Tuomo Jäntti: Verso

Suomalaista scifikauhua ei näe kovinkaan usein, ja Tuomo Jäntin Verso on saapunut korjaamaan tilannetta lähinnä määrällisesti – lopputuloksena on mahalaskuksi lässähtävä mutta idealtaan mielenkiintoinen näkemys maailmanlopun maisemista.

Verson maailmassa ei kärsitä M. R. Careyn erinomaisen Maailman lahjakkaimman tytön tavoin ihmiskunnan ahmaisseesta zombieinvaasiosta, vaan tällä kertaa uhka on miellyttävän erilainen. Kyseessä on versoksi nimitetty virus, joka muuttaa sairastuneen hitaasti mutta varmasti jäkälää ja sammalta puskevaksi kasviolennoksi, josta ihmisyys häviää hitaasti mutta varmasti. Verso levittää suurkaupungistuneen ihmispopulaation keskuudessa paniikkia, mutta vielä kirjaimellista viherpiipertämistä suuremmaksi uhaksi muotoutuu salaperäinen Gowiwa. Täysin armeijankin pysäyttämättömissä oleva (luonnon)voima tunnetaan kyvystään pyyhkäistä kokonaiset kaupungit tyhjiksi ihmisistä yhdessä silmänräpäyksessä.

Romaanin eräänlaisena keskushenkilönä toimii journalisti Alis Ismantik, joka saa tehtäväkseen selvittää versoon sairastuneille tarkoitetun Kolkamo-hoitolaitoksen tapahtumia. Parantolasta alun perin vastanneet virkamiehet ovat hävinneet luonnollisesti kuin tuhka tuuleen, mutta uutterasti menneisyyttä tonkiva Alis alkaa päästä sekä nykyhallituksen että Kolkamon tarkasti varjeltujen salaisuuksien jäljille.

Verso lähestyy moneen kertaan nähtyä maailmanloppukuvastoa virkistävän erilaisesta näkökulmasta – verso on itsessään mielenkiintoinen ja erilainen tauti Maailman lahjakkaimman tytön sienizombieloistikan jälkeen, mutta lajityypin uudistaminen ei jää tähän. Jäntti kuvaa hitaasti sortuvaa yhteiskuntaa lajityypille uskollisesti tavallisten ihmisten vinkkeleistä, mutta näkökulma pysyy tarkasti ennen kaikkea infrastruktuurin ja ihmisten rakentamien järjestelmien murenemisen tutkiskelussa. Kärjistetysti sanottuna Versoa voisi luonnehtia ihmisen ja luonnon epätasaista suhdetta kuvaavaksi katastrofiromaaniksi. Erikoista versoa kuvataan varsinkin romaanin alussa jännittävästi ja koukuttavasti.

Oma ensikosketukseni versoon oli uutisissa näytetty kuva vanhasta miehestä, joka makasi vatsallaan pienen kotitalonsa takapihalla kaukana pohjoisessa. Kuvan mies oli alasti, hänestä kasvoi suurilakkisia sieniä, heinäkorsia, jalkoja varpaista polvitaipeisiin peittävä sammal näytti peitolta, joka oli hellästi laskettu hänen vanhojen raajojensa lämmikkeeksi. Piha oli sellainen kuin kaikki pihat olivat jo tuolloin: kuivaa hiekkaa, muutama kellastunut muovitupsu. Mutta se mitä miehestä oli jäljellä vihansi niin kuin luonto vielä minun lapsuudessani. Pysäytin lähetyksen ja jäin katsomaan kuvaa. Tunsin kylmät väreet selässäni, kun muistin miltä tuntui koskea tuoretta ruohoa, antaa sen sivellä ihoa. [s.119–120]

Verso on rönsyilevä ja runsas mutta hahmojensa puolesta todella tylsä ja mitäänsanomaton romaani. Jäntin seuraamat hahmot on kaikki nähty lajityypin edustamissa taideteoksissa niin moneen otteeseen, ettei niillä ole mitään uutta saati mielenkiintoista tarjottavaa – Carey onnistui kiertämään tämän ongelman omassa romaanissaan rajoittamalla reippaasti juonen kannalta oleellisten hahmojen määrää ja syventämällä sitten näitä entisestään. Versossa on puolestaan aivan liikaa hahmoja, joita käsitellään liian nopeasti ja pinnallisesti. Alis saa Verson hahmoista eniten huomiota, mutta Jäntti ei ole osannut hyödyntää lehtinaista sen enempää kuin kuvaamalla tämän vaikeaa isäsuhdetta laskelmoidun säännöllisin väliajoin.

Jäntti on ujuttanut Kolkamo-osuuksiin melkoisen määrän laitoksen potilaiden ja henkilökunnan edustajien rustaamia päiväkirjamerkintöjä, lokeja ja muita tiedostoja, jotka avaavat parantolan toimintaa ja siellä olleiden kohtaloita – näiden dokumenttien innokkaan hyödyntäminen voisi parhaimmillaan toimia varsin huikeasti, mutta toteutus kaatuu jälleen kerran mitäänsanomattomiin hahmoihin ja näistä kumpuavaan persoonattomuuteen.

Verson takakansi mainostaa teosta ”kingimäiseksi jännitysromaaniksi”, mutta totta puhuen tässä sekasotkussa ei ole varsinkaan tyylillisesti mitään kauhun kuninkaaseen viittaavaakaan. Verso olisi tuntunut paljon luontevammalta esimerkiksi Stephen Kingin rosoisuuden ja suoraviivaisen tyylin ansiosta, sillä nyt jäykkien hahmojen ja näiden kirjoittamien tekstien myötä myötä myös lukukokemus alkaa tuntua äkkiä pönöttävältä. Jäntti syyllistyy jälleen kerran myös turhanaikaiseen laskelmointiin ja varman päälle pelaamiseen – yhtäkkiä katkeavien tekstien loppuminenkin tuntuu niin ennalta suunnitellulta ja itsestään selvältä, ettei se säväytä saati yllätä. Tämä kuvaa oivasti Versoa lukukokemuksena, ja huomattavasti paremmasta kauhusta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Careyn Maailman lahjakkaimpaan tyttöön.

Kirjoitan näitä muistiin Emilyn pyynnöstä, hän uskoo että meistä tehdään joskus historiikki. Istumme hänen ja Louisin huoneessa kahvilla, oliko se eilen, ehkä kaksi päivää sitten. Sieltä näkyy rakennuksen sisäpihalle, joka on vielä villiintynyt. Muutama vuosi sitten se on ollut puisto, graafisen oppilaitoksen ylpeys, seinillä ympäröity sademetsä, nyt kuivettunut.
Emilyn hiukset ovat niin vaaleat että niissä on vivahdus hopeaa, ja hänellä on julman kauniit hymykuopat, punaiset posket ja mantelinmuotoiset silmät. Hänen ei oikeastaan kuuluisi olla

Oletko sinä tutkija? Historiantutkija? Kirjoitatko meistä, onko maailma loppunut ja sinä yrität etsiä syitä siihen? Mikä vuosi nyt on? Oli miten oli, sinulle nämä tiedostot ovat väistämättä pettymyksiä. En osaa tällaista. Emily lukee nämä, luokittelee, kertoo ehköä sinulle mikä on kantani asioihin ja suhteeni ihmisiin, sen jälkeen tiedämme mihin kuulumme. Sen Emily osaa. Hän kertoo ihmisille näiden paikan.
Minä en osaa sanoa hänestä muuta.
Sinusta muuta, Emily. Voi helvetti tällaista.
Haluaisin [s.67–68]

Petter ei ole enää moneen vuoteen kasvattanut edes rairuohoa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 426
Kansikuva: Tuomo Parikka
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani, kauhu, scifi
Mistä saatu: arvostelukappale