sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Takashi Hiraide: Kissavieras
















Pyysin vaimoani kulkemaan kujaa edestakaisin ja nautin yhä uudelleen tuosta yksinkertaisesta ja selkeästä illuusiosta. Seuraavaksi pyysin vaimoni sisälle ja kävelin itse kujalla samassa paikassa, niin että hän sai vuorostaan katsella. Sitten istuimme molemmat kahden tatamin kokoiseen eteiseen ja odotimme jonkin aikaa seuraten kujaa, jolla ylipäätään oli vähän kulkijoita. Talo, jonka läpi ilma miellyttävästi virtasi, rentoutti mieltämme kuin musta laatikko, joka heijasti vain olennaisen. [s. 41]
Vuosi 1988. Kirjailijapariskunta muuttaa vanhan naisen ylläpitämän talon piharakennukseen. Asunnossa ei saa pitää lemmikkejä. Naapurin nuori poika adoptoi pienen, valkoisen kissan, Chibin, jonka nimi tarkoittaa pikkuista. Aina kun Chibi liikkuu, sen kaulassa oleva pieni kulkunen helkkyy. Hiljalleen pieni kissa alkaa vierailla pariskunnan luona, hivuttautuen osaksi heidän elämäänsä.
Teimme Chibille sisäänkäynnin, josta muut kissat eivät mahtuneet kulkemaan. Etelänpuoleisten isojen ikkunoiden alla oli lähes puolen metrin korkuisia, maitolasisia siivousikkunoita, joista saattoi lakaista roskat ulos. Raotimme yhtä ruutua seitsemisen senttiä, niin että ainoastaan Chibi pystyi pujahtamaan raosta sisään. [...]
   Asetimme tatamihuoneen lautalattianurkkaukseen vanhan pahvilaatikon, jossa oli säilytetty mandariineja. Siitä tuli Chibin oma huone. Laatikon sisään taitoimme pyyhekangasta ja asetimme pikkulautasen ruokaa varten. Ulkopuolelle tuli maitolautanen.
[s. 47]
Takashi Hiraiden Kissavieras on sympaattinen teos kompaktissa muodossa. Ihastuin heti sen yksinkertaiseen mutta rauhalliseen kanteen: jo teoksen ulkoasu huokuu seesteisyyttä ja filosofista otetta.

Parasta Kissavieraassa on ihmisen ja kissan välisen suhteen kuvaaminen. Myös haikea, kaihoisakin tunnelma viehättää. Hiraiden teoksessa on myös tyylikkyyttä ja arvokkuutta, niin kerronnan kuin teoksen ulkonäönkin suhteen. Vaikka Hiraiden romaani on viehättävä ja herkkä, jonkinlainen etäisyys tuntuu vaivaavan sitä. Ehkä se liittyy japanilaiseen hillittyneisyyteen ja pidättyväisyyteen.

Hiraiden romaani on erinomainen rauhallisuutta ja pysähtymistä kaipaaville lukijoille. Se on nopealukuinen ja helposti omaksuttava, mutta sen äärelle on myös helppoa rauhoittua hetkeksi ja jäädä makustelemaan taitavasti kuvattua miljöötä ja ihmisen ja kissan kiehtovaa suhdetta. Pieni Chibi jää kummittelemaan mieleen, ja teos saattaakin yllättävän tehokkaasti ruokkia kissakuumetta.


Jenni haaveilee satunnaisesti omasta kissavieraasta.

Alkuteos: 猫の客 / Neko no Kyaku 
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2001
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 152
Kansi ja ulkoasu: Satu Kontinen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 12. lokakuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja














Affinity Konarin Elävien kirjan alussa 12-vuotiaat kaksossiskot Pearl ja Sasha tuodaan toisen maailmansodan loppuaikoina Auschwitziin. Siskokset joutuvat keskitysleirillä ojasta allikkoon, kun he löytävät itsensä pahamaineisen tohtori Josef Mengelen kynsistä. Huuhaalääketieteestä ja kaksosten tutkimisesta kiinnostuneen puoskarin reviirinä toimii Tarhaksi kutsuttu alue, jossa tutkittavia kaksosia, kolmosia ja luonnonoikkuja pidetään vankeina hivenen paremmissa oloissa kuin muita vankeja. Onni kuitenkin loppuu Mengelen koekaniinien kohdalla viimeistään leikkauspöydälle siirryttäessä.

Romaanin edetessä Mengelen runtelemat Sasha ja Pearl joutuvat toisistaan erilleen, ja sodan päätyttyä keskitysleireiltä luikertavat pakolaislaumat vievät tyttöjä entistä kauemmas toisistaan. Stashalla on silti traumatisoituneessa mielessään kaksi erittäin selkeää tavoitetta: Pearlin löytäminen ja Mengelen tappaminen.

Elävien kirja jakaantuu kahteen hyvin erilaiseen osaan – Auschwitzissa kituuttamiseen ja sodanjälkeisessä Euroopassa harhailuun. Ensimmäinen puolikas tempaisee lukijan takuuvarmasti mukaansa, kun Konar esittelee maailman, jollaista on nähty harvemmin keskitysleirejä puivan kaunokirjallisuuden puolella. Mengelen tutkittavat hengailevat karsinassaan hyvinkin vapaasti, osallistuvat virkistysiltoihin ja elävät irrallaan sekä toisen maailmansodan että piikkilanka-aidan kurjemmalla puolella odottavista kauhuista. Rauhallisuuden ja eristäytyneisyyden ympärillä väreilevät uhat eivät ole mitenkään erityisen näkymättömiä – sadunomaisen yltäkylläisyyden ja häiriintyneiden tapahtumien kuvailun välillä poukkoileva Elävien kirjan alku tuo tyylillisesti mieleen esimerkiksi Katja Ketun Yöperhosen ja Anthony Doerrin romaanin Kaikki se valo jota emme näe.
Jos Mengelen voisi sanoa tehneen ylipäätään mitään hyvää, niin ainakin sen, että hän määräsi Kaksosten isän tehtäväänsä. Pojat rakastivat häntä, takertuivat häneen kiinni, kun hän opetti heille eri aineita – enimmäkseen saksaa ja maantietoa – ja potki heidän kanssaan rääsyistä kyhättyä jalkapalloa ympäri kenttää intouduttuaan joskus jopa pelaamaan. Tarhassa saivat myöskin asua moniraskauksia kantaneet vastasyntyneiden äidit, koska he edesauttoivat vauvojensa kehittymistä, ja moni kujersi kaksosten isälle ja sanoi, että tästä tulisi vielä upea perheenisä, mutta kehut saivat miehen vavahtamaan, ja hän vain jatkoi puuhiaan lempeään ja neuvokkaaseen tapaansa. Me tytöt olimme tällaisesta liittolaisesta kateellisia pojille, koska meillä oli vain Nauta meitä komentamassa. Naudalta emme saanee tietää yhtään mitään siitä, missä me olimme. Parakin muilta tytöiltä saimme kuulla, että Mengelen Tarha oli ollut aikaisemmin lähellä romanien leiriä. Mutta romanit olivat nyt kaikki kuolleet, sillä viimeisetkin tuhottiin elokuun 2. päivänä 1944; leirin viranomaiset olivat katsoneet välttämättömäksi hävittää heidät perinpohjin kauhistuttuaan heidän keskuudessaan raivoavia tauteja ja nälkäkuolemia. Ongelmana ei ollut kunnollisten ruoka-annosten puute, vaan aikuiset selvästikin anastivat lapsille tarkoitetun ruuan itselleen. Romanit lauloivat ja tanssivat päivät pitkät mieluummin kuin tekivät jotain saastaisuudelleen. Moiseen kansaan ei tepsinyt muu kuin täystuho. [s. 38–39]
Keskitysleirikuvaus on kaikessa omituisuudessaan ja surrealistisuudessaan kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoista, vaikka Elävien kirjan sivuhahmot ovatkin harmittavan yksiulotteisia. Sininen potilas on salaisuuksineen sekä mielenkiintoinen että romaanin juonen kannalta oleellinen hahmo, mutta esimerkiksi lilliputtiperhe ja albiinokommari Bruna ovat täysin alihyödynnettyjä sivupolkuja. Suurin pettymys on kuitenkin se, ettei varsinaisesta pahuuden ilmentymäksi haukutusta Mengelestä ole saatu yhtään hullua tiedemiestä syvällisempää tai persoonallisempaa konnaa.

Elävien kirja kuitenkin loistaa ennen kaikkea kuvatessaan, kuinka Pearl että Stasha alkavat hitaasti seota sekä Mengelen operaatioiden että Tarhan tapahtumien takia. Viimeinen niitti on luonnollisesti kohtaus, jossa erottamattomat siskokset temmataan erilleen lopullisesti, ja Mengelen kokeiden traumatisoima, itseään kuolemattomana pitävä Stasha sekoaa lopullisesti.

Pakolaisvirtojen kuohuissa seikkaileminen viihdyttää toki aikansa mutta on sikäli mainioon alkupuoliskoon nähden aivan liian ennalta-arvattavaa luettavaa – Pearlin vaiheiden kuvaaminen pitää jonkinlaista jännitettä yllä, mutta sekin kupla poksahtaa hyvin nopeasti. Elävien kirja yksinkertaisesti kompastuu pahan kerran siirtyessään persoonallisesta keskitysleirikuvauksestaan aiemmin kirjallisuudessa koluttuihin ja paremmin toteutettuihin miljöihin – esimerkiksi Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaressa nähty, täysin överiksi kurjuudessaan ja fantasiaelementeissään vedetty sodanjälkeinen Eurooppa on paljon vaikuttavampi näyttämö kuin Elävien kirjan vastaava miljöö.

Romaanin loppupuoliskolle saakka Elävien kirja onnistuu pysyttelemään kaukana amerikkalaisesta sentimentaalisuudesta, mutta lopussa tapahtuu romahdus. Elävien kirja on ihmiskokeineen ja keskitysleirikuvauksineen raskasta luettavaa, ja tapahtumien jäljet näkyvät varsinkin Stashassa ja Pearlissa niin fyysisinä vammoina kuin puhtaana hulluutena – lukijalle on selvää, etteivät muut romaanin hahmot ole päässeet yhtään sen vähemmällä. Turhanaikainen sentimentaalisuus särkee omintakeisen tunnelman purkupallomaisen hienovaraisesti.
Kaikki ne viattomat – en ajatellut heidän tulevaisuuttaan sinä päivänä, kun lähdin autiotalosta. En saanut tietää mitään heidän määränpäästään, voitoistaan, ongelmistaan. Heistä, jotka asettuivat uusiin kaupunkeihin ja heittäytyivät itsensä unohtaen uusiin ammatteihin, joko luomalla niin suuria imperiumeja, että pyyhkivät niillä pois menneisyyden, tai epäonnistumalla pyrkimyksissään menestyä, koska eivät saaneet oman verensä kohinaa pois mielestään. Heistä, jotka menivät naimisiin toisen eloonjääneen kanssa, heistä, jotka jäivät naimattomiksi, koska heillä ei ollut aviovuoteeseen muuta tarjolla kuin painajaisia. Heistä, jotka etsivät lohtua ja vapautta kibbutzin mullasta, ja heistä, jotka päätyivät toisenlaisille tutkimuspöydille ja antoivat toisille lääkäreille luvan polttaa aivoistaan lähtemättömät muistot, poistaa lopullisesti se kurjuus, jonka hän oli painanut meidän mieliimme. [s. 381–382]
Elävien kirjaan tarttuvat pääsevät nauttimaan persoonallisesta kostojuonella höystetystä keskitysleirikirjallisuudesta, joka ei meinaa oikein pysyä kasassa. Erilaista mutta tätä laadukkaampaa keskitysleirielämystä etsivien kannattaa tutustua Elävien kirjaa mieluummin edellä mainittuun Yöperhoseen tai Art Spiegelmanin Maus-klassikkosarjakuvaan.


Alkuteos: Mischling
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 457
Kansikuva: Martti Ruokonen
Lajityyppi: psykologinen romaani,
historiallinen romaani 
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 5. lokakuuta 2017

Robert Coover: Pinokkio Venetsiassa








”Ja nyt, villin Amerikan roihuavilta vuorilta ja armottomilta moottoriteiltä, suorinta tietä teidän silmienne eteen ja hehkuvassa väriloistossa, jos niin voidaan sanoa, illan viimeinen esitys, jännittävämpi kuin ihmisten teot, kauniimpi kuin naisen rakkaus, pelottavampi kuin lasten unet” – sen kuullessaan lapset huutavat ja ulvovat ja heiluttavat innoissaan vasaroitaan – ”pitkän kärsimysnäytelmän loppuratkaisu, viimeinen tanssi, pääosassa maailman kuuluisin rasavilli, impotentin puusepän ja neitsythaltiattaren odottamaton jälkeläinen, yöastiassa kastettu ja tikkojen ympärileikkaama, poika jossa liha ja henki käyvät jatkuvaa kamppailua, legenda jo eläessään, Pinokkio! [s. 115–116]
Robert Cooverin Pinokkio Venetsiassa on melkoinen kaunokirjallinen jalokivi kaikessa räävittömyydessään ja haastavuudessaan. Heikki Karjalaisen Moebius-pienkustantamon ensimmäinen kirjajulkaisu edustaa Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren tavoin kaunokirjallisuuden kivikovaa ydintä, joka vaatii lukijaltaan poikkeuksellisen paljon niin hyviä istumalihaksia kuin avomielisyyttäkin – kyseessä on ehdottomasti yksi häiriintyneimmistä ja härskeimmistä romaaneista, jonka olen lukenut aikoihin.

Sadunomainen seikkailu alkaa, kun niin akateemisessa kuin viihdemaailmassakin menestynyt Pinokkio saapuu vanhoilla päivillään takaisin Venetsiaan. Veteen vajoava kaupunki osoittautuu myös maailmankuululle puupäälle melkoiseksi suonsilmäksi, johon tämä hukkaa itsensä ja maallisen omaisuutensa. Samalla lahoamistilassa oleva satavuotias Pinokkio-parka joutuu kohtaamaan menneisyytensä aaveet Lampunhenkeä, kevytmielistä Kaunokki-oppilastaan, kirjaimellisesti uudelleenkoottua marionettien punkbändiä ja Sinistä haltiatarta myöten.

Pinokkio Venetsiassa muistuttaa myös alkuasetelmaltaan melkoisesti Painovoiman sateenkaarta – molemmissa vähän untelo sankari tönäistään riuskasti keskelle anarkistista ja arvaamatonta maailmaa, jossa mitkään lainalaisuudet eivät pidä paikkaansa. Pinokkio-parkaa vedetään kuuluisasta puunenästä useaan otteeseen, ja tämä menettää omaisuutensa arvokasta käsikirjoitustaan ja rahojaan myöten ja löytää kaiken kurjuuden keskeltä rakkauden – ja ehkäpä myös itsensä.

Cooverin romaanin jokainen luku on survottu vähän liiankin täyteen tavaraa. Uusien kurjuuksien kuvaamisen ohella lukijalle avataan Pinokkion kuuluisaa mutta melkoisen happopäisesti kerrottua elämäntarinaa, josta perinteinen faabelimaisuus ja Disney-elokuvamainen söpöstely ovat lentäneet kanaalinpohjalle. Cooverin kerronta on pynchonmaisen päällekäyvää ja aggressiivista, nykyhetken ja muistojen välillä villisti sukkuloivaa tajunnanvirtaa, jonka pyörteisiin katosin yhtä helposti kuin Painovoiman sateenkaaren käänteisiin aikoinaan. Romaanin lukuisat tasot menevät suloisesti sekaisin sekä Pinokkion vanhuudenhöperössä lahopäässä kuin lukijankin korvien välissä – kiivaimmillaan kerronnan perässä on yksinkertaisesti mahdotonta pysyä ensiyrittämällä.

Pinokkion elämänvaiheiden uudelleentulkinnat ovat mielenkiintoista luettavaa Venetsiassa harhailun ohella. Puunuken seikkailut ovat muuttuneet melkeinpä Tim Burtonin elokuvien kaltaisiksi painajaisuniksi, jotka eivät epäröi rienata alkuperäisen Pinokkio-tarinan ohella esimerkiksi Raamatun kuvastoa. Pinokkion valasseikkailu ja Raamatun Joonan vähän samantyylinen kalareissu löytävät luonnollisesti yhteisen temaattisen sävelen Cooverin hyppysissä – kunnes Pinokkio Venetsiassa tekee täyskäännöksen ja karkaa uuteen, entistä häiriintyneempään suuntaan, jossa sekä valtava eväkäs että puuseppä saavat huutia.
Vanha Geppetto oli tottunut olosuhteisiin ja oppinut viihtymään, tislasi kuolettavaa grappaansa kalan nesteistä, kehitteli reseptejä hirviön nielemästä valtavasta ruoanpaljoudesta, yhtenä lempiruokanaan kylmä puuro, joka oli tehty murskatuista mustekaloista, elävistä vapaakiduskotiloista ja mursun ulosteesta, ja pynttäytyi hukkuneiden merikapteenien univormuihin. Hän tunsi elävänsä herroiksi. Harrastuksena hänellä olivat merimiesten pornografiset ja uskonnolliset kaiverrukset, joilla hän koristi asuintilansa, suuremmat kuin koskaan aiemmin. […] Enimmäkseen isä kuitenkin vain istui paikallaan keskellä kaamean keitoksensa aiheuttamia harhanäkyjä. Kotipolttoinen grappa oli kovettanut hänen sydämensä ja vallannut hänen mielensä niin, ettei hän suostunut liikahtamaankaan. Pinokkio pelkäsi, ettei saisi sitä päihtynyttä surkimusta koskaan takaisin ihmisten ilmoille. Hänen yrittäessään maanitellen lähestyä isäänsä tämä äityi häijyksi, löi häntä airon kahvapuolella ja uhkasi sytyttää hänet tuleen ja käyttää silliensä savustamiseen. [s. 155–156]
Sekava ja haastava Pinokkio Venetsiassa pitää lukijan imussa mukana röyhkeällä ja mielikuvituksellisella tyylillään – arvostelun sitaatit antavat pientä esimakua siitä, minkälaista verbaalista vyörytystä on luvassa alusta loppuun. Karjalainen suoriutuu Cooverin kääntämisestä mestarillisesti vähintäänkin haastavia sanaleikkejä ja sananparsia myöten. Venetsian ja Pinokkion mielenmaailman ja tragikoomisten tapahtumien kuvailu on viipyilevää ja itsetietoisen venytettyä mutta silti aivan yhtä luontevaa kuin keväällä ilmestyneessä Miki Liukkosen O-romaanissa.

Huikeimmilleen ja sekavimmilleen kuvaus nousee romaanin viimeisellä kolmanneksella kaupungissa pidettävien naamiojuhlien myötä. Unenomaisissa kohtauksissa kaupungin omaleimainen historia puhuvine patsaineen ja uskonnollisine viittauksineen saa lukijan viimeistään hukkaamaan punaisen langan. Romaanin lopussa kuitenkin odottaa yksi teoksen parhaista kohtauksista, kun kieltämättä nenänsä turhan moneen paikkaan pistänyt Pinokkio kohtaa Sinisen haltiattaren ikimuistoisissa merkeissä.

Pinokkio Venetsiassa on taatusti mieleenpainuva lukukokemus, jota ei voi tosin suositella ihan kenelle tahansa lukijan tarkoituksellisen pyörittämisen ja poikkeuksellisen haastavan episodirakenteen takia. Mikäli samaa kaunokirjallista kaliiperia edustavat Painovoiman sateenkaari ja O ovat kuitenkin aikoinaan maittaneet, näitä ”venetsialaisia” ei kannata missään tapauksessa jättää väliin.


Petter ei ole koskaan oppinut iskemään puuroihinsa voisilmää.

Alkuteos: Pinocchio in Venice
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1991
Suomennos: Heikki Karjalainen
Kustantaja: Moebius
Sivumäärä: 559
Kansikuva: Jouko Nuora
Lajityyppi: fantasia, kollaasiromaani
Mistä saatu: lahjakirja

tiistai 26. syyskuuta 2017

Laura Lehtola: Takapenkki




Laura Lehtolan Takapenkki on melkeinpä Miika Nousiaisen romaaneja muistuttava keveähkö teos, jossa naureskellaan kevyesti nykyajan ilmiöille ja pannaan omituisia hahmoja selviämään kummallisista tilanteista. Tämä arvostelu sisältää pari paljastusta Takapenkin juonesta.

Aleksi viettää tuilla loisivan vapaaherran elämää, kunnes työkkäri patistaa tämän työkokeiluun selänpesijäksi. Lukioikäinen Elina pitää yksinään huushollia pystyssä vanhempiensa liehuessa ulkomailla ja huomaa Aleksin kanssa vietetyn yön päätteeksi olevansa raskaana. Takapenkin kolmantena pyöränä nähdään työkkärin virkailijana työskentelevä Tuula, jonka poika on muuttamassa pois kotoa, eikä insinöörisiippa Topi ymmärrä vaimonsa tunnekuohuja.

Takapenkki kummeksuttaa heti alussa vanhanaikaisilla ja suoraan sanottuna tympeillä sukupuolirooleillaan. Aleksi ja Topi ovat molemmat omilla tavoillaan täysin pihalla olevia uroksia, joita tunteitaan avoimesti käsittelevät ja rationaaliset Elina ja Tuula saavat koko ajan olla patistelemassa haluamaansa suuntaan. Varsinkin Tuulan ja Topin mielenkiintoisilta vaikuttavat kohtaukset toistavat koko ajan saamaa kaavaa: Topi mokaa aluksi jotain ja sitten korjaa kurssiaan sanomalla jotain vielä typerämpää.
Joinakin vuosia sitten hänellä oli tapana tehdä Top-5-lista kuukauden turhimmista ostoksista ja teipata se jääkaapin oveen. Kerran listalla oli mascara. Sittemmin selvisi, että Topi oli sekoittanut ripsivärin mascarpone-juustoon ja siksi arvioinut 127 markkaa kohtuuttomaksi hinnaksi.
   Kostoksi en hääpäivänämme laittanut meikkiä lainkaan. Topi ei tietenkään huomannut koko asiaa.
   – Miten minä voisin huomata sellaista, mikä sinusta puuttuu? Topi puolustautui myöhemmin, kun valitin ettei häntä selvästikään kiinnosta naamani lainkaan.
[s. 233]
Romaanin nuoremmat hahmot toimivatkin tarinoineen ihan eri tavalla. Elinan pakkomielteinen raskautensa salailu on mielenkiintoista luettavaa, ja se kertoo karusti siitä, kuinka kaikki sosiaaliset kontaktinsa katkaiseva ihminen onnistuu jäämään täysin yksin nykymaailmassa – vanhemmat lähettävät elinkustannukset kattavaa kuukausirahaa matkoiltaan eivätkä tunnu välittävän ihmeemmin tyttärensä toilailuista.

Vaikka Takapenkin mieskuvassa olisikin parantamista, Aleksi kunnostautuu komeasti tarinan edetessä. Hahmoon kohdistuvat paineet kasvavat uusien juonenkäänteiden myötä, ja tämän lopussa toteuttama ihmiskaappaus on tietynlaisesta epäuskottavuudestaan huolimatta äkkiväärään tarinaan mainosti istuva loppuhuipennus. Takapenkin osittain avoimeksi jäävä loppu muodostuu vääjäämättä pettymykseksi, kun lukijalle ei kerrota, mitä todella tapahtui.

Aleksin kautta Takapenkkiin tuodaan reilusti mukaan yhteiskunnallisesti kannanottavaa ainesta.  Mitään kafkamaista virkamieskoneistoa vastaan taistelemista ei ole luvassa, vaan Takapenkki turvautuu tässäkin vähän halpaan huumoriin kerran toisensa jälkeen.
– Nonniiiich, nainen sanoo muka ymmärtävästi ja kääntyy kohti. – Ja jossain vaiheessa ilmeisesti ollut tällaista päihdeasiaa sinulla? se sanoo madalletulla äänellä.
   – Ei ole ollut ongelmaa. Mä en juo viinaa ollenkaan.
   – Siltähän se usein itsestä tuntuu ettei ongelmaa ole. Mutta se on jo oikein hyvä alku ettei juo väkeviä.
   Se kirjoittaa hitaasti pelkällä etusormella: ”Ei juo enää väkeviä.”
   En jaksa selittää.
[s. 207]
Takapenkki on oivallinen kaunokirjallinen välipala, joka sopii keveydessään esimerkiksi työmatkoille tai pidemmällekin reissulle. Sujuvasti etenevä juoni tempaisee lukijan kyllä mukaansa, vaikka osa sisällöllisistä ratkaisuista mietityttääkin.


Petter kirjoittaa diginatiivina tietokoneellaan aina kahdella etusormella.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 270
Kansikuva: Päivi Puustinen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 21. syyskuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku



Anni Kytömäen Kivitasku kertoo Mustasalmen suvun tarinan. Lukija pääsee seuraamaan Suomessa 1800-luvulla vankityöläisenä olevan Sergein värikkäitä vaiheita sekä uudella vuosituhannella elävän Vekan arkea. Sairaseläkepäiviään viettävä Veka karkaa Savon sydämessä tyhjillään olevalle suvun mökille, ja Louhurannassa vietetyt hiljaiset päivät kääntävät Vekan katseen oman sukunsa salaisuuksiin.

Sergein tarina venähtää melkein sadan vuoden mittaisella aikajänteellään varsin komeisiin mittoihin, kun lukija saa seurata samojen hahmojen varttumista ja elämistä melkoisten elämänvaiheiden lävitse. Vekan perehtyessä sukunsa vaiheisiin lukija huomaa, että Sergein kertomien tapahtumien ja Mustakallioiden taltioitujen vaiheiden välillä on melkoisesti eroja. Näin Kivitaskussa painotetaan hienosti, kuinka historiasta unohtuu ja jää pois melkoisen oleellisia tarinoita ja faktoja – tilalle ui luonnollisesti koko joukko valheita ja petoksia.

Sergei pysyy oman tarinansa tähtenä mielenkiintoisen hahmonkehityksen kuvaamisen turvin. Kuolleen Albert-vankitoverinsa nimen ja identiteetin kaappava, Albertiksi hitaasti muuttuva Sergei pitää entistä minäänsä elossa sisällään ja elää tavallaan kahden ihmisen elämää samanaikaisesti.

Albert ja Sergei kommentoivat ihmiskuorensa sisällä tapahtumia kukin omalla tavallaan – tällainen monitasoisuus tuo muutenkin laadukkaaseen historialliseen kuvaukseen mukaan ihan uusia elementtejä. Mainiona esimerkkinä toimii se, kuinka Venäjällä vallankumousta aikoinaan kabineteista käsin puuhannut Sergei joutuu lopulta kohtaamaan kovan maailmaan silmästä silmään.
Jos Sergei olisi ollut maaorja, hän olisi viljellyt maata ja palvellut isäntäänsä. Nyt hän miettisi, miten selviytyä vapaana. Maaorjille on luvattu ilmaiseksi neljännes siitä maatilkusta, jota he ovat viljelleet. Loput heidän on lunastettava itselleen. Ei heillä ole siihen varaa.
   Niin pitkälle emme ajatelleet, kun vaadimme orjille vapautta. Vapaus on hyveistä ylin, sen kaikua ei saa himmentää miettimällä mitä käsite käytännössä tarkoittaa. Kuten hyveet yleensäkin, myös vapaus käpristyy kokoon kun se on saavutettu. Sen takana ei ole mitään tavoiteltavaa. On vain sama ruumis joka on pidettävä kylläisenä ja lämpimänä, ja mieli jonka on etsittävä uusi kirkas tähti.
   Kuuntelen askelia kadulla. Joko niitä on enemmän, joko entiset orjat ovat palaamassa? Joko he ovat huomanneet, että keisarin antama vapaus on vain pakkotyön uusi muoto? Heidän on haettava turvaa kaupungista, asetuttava sen laidoille hökkeleihin ja haalittava elanto kokoon. Tilanherrat ryhtyvät tyytyväisinä viljelemään kerjuulle lähteneiden käskyläistensä peltoja
.
[s. 434–435]
Vekan tarina on puolestaan hivenen ongelmallisempi kokonaisuus. Mustasalmen suvun jälkeläisten elämää ja ongelmia kuvaavat, nykyaikaan sijoittuvat osiot ovat kyllä mielenkiintoisia, mutta etäinen ja tylsä Veka, jonka edesottamukset eivät tunnu kovinkaan uskottavilta, toimii lähinnä riippakivenä omassa kertomuksessaan.

Kivitaskun loppu kuitenkin muuttaa kaiken, kun Vekasta selviää muutama todella iso, kokonaisuuden täysin ylösalaisin kääntävä piirre. Kytömäki on ajoittanut paljastukset tarkasti niin, että niiden jälkijäristykset ehtivät tuntua lukijassa asti, ja ne kieltämättä hienosti muuttavat Vekan osuuksien sävyn. Käänteitä edeltäneiden tapahtumien tylsyyys ja ennalta-arvattavuus eivät kuitenkaan katoa mihinkään tällaisen hattutempun avulla.

Kivitasku on raukeassa etenemistahdissaan, faktaa ja fiktiota villisti sekoittavassa kehyskertomuksessaan häikäisevän monitasoinen teos, joka onnistuu vangitsemaan kansiensa sisälle täysin erilaisia maailmoja – nykyaikaisen Louhurannan ankea taajamaelämä, syrjäytyneen ja sairastavan ihmisen mielenmaailmojen avaaminen, 1800-luvun vankityöläisen vaiheet sekä Vekan äidin sairauden kuvaaminen toimivat kukin tavallaan osana kokonaiselämystä.


Petter odottelee edelleen sisäisen viherpeukaloisensa heräämistä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 645
Kansikuva: Jenni Noponen
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 12. syyskuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja


Petina Gappahin kehuttu Muistojen kirja maalaa kiitettävän rennosti ja monitasoisesti kuvan Zimbabwesta unohtamatta kansilehdessäkin mainittua ”värikästä tarinaperinnettä” – onkin harmi, että kokonaisuus leviää hajanaiseksi sotkuksi, ja sitä kasassa pitävä tarina osoittautuu varsin heikoksi tekeleeksi.

Muistojen kirjan päähenkilönä nähdään kaltereiden takana kuolemantuomiotaan odottava Memory-albiinonainen. Vanhempiensa myymää Memorya syytetään kaupan toisena osapuolena olleen valkoihoisen professorin murhasta, ja juridista apua vartova Memory rustaa saamiinsa muistikirjoihin elämäntarinaansa. Memoryn värikkään elämän ohella kirjoihin päätyy sekä huomioita vankilaelämästä että aikamatkoja Zimbabwen vaikeaan menneisyyteen.
Näsäviisastelu johti siihen, että Synodia takavarikoi Raamattuni kahdeksi viikoksi. Hän varmaan kuvittelee, että ilman Hyvää kirjaa eläminen on ihmiselle aivan äärimmäistä ahdinkoa. Hän halusi ikään kuin alleviivata tekoaan, rangaista minua henkisen tason lisäksi myös ruumiillisella, joten hän määräsi minut siivoustöihin, mikä on kaunis tapa ilmaista, että keräsin kahden viikon ajan pahanhajuisia ja verisiä terveyssiteitä paljain käsin ja panin ne sitten suureen metallikanisteriin, joka toimii myös jätteidenpolttoastiana.
   Eikö jossain ole tutkittu, että kun naisjoukko elää lähellä toisiaan, heidän kuukautiskiertonsa synkronisoituvat? Siltä täällä tosiaan tuntuu, aivan kuin kaksisataa-kolmesataa naista saisi kuukautiset aina samaan aikaan.
   Kerran viikossa, iltaisin, siivousvuoroon määrätyt vangit keräävät terveyssiteet ja kantavat ne polttoastiaan Takavarikon taakse. Meille ei anneta hanskoja, joten sovelsimme siihen tarkoitukseen vanhoja muovikasseja ja tungimme iljettävät lastit polttoastiaan, missä ne rätisivät ja paloivat uhkuen hajua, joka tarttui vaatteisiin ja hiuksiin, emmekä me kyenneet pesemään sitä pois, koska vettä ei ollut.
[s. 82–83]
Välillä nopeatahtisuus kostautuu ennen kaikkea Memoryn lapsuutta kuvaavissa osioissa, joissa päähenkilö latelee kerronnan lomaan niin paljon nimiä, että lukija menee auttamatta sekaisin. Myös dialogiin ripotellut shonankieliset huudahdukset ja kokonaiset repliikit ovat toki eksoottisia lisäyksiä, kunhan lähistöllä on vain tarjolla jonkinlainen suomenkielinen käännös.

Lapsuudenkuvaus on kuitenkin parhaimmillaan äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa – Memoryn elämään sekoittuu ennakkoluulottomasti afrikkalaisia kaupunkilegendoja, myyttejä, esimerkiksi Raamatusta tuttuja käänteitä ja kuulopuheita, jotka rikastavat muuten vähän ohutjuonista romaania unohtumattomalla tavalla
MaiWhizi, MaiNever ja MaiMaTwins keskustelivat pyykkiämpärien äärellä. Lähtöni vuonna heillä oli pakkomielle Peggyyn, asuinalueen haamuun jolla oli punaiset huulet, häikäisevä afrokampaus ja houkuttava takamus. Peggy oli heidän mukaansa nähty sekä Highfieldsissä että Glen Norahin Chitubussa ja matkasi paraikaa Kambuzuma Roadia pitkin kohti Mufakosea.
   ”Hän lumosi miehen Mushandirapamwe-hotellissa,
banzi he tanssivat koko yön.”
   ”Kun he pääsivät miehen kotiin, hän sanoi ettei mies saisi sytyttää kynttilää.”
   ”Mies heräsi seuraavana aamuna hautausmaalta sen naisen haudan päältä.”
   ”Mies näki Peggyn, mutta tämä oli muuttunut patsaaksi,
pafungei ipapo, patsaaksi joka oli polvillaan haudalla, polvillaan vain, jäykkänä kuin mikä, kunge mukadzi waLoot chaiye. Aivan kuin Lootin vaimo.”
[s .55]
Muistojen kirjan polttavin kysymys on kuitenkin se, onko Memory syyllistynyt oikeasti pahamaineiseen veritekoonsa, ja tähän vastaaminen on ollut Gappahille ilmeisen vaikea pala. Memoryn ostanut Lloyd jää todella etäiseksi ja tylsäksi hahmoksi, jonka kieltämättä kurjasta kohtalosta lukija ei opi välittämään missään vaiheessa. Memoryn, Lloydin ja erään kolmannen hahmon muodostama kolmiodraama on hivenen epäuskottava lopputulemaansa myöten, ja lattea päätös ei kohoa edes parin Memoryn perheeseen liittyvän paljastuksen avulla.

Gappahin romaani tarjoilee kieltämättä eksoottisen ja hyvinkin erilaisen lukuelämyksen, jonka tärkeät kysymykset eivät vain pääse nousemaan kovinkaan näkyvään osaan.


Petter ihmettelee, miksei niinkin tunnetulle Raamatun hahmolle
kuin Lootin vaimolle ole annettu etunimeä.

Alkuteos: The Book of Memory
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Tero Valkonen
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 302
Kansikuva: Eveliina Rusanen
Lajityyppi: psykologinen romaani,
historiallinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 5. syyskuuta 2017

S. K. Tremayne: Tulilapsi





















S. K. Tremaynen Tulilapsi tuntuu heti ensituntumalta varsin tutulta – mukana ovat luonnon keskellä ja armoilla oleva asuinsija, häiriintynyt pikkulapsi sekä tämän vanhempien keskinäinen köydenveto, jossa panokset kovenevat luku luvulta. Tulilapsi muistuttaakin niin hyvässä kuin pahassa tekijänsä läpimurtoteosta Jääkaksoset.

Kovissa oloissa kasvanut Rachel menee naimisiin leskeksi jääneen Davidin kanssa. Kunnianhimoisen ja varakkaan juristin kotina toimii cornwallilainen kartano, josta käsin Davidin maineikas suku on hallinnoinut lähitienoon kaivostoimintaa. Rachel saa luonnollisesti ajan mittaan huomata, että uuden siipan kotipuolessa kaikki ei ole ollenkaan kohdillaan – poikapuoli Jamie on näkevinään salaperäisissä olosuhteissa kuollutta äitiään joka nurkan takana. Uunituoreen äitipuolen mielenterveys on kirjaimellisesti koetuksella viimeistään siinä vaiheessa, kun Jamie uhkaa Rachelin kuolevan kovaa vauhtia lähestyvinä joulunpyhinä…

Tulilapsi eroaa kuitenkin kaikkea muuta kuin edukseen Jääkaksosista nimenomaan Jamien takia – lapsihahmo ei ollenkaan uskottava saati mielenkiintoinen. Kahdeksanvuotiaan pojan psykoottiset höpinät ja esimerkiksi kirjeet kuolleelle äidilleen ovat kiusallisen kliseistä ja tympeää luettavaa ja romuttavat Tulilapsen kauhupuolen kokonaan.
Porejuomat eivät sovi sinulle ja muistan että joluna toin sinulle porejuoman ja luulin että syy on minun että olet kuollut ja takkisi haudattiin mutta en enää ajattele tätä.
   Kuuntelen merta ja se kuulostaa kuin iso mies hengittäisi, iso pelottava mies ja äiti pimeässä ja mustassa. Minä näen pelotavia unia sinusta ilman sormia Anteeksi sinä hymyilet
[s. 90.]
Tremayne sysääkin Jamien viimeistään romaanin puolivälin jälkeen syrjään Tulilapsen keskiöstä, ja Rachelin ja Davidin välinen köydenveto nousee huomattavasti suurempaan osaan. Se kannatteleekin hienosti romaanin jälkipuoliskoa, kun molemmat pyrkivät saamaan yliotteen sekä toisistaan että Davidin suvun tiloista. Samalla Tremayne kuvaa mielenterveydeltään hauraan Rachelin hidasta sekoamista ja naisen elämään liittyvien salaisuuksien paljastumista, jotka luonnollisesti kääntävät romaanin perusasetelmat päälaelleen. Muutama käänne yllättää myös lukijan, mutta noin muuten Tulilapsi on juoneltaan varsin ennalta-arvattava.

Tremayne leikittelee huomattavasti Jääkaksosia enemmän kauhuelementeillä ja yliluonnollisilla tapahtumilla, jotka sotkeentuvat parhaimmillaan varsin luontevasti yhteen Rachelin oman sekoamisen kanssa. Varsinkin romaanin loppupuolella psykoosit ovat tulilla sen verran kovalla lämmöllä, että lukija menee onnistuneesti sekaisin painajaisten, muistojen ja nykyhetken kauhujen kanssa.

Tulilapsen loppu ja Rachelin mielenterveyden pettämisen kuvaaminen kuitenkin kärsivät huomattavasti Tremaynen vauhtisokeudesta. Aivan liian nopeaan tahtiin etenevän tarinan mielenkiintoiset sivujuonteet, kuten Rachelin raskaus, katoavat ja unohtuvat jonnekin matkan varrelle. Tremaynen kiihko tarinan loppuun viemiseksi saa taitavat painajaiskuvitelmat puuroutumaan ja aiheuttaa vähän koomisiakin, kaikkea muuta kuin uskottavia mielenliikkeitä.
Olen iskemäisilläni takaisin – puolustamassa itseäni äänekkäästi, kertomassa hänelle raskaudesta – kun hänen puhelimensa soi ja vaimentaa meidät molemmat. Hän onkii sen taskustaan, katsoo näyttöään ja rypistää hämmentyneenä kulmiaan. Sitten hän huitaisee ärtyneesti kädellään minun suuntaani kuin sanoakseen: Tämä on sinua tärkeämpää. Hän menee käytävään ja sulkee oven perässään voidakseen vastata puheluun niin, etten minä kuule.
   Haluaisin polttaa marisätkän. Mutta en voi. Minä olen raskaana.
[s. 199]
Tulilapsi tarjoaa Jääkaksosiin tykästyneille sikäli samankaltaisen mutta kömpelömmin toteutetun psykologisen jännärin. Mitään järin erikoista saati unohtumattoman ainutlaatuista ei olekaan luvassa.


Alkuteos: The Fire Child
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 365
Kansikuva: Richard Augustus
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kauhu
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 31. elokuuta 2017

Andrzej Sapkowski: Noituri – Viimeinen toivomus







Puolalaisen Andrzej Sapkowskin maailmankuulusta Noituri-fantasiakirjallisuudesta on melkein mahdotonta puhua mainitsematta aiheesta tehtyä interaktiivista viihdettä – niin ikään puolalaisen CD Project Redin Witcher-videopelitrilogia salakuljetti Sapkowskin kirjallisen tuotannon kunnianhimoisesti tietokoneisiin ja pelikonsoleihin sekä esitteli Geralt Rivialaisen kumppaneineen maailmalle. Vuonna 2015 ilmestynyt The Witcher 3: Wild Hunt ei olekaan yhtään vähempää kuin yksi kaikkien aikojen parhaista roolipeleistä, johon olemme Jennin kanssa kaataneet elämästämme enemmän tunteja kuin kehtaamme näin julkisesti myöntääkään.

Noituri-kirjallisuuden alkupamauksena voidaan pitää Puolassa alun perin jo 1993 ilmestynyttä Viimeinen toivomus -novellikokoelmaa, jossa harmaahapsinen noituri harventaa fantasiamaailmansa hirviökantaa maksua vastaan ja tutustuu saagansa oleellisempiin hahmoihin, kuten velhotar Yennefer Venderbergiin ja sulavasanaiseen Valvatti-trubaduuriin. Witcher-pelinsä pelanneet jo tietävätkin, millä tavalla kokoelmalle nimensä antaneen novellin otsikko liittyykään Yenneferin ja Geraltin suhteeseen…

Viimeinen toivomus
eroaa pääosin hyvällä tavalla novellimuotoisuutensa turvin muista länsimaisen fantasiakirjallisuuden jättiläisistä – Geraltin hahmoa, noituruutta ja ihmisten asemaa hirviöiltä vallatussa maailmassa avataan hitaasti eri tarinoiden muodossa, ja lukija pääsee ilman raskasta aloitusta mukaan hahmon retkille. Novellien välille taas on rakennettu suhteellisen hyvin kantavia aasinsiltoja, joissa Geralt hengailee parantajanunnien luona ja joissa Sapkowski selvästi petaa tulevien Noituri-osien tapahtumia. Risuja taas satelee novellien itseään toistavasta rakenteesta ja mielikuvituksettomuudesta, kun Geralt joutuu kohtaamaan hälyttävän useassa tarinassa kerran toisensa jälkeen pelastamistaan odottavan, hirviöksi muuttuneen prinsessan.

Sapkowskin aikoinaan niin vallankumoukselliseksi mainostettu fantasiakirjallisuus, jossa genren ilmeisimmät roolit on käännetty ylösalaisin, on selvästi menettänyt tehoaan nimenomaan asetelmiensa osalta muutamissa novelleissa. Prinsessahirviöiden ohella Noituri-maailman tunnetuin etnografinen piirre, jossa ylhäisistä haltioista on tehty köyhää slummikansaa ja äksyt kääpiöt on nostettu rikkaaksi herrasväeksi, ei tunnu kovin kummoiselta teemalta. Tavallista kansaa ja rahvaan rappiollista elämää kuvatessaan Sapkowski ei myöskään mitenkään kierrä suurimpia fantasiakirjallisuuden kliseitä.

Kultaisessa hovissa, kaupungin parhaassa majatalossa. oli täyttä ja meluisaa. Asiakkaat, niin paikalliset kuin muualta tulleet, olivat enimmäkseen uppoutuneet omiin puuhiinsa, kukin kansansa tai ammattinsa mukaisesti. Isot kauppiaat riitelivät kääpiöiden kanssa tavaran hinnasta ja luoton korosta. Vähäpätöisimmät kauppiaat nipistelivät olutta ja hernekaalia kantavien tarjoilijatyttöjen takapuolia. Paikalliset kylähullut olivat tietävinään kaikesta kaiken. Portot koettivat olla rahakkaiden mieleen ja torjua tyhjätaskut. Ajurit ja kalastajat joivat kuin humalanviljely oltaisiin aikeissa kieltää huomenissa. Merimiehet lauloivat lauluja, joissa ylistettiin merten aaltoja, kapteenien rohkeutta ja seireenien suloja – viimeksi mainittuja havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti. [s. 110]
Viimeisen toivomuksen tarinat ovat parhaimmillaan kuitenkin kaikkea muuta kuin mustavalkoisia tai ennalta-arvattavia – kunhan Sapkowski malttaa jättää prinsessasadut taakseen, meininki muuttuu astetta mielenkiintoisemmaksi. Pitkiksi venähtäneissä novelleissa on yllättäviä juonenkäänteitä toisensa jälkeen, ja Geraltin kulloistenkin liittolaisten uskollisuus tai luotettavuus ovat varsin kyseenalaisia. Vastustajavalikoimakin kokee melkoisen ehostuksen, kun Geralt ja lukija kohtaavat esimerkiksi noiturin kotiinsa kutsuvan hirviön tai maataloustöissä kaalipalkalla auttavan ”pahulaisen”. Näinä hetkinä Sapkowski uskaltaa irrotella tarinoissaan ja suo lukijalle hengähdystauon muuten niin melankolisena ja synkkänä pysyttelevän tunnelman keskellä. Pilke löytyy silmäkulmasta kuin Douglas Adamsin tai Terry Pratchettin teoksista konsanaan esimerkiksi silloin, kun vieraanvarainen hirviö käpälöi Geraltin ikonista noiturikorua.
Portaissa hirviö kääntyi.
   ”Mikä sinulla heiluu kaulassa, arvon vieras? Mikä se oikein on?”
   ”Katso.”
   Otus otti medaljongin käpäläänsä ja nosti sen silmiensä eteen niin että Geraltin kaulan ympäri menevä ketju kiristyi.
   ”Onpas ruma ilme elikolla. Mikä se oikein on?”
   ”Killan tunnus.”
   ”Ahaa, ammattisi on siis kuonokoppien valmistaminen. Tänne päin, ole hyvä! Valoa!”
[s.59]

Viimeisen toivomuksen luettuani en oikein tiedä, kuinka Noituri-kirjallisuuteen tulisi suhtautua saati jatkaa niiden lukemista. Aika on päässyt puraisemaan Sapkowskin proosaa sen verran pahasti, etteivät lukemani novellit saati kokoelma kokonaisuutena tehneet kovin suurta vaikutusta – tähän on varmasti vaikuttanut se tosiseikka, että osa novellien tarinoista oli minulle ennestään tuttuja The Witcher 3: Wild Hunt -videopelistä. Näin epätasaista jakoa en ole kuitenkaan aikaisemmin kokenut minkään monimediallisen brändin kohdalla. Esimerkiksi The Walking Dead toimii yhtä hyvin niin alkuperäisten sarjakuvien kuin televisiosarjankin muodossa.

CD Project Red saikin Viimeisen toivomuksen tahkoamisen myötä yhden lisäsulan hattuunsa kyvystään muuttaa näin keskinkertaista fantasiakirjallisuutta huomattavasti toimivammaksi interaktiiviseksi viihteeksi. En ole aivan varma, pitäisikö minun antaa vielä seuraavalle Noituri-kirjalle mahdollisuus vai keskittyä palaamaan sähköisen Witcherin maailmaan – kolmososan Blood and Wine -lisäosa odottaa vielä korkkaamistaan.


Petter aloitti konsoliroolipelaamisen kymmenisen vuotta sitten
PS2-klassikko
Dragon Quest VIII: Journey of The Cursed Kingin seurassa.

Alkuteos: Ostatnie życzenie
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1993
Suomennos: Tapani Kärkkäinen
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 336
Kansikuva: Kai Toivonen
Lajityyppi: fantasia, seikkailu, lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?



Holly Bournen
Oonko ihan normaali? -nuortenromaani yhdisteli tasa-arvokysymysten pohdiskelua ja mielenterveysongelmia nuortenkirjallisuuteen – kyseessä oli monipuolinen ja yllättävän tasapainoisena pysynyt katsaus pakko-oireisen häiriön kanssa painivan Evien elämään. Bournen Normaali-trilogian keskimmäinen osa Mikä kaikki voi mennä pieleen? esittelee meille puolestaan onnettoman äitisuhteensa kanssa painiskelevan Amberin.

Amber lähtee toiveikkaana Amerikkaan töihin äitinsä ja tämän uuden miehen hallinnoimalle lasten kesäleirille – tyttö haaveilee kovasti selvittävänsä välinsä äidin kanssa, mutta kuten romaanin nimi paljastaa, ei ruoho ole rapakon takana kovinkaan vihreää. Amberin alkoholistitaustainen äiti on etäinen ja haluton viettämään laatuaikaa tyttärensä kanssa, ja leirin tunnelma on jatkuvasti kireä ja kiireinen, mutta onneksi Amberin työkaverina on komea prom king Kyle…

Mikä kaikki voi mennä pieleen? herättää aluksi huolta tietynlaisella tavanomaisuudellaan, mikä tuntuu kieltämättä pettymykseltä edellisosan lennokkuuden ja yllättävyyden takia – leirin myöhäisteini-ikäisistä koostuva henkilökunta ryypiskelee vapaa-ajalla ja Amber tuskastuu Kyleä piirittävään ja seksuaalista aktiivisuuttaan korostavaan Melody-huutosakkilaiseen. Illat puolestaan menevät Amberin, Lottien ja Evien välisissä Skype-puheluissa, joissa meuhkataan edellisosan tavoin feminismistä hyvin ylimalkaisesti. Amerikkalaisen cheerleaderkulttuurin panettelu onkin korkealentoisinta tasa-arvokeskustelua, jota tässä nuortenromaanissa pääsee seuraamaan.

Evien työkaverit puolestaan ovat Melodya, Kyleä ja esimerkiksi intiaanitaustaista Russia myöten melkoisen stereotyyppisiä jenkkinuoria, joihin verrattuna Amber tuntuu liitoitellun naiivilta ja kokemattomalta äänekkäiden ja kokeneiden amerikkalaisten keskellä. Vaikka Mikä kaikki voi mennä pieleen? käsitteleekin myöhemmin vahvasti erilaisia roolimalleja ja niihin liittyviä odotuksia, alun hölmö huumori ei yksinkertaisesti tempaise mukaansa.
Ja he kaikki hylkäsivät askartelunsa ja juoksivat Kyleä kohti hakemaan omaan purkkiinsa appelsiinimehua. Huomasin kuinka Kyle suojasi huolellisesti haaransa ja hymyili. Hän katsoi minuun, näki mihin minä katsoin, hymyili ja sitten punastui.
   ”Tarttee suojella poikia”, hän sanoi lauhkeasti.
   Poikia? Tarkoittiko hän pallejaan? Voi Luoja, kyllä hän tarkoitti. Menin syvän punaiseksi. Nyt en pystynyt lakkaamaan ajattelemasta hänen pallejaan. Mikä sai minut olemaan vähän vähemmän ihastunut. En tosin ollut ikinä nähnyt yksiäkään, mutta sen perusteella, mitä Lottie oli kertonut minulle, en ollut menettänyt paljonkaan. ”Tiedätkö kun ylipainoiset ihmiset laihtuvat paljon ja niillä on paljon ylimääräistä ihoa?” hän oli kertonut meille. ”No, kuvitelkaa kaikki se iho kiedottuna kahden luumun ympärille, jotka haisee vähän juustolta.”
[s. 121–122]

On myös omituista, miten pienessä roolissa Amberin ja tämän äidin ongelmallinen suhde lopulta on kokonaisuuden kannalta. Bourne keskittyy suurelta osin kuvailemaan lähinnä leirielämän tapahtumia sekä Amberin ja Kylen välille kehkeytyvää kuviota ja unohtaa siinä rytäkässä äidin melkein kokonaan. Amberin äiti jää siis varsin etäiseksi ja epäloogisesti toimivaksi hahmoksi, jonka toimien taustoja ei oikeastaan selitetä mitenkään – Amber ja lukija ovat sikäli ovelasti pelkästään muilta romaanin hahmoilta saatujen tietojen varassa.

Bourne ei ole kuitenkaan täysin unohtanut saati todellakaan mokannut äiti-tytärsuhteen kuvaamista. Amberin ja äiskän kohtaamiset ja kipakat sanavaihdot leirin melskeiden keskellä ovat erittäin mielenkiintoista luettavaa, ja naisten lopullinen välienselvittely romaanin loppumetreillä on yllättävine loppuratkaisuineen ihan eri tasolla romaanin muun kohelluksen kanssa. Onneksi mukaan onkin eksynyt todellisia helmiä, jotka valottavat Amberin kokemia pettymyksiä karvaasti mutta vähän itsestään selvästi.
”Mutta mulla on ikävä mun äitiä”, yksi vinkui nousten istumaan kahdeksannen kerran kymmenen minuutin sisään.
   Vedin syvään henkeä. Hermojani raastoi, kaikki voimavarani olivat menneet.
   ”On hyvä tottua ikävöimään äitiä”, sanoin. ”Kun olet vanhempi, sinun täytyy viettää paljon aikaa poissa äitisi luota.”
   Varsinkin jos hän muuttaa toiseen maahan eikä ota sinua mukaan.
   ”Mutta mä en HALUA”, pentu protestoi istuen edelleen.
   Työnsin tytön kevyesti takaisin hänen tyynyynsä. ”No, kuule, elämässä joutuu tekemään paljon asioita, joita ei haluaisi tehdä.”
[s. 154]
Mikä kaikki voi mennä pieleen? on virkeään edellisosaan verrattuna nähtyä ja koettua nuortenkirjallisuutta, jota rustatessaan Bourne on turvautunut turhan usein helppoihin ja tuttuihin ratkaisuihin. Vaikka romaanin jälkipuolisko on karkumatkoineen ja välienselvittelyineen alkupuolta mielenkiintoisempaa ja jännittävämpää luettavaa, kokonaisuus jää sinänsä viihdyttäväksi mutta turhauttavan keskinkertaiseksi ja latteaksi. Ensi vuonna suomeksi ilmestyvän Mitä tytön täytyy tehdä? -päätösosan lukeminen ei tämän jälkeen tunnu kauhean innostavalta, vaikka onkin toisaalta mielenkiintoista nähdä, mitä Bourne saa aikaan feministi-Lottien kanssa – pääsisivätkö feministiset teemat lopultakin tasavertaiseen asemaan muun sisällön kanssa?


Alkuteos: How Hard Can Love Be?
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Kristiina Vaara
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 448
Kansikuva: Usborne publishing
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 17. elokuuta 2017

Margaret Atwood: Orjattaresi

Margaret Atwood on aina ollut silmissäni upeiden scifi-maailmojen luoja, vaikka hurjien tieteiskuvitelmien sepittäminen onkin vain yksi Atwoodin kirjallisen nerouden osa-alueista. Atwoodin Oryx ja Crake -romaani sekä sen sisarteos Herran tarhurit yhdistelevät ennakkoluulottomasti ja varsin mielikuvituksellisesti tieteiskirjallisuuden vakiintuneempaa sisältöä uusiin ideoihin ja kehitelmiin – siksi odotinkin kulttimaineessa paistattelevan Orjattaresi-dystopiaromaanin lukemista niin kovasti.

Orjattaresi kertoo vaihtoehtoisesta Yhdysvalloista, joka on muuttunut arvokonservatiiviseksi Gilead-valvontayhteiskunnaksi. Valtaan päässeet uskonnolliset kiihkoilijat ovat vieneet kaikilta gileadilaisilta naisilta ihmisarvon ja alistaneet nämä synnytyskoneiksi, joita ei saa opettaa lukemaan saati kirjoittamaan. Orjattaresi seuraa yhden tällaisen naisen eli omistajansa mukaan Frediläiseksi nimetyn sankarittaren edesottamuksia patriarkaalisen koneiston ikeessä. Nykymenoon nähden Orjattaresi onkin aiheiltaan erittäin ajankohtainen, kun miettii vaikkapa Donald Trumpin naisten ulkonäköä suomivia ”pukuhuonepuheita”.

Orjattaresi muistuttaa rakenteeltaan hyvin paljon alussa mainittuja Atwoodin myöhempiä romaaneja – Atwood avaa hitaasti mutta varmasti sekä Frediläisen omia taustoja että Gileadin häiriintynyttä tapakulttuuria, ja jossain näiden teemojen välissä myös romaanin juoni etenee säännöllisin väliajoin. Orjattaresi onkin hyvin sirpaleinen ja kaikkea muuta kuin kronologinen romaani, jossa Atwood onnistuu kyllä pitämään kaikki pallot jotenkin ilmassa – kaikki juonikuviot eivät vain ole yhtä mielenkiintoisia tai kantavia kuin toiset.

Atwoodin klassikkoromaani on sävyltään dystopiaromaaniksi hyvin seksuaalinen ja eroottinenkin kokonaisuus, jossa Frediläinen jaarittelee lukijalle hyvin paljon aikojen saatossa muuttuneista seksikäsityksistä – naisen ajatuksenjuoksu eri aikoina esiin versovasta seksuaalisuudesta on parhaimmillaan erittäin mielenkiintoista ja sivistävääkin luettavaa.
En saa aikaani kulumaan. Se on niitä asioita joihin en ollut valmistautunut, tämä täyttämistä vaille jäävä ajan määrä, pitkät tyhjät välit. Aikaa kuin valkoista kohinaa. Kun voisin edes ommella. Kutoa, virkata, tehdä jotain käsilläni. Tahtoisin tupakan. Muistan kuinka kuljeskelin taidegallerioissa, 1800-luvun osastoilla: miten pakonomaisesti haaremit niitä taiteilijoita askarruttivatkaan. Kymmeniä maalauksia haaremeista, lihavia, divaaneilla lojuvia, turbaanipäisiä tai samettimyssyisiä naisia, joita viilennettiin riikinkukonsulkaviuhkoilla eunukin seistessä taustalla vartiossa. Tutkielmia liikkumattomasta lihasta, sellaisten miesten maalaamia jotka eivät koskaan olleet nähneet mitään vastaavaa tosielämässä. Kuvien oli tarkoitus olla eroottisia, ja niin ne minusta olivatkin, silloin; mutta nyt tajuan kyllä mistä ne todellisuudessa kertoivat. Maalaukset esittivät pysähdystilaa; odotusta, olentoja jotka eivät olleet käytössä. Niiden aiheena oli ikävystyminen.
   Mutta ehkäpä juuri ikävystyminen on eroottista, naisten ikävystyminen, miesten mielestä.
[s. 45]
Orjattaren juonessakaan ei ole varsinaisesti valittamista. Frediläisen oman menneisyyden paljastuminen orjattareksi kouluttautumisineen on hyvin puhuttelevaa luettavaa siitä, kuinka yksilön oikeudet painetaan mutkitta lokaan vallankumouksen tiimellyksessä. Myös nykyhetkessä tapahtuvat, Frediläisen kotitalon sisäiset valtapelit ovat erittäin mielenkiintoista mutta loppua kohden hivenen ennalta-arvattavaa luettavaa. Valitettavasti Frediläinen jää kiinnostavuudestaan huolimatta etäiseksi hahmoksi, joka katoaa muun kokonaisuuden sekaan.

Tylysti ja armottomasti kuvatut Gileadin sairaat rituaalit niin sanottuine ”syntypäivineen” ja kapinahenkisten naisten joukkoteloituksineen päivineen ansaitsevat erityismaininnan. Gilead-kultti onkin erittäin realistinen ja uskottavasti kasattu ideologia, joka ottaa tosimaailman huuhaahommien tavoin aineksia niin kristinuskosta, islamista kuin luonnonuskonnoistakin ja keittää ne yhdessä kauhistuttavaksi kokonaisuudeksi.

Orjattaresi yksinkertaisesti vakuuttaa alusta loppuun. Ainoat varsinaiset ikääntymisen merkit tässä Atwoodin klassikossa ovat juonen tietyntasoinen ennakoitavuus sekä muutamien teemojen kohdalla turhan paksulla kynällä tehty alleviivaaminen.
Verhojen läpi työntyy sisään harmautta, usvaisen kirkasta, tänään ei aurinko paljoa pilkistele. Nousen sängystä, menen ikkunaan, polvistun ikkunapenkille, kovalle pienelle USKO-tyynylle ja katson ulos. Ei näy mitään.
   Mietin mitä molemmille muille tyynyille on tapahtunut. Niitähän on kaiketi ollut alun perin kolme. TOIVO ja RAKKAUS, minne ne on tungettu? Serena Joy on säästäväinen ihminen. Ei hän heitä mitään pois niin kauan kuin siitä on vähänkin jäljellä. Onkohan toinen Ritalla ja toinen Coralla?
[s. 158]
Orjattaresi on harmittavan tuntemattomaksi jäänyt mutta räväkkä ja provosoiva klassikko, jonka soisi pääsevän parrasvaloihin George Orwellin 1984:n rinnalle koululukemistoihin. Sekä Orjattaresi että 1984 tarjoavat taatusti unohtumattoman ja mielipuolisen painajaisen, jota vasten lukija voi peilata oman aikansa yhteiskuntaa ja sen arvoja.

Petterin mielestä Game of Thronesin teräväkielinen Varys on
ehdottomasti populaarikulttuurin pähein eunukki.

Alkuteos: The Handmaid´s Tale
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1985
Suomennos: Matti Kannosto
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 436
Lajityyppi: scifi, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Jussi Valtonen: Vesiseinä



Jussi Valtosen Vesiseinässä seurataan Antti-nimisen miehen edesottamuksia ja suorastaan tragikoomisia, romaanin eri osiksi rajattuja elämänvaiheita. Näiden vaiheiden yhteisenä tekijänä toimii vesiseinäksi määritelty muuri Antin ja tämän lähipiirin välillä. Vesiseinän jonkinlaisena kantavana ideana onkin ilmeisesti kuvata sitä, kuinka yksin me kaikki olemme elämän merkittävimpien hetkien äärellä.

Valtosen romaani ei ole kuitenkaan masentavan hidastempoinen murhenäytelmä vaan Herman Kochin romaaneista tutulla virtaviivaisella tyylillä etenevä kokonaisuus, jossa tarina vilistää lukijan silmien editse hirvittävää vauhtia. Parhaiten ratkaisu toimii Antin kasariaikaiseen lapsuuteen ja nuoruuteen perehtyvässä Vesiseinän alussa, jossa nopeat väläykset menneistä tapahtumista kuvittavat hienosti sekä ajankuvaa että Antin muistoja.
Isästä tehdään toimituspäällikkö. Alakaapin pullojen perusteella tiedän, että sitä juhlitaan meillä.
   Isä istuu Bärimanin Jussin ja Aaltosen Kalevin kanssa sohvalla lasi kädessä. Mä olen ajatellut koota noista kolumneista kirjan. Helevetin hyvä idea Masa. Mä olen miettinyt sitä ennenkin. Sulla on Masa hyvä lause. Onkse nyt sitten Salve vai. Soitas Jussi taksi. Tarjoos Kallu vielä tupakka.
   Seuraavalla viikolla isästä on kuva Helsingin Sanomissa. Kuvassa se katsoo sivulta ohitseni. Se näyttää minusta vähän sotilaalta
.
[s. 21]
Vesiseinän eri osien tietty novellimainen vaikutelma syntyy siitä, kuinka itsenäisiltä romaanin eri osat tuntuvat suhteessa toisiinsa. Painajaismainen lomamatka, Antin vanhan koulukaverin aloittama vainoaminen Anttia ja Elliä kohtaan sekä Ellin sairastumisen kuvaus ovat keskenään täysin erillisiä tarinoita, joissa ei esimerkiksi viitata aiempiin tapahtumiin oikeastaan millään tavalla – mikäli tarinoiden hahmojen nimet vaihdettaisiin, ne muuttuisivat itsenäisiksi novelleiksi varsin helposti.

Erikoisesta rakenteellisesta yleisfiiliksestä huolimatta Valtonen osaa kuvata Vesiseinän hahmoja toimineen, haluineen ja pelkoineen erittäin uskottavasti. Antin ja Ellin suhteen kuvaus on aina yhtä mielenkiintoista luettavaa, ja Valtonen osaa taitavasti pukea sanoiksi Antin päässä rymistelevän tunteiden vuoristoradan pahimmat kolinat.
And what do you do, Aanti? Änkytyin huonoa englantiani, tutkijaa tarkoittava englanninkielinen sana lipesi jotenkin väärällä painotuksella suustani niin että amerikkalaiset eivät ensin ymmärtäneet. Neurotiedettäkään en onnistunut lausumaan englanniksi oikein, ne ymmärsivät vasta kun Elli sanoi brain. Ai yliopistossa, Jospeph ilahtui: You´re a professor! Kielsin hämilläni, mutta Elli polkaisi varpailleni pöydän alla. Kun en osannut hämmästykseltäni jatkaa, Elli alkoi kuvailla lakijuttujaan. Käräjäoikeuden rutiineissa oli yhtäkkiä enemmän draamaa ja Ellillä vastuuta. Henkilöt olivat kuitenkin säilyneet samoina, miestuomari joka yritti kampittaa lahjakkaita nuoria naisia, syyttäjä joka pelasi vilunkipeliä. Välillä näin Ellin peilaavan itseään ravintolan ikkunoista, joista kynttilänvalo heijastui pimeää iltaa vasten. Kuunnellessaan Rachel loi meihin harjoitellut innostuneita katseita: Really? Oh, that´s wonderful! [s. 58–59]
Edellä mainittu vauhtisokeus kuitenkin kostautuu myöhemmin Vesiseinässä, kun traagisemmat ja isommat tapahtumat hukkuvat vyöryttämisen alle – vauhdin hidastaminen olisi ollut poikaa muutenkin pitkäksi venähtäneessä, Ellin masennusta kuvaavassa Afrikka-osassa.

Ajoittaisista tasapaino-ongelmistaan huolimatta Vesiseinä vakuutti minut Valtosen kirjailijankyvyistä – kyseessä on taidokkaasti kirjoitettu romaani, joka tarjoaa nopeasti luettavan mutta hurjan lukuelämyksen. Antin edesottamusten jälkeen Valtosen Finlandia-voitokkaaseen He eivät tiedä mitä tekevät -romaaniin tarttuminen tuntuu aina vain houkuttelevammalta tarjoukselta.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2006
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 213
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: lahjakirja

tiistai 8. elokuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä










Hanya Yanagiharan Pieni elämä on kertakaikkisen mukaansatempaava ja rikas romaani, joka on ehdottomasti ansainnut kaiken suitsutuksensa. Kyseessä on eeppisyydessään likimain Miki Liukkosen O-romaanin tasolle nouseva teos, joka ei kuitenkaan tunnu Liukkosen runsaudensarven tavoin ylimitoitetulta tai liialliselta missään vaiheessa – on aivan uskomatonta, että kaikki erikoisemmatkin osaset asettuvat Pienessä elämässä paikoilleen nätisti ja luontevasti. Tämä arvostelu sisältää muutaman paljastuksen romaanin tapahtumista.

Pieni elämä on lähtöasetelmaltaan hyvin yksinkertainen teos, eikä sen juonen lyhyt kuvaus oikeastaan kerro romaanista vielä mitään. Yanagihara esittelee neljä nuorta kunnianhimoista ja vikoineenkin hurmaavaa miestä – Willemin, Jean-Baptisten eli JB:n, Malcolmin ja Juden – joiden edesottamuksia pääsemme seuraamaan useamman vuosikymmenen edestä. Jude nousee vammoineen ja salaperäisine taustoineen kuitenkin romaanin keskushenkilöksi ja kantavaksi voimaksi, jonka paljastuvat salaisuudet vaikuttavat eri tavoin miesnelikon dynamiikkaan ja muihinkin lähipiirin jäseniin.

Kun sain Pienen elämän päätökseen ja aloin kertailla kokemaani elämystä, ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli se, kuinka aidolta ja uskottavalta kokonaisuus tuntuu. Yanagihara osaa kuvata romaaninsa sivuilla samaan aikaan erilaisia tunteita, tiiviin miesporukan toimintaa ja nelikon vanhenemista aivan huikealla tavalla – unohtamatta Juden oppi-isän Haroldin näkökulmasta kuvattuja lukuja, joiden aikana Yanagihara livahtaa uskottavasti vanhan, traagisia asioita kokeneen ja ylianalyyttisen vanhuksen nahkoihin uskottavasti.
[…] kun lapsi kuolee, vanhempi tuntee kaiken sen, mitä odottikin tuntevansa, tunteita, jotka niin moni on dokumentoinut jo niin perusteellisesti, etten edes vaivaudu luettelemaan niitä tässä, muutoin kuin sanomalla, että kaikki, mitä suremisesta on kirjoitettu, on samanlaista, ja syystäkin – nuoteista ei juurikaan poiketa. Joskus tuntee enemmän yhtä ja vähemmän toista, joskus tuntee ne väärässä järjestyksessä, ja joskus tuntee ne pidemmän tai lyhyemmän ajan. Mutta mitä tunnetaan, se pysyy samana.
   Mutta tästä kukaan ei puhu – kun se on oma lapsi, osa sinua, erittäin pieni mutta silti ohittamaton osa sinua tuntee myös helpotusta. Sillä lopulta se hetki, jota on odottanut, jota on pelännyt ja johon on valmistautunut vanhemmaksi tulostaan lähtien, on koittanut.
   No, sanot itsellesi,
se on tullut. Tässä se on.
   Ja sen jälkeen ei tarvitse enää pelätä mitään.
[s. 216–217]
Pieni elämä muistuttaa tietynasteisessa saippuaoopperamaisuudessaan ja ihmissuhdepainotteisuudessaan Jonathan Franzenin Puritya, joka niin ikään tasapainotteli aavistuksen kepeähkön ihmissuhdekuvauksen ja ajankuvan luotaamisen välillä. Yanagihara uskaltautuu kurottamaan omassa teoksessaan vielä pidemmälle, ja Pieni elämä tuntuu melkein John Irvingin romaaneja muistuttavalta kronikalta, joka vain jatkuu ja jatkuu ja jonka harmaantuvien ja vanhenevien päähenkilöiden toilailuja saa seurata melkein loputtomiin – kaikki hahmogallerian edustajat eivät luonnollisesti ole mukana ihan viimeisissä näytöksissä.

Yanagihara ei kuitenkaan päästä Pientä elämää lerpahtamaan tylsäksi peukaloidenpyörittelyksi missään vaiheessa, vaan tarina koukuttaa lukijan nimenomaan Juden avulla. Hahmon rimpuilujen ja kärsimysten seuraaminen sekä salaisuuksien paljastuminen pitävät tuulen hallitusti romaanin purjeissa, mutta muuttuvat hahmojen väliset suhteet tuovat muassaan sen viimeisen piristävän pasaatituulen. Erityisesti Juden suhteet Haroldiin ja näyttelijäksi haluavaan Willemiin ovat koetuksella Pienessä elämässä, ja jälkimmäisen kohdalla tapahtuvat juonenkäännökset pistävät koko romaanin komeasti uusiksi puolivälin paikkeilla. Willemin ja Juden yllättävän parisuhteen kuvaaminen on kaunista ja raastavaakin luettavaa, mutta Yanagihara suoriutuu tästäkin suorastaan loistavasti liikkuen luontevasti kokonaan muuttuneen ihmissuhteen eri tasoilla. Pienet arkiset asiat ja hellyydellä tehdyt kädenojennukset muuttuvat Yanagiharan käsissä kauniiksi ja merkityksellisiksi kohtauksiksi.
Willem on hyvin innostunut uudesta strategiastaan: sen sijaan, että kieltäisi häntä [Judea] tekemästä sitä tai tätä, koska se ei tee hyvää jaloille tai selälle, Willem yrittääkin saada hänet luopumaan ajatuksesta antamalla ymmärtää, ettei itse pysty siihen. Nykyään Willem on aina liian väsynyt tai kipeä kävelläkseen, tai liian kuumissaan tai kylmissään. Mutta hän tietää, ettei se ole totta. Kun he eräänä lauantaina olivat käyneet galleriakierroksella, Willem oli sanonut, ettei jaksa kävellä Chelseasta Greene Streetille (”väsyttää liikaa”), joten he olivatkin menneet taksilla. Mutta seuraavana päivänä Robin oli sitten sanonut: ”Eikö ollutkin kaunis päivä eilen? Kun Willem tuli kotiin, me käytiin lenkillä – jotain kolmetoista kilometriä, eikö niin, Willem? – moottoritielle asti ja takaisin.”
”Vai sillä tavalla?” hän kysyi Robinilta ja loi katseen Willemiin, joka hymyili hänelle hämillään.
”Minkä sille mahtaa?” Willem sanoi. ”Piristyin yllättäen.”
[s. 387–388]
Järkälemäinen Pieni elämä on ulkomuotoonsa nähden mielettömän herkkä, tunteikas ja kerta kaikkiaan loistava romaani alusta loppuun. Se on sivumääräänsä ja sisältönsä määrään nähden uskomattoman tasapainoinen ja harkittu kokonaisuus, joka kuitenkin onnistuu jatkuvasti yllättämään ja saa lukijan kiintymään hahmoihinsa melkein pelottavan voimakkaasti. En ole aikapäiviin lukenut ystävyyttä, rakkautta ja ihmissuhteita näin viisaasti ja monitasoisesti käsittelevää romaania – Pieni elämä kuuluu ehdottomasti kuluvan kirjavuoden parhaimmistoon.


Alkuteos: A Little Life
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Arto Schroderus
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 937
Kansikuva: Markko Taina
Lajityyppi: kollaasiromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Leif Davidsen: Kuubalaista verta

Leif Davidsenin Kuubalaista verta on melkeinpä nolostuttavan vanhanaikainen jännäri, jossa Ernest Hemingwayn jalanjäljillä oleva tanskalainen espanjanopettaja John pääsee elämänsä matkalle. John törmää Key Westissä Amerikkaan asettuneisiin kuubalaisiin, jotka pyytävät jäyhää juuttia viemään viestin eristyksissä elävään kotimaahansa. Hommaan suostuttuaan John huomaa olevansa nopeasti nesteessä, johon liittyy reilusti takinkäännöksiä, CIA-agenttien ja kuubalaisten vallanpitäjien keskinäisiä valtapelejä sekä itse Hemingwayn kadonnut romaanikäsikirjoitus – unohtamatta kuumia kuubattaria, joiden liiveihin vakoojaa leikkivä John ui helposti.

Muusta maailmasta eristyksissä olevaan Kuubaan sijoittuva jännäri kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta – onhan kyseessä Pohjois-Korean ohella ainoa maa, jossa kommunismi elää edelleen kyseenalaista kukoistuskauttaan tavallisen kansan kustannuksella. Jatkuvasti tapetilla olevan Pohjois-Korean rinnalla Kuuba tuntuu huomattavasti eksoottisemmalta ja mielenkiintoisemmalta miljööltä jännärille, ja Davidsen osaa tarinankerronnan lomassa avata hienosti maan erikoista historiaa ja kummallista suhdetta Yhdysvaltoihin. Kuubalaista verta -jännärin tietoiskumaiset paljastukset Kuubasta ja vaikkapa sieltä karanneista pakolaisista nykykriiseihin verrattuina ovat erittäin mielenkiintoisia, ja ne saavat lukijan varmasti koukkuunsa kauan ennen kuin John edes pääsee Kuubaan käyskentelemään.
Vuosien varrella tuhannet ihmiset olivat paenneet Kuubasta Yhdysvaltoihin, jossa heidät otettiin vastaan avosylin, koska he tulivat kommunistisesta diktatuurista. Yhdeksänkymmentäluvun alussa tuhannet kuubalaiset lähtivät merelle hallituksensa siunauksella, mutta silloin Yhdysvallat halusi ryhtyä säätelemään tulijoiden määrää. Fidel Castro oli nimittäin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja lähettänyt Miamiin tavallisten pakolaisten joukossa vankilaan tuomittuja rikollisia. Rikollisia saapui Floridaan jos jonkinlaisilla paateilla, ja monet heistä ryhtyivät kiristämään paikallisia.
   Presidentti Clinton teki Kuuban kanssa sopimuksen. Yhdysvallat ei antanut enää automaattisesti turvapaikkaa kuubalaisille, joita rannikkovartiosto tai yksityishenkilöt poimivat kyytiinsä avomereltä. Heidät palautettiin Kuubaan tai sitten johonkin kolmanteen maahan, jos he pystyivät todistamaan, että heitä vainottiin Kuubassa. Pakolaisten turvapaikkahakemukset käsiteltiin Yhdysvalloissa vain siinä tapauksessa, että he pääsivät kuivalle maalle. Muussa tapauksessa he joutuivat palaamaan Kuubaan ja anomaan sieltä käsin maahantulolupaa Yhdysvaltoihin. Amerikankuubalainen yhteisö protestoi, mutta niin vain tapahtui. Menettelytapaa kutsuttiin nimellä
Wet feet, dry feet. Vauraat maat sulkivat rajojaan kaikkialla. [s. 64–65]
Mielenkiintoiseen miljööseen sijoittuva Kuubalaista verta onkin sitten juoneltaan todella heppoinen kokonaisuus, jota Davidsen on yrittänyt kovasti virkistää useilla vauhdikkailla juonenkäänteillä – niitä on kuitenkin aivan liikaa, ja kokonaisuus hukkuu ruumispinojen ja Johnin naisseikkailujen sekaan. Jostain esille kaivettu Hemingwayn kadonnut käsikirjoitus ja sen etsiskely on viimeinen niitti mammuttitaudista kärsivälle kokonaisuudelle, jonka mukadramaattiset juonenkäänteet eivät oikeastaan herätä mitään tunteita lukijassaan viimeisen sadan sivun aikana. Pinnalliset ja tylsät hahmot eivät kiinnosta, eikä Johnin kasvu jäykästä espanjanlehtorista toimintasankariksi tunnu uskottavalta missään vaiheessa.

Davidsenin jännäri on melkoinen pannukakku, jota edes mielenkiintoinen miljöö ei onnistu pelastamaan. Loppukesän lämpimiin lukuhetkiin jännitystä kaipaavien kannattaakin tutustua tätä ennemmin Ian McEwanin loistavaan Pähkinänkuoreen.


Alkuteos: På udkig efter Hemingway
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008
Suomennos:
Sanna Manninen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 350
Kansikuva:
Tiia Javanainen
Lajityyppi: jännitys
Mistä saatu: lahjakirja

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha



Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -novellikokoelman teksteissä korostuu upeasti novellin tärkein ajatus – ne tarjoavat yksitoista mieleenpainuvaa maailmaa, joihin lukija pääsee kurkistamaan hetken ajaksi. Lyhyemmät mutta arjesta tehokkaasti irti riuhtaisevat novellit sopivat erinomaisesti työmatkoille, ja pidempien tekstien seuraan on pelottavan helppoa unohtua fiilistelemään tarinan tapahtumia.

Margaret Thatcherin salamurhan teksteissä seurataan muun muassa länsimaisen naisen lääkehuuruista toikkarointia arabivaltiossa, Englannin pääministerin listimisen valmistelemista sekä epämuodostunutta ikätoveriaan vakoilevien kahden villikkotytön seikkailuja.

Suurin osa novelleista on miellyttävän hitaasti eteneviä kokonaisuuksia, joissa suuret juonenkäänteet ja ikimuistoiset tapahtumat ovat saaneet tehdä tilaa tunnelman haistelemiselle ja miljöön kuvaukselle. Parhaiten kaava toimii köyhää englantilaista maaseutua ja siinä vapaasti temmeltävien esiteini-ikäisten tyttöjen seikkailuja kuvaavassa Pilkussa, joka on yksityiskohtaisuudessaan, verkkaisuudessaan ja keveydessään yksi kauneimmista koskaan lukemistani lapsuudenkuvauksista.
Elokuu koitti ja muistan tyhjät takat, katujen kiehuvan tervan ja kiiltävän keltaiset kärpäspaperit kulmakaupan ikkunassa, repsottamassa saalista täynnä. Joka iltapäivä kaukainen ukkosen jyly, ja äiti joka sanoi: – Huomenna repeää, ikään kuin kesä olisi säröytynyt malja ja me sen alla. Mutta koskaan ei revennyt. Lämpöhalvauksen saaneet kanat vaappuivat katua pitkin. Äiti ja täti väittivät, että tee vilvoittaa, mutta eihän se totta ollut. Silti he kulauttelivat sitä gallonakaupalla turhassa harhauskossaan. – Se on ainoa nautintoni, äiti sanoi. He retkottivat kansituolissa valkoiset koivet suorina. Pitelivät savukettaan syvällä nyrkissä niin kuin miehet, ja savu kiemurteli heidän sormiensa välistä. Kukaan ei huomannut, kun tulin ja menin. Ruokaa en tarvinnut, saihan kaupasta mehujään. Pakastin piti kovaa ääntä. [s.36]
Mantelin novellit ovat hyvin tiivistunnelmaisia kokonaisuuksia, joita lukiessa tekee mieli jatkuvasti hidastaa tahtia ja jäädä makustelemaan edellisen sitaatin kaltaista kaunokirjallista nerokkuutta. Mantel osaa upeasti pitkittää näennäisesti tapahtumaköyhiä tarinoitaan kauniilla ja mielenkiintoisella kuvauksella, ja hyvänä esimerkkinä tästä toimii kokoelman nimitarina. Kiikarikiväärillä varustautuneen salamurhaajan ja tälle sihtailupaikan tarjoavan vanhemman naisen kiivaat keskustelut Margaret Thatcherin ampumisen oikeuttamisesta ovat erittäin jännittävää ja tiivistunnelmaista luettavaa – lukijalla on taatusti hiki otsalla ennen ensimmäistäkään laukausta.

Novellit ovat virkistävällä tavalla hyvin vähäeleisiä ja rauhallisia muuhun nykykirjallisuuteen verrattuna – räävittömät revittelyt ja provokaatiot loistavat melkein kokonaan poissaolollaan. Mantel osoittaakin teksteillään, kuinka oikealle taajuudelle viritetyn tunnelman kaltaisilla tekijöillä pystyy luomaan suorastaan mestarillista kirjallisuutta, jossa lumous pysyy yllä tarkasti rajatun mutta parhaimmillaan ikimuistoisen hetken verran.


Petter ei ole syönyt mehujäitä enää vuosikausiin,
mutta oli lapsena Amppari-jätskien suuri ystävä.

Alkuteos: The Assassination of Margaret Thatcher
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Kaisa Sivenius
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 178
Kansikuva: Jenni Saari
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 6. heinäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki















Anna-Leena Härkösen Valomerkki herättää melkoisen ristiriitaisia tunteita vielä kauan romaanin lukemisenkin jälkeen. Valomerkin heikkouksien alta kuitenkin paljastuu härkösmäisen luontevasti etenevä ja mustalla huumorilla vuorattu lukuelämys, joka on pilattu yhdellä typerimmistä loppuratkaisuista aikoihin.

Anita on nuorena kirjailijanuransa aloittanut ja sittemmin koko hommaan leipääntynyt kynäniekka, jota ei oikeastaan huvittaisi enää edes elää. Uuden romaanin kirjoittaminen on koko ajan tyssäämässä Anitan omaan itsekriittisyyteen, ja lähipiirin ihmiset omaa perhettä lukuun ottamatta tuntuvat olevan enemmän häiriöksi kuin avuksi.

Valomerkki muistuttaa jossain määrin vähän aikaa sitten lukemaani Herman Kochin Naapuria, joka samalla tavalla pureutuu kirjailijuuteen ja kyseisen ammatin varjopuoliin. Härkönen seilaa pelotta Kochia syvemmille vesille kuvatessaan Anitan mielenliikkeitä ja tekemistä rajoittavia pakonomaisia sääntöjä, jotka ovat syöneet luovasta työstä kaiken ilon ja tehneet naisesta katkeran ja kyynisen kirjailijan. Härkönen kuvaa taitavasti Anitaa keräilijäksi, joka napsii arjen tapahtumista aiheita töihinsä, ja huonon päivän osuessa kohdalleen nuo havainnot muuttuvat inhorealistisiksi väläyksiksi.
Kassalla pysähdyn lehtitelineen luokse. Ilta-Sanomien kannessa on kuva vammaisesta lapsesta. Hänen päänsä näyttää tyhjenneeltä jalkapallolta.
   ”Vammaisuus ei ole sairaus”, kertoo lapsen äiti jutun otsikossa.
   Mikä se sitten on? Harrastus vai?
[s.74]
Valomerkki onkin kaikkiaan hyvin löyhäjuoninen kokonaisuus, joka keskittyy kuvaamaan Anitan räpistelyä ongelmiensa ja arjen kanssa – lukijan on turha odottaa kovin suuria yllätyksiä vaan hänen on paras valmistautua henkisesti Härkösen henkilökohtaisessa angstissa vellomiseen. Kirjailija on avautunut naistenlehtien kansihaastatteluissa kevään mittaan isänsä kuolemasta, ja myös Anita suree Valomerkin sivuilla säännöllisin väliajoin toisen vanhempansa menettämistä. Isän kuolema on kuitenkin epämääräinen teema, eikä Härkönen oikeastaan avaa Anitan tuntoja sen ihmeemmin. Tämän teeman pudottaminen olisi tehnyt muutenkin runsaasta romaanista heti vähemmän hajanaisen oloisen teoksen, joka on vahvimmillaan kirjoittamiseen liittyvien hankaluuksien kuvaamisessa. Sitä vastoin Valomerkin onnellinen loppu on turhauttavan laiska ja epäuskottava päätös synkkyydessä velloneelle romaanille.

Vaikka Valomerkin tarjoama kyyti on turhauttavan epätasaista alusta loppuun, Härkösen tavaramerkkinä toimiva vinkeä dialogi pelastaa paljon. Anita tapaa Valomerkin aikana runsaasti muita kulttuurialan toimijoita, joiden kanssa maailmaa parannetaan säännöllisin väliajoin – mukaan mahtuu myös rankempia ja traagisempia kohtaamisia esimerkiksi psykologista sodankäyntiä harjoittavan Iiron kanssa. Humoristisempaa puolta edustaa taas Anitan ja tämän äidin välinen puhelinkeskustelu, joka osoittaa Härkösen kyvyn pyöritellä tilannekomiikan avulla tuttuja keskustelunaiheita ihan uuteen uskoon.
”Vieläkö se Veli-Pekka on homo?”
   ”Joo. Ei seksuaalista suuntautumista vaihdeta ku sukkia.”
   ”Mistä ne homot yhtäkkiä ilmesty? Ei niitä mun nuoruudessa ollu.”
   ”En tiedä.”
   ”Vai onko se semmonen kaksoisseksuaali?”
   ”Tarkoitat biseksuaalia?”
   ”Niin, sehän on pahempaa ku homous. Ei osata päättää mitä ollaan, aikuiset ihmiset.”
   ”Aivan. Miten sä oot jaksellu?”
   ”No kiitos kysymästä. On tässä ollu kaikenlaista.”
[s.40]

Valomerkki onnistuu parhaimmillaan hienosti avaamaan Miki Liukkosen O:n tavoin ihmismielen synkimpiä ja pahimmin järkkyneitä kolkkia, mutta sosiaalipornon puolelle luisuva mielenluotaus ei riitä pelastamaan tätä rimanalitusta.


Petter ei muista, milloin olisi viimeksi ostanut iltapäivälehden.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 252
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu