sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Leif Davidsen: Kuubalaista verta

Leif Davidsenin Kuubalaista verta on melkeinpä nolostuttavan vanhanaikainen jännäri, jossa Ernest Hemingwayn jalanjäljillä oleva tanskalainen espanjanopettaja John pääsee elämänsä matkalle. John törmää Key Westissä Amerikkaan asettuneisiin kuubalaisiin, jotka pyytävät jäyhää juuttia viemään viestin eristyksissä elävään kotimaahansa. Hommaan suostuttuaan John huomaa olevansa nopeasti nesteessä, johon liittyy reilusti takinkäännöksiä, CIA-agenttien ja kuubalaisten vallanpitäjien keskinäisiä valtapelejä sekä itse Hemingwayn kadonnut romaanikäsikirjoitus – unohtamatta kuumia kuubattaria, joiden liiveihin vakoojaa leikkivä John ui helposti.

Muusta maailmasta eristyksissä olevaan Kuubaan sijoittuva jännäri kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta – onhan kyseessä Pohjois-Korean ohella ainoa maa, jossa kommunismi elää edelleen kyseenalaista kukoistuskauttaan tavallisen kansan kustannuksella. Jatkuvasti tapetilla olevan Pohjois-Korean rinnalla Kuuba tuntuu huomattavasti eksoottisemmalta ja mielenkiintoisemmalta miljööltä jännärille, ja Davidsen osaa tarinankerronnan lomassa avata hienosti maan erikoista historiaa ja kummallista suhdetta Yhdysvaltoihin. Kuubalaista verta -jännärin tietoiskumaiset paljastukset Kuubasta ja vaikkapa sieltä karanneista pakolaisista nykykriiseihin verrattuina ovat erittäin mielenkiintoisia, ja ne saavat lukijan varmasti koukkuunsa kauan ennen kuin John edes pääsee Kuubaan käyskentelemään.
Vuosien varrella tuhannet ihmiset olivat paenneet Kuubasta Yhdysvaltoihin, jossa heidät otettiin vastaan avosylin, koska he tulivat kommunistisesta diktatuurista. Yhdeksänkymmentäluvun alussa tuhannet kuubalaiset lähtivät merelle hallituksensa siunauksella, mutta silloin Yhdysvallat halusi ryhtyä säätelemään tulijoiden määrää. Fidel Castro oli nimittäin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja lähettänyt Miamiin tavallisten pakolaisten joukossa vankilaan tuomittuja rikollisia. Rikollisia saapui Floridaan jos jonkinlaisilla paateilla, ja monet heistä ryhtyivät kiristämään paikallisia.
   Presidentti Clinton teki Kuuban kanssa sopimuksen. Yhdysvallat ei antanut enää automaattisesti turvapaikkaa kuubalaisille, joita rannikkovartiosto tai yksityishenkilöt poimivat kyytiinsä avomereltä. Heidät palautettiin Kuubaan tai sitten johonkin kolmanteen maahan, jos he pystyivät todistamaan, että heitä vainottiin Kuubassa. Pakolaisten turvapaikkahakemukset käsiteltiin Yhdysvalloissa vain siinä tapauksessa, että he pääsivät kuivalle maalle. Muussa tapauksessa he joutuivat palaamaan Kuubaan ja anomaan sieltä käsin maahantulolupaa Yhdysvaltoihin. Amerikankuubalainen yhteisö protestoi, mutta niin vain tapahtui. Menettelytapaa kutsuttiin nimellä
Wet feet, dry feet. Vauraat maat sulkivat rajojaan kaikkialla. [s. 64–65]
Mielenkiintoiseen miljööseen sijoittuva Kuubalaista verta onkin sitten juoneltaan todella heppoinen kokonaisuus, jota Davidsen on yrittänyt kovasti virkistää useilla vauhdikkailla juonenkäänteillä – niitä on kuitenkin aivan liikaa, ja kokonaisuus hukkuu ruumispinojen ja Johnin naisseikkailujen sekaan. Jostain esille kaivettu Hemingwayn kadonnut käsikirjoitus ja sen etsiskely on viimeinen niitti mammuttitaudista kärsivälle kokonaisuudelle, jonka mukadramaattiset juonenkäänteet eivät oikeastaan herätä mitään tunteita lukijassaan viimeisen sadan sivun aikana. Pinnalliset ja tylsät hahmot eivät kiinnosta, eikä Johnin kasvu jäykästä espanjanlehtorista toimintasankariksi tunnu uskottavalta missään vaiheessa.

Davidsenin jännäri on melkoinen pannukakku, jota edes mielenkiintoinen miljöö ei onnistu pelastamaan. Loppukesän lämpimiin lukuhetkiin jännitystä kaipaavien kannattaakin tutustua tätä ennemmin Ian McEwanin loistavaan Pähkinänkuoreen.


Alkuteos: På udkig efter Hemingway
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008
Suomennos:
Sanna Manninen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 350
Kansikuva:
Tiia Javanainen
Lajityyppi: jännitys
Mistä saatu: lahjakirja

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha



Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -novellikokoelman teksteissä korostuu upeasti novellin tärkein ajatus – ne tarjoavat yksitoista mieleenpainuvaa maailmaa, joihin lukija pääsee kurkistamaan hetken ajaksi. Lyhyemmät mutta arjesta tehokkaasti irti riuhtaisevat novellit sopivat erinomaisesti työmatkoille, ja pidempien tekstien seuraan on pelottavan helppoa unohtua fiilistelemään tarinan tapahtumia.

Margaret Thatcherin salamurhan teksteissä seurataan muun muassa länsimaisen naisen lääkehuuruista toikkarointia arabivaltiossa, Englannin pääministerin listimisen valmistelemista sekä epämuodostunutta ikätoveriaan vakoilevien kahden villikkotytön seikkailuja.

Suurin osa novelleista on miellyttävän hitaasti eteneviä kokonaisuuksia, joissa suuret juonenkäänteet ja ikimuistoiset tapahtumat ovat saaneet tehdä tilaa tunnelman haistelemiselle ja miljöön kuvaukselle. Parhaiten kaava toimii köyhää englantilaista maaseutua ja siinä vapaasti temmeltävien esiteini-ikäisten tyttöjen seikkailuja kuvaavassa Pilkussa, joka on yksityiskohtaisuudessaan, verkkaisuudessaan ja keveydessään yksi kauneimmista koskaan lukemistani lapsuudenkuvauksista.
Elokuu koitti ja muistan tyhjät takat, katujen kiehuvan tervan ja kiiltävän keltaiset kärpäspaperit kulmakaupan ikkunassa, repsottamassa saalista täynnä. Joka iltapäivä kaukainen ukkosen jyly, ja äiti joka sanoi: – Huomenna repeää, ikään kuin kesä olisi säröytynyt malja ja me sen alla. Mutta koskaan ei revennyt. Lämpöhalvauksen saaneet kanat vaappuivat katua pitkin. Äiti ja täti väittivät, että tee vilvoittaa, mutta eihän se totta ollut. Silti he kulauttelivat sitä gallonakaupalla turhassa harhauskossaan. – Se on ainoa nautintoni, äiti sanoi. He retkottivat kansituolissa valkoiset koivet suorina. Pitelivät savukettaan syvällä nyrkissä niin kuin miehet, ja savu kiemurteli heidän sormiensa välistä. Kukaan ei huomannut, kun tulin ja menin. Ruokaa en tarvinnut, saihan kaupasta mehujään. Pakastin piti kovaa ääntä. [s.36]
Mantelin novellit ovat hyvin tiivistunnelmaisia kokonaisuuksia, joita lukiessa tekee mieli jatkuvasti hidastaa tahtia ja jäädä makustelemaan edellisen sitaatin kaltaista kaunokirjallista nerokkuutta. Mantel osaa upeasti pitkittää näennäisesti tapahtumaköyhiä tarinoitaan kauniilla ja mielenkiintoisella kuvauksella, ja hyvänä esimerkkinä tästä toimii kokoelman nimitarina. Kiikarikiväärillä varustautuneen salamurhaajan ja tälle sihtailupaikan tarjoavan vanhemman naisen kiivaat keskustelut Margaret Thatcherin ampumisen oikeuttamisesta ovat erittäin jännittävää ja tiivistunnelmaista luettavaa – lukijalla on taatusti hiki otsalla ennen ensimmäistäkään laukausta.

Novellit ovat virkistävällä tavalla hyvin vähäeleisiä ja rauhallisia muuhun nykykirjallisuuteen verrattuna – räävittömät revittelyt ja provokaatiot loistavat melkein kokonaan poissaolollaan. Mantel osoittaakin teksteillään, kuinka oikealle taajuudelle viritetyn tunnelman kaltaisilla tekijöillä pystyy luomaan suorastaan mestarillista kirjallisuutta, jossa lumous pysyy yllä tarkasti rajatun mutta parhaimmillaan ikimuistoisen hetken verran.


Petter ei ole syönyt mehujäitä enää vuosikausiin,
mutta oli lapsena Amppari-jätskien suuri ystävä.

Alkuteos: The Assassination of Margaret Thatcher
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Kaisa Sivenius
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 178
Kansikuva: Jenni Saari
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 6. heinäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki















Anna-Leena Härkösen Valomerkki herättää melkoisen ristiriitaisia tunteita vielä kauan romaanin lukemisenkin jälkeen. Valomerkin heikkouksien alta kuitenkin paljastuu härkösmäisen luontevasti etenevä ja mustalla huumorilla vuorattu lukuelämys, joka on pilattu yhdellä typerimmistä loppuratkaisuista aikoihin.

Anita on nuorena kirjailijanuransa aloittanut ja sittemmin koko hommaan leipääntynyt kynäniekka, jota ei oikeastaan huvittaisi enää edes elää. Uuden romaanin kirjoittaminen on koko ajan tyssäämässä Anitan omaan itsekriittisyyteen, ja lähipiirin ihmiset omaa perhettä lukuun ottamatta tuntuvat olevan enemmän häiriöksi kuin avuksi.

Valomerkki muistuttaa jossain määrin vähän aikaa sitten lukemaani Herman Kochin Naapuria, joka samalla tavalla pureutuu kirjailijuuteen ja kyseisen ammatin varjopuoliin. Härkönen seilaa pelotta Kochia syvemmille vesille kuvatessaan Anitan mielenliikkeitä ja tekemistä rajoittavia pakonomaisia sääntöjä, jotka ovat syöneet luovasta työstä kaiken ilon ja tehneet naisesta katkeran ja kyynisen kirjailijan. Härkönen kuvaa taitavasti Anitaa keräilijäksi, joka napsii arjen tapahtumista aiheita töihinsä, ja huonon päivän osuessa kohdalleen nuo havainnot muuttuvat inhorealistisiksi väläyksiksi.
Kassalla pysähdyn lehtitelineen luokse. Ilta-Sanomien kannessa on kuva vammaisesta lapsesta. Hänen päänsä näyttää tyhjenneeltä jalkapallolta.
   ”Vammaisuus ei ole sairaus”, kertoo lapsen äiti jutun otsikossa.
   Mikä se sitten on? Harrastus vai?
[s.74]
Valomerkki onkin kaikkiaan hyvin löyhäjuoninen kokonaisuus, joka keskittyy kuvaamaan Anitan räpistelyä ongelmiensa ja arjen kanssa – lukijan on turha odottaa kovin suuria yllätyksiä vaan hänen on paras valmistautua henkisesti Härkösen henkilökohtaisessa angstissa vellomiseen. Kirjailija on avautunut naistenlehtien kansihaastatteluissa kevään mittaan isänsä kuolemasta, ja myös Anita suree Valomerkin sivuilla säännöllisin väliajoin toisen vanhempansa menettämistä. Isän kuolema on kuitenkin epämääräinen teema, eikä Härkönen oikeastaan avaa Anitan tuntoja sen ihmeemmin. Tämän teeman pudottaminen olisi tehnyt muutenkin runsaasta romaanista heti vähemmän hajanaisen oloisen teoksen, joka on vahvimmillaan kirjoittamiseen liittyvien hankaluuksien kuvaamisessa. Sitä vastoin Valomerkin onnellinen loppu on turhauttavan laiska ja epäuskottava päätös synkkyydessä velloneelle romaanille.

Vaikka Valomerkin tarjoama kyyti on turhauttavan epätasaista alusta loppuun, Härkösen tavaramerkkinä toimiva vinkeä dialogi pelastaa paljon. Anita tapaa Valomerkin aikana runsaasti muita kulttuurialan toimijoita, joiden kanssa maailmaa parannetaan säännöllisin väliajoin – mukaan mahtuu myös rankempia ja traagisempia kohtaamisia esimerkiksi psykologista sodankäyntiä harjoittavan Iiron kanssa. Humoristisempaa puolta edustaa taas Anitan ja tämän äidin välinen puhelinkeskustelu, joka osoittaa Härkösen kyvyn pyöritellä tilannekomiikan avulla tuttuja keskustelunaiheita ihan uuteen uskoon.
”Vieläkö se Veli-Pekka on homo?”
   ”Joo. Ei seksuaalista suuntautumista vaihdeta ku sukkia.”
   ”Mistä ne homot yhtäkkiä ilmesty? Ei niitä mun nuoruudessa ollu.”
   ”En tiedä.”
   ”Vai onko se semmonen kaksoisseksuaali?”
   ”Tarkoitat biseksuaalia?”
   ”Niin, sehän on pahempaa ku homous. Ei osata päättää mitä ollaan, aikuiset ihmiset.”
   ”Aivan. Miten sä oot jaksellu?”
   ”No kiitos kysymästä. On tässä ollu kaikenlaista.”
[s.40]

Valomerkki onnistuu parhaimmillaan hienosti avaamaan Miki Liukkosen O:n tavoin ihmismielen synkimpiä ja pahimmin järkkyneitä kolkkia, mutta sosiaalipornon puolelle luisuva mielenluotaus ei riitä pelastamaan tätä rimanalitusta.


Petter ei muista, milloin olisi viimeksi ostanut iltapäivälehden.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 252
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu