynyt ilmapallo.
[s. 131–132]
Lyhyemmät tarinat ovat varsin omalaatuisia lukukokemuksia – kertomusten iän huomaa ajoittain tietynlaisesta faabelimaisuudesta ja vahvasta moraalisesta latauksesta. Hyvänä esimerkkinä tästä käy novelli Taikuus, jossa rahanahne onnenonkija yrittää taivutella intialaisen maagikon jakamaan viisauttaan ja taitojaan. Akutagawa onnistuu myös yllättämään kokoelman niminovellissa, jossa nimetön kirjailija yhtäältä pelkää mutta toisaalta myös odottaa kuolemaa tavalla, joka tuo melankolisuudessaan mieleen Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja II -lyhytproosakokoelman synkimmät tekstit.

Sitä vastoin Nenä-kertomusta tähdittävä, epäkäytännöllisen suurella tuulenhalkojalla varustettu munkki on nenävärkkinsä kanssa tuskaillessaan varsin inhimillinen hahmo, jonka kehittyminen ja henkinen muutos tarinan aikana ovat mielenkiintoista seurattavaa. Nenänpienennysyritykset taas ovat suorastaan häiriintynyttä luettavaa, ja pseudotieteelliset toimet tuovat kaikessa rajuudessaan mieleen Daniil Harmsin Sattumia-lyhytproosakokoelman tekstien nyrjähtäneen julman maailman.
Hoito oli äärimmäisen yksinkertainen. Nenä piti vain keittää kuumassa vedessä, minkä jälkeen sitä piti talloa.
   Temppelin kylpyrakennuksessa lämmitettiin vettä joka päivä. Munkkioppilas kävikin heti hakemassa kannullisen niin kuumaa vettä, ettei kestänyt kastaa siihen sormeaan. Nenää ei voinut laskea kannuun suoraan ilman pelkoa siitä, että kannusta nouseva höyry olisi aiheuttanut palovammoja Naigun kasvoihin. Niinpä oppilas päätti puhkaista reiän tarjottimeen ja asettaa sen kannun suuaukon peitoksi niin, että Naigu sai laskettua nenänsä kannuun reiän kautta. Vaikka nenä sitten lilluikin yksinään kuumassa vedessä, sitä ei poltellut lainkaan. Jonkin ajan päästä munkkioppilas sanoi:
   – Eiköhän se ole jo keittynyt tarpeeksi.
   Naigu hymähti karvaasti. Hänen mieleensä nimittäin juolahti, ettei kukaan sivullinen olisi voinut moisen lausahduksen perusteella mitenkään arvata, että he puhuivat nenästä. Nenä kutisi kuumassa vedessä hauduttuaan kuin kirpun syömä.
[s. 25]
Hammasrattaat onkin ehdottomasti yksi tämän kirjavuoden vinksahtaneimmista lukuelämyksistä. Aporia onkin tehnyt melkoisen kulttiteon julkaistessaan näin persoonallista japanilaista kirjallisuutta suomeksi, ja toivottavasti saisimme tulevaisuudessa nauttia Akutagawan muustakin tuotannosta – näin kiehtova ja omaleimainen alkukattaus jättää janoamaan lisää.


Tekstien kirjoitusvuodet: 1915–1927 
Suomennos: Markus Mäkinen
Kustantaja: Aporia
Sivumäärä: 218
Kansikuva: Matti Jalava ja Janne Mustonen
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, fantasia, satiiri
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen



Maailmanloppu on koittanut suomalaisessa kirjallisuudessa viime vuosina säännöllisin väliajoin: Laura Gustafssonin Korpisoturi yllätti survivalismivetoisella kertomuksellaan lopunaikoihin varautuneesta erakosta, kun taas Tuomo Jäntin Versossa räpiköitiin ekokatastrofien ja ihmiset kasveiksi muuttavan luonnonilmiön ristivedossa.  Piia Leinon Taivas puolestaan seurasi Helsinki-nimisen kaupunkivaltion elämää Harmageddonin ja sisällissodan jälkeen, ja nyt syksyllä markkinoille pujahtanut Harri V. Hietikon Pandemian jälkeen muiluttaa lukijan jälleen keskelle maailmantuhon jälkeistä kaaosta. Vieläkö suomikummainen post-apokalypsi jaksaa kiinnostaa?

Pandemia kolmoseksi nimetty kulkutauti on pyyhkäissyt maapallon yli, ja sairauksista ja kaaoksesta hengissä selvinneet ihmiskunnan rippeet ovat kääntyneet tuttuun tapaan toisiaan vastaan. Suomikin on jakaantunut eri heimojen hallitsemien alueiden mukaan, ja Pandemian jälkeen seuraa Auktoriteetti-tahon riveissä työskentelevän luutnantti Naavasaappaan vaiheita. Romaani alkaa, kun omapäinen veteraani hätistellään Turun linnan suojista vaaralliselle matkalle hakemaan luopioeverstiä Kajaanin viidakoista.

Pandemian jälkeen avaa Naavasaappaan reissua seuratessaan maailmanloppuun johtaneita tapahtumia, joita kyyninen ja yksioikoisesti ajatteleva päähenkilö pyörittelee mielessään. Naavasaapas toimii ja ajattelee ammattisotilaan tavoin suoraviivaisesti, ja miehen mietteissä kulkee mukana yllättävän voimakas katkeruus ”muinaisen” maailman välinpitämättömiä ja typeriä ihmisiä kohtaan. Päähenkilöllä on sanansa sanottavana monista nykymaailman ilmiöistä, kuten esimerkiksi muunsukupuolisuudesta, sosiaalisessa median mielipahaisuudesta ja pakolaiskriisistä, joista viimeinen on Hietikon romaanin maailmassa ollut tuhoisan kulkutaudin puhkeamisen kannalta erittäin oleellinen tekijä.

Naavasaappaan katkeruuden osoitukset tuntuvat tiettyyn rajaan asti uskottavalta ja kiusallisen terävältä huomioilta siitä, kuinka vähän keskitymme nykyhetkessä ympäristömme tapahtumiin ja ilmiöiden taustalla vaikuttaviin tekijöihin. Pidemmän päälle murpattaminen alkaa kuitenkin jo vähän ärsyttää, kun provosoivat mietteet jäävät yksitasoiseksi mollaamiseksi.
Toisekseen, vaikka jollain konstilla olisimme saaneet serverikeskukset ja kovalevyt auki, hyöty olisi ollut rajallinen. Viimeiseksi jääneiden vuosikymmenten tuottamat tieteet ja taiteet olivat tuskin muuta kuin totuutta kaihtavaa suhteellisuusajattelua ja identiteetiltään häiriintyneiden yksilöiden pahanolon ilmauksia, vailla ihmiskuntaa kehittäviä ja ylevöittäviä tarkoitusperiä. [s. 88]
Vaikka Naavasaapas osoittautuukin ajoittain vähän kuluttavaksi seuraksi, miehen matka on täynnä mielenkiintoisia nähtävyyksiä ja kokemuksia. Hietikko on vanginnut sivumäärältään vaatimattomaan romaaniinsa monitasoisen maailmanlopun jälkeisen miljöön, jossa nykyaika ja mennyt kohtaavat muista populaarikulttuurin tuotoksista ammentavissa muodoissa – aseistetut huligaanijengit tuovat mieleen Mad Max -leffojen anarkistiset asvalttisoturit, ja teknologiasta ”vapautuneet” selviytyjät ovat palanneet entisaikojen oppeihin kuten The Walking Dead -sarjakuvien myöhemmissä vaiheissa tehdään. Vanhat purjealukset seilaavat autioituneella Itämerellä, suunta löytyy aina viimeistään tähtitaivaalta ja lähitaisteluaseet ovat korvanneet epäluotettaviksi koetut tuliluikut.

Hietikon maailmanlopun jälkeinen Suomi on hajonnut omapäisten aluehallitsijoiden läänien halkomaksi tilkkutäkiksi, jonka läpi kulkiessaan Naavasaapas kohtaa jos jonkinlaista menijää – esimerkiksi rautatiekiskoilla paikasta toiseen junailevat ortodoksimunkit ja kulkutaudin jälkioireista kärsivä, asuntovaunussa piileskelevä noita ovat varsin unohtumattomia tuttavuuksia. Suomea ristiin rastiin matkustanut Naavasaapas osaa iskeä tarinaa aikaisemmin kohtaamistaan elämänmuodoista, ja varsin häiriintyneiksi riehaantuvat muistot ovat parhaimmillaan varsin puistattavaa luettavaa. Hyvänä esimerkkinä tästä käy kohta, jossa Naavaparras varoittelee lukijaa ”Mansister Cityn” kauhuista.
Ne selviytyneet, joiden tuossa kahden järven rajaamassa loukossa tiedettiin vielä asuvan, pitivät majaansa viemäriverkostossa tai maanalaisissa käytävissä ja olivat vajonneet täydelliseen barbariaan.
   Ilmeisesti metaanin ja rikkivedyn kaltaisten mätänemiskaasujen huumaamina he kumarsivat ruumiita kaluavia koiria jumalinaan.
   He kantoivat niiden eteen kiinni saamiaan rottia ja lokkeja, aterioivat yhdessä niiden kanssa ja pahempaakin.
   Näitä kirottuja, päivänvaloa arkaillen karttavia, vastenmielisiä ali-ihmisiä ja epäolentoja kutsuttiin myös Anubiksen palvojiksi, egyptiläisen koirankuonolaisen mukaan.
   Jokaisella, jopa erämaan kaikkein siivottomimmalla hylkiöllä oli eettinen oikeus ja vapaus vailla minkäänlaista rangaistuksen pelkoa kiduttaa ja tappaa heitä mielensä mukaan.
   Esimerkiksi Auktoriteetti oli niin sanotun Turun puhdistuksen aikoihin jopa palkinnut tällaisista teoista, mikäli ne oli uskottavasti kyetty näyttämään toteen.
[s. 164]
Pandemian jälkeen on varsin tiivistahtinen mutta sisältörikas romaani, jonka kaikki elementit eivät kuitenkaan lunasta paikkaansa kokonaisuudessa. Esimerkiksi väkinäisiltä tuntuvat yliluonnolliset käänteet jäävät vähän ylimääräisen oloisiksi lisiksi. Sitä vastoin tarinan päätös herättää ristiriitaisia tunteita kaikessa itsetietoisessa ytimekkyydessään ja äkkinäisyydessään.

Hietikon romaani tarjoaa rosoisen ja teemoiltaan ajoittain turhankin mustavalkoiseksi jähmettyvän odysseian, joka kuitenkin tempaisee rohkean lukijan varmasti mukaansa kaikessa mielikuvituksellisuudessaan. Pandemian jälkeen onkin juuri sopivan ripeätahtinen ja omintakeinen maailmanlopun jälkeinen road trip.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Reuna
Sivumäärä: 245
Kansikuva: Gravision
Lajityyppi: seikkailu, fantasia, jännitys, toiminta
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 15. marraskuuta 2018

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja II – Tanssia ruusuilla


Lucia Berlinin omintakeinen ja rujonkaunis proosa teki taannoin melkoisen säväyksen Siivoojan käsikirja -kokoelman muodossa. Siivoojan käsikirjan toinen osa Tanssia ruusuilla sisältää 18 novellia, joiden sekaan ei ole eksynyt yhtä ainutta keskinkertaista tekstiä – kertomukset muun muassa irtolaisten elämäntavasta innostuvasta lakimiehestä, kuolinpesiä puunaavasta siivoojattaresta ja taidokkaan sairaanhoitajan yksikseen pyörittämästä sairastuvasta ovat tämän kirjavuoden kovinta lyhytproosaa.

Berlinin syöpää sairastavan Sally-siskon surkea kohtalo toimii tekstien punaisena lankana, ja lukija saa tuttuun tapaan perehtyä Berlinien klaanin tragedioihin ja tutustua värikkäisiin perheenjäseniin. Esimerkiksi ykkösosassa taatusti unohtumattoman ensiesiintymisensä tehnyt hammaslääkärivaarikin vilahtaa tarinoiden seassa.

Berlin liikkuu tarinoissaan tuttuun tapaan luontevasti ja mielenkiintoisesti jossain tositapahtumien ja sepitteiden rajamailla. Suurin osa novelleista tapahtuu enemmän tai vähemmän samassa todellisuudessa, jonka äkkiväärissä tapahtumissa Berlin on itsekin mukana eri-ikäisenä. Kauniit ja huolettoman häiriintyneet lapsuusajan muistot, alkoholismin sävyttämä aikuiselämä sairaan siskon hoivaamisineen sekä Berliniä itsekin lähestyvä kuolema määrittävät tekstien tunnelmia samalla tavalla kuin aikaisemminkin.

Kerronta on tuttuun tapaan häikäisevän monitasoista ja kauniin soljuvaa. Esimerkiksi Hiljaisuus-lapsuuskuvaus on kaikessa rujossa rikkaudessaan ja taustalla häilyvässä vaarantunteessaan yksi kokoelman hienoimmista teksteistä.
Myimme arpoja kaikkialla. Hotelleissa ja rautatieasemalla, sotilashuollon klubilla ja Juarezissa. Kaupungin lähiöt olivat kuin taikaa. Kun siellä kävelee pitkin katuja, ohi talojen ja pihojen, voi joskus illalla nähdä perheitä syömässä tai istuskelemassa yhdessä ja saada ihania välähdyksiä ihmisten elämästä. Hope ja minä kävimme sadoissa kodeissa. Me olimme seitsenvuotiaita, kumpikin eri tavalla hassun näköisiä, ja ihmiset pitivät meistä ja olivat meille ystävällisiä. ”Tulkaa sisään. Ottakaa limonaatia.” Näimme neljä siamilaista kissaa, jotka käyttivät oikeaa vesivessaa ja jopa huuhtelivat pöntön jälkeensä. Näimme papukaijoja ja yhden yli kaksisataakiloisen ihmisen, joka ei ollut poistunut kotoaan kahteenkymmeneen vuoteen. Kaikkein eniten meitä kuitenkin miellyttivät kauniit esineet: maalaukset, posliiniset paimentytöt, peilit, käkikellot ja kaappikellot, värikkäät tilkkupeitot ja matot. Meistä oli mukavaa istuskella meksikolaisten keittiöissä kanarialintujen keskellä, juoda oikeaa appelsiinimehua ja syödä pullaa. Hope oli terävä ja oppii espanjaa pelkästään kuuntelemalla naapuruston väkeä, joten hän pystyi puhumaan vanhojen eukkojen kanssa. [s. 183]
Kirjailijan oma kamppailu viinan kanssa on vahvasti pinnalla Tanssia ruusuilla -kokoelman novelleissa, joissa läträtään iloliemillä yhtä avoimen holtittomasti kuin viimeksikin. Inhorealismin puolella säännöllisin väliajoin vieraileva kerronta tuo mieleen Edward St Aubynin niin ikään omaelämäkerrallisen Patrick Melrose -saagan huumesekoilut – Loistava menneisyys -kokoomateoksen romaanit sisältävät samanlaisia itseinhon sävyttämiä mutta ihailtavan kipeästi kuvattuja kohtauksia päihderiippuvaisten yksilöiden elämästä. Esimerkiksi kahden rakastavaisen yö poliisiaseman putkassa kuvaa pohjalla olevien ihmisten keskinäistä hellyyttä julman raadollisella tavalla.
Minä nuolin veren Jessen silmistä. Siihen meni pitkän aikaa; veri oli paksua ja paakkuuntunutta ja sitä oli tarttunut ripsiin. Oli pakko syljeskellä. Ruosteenvärisen reunuksen keskeltä Jessen silmät hohtivat hunajanruskeina.
   ”Hei Maggie, hymyilisit vähän.”
   Me suudeltiin. Vartija veti minun pääni pois ja löi. ”Saastainen narttu!” se sanoi. Juuri silloin kuului kovaa karjuntaa, ja Joe tuotiin sisään meidän seuraksi.
   Joe oli pidätetty, syynä säädytön kielenkäyttö naisten ja lasten kuullen. Joe oli suuttunut, kun sille ei suostuttu kertomaan, mitä meille oli tapahtunut.
   ”Tämä kaveri on kyllä tarpeeksi vanha Redwood Cityyn.”
   Joe ei voinut halata meitä, koska sen kädet oli sidottu selän taakse, joten se suuteli meitä molempia. Sikäli kuin muistan, se ei ollut koskaan suudellut meitä suulle. Jälkeenpäin se selitti tulleensa surulliseksi, kun se oli nähnyt että meillä molemmilla oli suu veressä. Poliisi haukkui minua taas pervoksi joka vokottelee nuoria poikia.
[s. 124–125]
Siivoojan käsikirja II – Tanssia ruusuilla onkin sisällöltään loppujen lopuksi pitkälti hyvin samanlaista luettavaa kuin viimeksikin – huumori, rosoisuus ja kauneus kulkevat tarinoissa käsikkäin tavalla, joka luonnistuu ainoastaan Berlinin kaltaiselta kynäniekalta. Ensikertalaisetkin pääsevät takuuvarmasti kyytiin mukaan, mutta alkuperäisen Siivoojan käsikirjan lukeneet saavat toki Berlinin tekstien maailmasta enemmän irti.


Alkuteos: A Manual for Cleaning Women –
Selected Stories by Lucia Berlin
Tekstien alkuperäiset ilmestymisvuodet: 1977–1999
Suomennos: Kristiina Drews
Kustantaja: Aula & co
Sivumäärä: 278
Kansikuva: Buddy Berlin
 Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 8. marraskuuta 2018

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani



Aiemmin syksyllä ilmestynyt Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu osoitti, että elämänmuutosten aikaansaaminen saati käynnistäminen on usein melkoisen korkean kynnyksen takana. Lori Nelson Spielmanin Kymmenen unelmaani -esikoinen käsittelee samanlaisia teemoja huomattavasti vaihtelevammin tuloksin.

Kosmetiikkayrityksen perijättäreksi kaavailtu Brett Bohlinger löytää äitivainaansa testamentista melkoisen yllätyksen. Miljoonaomaisuuden ja toimitusjohtajan pestin saadakseen Brettin on vuodessa toteutettava kaikki kymmenen kohtaa unelmalistasta, jonka hän laati neljätoistavuotiaana – hevosen ja koiran hommaaminen eivät ole yksinkertaisia projekteja puhumattakaan siitä, että Brettin pitäisi listan mukaan jättää nykyinen miesystävänsä ”rakastuakseen”. Lopulta Brett-parka kääntää koko elämänsä ylösalaisin edetessään listalla eteenpäin, mutta onko ”unelmien” täyttäminen kaiken vaivan arvoista?

Kymmenen unelmaani seuraa Brettin elämää vuoden ajan, ja tarina rakentuu vahvasti listan tehtävien suorittamisen varaan – jokaisen täytetyn kohdan myötä Brett saa tehtävän suorittamista valvovalta lakimieheltä kirjekuoren, jossa on äidin rohkaiseva mutta kryptinen haudantakainen viesti. Harmittavasti Nelson Spielman käsittelee osaa tehtävistä varsin pintapuolisesti, ja päähenkilön tämän mukavuusalueen ulkopuolelle hätistelevät hommat jäävät vähän merkityksettömiksi etapeiksi romaanissa. Esimerkiksi herkullisen kiusallinen koomikkona keikarointi lähibaarin open mic -tilaisuudessa juostaan turhan nopeasti lävitse. Työskentely niin sijais- kuin kotiopettajana puolestaan etenee todella epäuskottavalla tavalla, joka ei onnistuisi kyllä todellisessa elämässä sitten millään – hyvänä esimerkkinä tästä käy kohta, jossa Brett valmistautuu ensimmäiseen työpäiväänsä kotiopettajana.
Kun pääsen toimistolle, saan tietää että Even lörpöttely olisikin ollut melko pieni ongelma. Esimieheni herra Jackson tulee puheilleni jo ennen kuin olen saanut tietokoneen käynnistettyä.
   ”Eve soitti aamulla”, hän sanoo. Hänen valtava ruhonsa täyttää koko ovensuun. ”Hänellä on hätätapaus perheessä eikä hän tule enää töihin. Mutta hän sanoi luottavansa siihen että pärjäät omin neuvoin. Hän käski toivottaa onnea.” Jackson nyökkää minulle jäykästi. ”Joten onnea matkaan.”
   Syöksähdän pöytäni takaa niin että neuleeni tarttuu sen rosoiseen reunaan. Se niistä hyvistä ensivaikutelmista. ”Mutta Even oli tarkoitus esitellä oppilaat tänään ja auttaa minut alkuun.”
   ”Olen varma että kaikki menee hyvin. Tulitko autolla vai bussilla?”
   ”A-autolla.”
   ”No niin, sittenhän kaikki on kunnossa.” Hän kääntyy lähteäkseen. ”Pidä kirjaa ajokilometreistäsi. Niistä saa korvauksen.”
[s. 133–134]
Kymmenen unelmaani on toki luonteeltaan hömpähtäväksi tarkoitettua luettavaa, jossa asioiden ei ehkä tarvitsekaan olla ihan niin justiinsa, mutta ajoittain laiskahkolta tuntuvaa juonen kuljettamista on vaikeampi perustella. Minua häiritsi myös se, miten ongelmanuorten kanssa työskenteleminen ei lopulta muuta päähenkilöä millään tavallaan. Esimerkiksi katastrofaalinen sijaisuus ja pahoista henkisistä ongelmista kärsivän nuoren miehen kotiopettaminen tuntuvat olevan pelkkiä välttämättömiä jalansijoja matkalla kohti ystävyyttä Sanquita-nimisen oppilaan kanssa, vaikka edellä mainituissa aiheissakin olisi kyllä jutunjuurta.

Kunnianhimoisen mutta ongelmiinsa hukkuvan Sanquitan ja Brettin välinen suhde on toki romaanin yksi mielenkiintoisimmista teemoista, joka kasvaa ja kehittyy mielenkiintoisella tavalla. Samalla Brett kypsyy ja valmistautuu tietämättään tarinan loppupuolella odottaviin koviin koitoksiin, jotka tarjoavat vähän rutiininomaisen ja yksipuoliseksi jäävän loppukliimaksin. Jälkeläisten hankkimisen ympärille pyörimään unohtuva tarina iskee pöytään pari koomista mutta eettisesti arveluttavaa juonenkäännettä, joiden luulisi puhututtavan esimerkiksi romaania puntaroivissa lukupiireissä.

Spielman kuvaa hienosti Kymmenen unelmaani -romaanin loppupuolella sitä, kuinka hankalaa on ihmissuhteissa tarttua härkää sarvista ja kohdata ongelmat suoraan. Vanhojen ihmissuhteiden elvyttäminen, toimimattomien sammuttaminen ja esimerkiksi uusien perheenjäsenten kohtaaminen ovat kukin äärimmäisen haastavia rasteja, ja nimenomaan näissä kohdissa Nelson Spielman osaa näyttää, kuinka raastavan vaikeaa on muuttaa oma elämänsä ja kohdata sitten tämän manööverin seuraukset.

Nelson Spielman kuitenkin tekee hallaa Brettin muutosprosessin kuvaamiselle sotkemalla mukaan mieskuvioita tavalla, joka horjuttaa muutenkin sisällöltään runsaan kokonaisuuden tasapainoa. Kymmenen unelmaani -teoksen alkupuolella miesasiat ryöhäävät valtoimenaan, kun Brett pohtii, pitäisikö tämän vauvakuumetta potiessaan pysyä toimivahkossa suhteessa hyvin tienaavan miehensä kanssa. Puolivälissä deittailuhuolet pyyhkäistään paria harha-askelta lukuun ottamatta rennosti sivuun, ja loppupuolella mieshuolet nousevat pinnalle todella väkinäisen juonenkäänteen takia. Epäuskottavan suorapuheisuuden ja suoranaisen lässyttämisen välillä tasapainoileva dialogi tekee lukemisesta varsinkin jälkimmäiseen ääripäähän unohtuessaan todella piinaavaa puuhaa.
Etsin kuusen alta suorakulmion muotoisen paketin. Hän avaa sen ja jää tuijottamaan. Viimein hän nostaa laatikosta puisen laivan.
   ”Voi miten hieno.”
   ”Halusin antaa tuon, koska olet ollut pelastusveneeni ruorissa ja kaikkea.”
   ”Kauniisti ajateltu.” Hän painaa suukon otsalleni. ”Mutta sinä olet oman laivasi kapteeni. Minä olen vain miehistöä.” Hän nousee sohvalta. ”Pieni hetki.”
   Hän katoaa eteiseen ja palaa kohta pienen hopeisen lahjapaketin kanssa.
   ”Tämä on sinulle.”
   Rasiassa on punaisella samettityynyllä kultainen riipus – pikkuruinen laskuvarjo.
   ”Jotta laskeutuisit aina jaloillesi.”
[s. 210]
Kymmenen unelmaani on harmittavan epätasapainoinen kokonaisuus, jossa kuitenkin tuntuu olevan tarinan mittakaavan ja teemojen puolesta melkoisesti kunnianhimoa mukana. Nelson Spielman onnistuukin ajoittain pääsemään miellyttävän syviin vesiin, ja nämä romaanin alkupuoliskolle painottuvat kohdat rohkaisevat kyllä lukijaa jatkamaan eteenpäin – sitä vastoin ongelmainen loppuosa koettelee lukuiloa liiankin kanssa.


Alkuteos: The Life List
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013
Suomennos: Outi Järvinen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 376
Kansikuva: Sarah Gibb
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 30. lokakuuta 2018

Kim Leine: Kuilu


Kim Leine teki vaikutuksen Ikuisuusvuonon profeetat -romaanillaan nelisen vuotta sitten, eikä alkuvuodesta suomeksi ilmestynyt Kuilu jää juuri pekkaa pahemmaksi. Tanskalaisten Gottliebin kaksosveljesten traaginen taival on yksi tämän kirjavuoden ikimuistoisimmista elämyksistä.

Vuonna 1918 Kaj ja Ib Gottlieb lähtevät seikkailunhaluisina vapaaehtoisina mukaan Suomessa riehuvaan kansalaissotaan. Valkoisten puolella sodittu ”vapaussota” jättää synkän jälkensä sekä Kajhin että Ibiin, jotka yrittävät kumpikin karistaa traumansa ja omat luonnevikansa maailmansotien välisen rauhanajan ilonpitoon. Gottliebin veljekset ja Eurooppa ajautuvat kuitenkin hitaasti kohti uutta tragediaa, ja Kolmas valtakunta miehittää Tanskan. Niinpä vastarintaliikkeen jäseniksi päässeet Kaj ja Ib joutuvat jälleen kerran tekemisiin kuoleman kanssa.

Kuilu jakautuu kolmeen hyvin erilaiseen osaan – kyse onkin erittäin sisältörikkaasta ja monipuolisesta lukuelämyksestä, joka muuttaa muotoaan varsin luontevalla tavalla. Romaanin aloittava sisällissotakuvaus koulutusleireineen ja Tampereen valloittamisineen ei edusta Kuilun omaperäisintä sisältöä, mutta Leine on onneksi malttanut pitää väkivaltaisen ja intensiivisen sotimisen kurissa romaanin muuhun sisältöön nähden. 130 sivun mittainen sotaosio on juuri sopivan mittainen ristiretki, jonka aikana lukija ehtii mainiosti tutustua Kajhin ja Ibiin sekä huomata, kuinka veljesparat muuttuvat ja vanhenevat melkeinpä silmissä verilöylyjen keskellä.

Kuilun Suomeen sijoittuva osuus etenee myös varsin rivakalla tahdilla, ja romaanin luvut koostuvat tässä vaiheessa varsin nopeista tunnelmakuvista esimerkiksi sodanrunteleman maaseudun maisemista tai tuhoutuneen Tampereen raunioissa kykkimisestä. Leine tarjoilee kieltämättä vaikuttavia ja painajaismaisen pysäyttäviä väläyksiä toiminnan keskellä.
He heittävät käsikranaatin huoneeseen, josta kuulevat ääniä, ja kun se on räjähtänyt, he menevät sisään, ja siellä on viisi miestä, kaksi vielä elossa mutta aseistamattomina, ja muutamat heistä, Ib mukaan lukien, ryhtyvät kylmästi ja järjestelmällisesti tappamaan miehiä kiväärinperillä, eivätkä nämä päästä ääntäkään, niin kuin eivät nekään jotka lyövät, kuuluu vain moottoriajoneuvojen hurinaa ja tykistön ja kivääritulen pauketta joka saa seinät välähtelemään ja huoneen välkkymään räjähdysten räikeästä valosta ja heidän järjestelmällisestä, lähes verkkaisesta väkivallastaan, kuin elokuvan nopeina leikkauksina. Kaj näkee että miehet ovat löytäneet lääkärintakkeja ja korsetteja jotka he ovat pukeneet sotilaspuvun päälle, samoin kuin lääkärinvälineitä, otsalamppuja, stetoskooppeja, leikkaussalinaamioita, kumistetoskooppeja, he ovat myös mustanneet poskensa, eikä heitä enää tunnista. Takit ovat jo veressä, ja pian kaikki miehet ovat valkoisissa univormuissa, ne lepattavat heidän ympärillään kun he kulkevat käytävää pitkin kiväärejä rennosti käsissä lepuuttaen, kuin jollakin murhanhimoisella lääkärinkierroksella, ajattelee Kaj joka on edelleen vain sotilasvaatteissaan. [s. 72–73]
Kajn ja Ibin Tanskaan kotiutumisen jälkeen alkaa Kuilun mielenkiintoisin ja puistattavin osuus. Tavallisesta elämästä vieraantuneet veljekset ryhtyvät rakentamaan kumpikin tahoillaan omaa aikuiselämäänsä, mutta tragediat pysyttelevät itsepintaisesti Gottliebien kannoilla. On suorastaan huikeaa seurata, kuinka Kaj ja Ib hylkäävät hitaasti mutta varmasti omat näkemyksensä, jotka kannattelivat veljekset sodan kauhujen läpi, ja miten veljekset kadottavat itsensä siviilissä tapahtuvien julmuuksien sekaan. Julma mutta hienovarainen Ib kylvää kaaosta ja kuolemaa vaivihkaa ympärilleen, kun taas inhimillinen Kaj pyrkimyksistään huolimatta ajautuu ongelmiin niin ihmissuhteissaan kuin urallaankin.

Leine pitää Kuilun keskimmäisessä osassa fokuksen Kajn edesottamuksissa, ja hän on haavoittuvuudessaan ja monitahoisuudessaan veljeksistä ehdottomasti mielenkiintoisempi ja samaistuttavampi hahmo. Kajn seikkailut ja elämänvaiheet vievät miesparan suorastaan pelottavien ja varsin yllättävien sivuhahmojen luokse. Uudet tuttavuudet ovat romaanin häijyyn ja synkkään ihmiskuvaukseen oivallisesti sopivia, mahtavan omaleimaisia ja karmaisevan nurinkurisia hahmoja, joiden välityksellä Leine osaa kuvata iloisen 30-luvun estotonta ja lihallisten nautintojen ympärille rakentuvaa ilmapiiriä raadollisine lopputuloksineen. Hyvänä esimerkkinä tästä käy sivuhaara, jonka aikana Kajlla on avoin suhde naimisissa olevaan saksalaiseen arabianopettajaansa.
Kun Kaj joskus harvoin törmää Josephan mieheen tai kun he syövät illallista yhdessä, hän huomaa punastuvansa, mutta Herr Müller on täysin asiallinen häntä kohtaan ja keskustelee Tanskan kirjallisuudesta, jota on lukenut alkukielellä, ja Kajn opintojen sujumisesta. Vaihtaako aviopari katseita? Ja jos vaihtaakin, mitä se merkitsee? Vaikka miehellä on hyvä syy olla mustasukkainen, jos hän tietää mitä on tekeillä, ja Kaj arvelee hänen tietävän, Kaj on omalla puolestaan mustasukkainen miehelle ja tuntee itsensä aisankannattajaksi. Hän kuulee miten puolisot puhuvat toisiaan teititellen, ja se kuulostaa Kajn korvissa erityisen intiimiltä, lähes suuteluun verrattavalta, kun taas hän joutuu itse tyytymään mitättömään sinutteluun, ja hän kuulee katkelmia keskustelusta jota Josepha käy miehensä kanssa silloin kun mies on työhuoneessaan, ja hän kuulee että heidän välillään vallitsee vanha ja luja ja rikkumaton luottamus, jota hän ei voi koskaan tavoittaa eikä tuhota. Tämä luottamuksen menetys tekee kipeää, ja se saa hänet inhoamaan Josephaa ja koko asuntoa. [s. 295]
Sitä vastoin Kuilun viimeinen osa saksalaismiehityksen kuvauksineen on hieman ongelmallinen. Leine loikkaa estottomasti jälleen uudenlaisen sisällön pariin muuttaen romaanin loppuosan jännärimäiseksi kujanjuoksuksi. Kajn poukkoilu vastarintaliikkeen ja natsien välillä on turhan pitkitetty ja hivenen sekava vaihe, joka kuitenkin kasvaa hitaasti erittäin vaikuttavaksi ja traagiseksi päätepisteeksi Kajn ja Ibin tarinalle. Leine onnistuu nostattamaan tunnelman kattoon itsevarmasti ja tyylikkäästi, ja Kuilun loppuhuipennus on erittäin tyylikäs päätös romaanille.

Sisällissodan tapahtumiin palaava Sodan runokirja -epilogi on vähän omituinen loppulause Kuilulle. Leine täydentää kyllä mielenkiintoisesti sotaretkeen tarkoituksella jätettyjä aukkoja, mutta pohjimmiltaan epilogi tuntuu lopulta lähinnä sotaisamman sisällön uudelleen lämmittelyltä. Jälkinäytös ei aivan löydä kokonaisuudesta paikkaansa, mikä on harmillinen takaisku sisällöltään rikkaan mutta muuten niin ihailtavan yhtenäiseltä tuntuvan kokonaisuuden kannalta.

Kuilu on koukuttava ja monitasoinen romaani sodasta, rauhasta sekä näiden kahden ääripään välillä paikkaansa etsivän ihmisen rimpuilemisesta. Vähän repsottamaan jääneestä loppupuolesta huolimatta Kuilu raivaa kevyesti tiensä vuoden merkittävimpien lukuelämysten sekaan.


Alkuteos: Afgrunden  
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Katriina Huttunen
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 724
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 25. lokakuuta 2018

Lauren Beukes: Zoo City – eläinten valtakunta




Lauren Beukesin Zoo City on viehättävän persoonallinen jännäri fantasia- ja scifi-elementteineen, mutta kokonaisuus ei valitettavasti pysy kasassa, vaan lupaavat elementit romahtavat lopulta mielenkiinnottomaksi sekasotkuksi.

Lähitulevaisuuden Johannesburgiin on kohonnut Zoo City -niminen slummi, johon supervoimaiset rikolliset on hätistelty eläinkumppaneineen pois kunnollisten ihmisten silmistä. Unisen laiskiaisensa kanssa hämärähommia hoiteleva Zinzi elättää itseään rahankerjuusähköpostien ja oman erikoiskykynsä kanssa – nuori nainen löytää selvännäkemisensä myötä kadonneita esineitä, kunhan sopivasta hinnasta on sovittu.

Zinzi ei valitettavasti osaa aavistaa uusimman keikan seurauksia, kun hän ottaa omalaatuisen musiikkimogulin tarjoaman tehtävän vastaan. Epäilyttävissä merkeissä kadonneen teini-ikäisen tähden etsintäoperaatio kasvaa varsin mittavaksi mutta kovin epätasaiseksi seikkailuksi.

Zoo Cityn maailmaa ja niin sanottujen eläimellisten eli eläinkumppaneidensa kanssa liikkuvien rosvojen taustoja avataan tarinan lomassa. Ensimmäisen tunnetun eläimellisen vaiheista kertovan dokumenttileffan arvostelu käy mainosti esimerkiksi siitä, kuinka hienovaraisen persoonallisesti Beukes osaa avata luomaansa fantasiamaailmaa.
Baiyatia kuvattiin useissa julkisissa tilanteissa syöttämässä pingviinilleen lihasuikaleita, joiden hän väitti olevan hänen vihollistensa lihaa. Sanottiin, että hän pystyi kiduttamaan ihmistä koskematta tähän. Huhut voimistuivat: väitettiin, että kyse on mustasta magiasta, geenimuuntelusta, tietokoneella tehdyistä erikoistehosteista. Tai niistä kaikista.
   Kun pingviini oli salamurhattu talibanien väijytyksessä, Baiyatin erittäin julkinen kuolema, jonka aiheutti ”musta pilvi” (farsin kielellä
Siah Chai), televisioitiin kansainvälisesti. Tapahtuma tallentui tuolloin ensimmäistä kertaa filmille ja aiheutti laajamittaisen paniikin, mikä johti monissa maissa karanteenileirien perustamiseen ja joissakin teloituksiin.
[s. 84]
Varsinainen tarina on kuitenkin Zoo Cityn ehdottomasti heikoin ja vähiten kiinnostava elementti. Beukes eksyy turhan helposti luomansa maailman ankeimmille sivukujille, ja esimerkiksi Zinzin miesasioita puidaan romaanissa tuskastuttavan paljon. Rappioromantiikka ja vähän ennalta-arvattavat yllätykset päähenkilön kumppanin suhteen eivät tuo kokonaisuuteen juurikaan mitään lisää, vaikka Beukes yrittääkin ilmeisesti osoittaa kaikin voimin sitä, miten hankalaa on löytää ja ylläpitää onnea slummissa asuessa. Zinzi ja muut zoocityläiset hämärähemmot ovat luonnollisesti traumaattisen menneisyytensä riivaamia ihmisparkoja, mutta hitaasti paljastuvien taustojen suhteen ei kannata kyllä odottaa mitään erityisen persoonallisia tai oikeasti yllättäviä käänteitä.

Beukes kuitenkin onnistuu puhaltamaan hahmoihin suhteellisen onnistuneesti henkeä varsin persoonallisen dialogin myötä. Kadonneisiin esineisiin liittyvä Zinzin erikoiskykykin tuo romaanin ihmiskuvaukseen miellyttävää omintakeisuutta – Zoo Cityn maailman mielenkiintoiset yliluonnolliset elementit yhdistettynä afrikkalaisiin perinteisiin kannattelevat muuten hieman hataraa kokonaisuutta luontevalla tavalla.
”Anteeksi kun jouduitte odottamaan. Amira, sinä näytät ihastuttavalta. Toimiiko botox? Ehkä kannattaisi kokeilla sitä lintuunkin. Ja sinä olet varmasti uusi apulaisemme”, hän sanoo haudaten käteni valtavien Mikki Hiiren käpäliensä väliin. ”Se oli vitsi”, hän sanoo silmää iskien. ”Jotakuinkin.”
   Laiskiainen päästää pienen parahduksen ja kapuaa pöydältä syliini. Se näkee saman kuin minä – musiikkimogulin imagoa rumentaa hukattujen esineiden möykky, joka roikkuu hänen päänsä yllä kuin musta lonkeroinen kasvain. Se on mustekala, mutta sen paksut mustat lonkerot on katkaistu ja jäljellä on vain tyngät. Tusinoittain tynkiä, jotka kiemurtelevat iljettävästi.
   Se on surkeimpia viritelmiä, joita olen kuunaan nähnyt. On olemassa keinoja, joilla langat voi katkaista. Hyvä
sangoma osaa tehdä sen. Mutta ne kasvavat lopulta takaisin järeämpinä kuin koskaan. Mustan sädekehän varjossa Huronin iho näyttää kelmeältä, posket roikkuvilta, silmät tyhjiltä ja kiiltäviltä. [s. 101]
Zoo City jää mielikuvituksellisuudestaan huolimatta varsin vaisuksi jännäriksi – puitteet ovat enemmänkin kuin kunnossa, mutta tarina kompastelee eteenpäin turhan ailahtelevin tuloksin. Astetta erikoisempaa fantasiaa etsivien kannattaa suunnata tietyllä varauksella Zoo Cityyn.


Alkuteos: Zoo City
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2010
Suomennos: Tytti Viinikainen
Kustantaja: Aula & co
Sivumäärä: 189
Kansikuva: Joey Hi-Fi
Lajityyppi: fantasia, toiminta, jännitys, scifi
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu



Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on rikas ja monitasoinen pelinavaus tekijänsä kirjailijanuralla. Työnteon, ihmissuhteiden, yksinäisyyden ja aikuisuuden ristiaallokossa pyristelevän nuoren naisen tarina tuo vahvasti mieleen Erkka Mykkäsen Something not goodin – sekä Mykkänen että Savonlahti osaavat tiivistää näennäisen kepeällä otteella eteneviin romaaneihinsa kokonaisen sukupolvikuvauksen luontevasti ja uskottavasti.

Savonlahden romaanin kertojana toimiva ja vapaana toimittajana työskentelevä päähenkilö hakee ja tekee töitä, syö sipsejä, ravaa ympäri Kalliota rakkauden- ja elämännälkäisenä, matkustelee, makoilee parvekkeella kuunnellen Linnanmäeltä lähtevää metakkaa ja haaveilee uudesta elämästä, jonka aloittaminen tuntuu olevan aina niin lähellä, vaikka lupaavilta tuntuneet kesät muuttuvat aina lopulta syksyiksi.

Ehkä tänä kesänä on sisällöltään varsin runsas romaani, joka kuitenkin vilistää eteenpäin varsin reippaalla tahdilla – vauhti ei kuitenkaan tunnu missään vaiheessa liian kovalta. Ripeätahtisuus lähinnä muistuttaa ajan vääjäämättömästä kulumisesta traagisella tavalla, joka on Savonlahden romaanin yksi hienoimmista piirteistä.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kuvaa aikuisuutta siekailemattoman ja jopa julman rehellisellä tavalla – päähenkilön päivät kuluvat vetelehdinnän ja omassa elämässä eksyksissä olemisen parissa kuin Ossi Nymanin Röyhkeydessä konsanaan. Savonlahti osaa kuvata hienosti holtitonta tasapainoilua vetkuttelun ja impulsiivisluontoisen aikaansaamisen välillä esimerkiksi kohdassa, jossa päähenkilö kuljeskelee Oikotie-sovelluksen välityksellä Uniikin myytävänä olevan kodin näköisversiossa ja samalla laskettelee luikuria puhelimeen.
Siirryin Uniikin keittiöön. Isäni alkoi puhua siitä, kuinka mikään yritys ei pysynyt enää pystyssä, koska ihmiset tilasivat kaiken netistä, ja siitä, kuinka printti teki kuolemaa. Ihmiset jäivät työttömiksi, ja töitä oli vaikea löytää. Ajat olivat kova, maailma oli kova, mutta ihmiset olivat selvinneet aiemminkin. Uniikin keittiössä oli penkki, jonka päällä olevassa taulussa luki DO MORE OF WHAT MAKES YOU HAPPY.
   ”Mutta hyvä, että sulla on duunia”, isä sanoi.
   ”Joo”, vastasin.
   Puhelun päätyttyä tunsin pienen piston sydämessäni. Siirryin Oikotien avointen työpaikkojen osioon. Ja mitä näinkään: suuri kirjakauppaketju haki myyjiä. Minähän olen unelmahakija, ajattelin ja aloin täyttää työhakemusta. Jokaisen koulutuksen ja työpätkän alku ja loppu täytyi merkata päivän tarkkuudella. En jaksanut kaivaa vanhoja todistuksiani esiin, joten keksin päivät päästäni ja toivoin, ettei yksikään niistä sattunut olemaan sunnuntai.
[s. 136–137]
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on myös ihmissuhdekuvauksensa osalta timanttista tavaraa. Savonlahti onnistuu osoittamaan, miten vaikeaa ”oikeiden” tai edes läheisten ihmissuhteiden luominen on nykyajan Tinder-ruletin pyörityksessä – unohtamatta omia suuria odotuksia ja ironista itsetietoisuutta, jonka taakse on helppo piiloutua ja toisaalta kadottaa tärkeitä ja merkityksekkäitä asioita. Ystävyyssuhteiden vaikeuden kuvaaminen on myöskin loisteliasta, kun Savonlahti kuvaa muun muassa tyhjätaskuisen päähenkilönsä nolostelua kavereiden maksellessa menoja.

Savonlahden tyyli on sopivan piikikästä, nasevaa ja välillä koomistakin luettavaa. Päähenkilön tarkat kuvaukset esimerkiksi muotiin ja ehostautumisen kiemuroihin liittyen ovat mielenkiintoista luettavaa, ja esimerkiksi pitkät kuvaukset kaunistautumisesta eivät tunnu mitenkään ylimitoitetuilta, vaan ne sopivat romaanin arkirealistiseen tunnelmaan oivallisesti. Päähenkilö tuntuu hauskalla tavalla vähän ärsyttävän ylianalyyttiseltä ja tarkalta pingolta, ja hänessä on myös huvittavia draamakuningattaren elkeitä. Romaanin kertojan runollisten ja mukadramaattisten ajatusleikkien seuraaminen on varsin viihdyttävää ja monitasoista luettavaa.
Hänen hiuksensa olivat niin pitkät, että ne ylsivät poninhännälle. Se tuntui raa´lta: hänen elämänsä oli mennyt eteenpäin ilman minua. En ollut ajatellut, että entisen poikaystäväni hiukset voisivat kasvaa niin pitkiksi, en, vaikka olin ajatellut moni asioita hänestä. Olin ajatellut esimerkiksi sitä, että hän oli varmasti niitä ihmisiä, jotka eivät käytä talvisin kaulahuivia. Jos suhteemme olisi jatkunut, olisin varmasti kauhistellut sitä jatkuvasti. Mutta koska hän hylkäsi minut ennen kuin pakkaset alkoivat, emme koskaan ehtineet kysellä toisiltamme aamuisin, miten kylmää ulkona oli ja miten sinne täytyi pukeutua. Sen kaltaiset kokemukset jäivät kokematta, kun tuli jätetyksi syyskuussa. [s. 89–90]
Romaanin päähenkilö jää kuitenkin vähän yksipuoliseksi hahmoksi Something not goodin Veikkoon nähden, joka muovautuu ja kehittyy uskottavalla tavalla Mykkäsen luomien juonenkäänteiden myötä. Savonlahden romaanin kertoja ei puolestaan oikein tunnu ottavan opikseen epäonnenpotkuista, mikä ei yllättäen sitten tunnukaan laiskalta hahmonkehitykseltä vaan pikemminkin traagiselta, kun elämänmuutosta janoava nuori nainen ei kuitenkaan ole itse valmis ottamaan askelta eteenpäin elämässään.

Ihmiselon kuvauksen ohella Savonlahti loistaa myös esitellessään Helsingin eloa ja menoa. Savonlahti kuljettaa lukijaa hahmonsa kommellusten mukana aina Piritorin S-marketin sipsihyllyltä Döner Harjuun syömään ja eteläisen kaupunginosan puistoihin, ja kaupunkielämän havainnoinnit tuovat kerrontaan mukaan huikeita lisäsävyjä.
Pinaatti-minttu-mango-kookossmoothie maksaa seitsemän ja puoli euroa – tervehenkinen elämä ei tule halvaksi. Café Ursulan terassi on askarreltu auki remontin takia, joten joudumme jäämään sisälle istumaan. Onneksi meillä käy tuuri, ja vapaana on paikka, josta on suora näkymä merelle. Suomenlinna on kauempana kuin muistin, huomaan, mutta liekö sillä väliä, kun en koskaan käy siellä. [s. 210]
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on hienovarainen mutta varsin persoonallinen, omakohtainen ja luontevasti etenevä lukuelämys. Lyhyitä ja suhteellisen itsenäisiä lukuja on helppo ahmia vaikkapa työmatkalla metrossa istuskellessa, mutta rehellinen ja suorasukainen aikuiselämän kuvaus nivoo runsaan kokonaisuuden yhteen upealla ja omaleimaisella tavalla.


Petter on käynyt Kallion ruokakaupoista 
ehdottomasti eniten Porvoonkadun Alepassa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 304
Kansikuva: Hilla Semeri
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 16. lokakuuta 2018

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 2




Kalle Veirton taannoinen Ohut hauska kirja oli juuri sopivan mittaiseksi typistetty lukuelämys, joka maittoi ainakin vähän varttuneemmalle lukijalle oikein mukavasti – arvostelun saamien näyttökertojen perusteella Ohut hauska kirja tuntuu edelleen kiehtovan uusia lukijoita. Hiljan ilmestynyt Ohut hauska kirja 2 puolestaan on melkoisen sekava ja aivan liian kovalla tahdilla etenevä teos. Tämä arvostelu sisältää pari juonipaljastusta romaanin tapahtumista.

Ysiluokkalainen Anselmi on vetänyt viimeisenä kouluvuotenaan mutkat vähän turhankin suoriksi – niskassa on korvausvelvoite kadonneesta pyörästä, ja TET-harjoittelu on jäänyt tekemättä. Jälkimmäisen ongelman ratkaisu on kuitenkin varsin lähellä, sillä Anselmi pääsee kirjakauppaan hommiin parin muun mattimyöhäisen tettiläisen kanssa. Tylsältä vaikuttava viikko putiikissa muuttuu kuitenkin Anselmin kertomana koko ajan mielenkiintoisemmaksi ja hurjemmilla juonenkäänteillä varustetuksi ajanjaksoksi.

Romaanin kertojana toimiva Anselmi on varsin mielenkiintoinen tapaus, jonka suoranaiset valheet tulevista tapahtumista ja lukijan jatkuva hämääminen tekevät lukemisesta vähän kaksitahoista puuhaa. On toki viihdyttävää seurata, kuinka kliseisiksi nuortenromaanin sisällöiksi tarkoitetut juonenhaarat karsiutuvat yllättäen tarinasta pois – esimerkiksi stereotyyppiset TET-toverit herättävät esittelykierroksella lukijan odotukset tietynlaisesta nuorten miesten tähdittämästä kasvukertomuksesta, mutta hahmojen pois jääminen tarinasta muuttaa kokonaisuuden miellyttävällä tavalla. Kirjakaupassa työskentely puolestaan paljastuukin lopulta lähinnä jälleenmyyntikelvottomien niteiden silpomiseksi kuin Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa -romaanissa konsanaan.

Toisaalta taas Veirto tulee nostattaneeksi lukijan odotukset joko tietoisesti tai tahattomasti varsin korkealle – kuolinpesän tyhjennyskeikalla tapahtuva yllätys takakannessakin mainostettuine ”kääpiöineen” ja ”naisineen” on lopulta vähän lattea loppuhuipennus kovaa möykkää itsestään pitäneelle tarinalle. Romaanin ehtoopuolella mukaan luikertavat romanttiset elementit ovat kiusallisesti päälle liimattuja lisätasoja, joita Ohut hauska kirja 2 ei tarvitse saati kaipaa.

Jatkuva tulevilla tapahtumilla kuumotteleminen menettää siis väkisinkin tehoaan. Myös se ärsyttää, kun Anselmi on koko ajan hieromassa tietojaan tulevista tapahtumista ja toisaalta epäluotettavaa kertojuuttaan lukijan naamaan.
Kuten sinä tiedät ja kun olen kertonut, paljon muutakin oli edessä. Tuona hetkenä en kuitenkaan itse arvannut siitä mitään. Sen kun raahasin Tinon perässä pahvilaatikon kellariin ja sieltä puoli kerrosta ylös takapihan suuntaan.
   Ja sitten taas revittiin.
   Puolen tunnin päästä Tino sanoi:
   ”Ei, en mä kuitenkaan rupea tekemään tätä elämäntyökseni.”
   En olisi minäkään ruvennut, eikä repiminen tosiaankaan ollut se syy, joka vei minut syvälle kirja-alan syövereihin. Se tapahtuu vasta myöhemmin. Mutta on jo oraallaan. Olitko tarkkaavainen? Huomasitko?
[s. 40–41]
Mielenkiintoiset sivuhahmot tuovat pikaisine poikkeamisineen tarinaan mukaan omanlaistaan väriä ja anarkistista vallattomuutta, jollaista ei useinkaan nähdä konventioihinsa vakiintuneessa nuortenkirjallisuudessa. Riskaabelimmat ja omintakeisemmat ratkaisut tuntuvat kuitenkin välillä hakuammunnalta, eivätkä esimerkiksi kaupassa asioivat omituiset aikuiset hahmot täysin löydä paikkaansa kokonaisuudesta.

Ohut hauska kirja 2 on edeltäjänsä tavoin juuri sitä, mitä opuksen nimi lupaakin – niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka viihdyin pääosin hyvin Veirton viimeisimmän kanssa, teos jäi nimenomaan juonellisilta ansioiltaan varsin vaatimattomaksi ja ohueksi. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä mieltä nuoremmat lukijat ovat näin virkistävän äkkiväärästä mutta laadullisesti turhan ailahtelevasta kokonaisuudesta.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Karisto
Sivumäärä: 144
Kansikuva: Petri Latvala
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Ruth Ware: Valhepeli








Ruth Ware tarjoilee Valhepeli-jännärissään samanlaisia jännittäviä käänteitä kuin taannoisessa Nainen hytissä 10 -trillerissään. Yhtä lailla koukuttava ja hyytävä uutukainen jää kuitenkin edeltäjänsä jalkoihin omituisen ja vähän korninkin loppupuoliskonsa takia.

Isa Wilde viettää pikkulapsiarkea Lontoossa miehensä ja Freya-vauvelin kanssa, mutta idyllin särkymiseen ei lopulta tarvita yhtä tekstiviestiä enempää. Viestin on lähettänyt Isan nuoruudenkaveri Kate, joka kutsuu päähenkilön ja tyttöjengin kaksi muuta edustajaa eli Fatiman ja Thean luokseen pieneen rannikkokaupunkiin. Kyseessä ei ole mikään lomakutsu, sillä menneisyyden salaisuudet uhkaavat päästä päivänvaloon – Saltenin taajaman asukkaat ja läheisen sisäoppilaitoksen henkilökunnan edustajat puolestaan eivät ole unohtaneet tiivistä ja ilkeämielistä tyttönelikkoa.

Valhepeli seuraa Saltenin nykymenoa ja menneisyytensä kohtaavien naisten edesottamuksia. Takaumissa taas avataan Isan ja kumppaneiden dramaattista sisäoppilaitosaikaa. Valhepelin mielenkiintoisimpana elementtinä toimiikin juuri Isan ja kumppaneiden muodostama kvartetti, joka hämää muita ihmisiä valheillaan. Aikuisiksi kasvaneiden naisten jälleennäkeminen on jännittävää luettavaa romaanin alkumetreillä, kun Isa ja muut matkalaiset saapuvat Katen luokse kiusoittelevan verkkaiseen tahtiin. Repaleista elämää elävä ja kasinolla työskentelevä Thea jäi kohdallani nelikon etäisimmäksi jäseneksi, mutta tykästyin eniten Fatimaan, jonka elämänmuutoksista Ware osaa loihtia mielenkiintoista dialogia.
Fatima pudistaa hymyillen päätään ja osoittaa harteillaan löysästi lepäävää huivia.
   ”Ajat ovat muuttuneet, Thea. Tämä ei ole pelkkä asuste.”
   ”Voi, kulta rakas, ihanko totta, ei yksi hijab sinusta nunnaa tee! Meillä kasinolla käy jatkuvasti muslimeja, ja yksikin sanoi, ettei gin tonicia lasketa alkoholiksi vaan lääkkeeksi kiniinin takia.”
   ”A. teologipiireissä sanottaisiin, että puhut hevonkukkua”, Fatima sanoo. Hän hymyilee yhä, mutta hänen kepeässä sävyssään on hiven terästä. ”Ja b. sillä joka käyttää hijabia kasinolla, täytyy olla aikamoista disassosiaatiota, kun huomioidaan Koraanin kanta uhkapeliin.”
[s. 72]
Valhepeli kuvaa myös onnistuneesti sitä, kuinka tukahduttavan tiivis ystäväjoukkio onkaan omituisine valehteluun liittyvine sääntöineen – niin nykyhetken kuin menneisyydenkin tapahtumat kietovat Isa-parkaa entistä syvemmälle valheiden verkkoon, jossa sätkiessä luottamus koko maailmaa kohtaan on koetuksella. 

Ware onnistuu hienosti ja uskottavasti näyttämään valehtelun vaikutuksen ihmismieleen, ja varsinkin vääjäämättömät valheista kiinni jäämiset ovat kiusallista ja surullista luettavaa. Esimerkkinä tästä käy kohtaus, jossa Isa joutuu myöntämään koulunsa vuosijuhlassa vetäneensä yhtä koulutoveriaan nenästä.
”Anna anteeksi.” Lasken haarukkani. ”Se …oli vitsi. En minä ole sukua Oscar Wildelle.”
   Haluaisin maan nielevän minut. Miksi,
miksi olimme niin inhottavia? Emmekö tajunneet mitä teimme, kun jymäytimme kilttejä, höynäytettäviä, hyvin kasvatettuja tyttöjä?
   ”Anteeksi”, sanon uudestaan. En pysty katsomaan Marcia silmiin, katson hänen ohitseen Lucya ja puhun anovalla äänellä. ”Se oli… En tiedä, miksi puhuimme sellaista.”
   ”Ai jaa.” Lucyn kasvot rusottavat entistä vaaleanpunaisempina, enkä tiedä, harmittaako häntä se että hän on mennyt lankaan, vai se että narutin häntä. ”Niin tietysti. Olisihan minun pitänyt tajuta.” Hän tökkii ruokaa lautasellaan, muttei syö enää. ”Olinpa tyhmä. Isalla ja hänen kavereillaan oli sellainen peli”, hän selittää Marcille. ”Miksi te sanoittekaan sitä?”
[s.184]
Viiltävän tarkasta psykologisesta kuvauksesta huolimatta Valhepelissä on omat uskottavuusongelmansa. Niistä näkyvin on Freyan mukaan ottaminen Saltenin-reissulle. On suoraan sanottuna epäuskottavaa, että Isa suostuu ottamaan ainoan ja täysin puolustuskyvyttömän jälkeläisensä mukaan takuuvarmasti vaaralliselle reissulle, vaikka on olevinaan niin kovin suojelevainen äiti. Ware toki heittelee päähenkilön eteen valintatilanteita, joissa tämän on punnittava tilannetta niin Freyan kuin ystäviensä kannalta, eikä ollut erityisen uskottavaa, että lastaan palvova Isa on niin usein valmis eroamaan piltistään tuosta noin. Äitiyden ja vaipanvaihtojen kaltaisten arkitoimien nostaminen kantavaksi elementiksi dekkariin on toki virkistävä veto, joka ei kuitenkaan löydä kokonaisuudesta paikkaansa.

Valhepelin ehdottomasti suurin ongelma on kuitenkin sen viimeinen kolmannes, jonka aikana touhu muuttuu suoraan sanottuna epäuskottavaksi ja kaikkea muuta kuin tyydyttäväksi. Taustalla sykkinyt suurempi mysteeri paljastuu todella kliseiseksi kokonaisuudeksi, joka tuntuu S. K. Tremaynen Ennen kuolemaani -jännärin häiriintyneeseen taustakuvioon nähden mielikuvituksettoman köyhältä ja tylsältä. Myös romaanin loppuhuipennuksena nähtävä toiminnallisempi osuus on epäuskottava lisäys muuten niin realistisen tarinan loppuun.

Valhepeli on taattua waremaisen jännittävää laatua, joka kuitenkin lässähtää loppupuolellaan harmittavan latteaksi kujanjuoksuksi. Lopun tapahtumat eivät täysin tyydytä vetävästä alkupuolesta innostunutta lukijaa, mutta ongelmistaan huolimatta kyseessä on vetävä ja koukuttava kokonaisuus.


Alkuteos: The Lying Game
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Terhi Kuusisto
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 411
Kansikuva: Alamy Stock Photo
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 27. syyskuuta 2018

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys


Edward St Aubynin Patrick Melrose -sarja on paistatellut maailmalla kulttisuosiossa vuosikausia, ja viisiosainen kirjasarja löysi tiensä lopultakin Suomeen viime keväänä. Loistava menneisyys -kokoomalaitos niputtaa Patrick-paran tarinan kolme ensimmäistä osaa samojen kansien väliin suorastaan huikeaksi lukupaketiksi. Tämä arvio sisältää väistämättä muutamia paljastuksia kaikkien kolmen romaanin tapahtumiin liittyen.

Mitäs pienistä seuraa David ja Eleanor Melrosen järjestämiä illallisia perheen Ranskassa sijaitsevalla tilalla. Nuori Patrick-parka pääsee todistamaan pöyhkeilevän ja turhantärkeän yläluokan edustajien koketeerausta, ja monet romaanissa tavattavista ylhäisön edustajista kohdataan myös sarjan tulevissa osissa. Mielenkiintoiset sivuhahmot tekevät vaikutuksen jo ensiesiintymisellään, ja St Aubyn on luonut hahmoistaan vähän stereotypioita tuulettavia ja inhimillisiäkin tuttavuuksia. Esimerkiksi hopeaketun ja elämännälkäisen nuorikon alkutekijöihinsä väljähtäneen suhteen kuvaus on häpeämättömän häijy ja kiusallisen tarkkanäköinen sivupolku.
Nicholas katseli pitkää ja verkkaisesti etenevää arabien jonoa, joka oli nousemassa Air Francen koneeseen. Hän mietti Algerian kriisiä vuonna 1962 ja petettyjen siirtomaajoukkojen uhkausta tehdä maahanlasku Pariisiin. Ajatuskulku katkesi, kun hän alkoi miettiä, miten kaukaa tarina pitäisi aloittaa jos hän haluaisi selittää sen Bridgetille, joka luultavasti luulisi Algeriaa italialaiseksi muotisuunnittelijaksi. Tuttuun tapaan hän alkoi kaivata rinnalleen kolmekymppistä naista, joka oli opiskellut Oxfordissa historiaa ja tiesi mistä milloinkin puhuttiin, eikä kaipuuta hillinnyt lainkaan se, että hän oli eronnut jo kahdesta sellaisesta naisesta. Kumpikaan heistä ei ollut ollut kovin kiinteälihainen, mutta muistikuvat älykkäistä keskusteluista piinasivat Nicholasia kuin unohdettuun vankityrmään leijaileva herkullinen ruoantuoksu. Miksi hän kaipasi aina sitä, minkä oli jättänyt taakseen? [s. 62]
Mitäs pienistä -osan puistattavimmat hetket nähdään tyrannimaisen David-isän ja Patrickin välillä, ja illan raadolliset tapahtumat kääntävät Patrick-paran elämän täysin päälaelleen – rajut käänteet kaikuvat uskottavasti aikuistuneen Patrickin vaiheita kuvaavissa myöhemmissä osissa. Mitäs pienistä nostaa järkyttävillä tapahtumillaan romaanisarjan sävyn ja tunnelman sen kuuluisalle traagiselle tasolle, ja ilmeisesti St Aubynin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva murhenäytelmä vetää lukijan kuin lukijan varmasti hiljaiseksi tylyllä tavalla.

Ilta kuitenkin jatkuu isän ja pojan välikohtauksesta huolimatta, ja seuruetta kiusaavan ja häiriköivän David Melrosen ympärillä pyörivä illanvietto muuttuu koko ajan vain häiriintyneemmäksi kurimukseksi. St Aubyn kasvattaa ylitsevuotavan kohteliaiden vieraiden ja pahansuovan isännän välisen jännitteen upealla tavalla äärimmilleen, ja lopulta juhlava kärvistely päättyy hienovaraisen yksinkertaisella ja unohtumattomalla tavalla. Kokonaisuutena Mitäs pienistä on huimaavan jyrkillä nousuilla ja traagisilla laskuilla lukijaa riepotteleva kaunokirjallinen vuoristorata-ajelu, jollaisen kyytiin pääsee erittäin harvoin.

Ikävä juttu puolestaan seuraa parikymppisen Patrickin edesottamuksia New Yorkissa, jonne heroiiniriippuvainen nuorukainen on saapunut hakemaan kuolleen David-isänsä tuhkia. Sadistisen ja julman vanhemman poismenon käsitteleminen on kova pala Patrickille, joka joutuu kohtaamaan isänsä synkistä puolista autuaan tietämättömiä vanhoja ukkoja. Ikäviä muistoja ja kiusallisia kohtaamisia voi toki paeta Ison Omenan houkutuksiin, joista huumediilerien seura vetää Patrickia eniten puoleensa.

Aikuistunut, varakas ja tyylikäs Patrick kätkee sisälleen kohtuuttomia määriä surua, katkeruutta ja pettymyksiä. Hahmo tuntuu uskottavalta varttuneemmalta olomuodolta Mitäs pienistä -romaanin surullisen kohtalon kokeneelle pikkupojalle, ja Patrickin kaoottinen oleskelu New Yorkissa on varsin traagista luettavaa. Rähjäisissä ympäristöissä kohdattavista diilereistä, narkkareista ja muista kummajaisista koostuva hahmogalleria tuo autenttisuudessaan ja rehellisyydessään mieleen Julia Berlinin Siivoojan käsikirja -novellikokoelman karut tarinat amerikkalaisen yhteiskunnan laitamilta.

Ikävä juttu nostaa huumeiden käyttämisen varsin vahvaksi teemaksi Patrick Melrosen saagassa. Piikityskokemuksia, juopottelua ja sekakäyttöä kuvataan Berlinin proosan tavoin avoimen raadollisesti mutta myös jopa kauniin runollisesti. Esimerkiksi romaanin puolivälissä käynnistyvä hallusinaatiovyörytys on sekopäisen happoista seurattavaa, joka tuo mieleen Netflixin huumehöyryisen Happy-sarjan. Myös Patrickin pöhnäiset ajatukset vaikkapa ravintolassa ruokaa odottaessa ovat varsin huumaavaa luettavaa.
Ei, sitä ei saanut ajatella, eikä mitään muutakaan, ei varsinkaan heroiinia, koska vain heroiiniin saattoi luottaa täysin, vain se saattoi pysäyttää tämän nelistyksen vastausta vaativien kysymysten hamsterinpyörässä. Heroiini oli ratsuväki. Heroiini oli puuttuva tuolinjalka, joka oli niin huolellista tekoa, että se istui täydellisesti katkenneen jalan jokaiseen sälöön. Heroiini asettui kallon pohjalle lempeästi kehräten ja kietoutui tummaksi verhoksi hermojen ympärille kuin lempityynylleen käpertyvä musta kissa. Se oli pehmeä ja täyteläinen kuin sepelkyyhkyn kaulan höyhenpeite tai paperille tipautettu sinettivaha tai kämmeneltä toiselle soljuva helminoro.
   Hän suhtautui heroiiniin niin kuin muut suhtautuivat rakkauteen ja hän suhtautui rakkauteen niin kuin muut suhtautuivat heroiiniin: se oli vaarallista ja käsittämätöntä ajanhukkaa. Mitä sanottavaa hänellä oli Debbielle? ”Sinä tiedät, että isän vihaaminen ja rakkaus huumeisiin ovat kaksi tärkeintä asiaa minun elämässäni, mutta haluan tehdä selväksi, että sinä tulet heti kolmantena.” Kukapa nainen ei olisi ylpeä mitalisijasta sellaisessa kisassa?
[s. 181–182]
Ikävä juttu on painajaismainen kuvaus menneisyytensä kanssa painiskelevan Patrickin elämästä – yläluokkaisen nistin toikkarointi päättyy puhuttelevaan kohtaamiseen omien ongelmiensa piinaaman Rachelin kanssa. Viimeistään tämä onneton ja kömpelö tapaaminen osoittaa järkyttävällä ja julmalla tavalla, minkälainen ihmisraunio isänsä tuhkien kanssa ympäri New Yorkia haahuileva Patrick lopulta onkaan.

Lukupaketin kolmas ja viimeinen romaani Toivon mukaan esittelee jälleen vähän erilaisen Patrickin. Kolmikymppiseksi varttunut päähenkilö on onnistunut saamaan heroiiniriippuvuutensa jonkinlaiseen hallintaan, ja Patrick on alkanut tajuta, että tulevaisuus voisi olla muutakin kuin seuraavan piikittämiskerran vartomista.

Lähitulevaisuuden suunnitelmiin kuitenkin kuuluu Bridgetin ja tämän uuden miehen Sonnyn juhliin osallistuminen ja kyseisestä kalaasista selviäminen selvinpäin. Paikalle on saapumassa isäntäväen harmiksi muitakin haastavia vieraita kuin Patrick – kaikkea muuta kuin poliittisesti korrekti kuningasperheen jäsen ja Sonnyn uskollisuutta koetellut kohukaunotar nostavat tunnelman kattoon kumpikin omalla tavallaan.

Toivon mukaan on romaanikolmikon hajanaisin osa, jonka valtavan hahmogallerian kanssa lukija kokee olevansa aluksi melkoisessa pulassa. Lukuisat uudet tuttavuudet panevat pään sekaisin ripeätahtisen esittelykierroksen myötä, eivätkä tämänkertaisen hahmokavalkadin räikeimmätkään tähdet tee samanlaista vaikutusta kuin Mitäs pienistä -osan illallisseurueen jäsenet. Bridgetin ja Sonnyn juhlat jäävät kiinnostavuudessaan ja purevuudessaan valitettavasti valovuosien päähän ensimmäisen osan kireätunnelmaisista illanistujaisista. St Aubynin kyhäilemä kolmiodraama isäntäpariskunnan ja miestennielijän välillä tuntuu vähän väkinäiseltä ja epäoleelliselta kuviolta muun kokonaisuuden kannalta.

Sitä vastoin bileet täydellisesti sekoittava kruunupää on mainio lisä yläluokkalaista pönöttämistä kärkkäästi suomivaan kokonaisuuteen. Nopeatahtinen ja kursailemattoman suorasukainen kuvaus juhlatilaisuudesta tuo tyyliltään mieleen Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat -romaanin kepeän nyrjähtäneen seurapiiriporinan. Kuningasperheen arvosteleminen ei tunnu nykylukijasta kovinkaan raflaavalta, mutta ilmestymisaikanaan Toivon mukaan on taatusti ollut tietyiltä osiltaan liikaa joillekin brittilukijoille.
Kun Sonny näki Jacquelinen palaavan, hänen ahdistuksensa yltyi taas, mutta prinsessa ei ollut millänsäkään vaan alkoi kertoa Sonnylle tarinaa ”tämän maan tavallisista kansalaisista” ja heihin tuntemastaan ”järkähtämättömästä uskosta”, joka perustui täydelliseen tietämättömyyteen kansalaisten elämästä ja lujaan luottamukseen, että nämä suhtautuisivat kuninkaallisiin suopeasti.
   ”Matkustin kerran taksilla”, hän aloitti äänellä, jonka tarkoituksena oli saada Sonny ihastelemaan hänen ennakkoluulottomuuttaan. Sonny kohotti kuuliaisesti kulmakarvojaan toivoen osoittavansa tahdikasta ihmettelyä ja ihastusta. ”Tony sanoi kuljettajalle `Hotelli Royal Gardeniin’, joka on meidän pihatiemme päässä, niin kuin tiedätte. Kuljettaja sanoi – ” prinsessa kumartui hieman voidakseen esittää juttunsa huippukohdan aksentilla, joka olisi hyvin saattanut käydä cockneysta Kiinassa, ja pudisteli samalla rehvakkaasti päätään – ”’Kyllä mä tiedän missä rouva asuu.’” Prinsessa hymyili Sonnylle leveästi. ”Mainiota väkeä, eikö vain? hän kaakatti. ”Eikö vain? Mainiota väkeä kerta kaikkeaan!”
[s. 401]
Toivon mukaan -romaanin päihdepuoli eroaa melkoisesti edellisosan kummitusjunamaisesta heroiiniseikkailusta – Patrickin paranemisen sijaan St Aubyn nostaa esille päähenkilön Johnny-kaverin, jonka kanssa lukija pääsee käymään anonyymien narkkarien kokouksessa. Ikävän jutun hedonistinen ja painajaismainen sävy on vaihtunut realistisempaan ja jopa hivenen nöyrempään kerrontaan, kun Johnny tapaa enemmän tai vähemmän kuivilla olevia heroinisteja. St Aubyn osaa taitavasti kuvata kokoontumisen jännittynyttä ja mukarentoa tunnelmaa, jossa Johnny ja muut ihmisparat pyristelevät. Päihteidenkäyttöteema ei siis koe St Aubynin käsissä inflaatiota vaan muuttaa muotoaan entistä kiinnostavammaksi.
Kun ryhmä oli kiittänyt Sallya, sihteeri ilmoitti, että oli ”tulokkaan vuoro” ja että hän olisi kiitollinen, jos jollekin tulokkalle toisiaan annettaisiin puheenvuoro. Sanoja seurasi melkein joka kerta hiljaisuus, sillä joko yhtään tulokasta ei ollut paikalla tai tulokas oli liian pelokas sanomaan yhtään mitään. Viimeisen viisiminuuttisen kaappaisi sitten joku vanha jermu, joka oli ”ihan romuna” tai ”halusi vain tuntea että oli mukana kokouksessa”. Tällä kertaa paikalla kuitenkin oli aito tulokas, joka uskaltautui avaamaan suunsa.
   Hän kertoi olevansa Dave ja ensimmäistä kertaa kokouksessa eikä hän voinut tajuta, miten tämä muka auttaisi häntä jättämään huumeet. Oikeastaan hän oli jo ollut lähdössä, mutta sitten joku oli kertonut sinapista ja lusikasta ja viivojen vetämisestä, ja koska hän oli kuvitellut olevansa ainoa joka oli tehnyt sellaista, tuntui hassulta kuulla että joku muukin puhui samasta asiasta. Hän oli rahaton eikä voinut käydä missään, koska oli velkaa kaikille. Hän oli selvin päin ainoastaan siksi, ettei jaksanut enää varastaa. Television hän vielä omisti, mutta häntä riivasi ajatus että televisio oli hänen vallassaan, ja nyt hän ei enää uskaltanut katsella sitä, koska edellisenä iltana hän oli alkanut pelätä suututtaneensa televisiossa puhuneen tyypin tuijotuksellaan. Enempää sanottavaa hän ei keksinyt.
[s. 350–351]
Patrick Melrosen tarinan kolme ensimmäistä osaa ovat huikean älykästä, viiltävää, kauhistuttavaa ja ennen kaikkea mukaansatempaavaa luettavaa. Kukin romaaneista on vaatimattomasta teoskohtaisesta sivumäärästään huolimatta erittäin intensiivinen ja sisältörikas lukupaketti, joten en suosittele missään tapauksessa ahmimaan Loistavaa menneisyyttä kannesta kanteen yhtenä suupalana. Jään sen sijaan innolla jännittämään, minkälaisen päätöksen St Aubyn tarjoilee sarjan kaksi viimeistä osaa sisältävän Toivoa sopii -kokoomalaitoksen muodossa.


Alkuteokset ja alkuperäiset ilmestymisvuodet:
Never Mind (1992), Bad News (1992) ja Some Hope (1994)
Suomennos: Markku Päkkilä
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 455
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale