Edward St Aubynin Patrick Melrose -sarja on paistatellut maailmalla kulttisuosiossa vuosikausia, ja viisiosainen kirjasarja löysi tiensä lopultakin Suomeen viime keväänä.
Loistava menneisyys -kokoomalaitos niputtaa Patrick-paran tarinan kolme ensimmäistä osaa samojen kansien väliin suorastaan huikeaksi lukupaketiksi. Tämä arvio sisältää väistämättä muutamia paljastuksia kaikkien kolmen romaanin tapahtumiin liittyen.
Mitäs pienistä seuraa David ja Eleanor Melrosen järjestämiä illallisia perheen Ranskassa sijaitsevalla tilalla. Nuori Patrick-parka pääsee todistamaan pöyhkeilevän ja turhantärkeän yläluokan edustajien koketeerausta, ja monet romaanissa tavattavista ylhäisön edustajista kohdataan myös sarjan tulevissa osissa. Mielenkiintoiset sivuhahmot tekevät vaikutuksen jo ensiesiintymisellään, ja St Aubyn on luonut hahmoistaan vähän stereotypioita tuulettavia ja inhimillisiäkin tuttavuuksia. Esimerkiksi hopeaketun ja elämännälkäisen nuorikon alkutekijöihinsä väljähtäneen suhteen kuvaus on häpeämättömän häijy ja kiusallisen tarkkanäköinen sivupolku.
Nicholas katseli pitkää ja verkkaisesti etenevää arabien jonoa, joka oli nousemassa Air Francen koneeseen. Hän mietti Algerian kriisiä vuonna 1962 ja petettyjen siirtomaajoukkojen uhkausta tehdä maahanlasku Pariisiin. Ajatuskulku katkesi, kun hän alkoi miettiä, miten kaukaa tarina pitäisi aloittaa jos hän haluaisi selittää sen Bridgetille, joka luultavasti luulisi Algeriaa italialaiseksi muotisuunnittelijaksi. Tuttuun tapaan hän alkoi kaivata rinnalleen kolmekymppistä naista, joka oli opiskellut Oxfordissa historiaa ja tiesi mistä milloinkin puhuttiin, eikä kaipuuta hillinnyt lainkaan se, että hän oli eronnut jo kahdesta sellaisesta naisesta. Kumpikaan heistä ei ollut ollut kovin kiinteälihainen, mutta muistikuvat älykkäistä keskusteluista piinasivat Nicholasia kuin unohdettuun vankityrmään leijaileva herkullinen ruoantuoksu. Miksi hän kaipasi aina sitä, minkä oli jättänyt taakseen? [s. 62]
Mitäs pienistä -osan puistattavimmat hetket nähdään tyrannimaisen David-isän ja Patrickin välillä, ja illan raadolliset tapahtumat kääntävät Patrick-paran elämän täysin päälaelleen – rajut käänteet kaikuvat uskottavasti aikuistuneen Patrickin vaiheita kuvaavissa myöhemmissä osissa.
Mitäs pienistä nostaa järkyttävillä tapahtumillaan romaanisarjan sävyn ja tunnelman sen kuuluisalle traagiselle tasolle, ja ilmeisesti St Aubynin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva murhenäytelmä vetää lukijan kuin lukijan varmasti hiljaiseksi tylyllä tavalla.
Ilta kuitenkin jatkuu isän ja pojan välikohtauksesta huolimatta, ja seuruetta kiusaavan ja häiriköivän David Melrosen ympärillä pyörivä illanvietto muuttuu koko ajan vain häiriintyneemmäksi kurimukseksi. St Aubyn kasvattaa ylitsevuotavan kohteliaiden vieraiden ja pahansuovan isännän välisen jännitteen upealla tavalla äärimmilleen, ja lopulta juhlava kärvistely päättyy hienovaraisen yksinkertaisella ja unohtumattomalla tavalla. Kokonaisuutena
Mitäs pienistä on huimaavan jyrkillä nousuilla ja traagisilla laskuilla lukijaa riepotteleva kaunokirjallinen vuoristorata-ajelu, jollaisen kyytiin pääsee erittäin harvoin.
Ikävä juttu puolestaan seuraa parikymppisen Patrickin edesottamuksia New Yorkissa, jonne heroiiniriippuvainen nuorukainen on saapunut hakemaan kuolleen David-isänsä tuhkia. Sadistisen ja julman vanhemman poismenon käsitteleminen on kova pala Patrickille, joka joutuu kohtaamaan isänsä synkistä puolista autuaan tietämättömiä vanhoja ukkoja. Ikäviä muistoja ja kiusallisia kohtaamisia voi toki paeta Ison Omenan houkutuksiin, joista huumediilerien seura vetää Patrickia eniten puoleensa.
Aikuistunut, varakas ja tyylikäs Patrick kätkee sisälleen kohtuuttomia määriä surua, katkeruutta ja pettymyksiä. Hahmo tuntuu uskottavalta varttuneemmalta olomuodolta
Mitäs pienistä -romaanin surullisen kohtalon kokeneelle pikkupojalle, ja Patrickin kaoottinen oleskelu New Yorkissa on varsin traagista luettavaa. Rähjäisissä ympäristöissä kohdattavista diilereistä, narkkareista ja muista kummajaisista koostuva hahmogalleria tuo autenttisuudessaan ja rehellisyydessään mieleen
Julia Berlinin Siivoojan käsikirja -novellikokoelman karut tarinat amerikkalaisen yhteiskunnan laitamilta.
Ikävä juttu nostaa huumeiden käyttämisen varsin vahvaksi teemaksi Patrick Melrosen saagassa. Piikityskokemuksia, juopottelua ja sekakäyttöä kuvataan Berlinin proosan tavoin avoimen raadollisesti mutta myös jopa kauniin runollisesti. Esimerkiksi romaanin puolivälissä käynnistyvä hallusinaatiovyörytys on sekopäisen happoista seurattavaa, joka tuo mieleen Netflixin huumehöyryisen
Happy-sarjan. Myös Patrickin pöhnäiset ajatukset vaikkapa ravintolassa ruokaa odottaessa ovat varsin huumaavaa luettavaa.
Ei, sitä ei saanut ajatella, eikä mitään muutakaan, ei varsinkaan heroiinia, koska vain heroiiniin saattoi luottaa täysin, vain se saattoi pysäyttää tämän nelistyksen vastausta vaativien kysymysten hamsterinpyörässä. Heroiini oli ratsuväki. Heroiini oli puuttuva tuolinjalka, joka oli niin huolellista tekoa, että se istui täydellisesti katkenneen jalan jokaiseen sälöön. Heroiini asettui kallon pohjalle lempeästi kehräten ja kietoutui tummaksi verhoksi hermojen ympärille kuin lempityynylleen käpertyvä musta kissa. Se oli pehmeä ja täyteläinen kuin sepelkyyhkyn kaulan höyhenpeite tai paperille tipautettu sinettivaha tai kämmeneltä toiselle soljuva helminoro.
Hän suhtautui heroiiniin niin kuin muut suhtautuivat rakkauteen ja hän suhtautui rakkauteen niin kuin muut suhtautuivat heroiiniin: se oli vaarallista ja käsittämätöntä ajanhukkaa. Mitä sanottavaa hänellä oli Debbielle? ”Sinä tiedät, että isän vihaaminen ja rakkaus huumeisiin ovat kaksi tärkeintä asiaa minun elämässäni, mutta haluan tehdä selväksi, että sinä tulet heti kolmantena.” Kukapa nainen ei olisi ylpeä mitalisijasta sellaisessa kisassa? [s. 181–182]
Ikävä juttu on painajaismainen kuvaus menneisyytensä kanssa painiskelevan Patrickin elämästä – yläluokkaisen nistin toikkarointi päättyy puhuttelevaan kohtaamiseen omien ongelmiensa piinaaman Rachelin kanssa. Viimeistään tämä onneton ja kömpelö tapaaminen osoittaa järkyttävällä ja julmalla tavalla, minkälainen ihmisraunio isänsä tuhkien kanssa ympäri New Yorkia haahuileva Patrick lopulta onkaan.
Lukupaketin kolmas ja viimeinen romaani
Toivon mukaan esittelee jälleen vähän erilaisen Patrickin. Kolmikymppiseksi varttunut päähenkilö on onnistunut saamaan heroiiniriippuvuutensa jonkinlaiseen hallintaan, ja Patrick on alkanut tajuta, että tulevaisuus voisi olla muutakin kuin seuraavan piikittämiskerran vartomista.
Lähitulevaisuuden suunnitelmiin kuitenkin kuuluu Bridgetin ja tämän uuden miehen Sonnyn juhliin osallistuminen ja kyseisestä kalaasista selviäminen selvinpäin. Paikalle on saapumassa isäntäväen harmiksi muitakin haastavia vieraita kuin Patrick – kaikkea muuta kuin poliittisesti korrekti kuningasperheen jäsen ja Sonnyn uskollisuutta koetellut kohukaunotar nostavat tunnelman kattoon kumpikin omalla tavallaan.
Toivon mukaan on romaanikolmikon hajanaisin osa, jonka valtavan hahmogallerian kanssa lukija kokee olevansa aluksi melkoisessa pulassa. Lukuisat uudet tuttavuudet panevat pään sekaisin ripeätahtisen esittelykierroksen myötä, eivätkä tämänkertaisen hahmokavalkadin räikeimmätkään tähdet tee samanlaista vaikutusta kuin
Mitäs pienistä -osan illallisseurueen jäsenet. Bridgetin ja Sonnyn juhlat jäävät kiinnostavuudessaan ja purevuudessaan valitettavasti valovuosien päähän ensimmäisen osan kireätunnelmaisista illanistujaisista. St Aubynin kyhäilemä kolmiodraama isäntäpariskunnan ja miestennielijän välillä tuntuu vähän väkinäiseltä ja epäoleelliselta kuviolta muun kokonaisuuden kannalta.
Sitä vastoin bileet täydellisesti sekoittava kruunupää on mainio lisä yläluokkalaista pönöttämistä kärkkäästi suomivaan kokonaisuuteen. Nopeatahtinen ja kursailemattoman suorasukainen kuvaus juhlatilaisuudesta tuo tyyliltään mieleen
Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat -romaanin kepeän nyrjähtäneen seurapiiriporinan. Kuningasperheen arvosteleminen ei tunnu nykylukijasta kovinkaan raflaavalta, mutta ilmestymisaikanaan
Toivon mukaan on taatusti ollut tietyiltä osiltaan liikaa joillekin brittilukijoille.
Kun Sonny näki Jacquelinen palaavan, hänen ahdistuksensa yltyi taas, mutta prinsessa ei ollut millänsäkään vaan alkoi kertoa Sonnylle tarinaa ”tämän maan tavallisista kansalaisista” ja heihin tuntemastaan ”järkähtämättömästä uskosta”, joka perustui täydelliseen tietämättömyyteen kansalaisten elämästä ja lujaan luottamukseen, että nämä suhtautuisivat kuninkaallisiin suopeasti.
”Matkustin kerran taksilla”, hän aloitti äänellä, jonka tarkoituksena oli saada Sonny ihastelemaan hänen ennakkoluulottomuuttaan. Sonny kohotti kuuliaisesti kulmakarvojaan toivoen osoittavansa tahdikasta ihmettelyä ja ihastusta. ”Tony sanoi kuljettajalle `Hotelli Royal Gardeniin’, joka on meidän pihatiemme päässä, niin kuin tiedätte. Kuljettaja sanoi – ” prinsessa kumartui hieman voidakseen esittää juttunsa huippukohdan aksentilla, joka olisi hyvin saattanut käydä cockneysta Kiinassa, ja pudisteli samalla rehvakkaasti päätään – ”’Kyllä mä tiedän missä rouva asuu.’” Prinsessa hymyili Sonnylle leveästi. ”Mainiota väkeä, eikö vain? hän kaakatti. ”Eikö vain? Mainiota väkeä kerta kaikkeaan!” [s. 401]
Toivon mukaan -romaanin päihdepuoli eroaa melkoisesti edellisosan kummitusjunamaisesta heroiiniseikkailusta – Patrickin paranemisen sijaan St Aubyn nostaa esille päähenkilön Johnny-kaverin, jonka kanssa lukija pääsee käymään anonyymien narkkarien kokouksessa.
Ikävän jutun hedonistinen ja painajaismainen sävy on vaihtunut realistisempaan ja jopa hivenen nöyrempään kerrontaan, kun Johnny tapaa enemmän tai vähemmän kuivilla olevia heroinisteja. St Aubyn osaa taitavasti kuvata kokoontumisen jännittynyttä ja mukarentoa tunnelmaa, jossa Johnny ja muut ihmisparat pyristelevät. Päihteidenkäyttöteema ei siis koe St Aubynin käsissä inflaatiota vaan muuttaa muotoaan entistä kiinnostavammaksi.
Kun ryhmä oli kiittänyt Sallya, sihteeri ilmoitti, että oli ”tulokkaan vuoro” ja että hän olisi kiitollinen, jos jollekin tulokkalle toisiaan annettaisiin puheenvuoro. Sanoja seurasi melkein joka kerta hiljaisuus, sillä joko yhtään tulokasta ei ollut paikalla tai tulokas oli liian pelokas sanomaan yhtään mitään. Viimeisen viisiminuuttisen kaappaisi sitten joku vanha jermu, joka oli ”ihan romuna” tai ”halusi vain tuntea että oli mukana kokouksessa”. Tällä kertaa paikalla kuitenkin oli aito tulokas, joka uskaltautui avaamaan suunsa.
Hän kertoi olevansa Dave ja ensimmäistä kertaa kokouksessa eikä hän voinut tajuta, miten tämä muka auttaisi häntä jättämään huumeet. Oikeastaan hän oli jo ollut lähdössä, mutta sitten joku oli kertonut sinapista ja lusikasta ja viivojen vetämisestä, ja koska hän oli kuvitellut olevansa ainoa joka oli tehnyt sellaista, tuntui hassulta kuulla että joku muukin puhui samasta asiasta. Hän oli rahaton eikä voinut käydä missään, koska oli velkaa kaikille. Hän oli selvin päin ainoastaan siksi, ettei jaksanut enää varastaa. Television hän vielä omisti, mutta häntä riivasi ajatus että televisio oli hänen vallassaan, ja nyt hän ei enää uskaltanut katsella sitä, koska edellisenä iltana hän oli alkanut pelätä suututtaneensa televisiossa puhuneen tyypin tuijotuksellaan. Enempää sanottavaa hän ei keksinyt. [s. 350–351]
Patrick Melrosen tarinan kolme ensimmäistä osaa ovat huikean älykästä, viiltävää, kauhistuttavaa ja ennen kaikkea mukaansatempaavaa luettavaa. Kukin romaaneista on vaatimattomasta teoskohtaisesta sivumäärästään huolimatta erittäin intensiivinen ja sisältörikas lukupaketti, joten en suosittele missään tapauksessa ahmimaan
Loistavaa menneisyyttä kannesta kanteen yhtenä suupalana. Jään sen sijaan innolla jännittämään, minkälaisen päätöksen St Aubyn tarjoilee sarjan kaksi viimeistä osaa sisältävän
Toivoa sopii -kokoomalaitoksen muodossa.
Alkuteokset ja alkuperäiset ilmestymisvuodet:
Never Mind (1992), Bad News (1992) ja Some Hope (1994)
Suomennos: Markku Päkkilä
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 455
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale