sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Maria Peura: Tunkeilijat


Maria Peuran novellikokoelma Tunkeilijat osoittaa, miten pari vuotta jyllännyt pakolaiskriisi alkaa yhteiskunnallisesta tärkeydestään huolimatta hiipua kirjallisuuden puolella – kokoelman suoraan pakolaisiin liittyvät tarinat ovat samaa vanhaa kannesta kanteen. Peura pysyttelee turvallisesti itsestäänselvien aiheiden suojassa kuvatessaan sotatantereeksi muuttuneita kotiseutuja, vanhoillisten arvojen vaikutuksia varsinkin nuorten naisten elämissä ja ensiaskelia kummallisessa uudessa kotimaassa, jossa turvapaikanhakijat temmataan lukkojen taakse suojaan kiivailta väkijoukoilta. Näiden novellien tarinat ovat tietynasteisesta järkyttävyydestään huolimatta niin moneen kertaan kuultuja ja kauhisteltuja, etteivät ne herätä maailman menoa seuraavassa lukijassa oikein mitään tunteita.
Äiti aukaisee luukun ja minä ryömin pimeään paikkaan, jossa olen ennenkin ollut. Minä leikin siellä elävää kuollutta. Me olemme äidin kanssa sitä leikkiä yhdessä harjoitelleet. Siinä leikissä hengitetään oikein syvään ja rauhallisesti, mutta yhtään ääntä ei saa päästää, ei mitään ääntä, joka voisi houkutella paikalle miehiä. Minä leikin nyt huolellisesti kuollutta, koska äiti on ollut koko päivän kauhean huolissaan, vielä enemmän kuin silloin, kun minua viimeksi tuntiin hakemaan markkinoille.
  Silloinkin oli puhetta verestä. Aikuiset ovat kummallisen kiinnostuneita verestä. Kun minua viimeksi tultiin hakemaan, en minä vielä tiennyt mitään koko verestä, eikä minun pyhästä paikastani ollut koskaan valunut verta paitsi silloin kerran, kun Sam-serkku tuli sodasta lomalle ja kiusasi minua kepillä, piiskasi minua sillä ja yritti työnnellä joka paikkaan, mutta silloinkin äiti minut kerkesi pelastaa. Minulla on hyvä äiti. Äiti itse sanoo, että kaikki on isän ansiota, siis sen ansiota, että isä on elossa.
[s.40–41]
Peura on ilmeisesti itsekin tiedostanut olevansa liikkeellä vähän heikoilla eväillä, sillä hän on laajentanut Suomen rajojen ylittäneiden pakolaisten vaiheita kuvaavan novellikokoelmansa teemoja käsittelemään mitä tapahtuu, kun ylitetään henkilökohtaisia rajoja eri tasoilla. Käytännössä tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että Peura käsittelee enemmän tai vähemmän kaikissa novelleissaan miesten ja naisten epätasa-arvoista suhdetta pääosin tuttujen asetelmien kautta.

Peuran novellien tapahtumia sävyttävät runollisesti kuvatut ja varsin surrealistisiksi villiintyvät käänteet, jotka piristävät muuten niin tutuilla laduilla suihkivaa kerrontaa. Kikkailut eivät kuitenkaan tuo tarinoihin mitään uusia tasoja – ne valpastavat lukijan hetkeksi, mutta sitten realistisemmaksi palaava tyyli muuttuu jälleen tutuksi unettavaksi itsekseen. Voikin miettiä, kuinka tarkoituksenmukaista tällainen lopulta on.
Ja Ingemar nyökäytti päätään ja rupesi nielemään, äänekkäästi pyydysti kurkullaan pulppuilevia sanoja, liian nopeasti nieleskeli, kasvot roihahtivat punaisiksi, sitten leimuaviksi, liekit roihahtivat Ingemarin suusta, polttivat Iran yläpuolelle muodostuneet puhekuplat, joissa muodostui erilaisia pahaa enteileviä kirjainyhdistelmiä. [s.75]
Tunkeilijat on harvinaisen moniääninen mutta samalla musertavan mielenkiinnoton novellikokoelma, joka pelaa aivan liiaksi varman päälle ollakseen millään tavalla varteenotettava kokonaisuus – eri tyylilajien ennakkoluuloton sekoittaminen ei riitä pelastamaan tuttua materiaalia tylsyyteen vajoamiselta. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua mieluummin Antti Heikkisen mainioon Matkamies maan -romaaniin.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 222
Kansikuva: Eevaliina Rusanen
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, surrealismi
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 8. kesäkuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä











Clare Mackintoshin kiitetty Annoin sinun mennä -esikoisromaani kääntää kaikki petaamansa asetelmat päälaelleen juuri ennen teoksen puoliväliä, muttei oikein saa kokonaisuutta pysymään kasassa – eikä se Mackintoshin toteuttama kohuttu juonenkäännöstemppukaan ole lopulta kovin kummoinen. Tämä arvostelu sisältään muutamia oleellisia juonipaljastuksia.

Jenna Gray menettää pienen Jacob-poikansa liikenneonnettomuudessa ja pakenee itsesyytösten vainoamana Walesin rannikolle. Siellä Jenna ryhtyy taiteilijaksi ottamalla valokuvia rantahiekkaan kirjoitetuista viesteistä, ja alkaa samalla hieroa vispilänkauppoja paikallisen eläinlääkärin kanssa. Lontoossa rikoskomisario Ray Stevens tasapainottelee perhe-elämän ja kuormittavan työn ristitulessa ratkoessaan Jacobin kuolemantapausta ja alkaa ajautua vaarallisesti kahden naisen loukkuun.

Ensimmäisen puolikas Annoin sinun mennä -romaanista kulkee hyvin tyypillisillä laduilla selvittämättömine rikoksineen ja orastavine romansseineen, kunnes pöytään räväytetään kaikkien aikojen kortti – uuden todistajanlausunnon myötä Jenna joutuu oikeuteen Jacobin surmaamisesta, ja paljastuu, ettei Jenna olekaan Jacobin äiti!

Mackintosh hämää lukijaa romaaninsa aikana nykykirjallisuuden kuluneimmalla tempulla eli jatkuvasti vaihtuvilla kertojilla, joiden takia Annoin sinun mennä -teoksen alussa luodaan hienovaraisesti vaikutelma siitä, että Jenna olisikin Jacobin äiti. Romaanin jälkimmäisellä puoliskolla puolestaan innostutaan entisestään leikittelemään kertojilla, kun siihen asti sivussa pidetyt erittäin tärkeät hahmot pääsevät valottamaan sekä Jennan omia taustoja että Jacobin kuolinillan tapahtumia.

Jennan hahmo ja tämän rankka elämäntarina ovat edellä mainituista huomattavasti mielenkiintoisempi kokonaisuus. Jennaa kaltoin kohtelevan ja henkisesti sairaan Ian-aviomiehen vinkkelistä esitetyt tapahtumat ovat kauhistuttavan häiriintyneitä, ja Annoin sinun mennä on synkimmissä kohdissaan ehdottomasti vaikuttavimmillaan. Jenna ja Ian ovat molemmat mielenkiintoisia ja sopivan ristiriitaisia hahmoja, joiden tekojen ja niiden seuraaminen on erittäin koukuttavaa ja palkitsevaa.

Sitä vastoin rikoskomisario Stevensin ympärille kyhätty kolmiodraama ja vaikean perhe-elämän seuraaminen ovat aika tylsää ja ennalta-arvattavaa luettavaa. Mackintosh ei ole parhaimmillaan dialogin kirjoittamisessa, ja laahaava parisuhdekuvaus tuntuu ympäripyöreän länkyttämisen säestämänä entistä tympeämmältä.
”Sinä rakastat työtäsi, Ray, ja se on minusta ihanaa. Se on osa sinua. Mutta minusta tuntuu ihan siltä, että lapset ja minä olemme olemassa vain jossakin taka-alalla. Tunnen itseni näkymättömäksi.”
   Ray avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Mags vain pudisti päätään.
   ”Puhut Katen kanssa enemmän kuin minun kanssani”, hän sanoi. ”Näin sen tänä iltana – teidän välillänne olevan yhteyden. En ole typerä ja tiedän kyllä, millaista on, kun tekee jonkun kanssa pitkiä päiviä: silloin tulee puhuttua yhtä ja toista, ja se on ihan normaalia. Mutta se ei tarkoita, ettet voisi puhua minunkin kanssani.”
[s.309–310]
Annoin sinun mennä on taitavasti rakennettu romaani, joka kärsii kuitenkin ajoittaisesta hengettömyydestä. Jacobin kuolema ja Jennan todellinen suhde Jacobiin eivät ole todellakaan esimerkiksi Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedian murhamysteerin kaltaisia monimutkaisia rakennelmia, vaan Mackintosh pelaa huomattavasti vaatimattomimmilla panoksilla. Juonenkäänteet ja yllätykset tuntuvat kuitenkin itseään suuremmilta ja kokonaisvaltaisemmilta lukijaparan jatkuvan hämäämisen ja puijaamisen myötä – tämä on toki kunnioitettava saavutus.


Petter on onnistunut välttelemään ajokortin hommaamista ainakin tähän asti.

Alkuteos: I Let You Go
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Päivi Pouttu-Deliere
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 414
Kansikuva: Hannah Wood
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Yuri Herrera: Kartellin trubaduuri


Yuri Herreran rikosromaani Kartellin trubaduuri kertoo kovaonnisesta Lobo-muusikosta, joka onnistuu pääsemään mukaan pahamaineisen huumeparonin hoviin. Kovasta rikollispomosta ylistyslauluja lurittava trubaduuri huomaa kuitenkin olevansa ennen pitkää liemessä korviaan myöten, kun Kuninkaaksi kutsutun nilkin imperiumi alkaa sortua ja Lobo kiinnostuu liikaa väärästä naisesta.

Herrera kuvaa romaanissaan Kuninkaan hovin ja tämän hämärähommista rakentuvan liiketoiminnan hidasta tuhoutumista Lobon silmin ja pyrkii kiertämään genren pahimpia kliseitä sekä omien ideoiden huutavaa pulaa runollisen kauniilla kielellä. Jälkimmäinen tuo Kartellin trubaduuriin mukaan parhaimmillaan satumaisen värikkään ja mielenkiintoisen tunnelman. Niiden myötä varsinkin erilaiset miljöiden kuvaukset tuntuvat heti kiinnostavammilta ja persoonallisemmilta.
Ihmisiä oli joka puolelta, maailman joka kolkasta, autiomaan takaa. Paikalla oli jopa sellaisia, jotka olivat nähneet meren. Ja naisia, jotka astelivat kuin leopardit, ja jättimäisiä sotureita, joilla oli kasvoissaan arpisia kunniamerkkejä, ja siellä oli intiaaneja ja mustaihoisia ja vieläpä kääpiökin. Hän kulki keskustelevien ryhmien ohi ja höristi korviaan, hän halusi kuulla, mistä he puhuivat. He jutustelivat vuorijonoista, metsistä, merenlahdista ja korkeista huipuista hänelle tuntemattomalla puheenparrella: ”y” lausuttiin ”ch”, s:t olivat mykkiä, ja joidenkin ihmisten ääni nousi ja laski kuin he olisivat matkustaneet joka lauseessa; oli selvää, etteivät he olleet kotoisin miltään tavanomaiselta seudulta. [s.17–18]
Aiemmin mainitsemani pula omista ideoista on huomattava ongelma – väkivaltaiset pettureiden mestaukset ja muut veriset episodit romaanin ensimmäisellä puolikkaalla ovat kliseisyydessään heikosti toteutettuja ja irrallisia kohtia, joita olisi voinut karsia entisestään. Jälkimmäisellä puolikkaalla Lobon, Kuninkaan ja kahden miehen välillä rimpuilevan, Hupakoksi nimitetyn naisen välinen kolmiodraama nousee suureen rooliin, eikä sekään onnistu pelastamaan kokonaisuutta. Kuningas ja Hupakko jäävät molemmat todella etäisiksi ja epäloogisesti toimiviksi hahmoiksi, ja varsinkin Kuninkaan ja Lobon odotetun välirikon kuvaus miltei huvittaa kömpelyydessään.

Kartellin trubaduuri on parhaimmillaankin keskinkertaiseksi jäävä mutta ihailtavan sinnikkäästi erilaista lähestymistapaa genreensä soveltava kokonaisuus, joka voi olla lajityyppiin tottuneille liiankin eksoottinen ja kikkaileva elämys. Se herättääkin lopulta kysymyksen siitä, kenelle Herrera on romaaninsa lopulta suunnannut – sen runollisuus karkottanee perinteisempien dekkarien ystävät tiehensä, ja vähän enemmän odottavat väsähtänevät onton tarinan ja siinä tarkoituksetta sätkivien hahmojen kanssa.


Petter suri aina lapsena Asterix-sarjakuvien väärinymmärrettyä Trubadurixia, joka nautti seikkailuiden lopussa pidetyistä juhlista puuhun sidottuna.

Alkuteos: Trabajos del reino
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008
Suomennos:
Einari Aaltonen
Kustantaja: Sammakko
Sivumäärä: 123
Kansikuva:
Riikka Majanen
Lajityyppi: jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 25. toukokuuta 2017

Miki Liukkonen: O
















Miki Liukkosen O on kannesta kanteen riemastuttavan kovakouraista tukkapöllyä suomalaiselle kaunokirjallisuudelle. Kyseessä on jo nyt yksi merkittävimmistä kotimaisen kirjavuoden teoksista, josta tullaan puhumaan ja keskustelemaan varmasti vielä pitkään.

O seuraa useita keskenään risteäviä tarinalinjoja, jotka käynnistyvät yliopisto-opiskelija Emilia Jensenin itsemurhasta keväällä 2013. Liukkonen marssittaa Jensenin teon jälkimaininkeja kuvatessaan esille muun muassa munakoisoja soittavan yleisen kirjallisuustieteen professorin, kaksi tuntia tulevaisuudessa elävän romaniklaanin, ahdingossa elävän tanskalaisen liukumäkisuunnittelijan, Espanjassa mierolaisena elävän ja Nikola Teslan salaisiksi jääneistä tutkimuksista kiinnostuneen unkarilaisen mestaripianistin sekä neuroottisista jäsenistä koostuvan uimajoukkueen, jota luotsaa Ilmestyskirjaa ulkomuistista siteeraava kreikkalaistaustainen valmentaja. Muutenkin erikoiset hahmot joutuvat O:n edetessä mukaan uskomattomiin seikkailuihin, joista en halua tässä vaiheessa vielä paljastaa mitään – ne limittyvät huikeilla tavoilla pitkin romaania.

Liukkonen on haastatteluissaan myöntänyt olevansa amerikkalaista proosaa armotta myllänneiden Thomas Pynchonin ja David Foster Wallacen suuri ystävä, ja miesten perintö näkyy erittäin vahvasti O:n sivuilla. Liukkosen tiiliskiven nurinkurinen hahmogalleria tuo mieleen Pynchonin Painovoiman sateenkaaren ihan yhtä sekalaisen seurakunnan, ja O:ssa varsinaisen tarinan alareunoilla versovat alaviitehetteiköt rehottavat yhtä vallattomina kuin Wallacen kaunokirjallisissa töissä – alaviitteet täydentävät kautta linjan muutenkin runsasta tarinaa, ja erityisesti romaanin alussa ne antavat mukavasti viitteitä tulevasta.
Solanum melongena, tuttavallisemmin munakoiso, on koisokasvien heimoon kuuluva monivuotinen kasvi. Sen historian tiedetään ulottuvan aina 4000 vuoden taakse Intiaan, joskin Euroopassa munakoisojen viljely alkoi vasta 1600-luvulla. 31

31”Ei liene sattumaa, että myös romanien tiedetään saapuneen Intiasta Eurooppaan 1600-luvulla”, populaatiogeneetikko Eero Kivi sanoi vastikään aloittaneen ”Radio Nyt” -kanavan haastattelussa, jonne hän oli saapunut jalostusgeneetikko Oula Einolan kanssa avaamaan kohututkimuksensa väitettä romanien ja munakoisojen geneettisestä yhteydestä. [s.180]
Monista teemoista ammentavan O:n ytimen muodostavat kuitenkin mielenterveysongelmat ja ennen kaikkea pakko-oireiset häiriöt, joihin Liukkonen sukeltaa empimättä. O on hitaasti etenevä romaani, joka omistautuu aiheelleen ihailtavan kokonaisvaltaisesti Painovoiman sateenkaarta muistuttavalla intohimolla – Liukkonen yksinkertaisesti kertoo kaiken hahmoistaan vuolaana virtaavan proosansa seassa. Tässä mittakaavassa toimivaa ja näin kokonaisvaltaista kaunokirjallista elämystä en ole tähän mennessä päässyt kokemaan suomalaisen kaunokirjallisuuden puolella.

Liukkonen tuntuu yksinkertaisesti livahtaneen tasolle, jolle pääsemistä kukaan ei ole aiemmin tohtinut edes yrittää – ja onnistuu uskomattomalla tavalla pitämään vellovan kokonaisuuden hallinnassa. O on näet varsin hahmovetoinen romaani, jonka lukuisat henkilöt pitävät edesottamuksineen meiningin todella mielenkiintoisena. Liukkonen onnistuu avaamaan hahmojaan kiitettävästi ja näyttämään näiden mielenterveyden ongelmia armottoman nöyryyttävästi mutta myös varsin inhimillisen ymmärtäväisesti kuvattuina – eräs sosiaalisia tilanteita kammoava yliopisto-opiskelija kommunikoi pelkästään muistilapuille rustattujen viestien varassa ja uimajoukkueen taikauskoiset voittovarmistelut ovat tragikoomista luettavaa.

Liukkonen onnistuu kuvaamaan loistavasti mielenterveysongelmien suhdetta mieltä kuormittavaan nykyaikaan. Ajankuvan ja hahmojen mielenmaailman kuvaus tuntuu erittäin uskottavalta ja se toimii loistavasti selkärankana, jota muuten niin löyhäjuoninen tiiliskivi tarvitsee kipeästi.
Erik ymmärsi (samalla kun nielaisi liukenemattoman jääpalan) ettei hän ollutkaan laiska vaan päinvastoin liian aktiivinen, sisäisesti, jatkuvan informaatiotulvan syövyttämä ja siksi mihinkään kykenemätön olento (”kun selitämme maailmaa, teemme siitä lopulta vain monimutkaisemman”, prof. Alfgren oli sanonut kerran, ja Erik muisti tuolloin ajatelleensa Algrenin sanovan niin vain koska ei itse ollut sanonut mitään tieteellisesti merkittävää, hänestä se oli ollut vain tyypillisen katkeran professorin kyyninen huomautus, eräänlaista älyllisen vastuun välttämistä…) – tämänkaltainen staattinen aktiivisuus, obsessiivinen analysointi, oli mahdollista ainoastaan nykyaikana, koska nykyajan obsessiivinen ”ajan henki” kurotti vaikutuspiirinsä kaikkiin ja kaikkeen ilman että ihmiset edes huomasivat; se oli kuin ihminen, joka seisoo tornadon keskellä hihattomassa paidassa ihmettelemässä aavemaista tyyneyttä ja päättää yllättäen leikata nurmikon. Erik ei ollut nihilisti tai välinpitämätön tai itsekeskeinen ihminen vaan ihminen joka välitti liikaa; hän välitti siitä mitä muut hänestä ajattelivat, hän piti huolen siitä, että muisti ottaa toiset huomioon ja toivoi, etteivät muut ajattelisi hänen tekevän niin vain, jotta nämä ajattelisivat hänestä hyvää, jolloin hänen tarkoitusperänsä olisivat tosiasiassa itsekkyyden ajamia. Hän tiesi eron itsekkyyden ja epäitsekkyyden välillä, osasi hyödyntää niiden eri nyansseja tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla ja tiesi, että hän tiesi, kuinka näitä nyansseja olisi hyvä hyödyntää saavuttaakseen sitä ja tätä, ja että hän ei saisi ajatella pelkästään niin; hän oli uuden ja kummallisen nykyhengen osa, mutta samalla se, että hän oli tietoinen siitä, tästä osastaan, ei ollut pelkästään ratkaisu per se, vaan vice versa se oli paikallaan seisovan nyökyttelyä, se että hän tiedosti nykyelämän ytimessä vavahtelevan ylitietoisuuden oli yksi ylitietoisuuden muodoista, ja sen sijaan, että hän olisi sen tiedostamalla päässyt sen ulkopuolelle, hän olikin entistä syvemmin sen sisällä. [s.480–481]
O on Liukkosen omien sanojen mukaan lukijaystävällinen versio alun perin 1200-sivuisesta alkuperäisestä käsikirjoituksesta, ja ihailen sitä, miten WSOY:n kustantama versio ei tunnu tyhmennetyltä saati liiaksi terävöitetyltä kokonaisuudelta. Liukkosen proosa on kaunista ja maailmaa viipyilevästi kuvailevaa tekstiä. Kertoja saattaa unohtua kuvailemaan tarinan kannalta epäoleellisia Kööpenhaminan katuvilinää tai edellisillan bileiden jälkeisiä, kuntopyörien palvontaan keskittyvän kultin luona pidettyjen jatkojen tapahtumia näyttävästi ja mielenkiintoisesti.

Liukkosen kunnianhimo ja ”kaiken” kertomisen ympärille rakentuva härkäpäisyys ovat kuitenkin ajoittain ongelmallinen yhdistelmä – mukana on lopulta ehkä liikaakin selvää täytemateriaalia, jossa Liukkonen harhailee tyylillisen mukavuusalueensa ulkopuolelle. Luettelomaiset rienaukset nykymenosta jäävätkin vähän etäisiksi kokonaisuuksiksi, kun Liukkonen tyytyy listaamaan vähän jäykästi erilaisia nykyilmiöitä ilman sen kummoisempaa analyysiä. Nämä täytekohdat jäävät määrittelynsä mukaisesti vähän yhdentekeviksi.
Bittiavaruuden data on olemukseltaan erilaista kuin papyrusten data, se on sotkuisempaa ja epätarkempaa, lähinnä myös hyödytöntä, ja kohta se on 70 % kaikesta tiedosta, mitä meillä on. Sitten se on 84% ja sitten 96%. Se on näkymätön meri, johon me kuolematta hukumme, se on nykyajan ääni. Se kun laittaa kasvot liian lähelle television lumisadetta. Ja me hukumme. Tulemme osaksi sitä, muutumme itsekin tiedoksi, abstraktioksi. Verkkomaailma ihmisruumiin jatkeena. Se että ihminen on näkyvillä, kaiken aikaa, se ei voi olla vaikuttamatta siihen kuinka itsensä näkee… Nollien ja ykkösten kohisevat virrat halkovat ilmaa yhtenään, tälläkin hetkellä keväänlämpimässä bussissa syötetään bittiavaruutta kuin suurta mustaa sikajumalaa, tarjotaan sille kuvia, kuvia omasta naamasta tai sukuelimistä, tarjotaan sille mielipide, pomminteko-ohjeet, MS Paint -hakaristi ja vegaanisia reseptejä, annetaan sille rahaa, kryptovaluuttaa, bitcoineja, litecoineja, fanipostia ja videoita, loukkaus ja waveja, annetaan sille Rammsteinia, Brad Pittin kotiosoite ja no signal, syötetään sille feedi, kirjoitusvirheitä, virus ja silmää iskevä hymiö. [s. 509–510]
O on kaikessa syöksähtelevyydessään ja äkkivääryydessään kiinnostavasti ja yllättävän jouhevasti etenevä kokonaisuus, jonka kikkailut eivät useimmiten tunnu tekotaiteellisilta päähänpistoilta vaan ne nivoutuvat muuhun sisältöön varsin luontevasti – onhan romaanin kantavana ideana yksinkertaisesti kertoa ”kaikki”. Onkin lukijasta itsestään kiinni, onko ”kaikki” liikaa vai ei.


Petter laski viimeksi mäkeä Vuosaaren uimahallin aina yhtä jännittävässä vesiliukumäessä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 858
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: psykologinen romaani, scifi,
surrealismi, kollaasiromaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Herman Koch: Naapuri














Harkitun varmasti ja virtaviivaisesti etenevistä romaaneistaan tuttu Herman Koch päättää yrittää Naapuri-teoksessaan tietoisesti rikkoa aiempien hengentuotostensa kaavaa. Aggressiivisella eri aikatasoilla pelaamisella ja lukijaa hämäävillä kertojanäkökulmien nopeilla vaihteluilla on kuitenkin kahtalaisia seurauksia – ne tekevät hitaasti aukeavasta mysteeristä entistä yllättävämpiä juonenkäänteitä sisältävän kokonaisuuden, joka pysyy suorastaan epäkochmaisen huonosti hallinnassa.

M on hollantilainen parhaat päivänsä nähnyt kirjailija, jonka uran huippukohtana pidetään tosipohjaisesta kolmiodraamasta ammentavaa romaania. Sen kulmina toimivat tyttö ja poika sekä edellä mainittuun sokeasti rakastunut lukion historianopettaja, joka on todellisen maailman puolella kadonnut aikoinaan jäljettömiin. Rauhallista elämää viettävä M alkaa saada naapuriltaan häiriintyneitä viestejä, jotka vihjaavat tämän tietävän sekä ilmaan haihtuneesta opettajasta että M:n yksityiselämästä turhankin paljon…

Kirjailijan ja tätä häiriköivän naapurin välinen suhde on kuitenkin vasta Naapurin vuorenhuippu. Koch on mahduttanut romaaniinsa mukaan häkellyttävän paljon kohtauksia 70-luvun Hollannista kuvaamalla edellä mainitun kolmiodraaman kehkeytymistä varsin laveasti – mukana on kaikkea muuta kuin luontevasti lukioikäisten elämää kuvaavaa höttöä, jota olisi voinut karsia reippaalla kädellä. Niissä Kochin heikkous jäykän dialogin tuottamisessa korostuu entisestään.
”Liian laiha minun makuuni”, Laura sanoi kumartuessaan keräämään lautasten palasia. ”Ja ne saappaat. En tiedä, mutta jollain tavalla toivon ettei minun ainakaan tarvitse olla paikalla, jos hän joskus riisuu ne.
   Hän suoristautui ja katsoi nyt suoraan Stellaan.
   ”Hän ei vain ole tyttöihin vetoavaa tyyppiä”, hän sanoi. ”Siis ei suoranaisesti. Ei aivan ensimmäinen, jota ajattelisi poikakaveriksi.” Hän ei punastunut niin sanoessaan – koska se oli totta. ”Ei minun tyyppiäni”, hän lisäsi vielä. ”Sinun tyyppiäsi ehkä onkin. Minun puolestani saat hänet. Pidä hyvänäsi.”
[s.240–241]
Epäkochmaisen tasapainottomaksi jäävä Naapuri pääsee kuitenkin parhaimmillaan kipuamaan sille tasolle, jota Kochilta voisi odottaakin. Aiemmissa romaaneissa hitaasti mutta varmasti auennut mysteeri muistuttaa tämänkertaisella paljastumistavallaan Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja Baltimoren sukuhaaran tragedia -romaanien rakennetta. Niissä arvoituksen yksityiskohdat alkavat ratketa aluksi reunoilta ja sitten päästään lähestymään hitaasti mysteerin keskustaa.

Vaikka Koch ei olekaan tällaisen polveilevan kerronnan kanssa oikein kotonaan, kokonaisuus toimii. Koch osaa kirjoittaa huikean ahdistavia kohtauksia, annostella taitavasti lukijalleen paljastamiaan tietoja ja yllättää tämän monta kertaa kieroilla tavoilla – varsinkin Naapurin lopussa asetelmat kääntyvät niin villisti päälaelleen, ettei moista voi kuin ihailla.

Naapurista löytyy kieltämättä heikkouksia ja teräviä kulmia, mutta se pitää otteessaan ja koukuttaa melkein yhtä vetävästi kuin Kochin aikaisemmatkin luomukset. Vähän erilaista jännäriä etsivien kannattaa antaa sille ehdottomasti tilaisuus.


Petterin ja Jennin parvekkeen alla elelee innokkaasti nurmikkoa päivälliseksi parturoiva rusakko.

Alkuteos: Geachte Heer M.
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Sanna van Leeuwen
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 516
Kansikuva: Roald Triebels
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 18. toukokuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori


Realistisen piinaavista romaaneistaan tunnettu Ian McEwan on vanhoilla päivillään saanut aikaiseksi yhden parhaista teoksistaan. Pähkinänkuori ei rakennu miehen tunnettujen vahvuuksien varaan, vaan on aivan uudenlaista ja raikasta McEwania kannesta kanteen.

Pähkinänkuoren päähenkilönä toimii äitinsä Trudyn vatsassa kelluva ja ulkomaailman meininkiä armottomasti ruotiva sikiö, joka nauttii suuresti humaltuessaan äitinsä nauttimien viinilasillisten myötä. Sikiöparka joutuu kuitenkin terästämään aistinsa, kun salasuhteessa olevat äiti ja sikiön isän veli Claude alkavat punoa juonia isäukon surmaamiseksi. Veriteko ei luonnistu tietenkään yhtä yksinkertaisesti kuin Trudy ja Claude ovat suunnitelleet, ja sikiön laskettu aikakin lähestyy uhkaavasti…

Sikiö on romaanin kertojana aivan hulvaton. Ihmisenalun nasevat ja lakoniset kommentit tarinan hurjien juonenkäänteiden keskellä toimivat ja tuovat kaivattua kepeyttä, ja McEwan on tuonut tarinaansa myös todella häiriintynyttä navanalushuumoria – Trudyn ja Clauden petipuuhien seuraaminen kirjaimellisesti autiopaikalta herättää välittömästi sympatiat sikiötä kohtaan. Vaikka nämä kohdat saavat lukija aluksi kohottelemaan kulmiaan, ne tekevät Pähkinänkuoresta kepeydestään huolimatta kammottavan tragedian, jonka kieroutuneimmissa kohdissa on samanlaista taiten rakennettua perverssiyttä kuin McEwanin Sementtipuutarha-esikoisessa.
Trudy ja minä olemme taas nousuhumalassa ja olo on parempi, mutta Claude on painavampi ja aloitti myöhemmin, joten hän on vähän jäljessä. Trudy ja minä jaamme kaksi lasillista Sancerrea, Claude juo loput ja ottaa sitten muovikassista pullon punaviiniä. Harmaa muovinen glykolipullo seisoo tyhjän viinipullon vieressä kuin vartioimassa remuamistamme. Tai muistuttamassa meitä kuolevaisuudesta. Hapokkaan valkoviinin jälkeen Pinot Noir on kuin äidin lempeä käsi. Ah, miten ihanaa on elää kun on olemassa tuollainen rypäle. Kukkea tuulahdus rauhaa ja järkevyyttä. Etikettiä ei viitsitä lukea ääneen, joten joudun arvaamaan, ja veikkaukseni on Échezeaux Grand Cru. Jos ohimooni painettaisiin Clauden penis tai pistoolinpiippu – edellistä pienempi paha – ja vaadittaisiin nimeämään tuottaja, sanoisin ihan vain mausteiden herukkaisuuden ja mustan kirsikan vivahteiden vuoksi la Romanée Contin. Häivähdys orvokkia ja hienot tanniinit vievät ajatukset vuoden 2005 raukeaan, lenseään kesään, jota helleaallot eivät vaivanneet – tosin hienoinen aavistus mokkaa ja vähän tuhdimpi hengähdys tummunutta banaania tuovat mieleen Jean Gricotin tilan ja vuosikerran 2009. Totuutta en saa koskaan tietää. Kun huippuunsa jalostuneen kulttuurin tumma makukokonaisuus saapuu ja kulkee lävitseni, huomaan kaiken kauhun keskelläkin olevani mietteliäällä tuulella. [s.58–59]
McEwan ei ole jättänyt Pähkinänkuorta pelkästään mainion päähenkilönsä varaan, vaan on luonut varsinaisesta rikostarinasta varsin hurjan ja juonenkäänteidensä puolesta kaikkea muuta kuin ennalta-arvattavan kokonaisuuden. Trudyn kohdun ulkopuolella tapahtuvat surmatyöt jälkipyykkeineen eivät sellaisinaan tuo mitään uutta genreen, mutta niiden toteutus dialogeineen päivineen on varsin laadukasta.
”Nopeasti”, Claude sanoo lopulta. ”Hoidetaan tämä. Missä riiteleminen alkoi?”
   ”Keittiössä.”
   ”Ei vaan ovensuussa. Mitä se koski?”
   ”Rahaa.”
   ”Ei vaan sitä että hän halusi heittää sinut ulos talosta. Kuinka pitkään hän oli ollut masentunut?”
   ”Vuosia.”
   ”Kuukausia. Paljonko rahaa minä lainasin hänelle?”
   ”Tonnin.”
   ”Viisi. Trudy, herranjumala sentään.”
   ”Minä olen raskaana. Silloin ei ole terävimmillään.”
   ”Sinä puhuit tämän kaiken itse eilen. Kaikki kerrotaan juuri niin kuin asia oli, plus masentuneisuus miinus smoothiet plus riita.
   ”Plus hansikkaat. Miinus se että hän oli muuttamassa takaisin.”
   ”Jestas, niin tosiaan. Kerran vielä. Mikä häntä masensi?”
   ”Me. Velat. Työ. Vauva.”
   ”Hyvä.”
   Ja he käyvät kaiken läpi uudestaan. Kolmannella kerralla alkaa jo kuulostaa paremmalta. On inhottavaa rikostoveruutta toivoa heille menestystä.
[s. 172–173]
McEwanin edellinen tyylillinen irtiotto Makeannälkä jäi vähän puolitiehen, mutta mies ottaa vahingon takaisin kertakaikkisen loisteliaasti ja itsevarmasti. Pähkinänkuori on ehdottomasti yksi alkuvuoden parhaista romaaneista, ja ihmettelisin suuresti, mikäli sikiön edesottamukset eivät raivaisi tietään kuluvan kirjavuoden kärkikastiin.


Petter pitää valkoviinistä enemmän kuin punaisesta.

Alkuteos: Nutshell
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 200
Kansikuva: Jonathan Gray
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 11. toukokuuta 2017

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia


Mikko Rimmisen uusin romaani Maailman luonnollisin asia on anteeksipyytelemättömän omintakeinen teos, jonka kujeileva ja suomen kieleen pureutuva kerronta ei päästä lukijaansa helpolla.

Maailman luonnollisin asia seuraa berliiniläisen Ernstin edesottamuksia. Tavallisen ja harmaan virkamiehen työnkuva ja elämä mullistuvat kertaheitolla, kun Ernst pääsee tekemään tuttavuutta työpaikkaansa kellarissa humisevan kuusitahokkaan kanssa. Salaperäinen kuutio tuo 1920-luvun Siperiassa vankeja hoivaavan, todellisen maailman puolelta tutun Elsa Brändströmin elämän tärkeimpien hetkien heijastukset osaksi Ernstin arkea. Harmi vain, että Ernstin ja kuution jäljille pääsee joukko artefaktista kiinnostuneita konnia, jotka hämmentävät Rimmisen scifahtavaa soppaa entisestään.

Todellisena pääkokkina toimii kuitenkin Rimmisen luoma sinnikäs ja sanoissaan soperteleva kertoja, joka yrittää pysytellä Ernstin ulottuvuuden tapahtumien perässä ja taltioida tarinan oleellisimpia kohtauksia kirjoitettuun muotoon. Taitava kielenkäyttö ja erikoinen tapahtumien kuvaus eivät kuitenkaan riitä peittämään alleen sitä ikävää tosiasiaa, että Rimminen on venyttänyt yksinkertaisen kertomuksensa äärimmilleen ja sitten päästänyt tarinaparan hukkumaan loputtomien sanaviritelmien ja välimerkkikasojen alle.

Romaanin varsinaisen juonen ohuus tulee tuskin yllätyksenä kenellekään miehen aiempaan tuotantoon tutustuneelle, mutta Maailman luonnollisimman asian kohdalla tarinan mitäänsanomattomuus ei toimi ollenkaan. Lähinnä harhailun ja seikkailuihin ajautumisen varaan rakentuvissa Pussikaljaromaanissa ja Nenäpäivässä kerronnan painopiste siirtyi luontevasti persoonalliseen ympäristöjen ja muiden hahmojen kuvaamiseen, ja Maailman luonnollisimmassa asian alkuasetelmassa olisi ollut aineksia huomattavasti parempaan tai ainakin reilusti erilaiseen romaaniin. Mutta ei – vähääkään enempää odottaville on luvassa karvas pettymys, kun lupaavasti käynnistynyt scifiseikkailu hajoaa sarjaksi irrallisia ja sisällöltään ennalta-arvattavia episodeja, jotka on liimattu yhteen pahimmillaan väkinäisen kikkailevalla taideproosalla.

Jos Maailman luonnollisinta asiaa tarkastelee sen hävitetyn potentiaalin surkuttelun sijaan sellaisena kuin se nyt on ilmestynyt, niin on myönnettävä, että Rimminen on suorastaan huikea sanaseppä – miehen verbaaliakrobatia on notkeimmillaan silloin, kun kirjoittaja ei lotraa liikaa välimerkeillä. Nämä hetket jäävät valitettavasti harvoiksi hengähdystauoiksi uutukaisen kiihkeässä kerronnassa, sillä Rimminen on tehnyt kertojastaan pähkäilevän perfektionistin, jonka täytyy tehdä sivuhuomautuksia muun muassa tarinan aikajatkumosta, kulloinkin kyseessä olevasta ulottuvuudesta, Ernstin omista sanavalinnoista, miehen kissan mahdollisista aikeista, miljöön kuvauksesta ja niin edelleen.

Tämä johtaa vääjäämättä siihen, että runsas ja ripeätahtinen kerronta ei kuitenkaan edistä varsinaista juonta tai tapahtumia – Maailman luonnollisinta asiaa tahkova saa tottua elämään sen tosiasian kanssa, että romaanista löytyy varsin pitkiä pätkiä, joissa ei yksinkertaisesti tapahdu mitään järin päräyttävää. Helposti tylsistyvän lukijan Rimminen säikäyttänee tiehensä heti tarinan alkupuolella, kun Ernstin hilautuminen kotiovesta ulkomaailmaan kestää usean kymmenen sivun verran, mutta taitavasta kielenkäytöstä nautiskelevat ovat verkkaisen tahdin kanssa varmasti kuin kotonaan ainakin useimmiten. Rimminen ei toisaalta päästä meitäkään helpolla oikeastaan missään vaiheessa.
Apua, niin, apua ei varsinaisesti ollut tuonut myöskään hiljattainen Sonian kanssa käyty puhelu, jolta olisi tietysti sinänsä voinut toivoa jonkinlaista selkiyttävää vaikutusta. Nähdessään Sonian nimen luddiittipuhelimensa ruudulla Ernst oli aluksi ajatellut jättää vastaamatta, mutta nostanut sekä velvollisuudentunnosta että ihan luonnollisesta uteliaisuudesta kapistuksen kuitenkin korvalleen ja hengähtänyt ohuen haloonsa. Toisessa päässä oli ollut pitkään hiljaista (erikoisen pitkään siihen nähden, että nimenomaan Sonia oli puhelun soittajaosapuoli) ennen kuin tuttu kaklatus oli sitten alkanut – ja mitä taas tulee ”kaklattamiseen, niin luulen, että Ernst on jotenkin johtanut verbin linnusta nimeltä kolumbiankaklattaja (Ortalis garrula) jonka ”löytäjän” Alexander von Humblodtin (ja tietysti tämän tunnetumman veljen) nimeä kantavan yliopiston luonnontieteelliset laitokset sijaitsivat juuri Adlershofissa likellä Ernstin ja Sofian työpaikkaa. (En tiedä onko tienoota ihan mainiosti kuvaavalla luonnehdinnalla ”jumalanhylkäämä” jotain tekemistä juuri luonnontieteiden kanssa; toisaalta olen yhtä aivan tietämätön sen suhteen, miksi koko asiaa piti näin perusteellisesti ryhtyä taustoittamaan, mutta juuri nyt virtaukset ajassa ovat sen suuntaisia, että minun on tyydyttävä linjaan, joka kulkee ”eteenpäin”.) [s.76–77]
Maailman luonnollisimmassa asiassa tyyli kiilaa rimmismäisen röyhkeästi ja itsetietoisesti taustalle unohtuvan tarinan edelle. Nykyajan tarinakeskeisyyttä vastaan rimpuileva romaani onnistuu kuitenkin muuttumaan itsensä pahimmaksi viholliseksi todistamalla, että vähemmän tarinavetoisesta teoksesta pitäisi löytyä edes jonkinlaista selkärankaa – muuten tuloksena on kiinnostava ja taitavasti toteutettu mutta löperöhkö kokonaisuus. Vallattomasti rönsyilevästä mutta sisältönsä puolesta täyttä timanttia olevasta taideproosasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua mieluummin Miki Liukkosen O-romaaniin.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 394
Kansikuva: Perttu Saksa
Lajityyppi: psykologinen romaani, scifi, surrealismi
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 4. toukokuuta 2017

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme













Jo Karen Joy Fowlerin romaania Olimme ihan suunniltamme lukiessani painiskelin ajatuksen kanssa, paljastanko romaanin oleellisimman juonenkäänteen arvosteluni yhteydessä. Olen muutamassa aikaisemmassa arviossani valottanut teosten tapahtumia, joiden käsittelemättä jättäminen olisi tehnyt kyseisen romaanin syvällisemmän puimisen lähes mahdottomaksi. Olimme ihan suunniltamme ei muodosta tässä suhteessa poikkeusta, sillä sen suurimman juonenkäänteen tapahduttua homma vasta meneekin mielenkiintoiseksi.

Ennen tätä käännekohtaakaan meiningissä ei kuitenkaan ole juuri valittamista. Romaanissa seurataan kalifornialaisen yliopisto-opiskelija Rosemary Cooken edesottamuksia. Päänsisäisiin monologeihin taipuvainen mutta muuten varautunut Rosemary onnistuu järjestämään itsensä pidätetyksi, ja tämän jälkeen alkaa tapahtua. Olimme ihan suunniltamme -romaanin kertojana toimivan Rosemaryn itseironinen ajatuksenjuoksu ja tapa kertoa edesottamuksistaan ovat suorastaan nerokkaita – Fowlerin luoma hahmo on ehkä yksi parhaista ja värikkäimmistä kertojista, joihin olen törmännyt vähään aikaan.
Nykyään ajattelen, että Donna-mummi oli niitä naisia, jotka rakastavat lapsiaan niin kovasti, ettei heiltä oikeastaan riitä rakkautta kenellekään muulle. Me hänen lapsenlapsensa olimme hänelle hyvin tärkeitä, mutta vain koska olimme tärkeitä hänen lapsilleen. Tarkoitukseni ei ole moittia häntä. Olen iloinen siitä, että äitini sai varttuessaan niin paljon rakkautta.
   Tryptofaani: kalkkunanhihan sisältämä kemikaali, jonka huhutaan tekevän uneliaaksi ja varomattomaksi. Yksi perhepiirissä vietettyjen kiitospäivien monista miinakentistä.
   Miinakenttä numero 2: juhla-astiat. Ollessani viisivuotias purin hampaan kokoisen palasen yhdestä Donna-mummin Waterford-kristallilasista vain koska halusin nähdä, onnistuisiko se. Tapauksen jälkeen minulle tarjottiin aina maitoa muovimukissa, jossa oli Ronald McDonaldin kuva (vuosi vuodelta haalistuva). Vuonna 1996 olin riittävän vanha juomaan viiniä, mutta muki oli yhä sama, sillä sen kaltaiset pilat eivät vanhene koskaan.
[s.31–32]
Lukija saa tarinan edetessä tietää, että erikoisesti käyttäytyvällä ja ihmisiin oudosti suhtautuvalla tytöllä on ollut kaksi sisarusta, joista molemmat ovat päätyneet kaltereiden karummalle puolelle – isoveli Lowell on löytänyt eläinaktivismin ja anarkian ja Rosemaryn sisko Fern onkin kadoksiin joutunut simpanssi, jonka Rosemaryn ja Lowellin tutkijaisä järjesti asumaan Cookeille lasten ollessa nuorempia.

Olimme ihan suunniltamme kertoo mielenkiintoisesti mutta sekavasti Rosemaryn ja Fernin tarinan. Villisti eri aikatasojen kanssa leikittelevä kerronta yhtäältä yllättää lukijansa useaan otteeseen romaanin aikana, mutta toisaalta tekee tarinan seuraamisesta ajoittain työlästä. Varsinainen kerronnallinen rytmihäiriö on luvassa tarinan puolivälissä, kun tarina rauhoittuu pidemmäksi aikaa kuvaamaan yhden aikatason tapahtumia – harmi vain, että kyseessä on tylsä ja itseään toistava Rosemaryn humalainen illanvietto kavereidensa kanssa, jolloin tarina laahaa paikoillaan todella pahasti.

Pahimmillaan Rosemaryn eri aikatasoilla vuorotellen haahuileva kerronta tekee tarinasta varsin tukkoisen, mutta välillä yllättäviin paikkoihin iskevät takaumat ja muistot tukevat hienosti nykyhetken tapahtumia. Fowler onnistuu hyödyntämään taitavasti päähenkilönsä myötä ihmisaisteja ja niiden kautta syntyviä tuntemuksia ja tuomaan pieniin ja yllättäviin hetkiin omanlaistaan kauneutta.
Lowell kietoi käsivarret ympärilleni. Kasvoistani jäi hänen villakangastakkiinsa kostea räkäinen tahra. Vedin vaivalloisesti henkeä ja yritin painaa hänen tuoksunsa mieleeni. Tunsin märän koiran hajun, mutta se lähti hänen takistaan. Hän tuoksui kahvilta. Ja Harlowin vaniljaparfyymiltä. Yritin erottaa pohjimmaisen tuoksun – hänen omansa. Sipaisin hänen kutittavaa poskeaan ja hypistelin hänen tukkaansa samalla tavalla kuin pienenä, samalla tavalla kuin Fernillä oli ollut tapana hypistellä minun tukkaani. Kerran luennolla olin ojentanut käteni ja koskettanut edessäni istuvan naisen lettivyyhteä. Olin tehnyt niin mitään ajattelematta, vastustamattomasta halusta kokeilla, miltä taidokas tukkalaite tuntui. Nainen oli kääntynyt. ”Älä koske minun päähäni”, hän oli sanonut jääkylmästi, ja olin änkyttänyt anteeksipyynnön kauhuissani, koska simpanssinluontoni putkahti edelleen esiin silloin kun en ollut varuillani. [s.262–263]
Häkellyttävän runsas Olimme ihan suunniltamme pysyy kasassa pääosin varsin hyvällä menestyksellä ja tarjoilee lukijalle mielenkiintoisen ja taatusti muistettavan lukuelämyksen. Romaanin kannessa Jussi Valtosen mainostamat suuret kysymykset eivät pääse järin suureen valokeilaan, mutta Rosemaryn edesottamuksissa riittää kyllä pohdittavaa ja jossiteltavaa varmasti parille seuraavallekin lukukerralle.


Alkuteos: We Are All Completely Beside Ourselves
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013
Suomennos:
Sari Karhulahti
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 362
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 27. huhtikuuta 2017

Tuomo Jäntti: Verso


Suomalaista scifikauhua ei näe kovinkaan usein, ja Tuomo Jäntin Verso on saapunut korjaamaan tilannetta lähinnä määrällisesti – lopputuloksena on mahalaskuksi lässähtävä mutta idealtaan mielenkiintoinen näkemys maailmanlopun maisemista.

Verson maailmassa ei kärsitä M. R. Careyn erinomaisen Maailman lahjakkaimman tytön tavoin ihmiskunnan ahmaisseesta zombieinvaasiosta, vaan tällä kertaa uhka on miellyttävän erilainen. Kyseessä on versoksi nimitetty virus, joka muuttaa sairastuneen hitaasti mutta varmasti jäkälää ja sammalta puskevaksi kasviolennoksi, josta ihmisyys häviää hitaasti mutta varmasti. Verso levittää suurkaupungistuneen ihmispopulaation keskuudessa paniikkia, mutta vielä kirjaimellista viherpiipertämistä suuremmaksi uhaksi muotoutuu salaperäinen Gowiwa. Täysin armeijankin pysäyttämättömissä oleva (luonnon)voima tunnetaan kyvystään pyyhkäistä kokonaiset kaupungit tyhjiksi ihmisistä yhdessä silmänräpäyksessä.

Romaanin eräänlaisena keskushenkilönä toimii journalisti Alis Ismantik, joka saa tehtäväkseen selvittää versoon sairastuneille tarkoitetun Kolkamo-hoitolaitoksen tapahtumia. Parantolasta alun perin vastanneet virkamiehet ovat hävinneet luonnollisesti kuin tuhka tuuleen, mutta uutterasti menneisyyttä tonkiva Alis alkaa päästä sekä nykyhallituksen että Kolkamon tarkasti varjeltujen salaisuuksien jäljille.

Verso lähestyy moneen kertaan nähtyä maailmanloppukuvastoa virkistävän erilaisesta näkökulmasta – verso on itsessään mielenkiintoinen ja erilainen tauti Maailman lahjakkaimman tytön sienizombieloistikan jälkeen, mutta lajityypin uudistaminen ei jää tähän. Jäntti kuvaa hitaasti sortuvaa yhteiskuntaa lajityypille uskollisesti tavallisten ihmisten vinkkeleistä, mutta näkökulma pysyy tarkasti ennen kaikkea infrastruktuurin ja ihmisten rakentamien järjestelmien murenemisen tutkiskelussa. Kärjistetysti sanottuna Versoa voisi luonnehtia ihmisen ja luonnon epätasaista suhdetta kuvaavaksi katastrofiromaaniksi. Erikoista versoa kuvataan varsinkin romaanin alussa jännittävästi ja koukuttavasti.
Oma ensikosketukseni versoon oli uutisissa näytetty kuva vanhasta miehestä, joka makasi vatsallaan pienen kotitalonsa takapihalla kaukana pohjoisessa. Kuvan mies oli alasti, hänestä kasvoi suurilakkisia sieniä, heinäkorsia, jalkoja varpaista polvitaipeisiin peittävä sammal näytti peitolta, joka oli hellästi laskettu hänen vanhojen raajojensa lämmikkeeksi. Piha oli sellainen kuin kaikki pihat olivat jo tuolloin: kuivaa hiekkaa, muutama kellastunut muovitupsu. Mutta se mitä miehestä oli jäljellä vihansi niin kuin luonto vielä minun lapsuudessani. Pysäytin lähetyksen ja jäin katsomaan kuvaa. Tunsin kylmät väreet selässäni, kun muistin miltä tuntui koskea tuoretta ruohoa, antaa sen sivellä ihoa. [s.119–120]
Verso on rönsyilevä ja runsas mutta hahmojensa puolesta todella tylsä ja mitäänsanomaton romaani. Jäntin seuraamat hahmot on kaikki nähty lajityypin edustamissa taideteoksissa niin moneen otteeseen, ettei niillä ole mitään uutta saati mielenkiintoista tarjottavaa – Carey onnistui kiertämään tämän ongelman omassa romaanissaan rajoittamalla reippaasti juonen kannalta oleellisten hahmojen määrää ja syventämällä sitten näitä entisestään. Versossa on puolestaan aivan liikaa hahmoja, joita käsitellään liian nopeasti ja pinnallisesti. Alis saa Verson hahmoista eniten huomiota, mutta Jäntti ei ole osannut hyödyntää lehtinaista sen enempää kuin kuvaamalla tämän vaikeaa isäsuhdetta laskelmoidun säännöllisin väliajoin.

Jäntti on ujuttanut Kolkamo-osuuksiin melkoisen määrän laitoksen potilaiden ja henkilökunnan edustajien rustaamia päiväkirjamerkintöjä, lokeja ja muita tiedostoja, jotka avaavat parantolan toimintaa ja siellä olleiden kohtaloita – näiden dokumenttien innokkaan hyödyntäminen voisi parhaimmillaan toimia varsin huikeasti, mutta toteutus kaatuu jälleen kerran mitäänsanomattomiin hahmoihin ja näistä kumpuavaan persoonattomuuteen.

Verson takakansi mainostaa teosta ”kingimäiseksi jännitysromaaniksi”, mutta totta puhuen tässä sekasotkussa ei ole varsinkaan tyylillisesti mitään kauhun kuninkaaseen viittaavaakaan. Verso olisi tuntunut paljon luontevammalta esimerkiksi Stephen Kingin rosoisuuden ja suoraviivaisen tyylin ansiosta, sillä nyt jäykkien hahmojen ja näiden kirjoittamien tekstien myötä myötä myös lukukokemus alkaa tuntua äkkiä pönöttävältä. Jäntti syyllistyy jälleen kerran myös turhanaikaiseen laskelmointiin ja varman päälle pelaamiseen – yhtäkkiä katkeavien tekstien loppuminenkin tuntuu niin ennalta suunnitellulta ja itsestään selvältä, ettei se säväytä saati yllätä. Tämä kuvaa oivasti Versoa lukukokemuksena, ja huomattavasti paremmasta kauhusta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Careyn Maailman lahjakkaimpaan tyttöön.
Kirjoitan näitä muistiin Emilyn pyynnöstä, hän uskoo että meistä tehdään joskus historiikki. Istumme hänen ja Louisin huoneessa kahvilla, oliko se eilen, ehkä kaksi päivää sitten. Sieltä näkyy rakennuksen sisäpihalle, joka on vielä villiintynyt. Muutama vuosi sitten se on ollut puisto, graafisen oppilaitoksen ylpeys, seinillä ympäröity sademetsä, nyt kuivettunut.
Emilyn hiukset ovat niin vaaleat että niissä on vivahdus hopeaa, ja hänellä on julman kauniit hymykuopat, punaiset posket ja mantelinmuotoiset silmät. Hänen ei oikeastaan kuuluisi olla

Oletko sinä tutkija? Historiantutkija? Kirjoitatko meistä, onko maailma loppunut ja sinä yrität etsiä syitä siihen? Mikä vuosi nyt on? Oli miten oli, sinulle nämä tiedostot ovat väistämättä pettymyksiä. En osaa tällaista. Emily lukee nämä, luokittelee, kertoo ehköä sinulle mikä on kantani asioihin ja suhteeni ihmisiin, sen jälkeen tiedämme mihin kuulumme. Sen Emily osaa. Hän kertoo ihmisille näiden paikan.
Minä en osaa sanoa hänestä muuta.
Sinusta muuta, Emily. Voi helvetti tällaista.
Haluaisin
[s.67–68]


Petter ei ole enää moneen vuoteen kasvattanut edes rairuohoa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 426
Kansikuva: Tuomo Parikka
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani, kauhu, scifi
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Ari Räty: Syyskuun viimeinen







Vuosikymmeniä sitten poikaporukka löysi kauniin nuoren tytön ruumiin. Syyskuuksi nimetty nuorukainen onnistui näkemään paikalta pakenevan murhaajan, jota hän jahtaa hatarien johtolankojen perusteella vielä nykypäivänäkin. Syyskuu saa kuitenkin yllättävän esteen tielleen, kun korruptoitunut poliisivoimien edustaja ryhtyy pistämään kapuloita miehen pakkomielteenomaisen tutkimuksen rattaisiin.

Ari Räty onnistuu kasvattamaan yksinkertaisista elementeistä rakennetun Syyskuun viimeinen -esikoisjännärinsä suureksi ja monitasoiseksi kertomukseksi, joka on jatkuvasti tukehtumassa omaan liiallisuuteensa. Synkkä ja pessimistissävyinen tarina kantaisi paljon paremmin ilman vaikkapa väkinäis-romanttista sivujuontaan, jossa Syyskuu kärkkyy Piezoksi kutsutun kaverinsa tyttöystävää. Taitavasti ja mielenkiintoisesti kerrotut, poikien nuoruusvuosiin sijoittuvat takaumat jäävätkin kovatasoisuudestaan huolimatta muusta kokonaisuudesta irrallisiksi episodeiksi.

Näissä kohdissa Räty tuntuu muutenkin kulkeneen aidan matalimmasta kohdasta, ja tuloksena on suoraan sanottuna nolon kornia tekstiä. Syyskuun viimeinen on varsin miehinen ja karhea romaani, jonka kliseisimmissä kohtauksissa naishahmoille ei ole jaettu kovinkaan kaksisia kortteja – eikä mieshahmoille toisaalta sen kummoisempia vuorosanoja.
Tyttö nousee notkeasti ja viehkeästi autosta. Hän ravistelee pitkää kiiltävänmustaa loivankiharaa tukkaansa. Hänellä on levolliset tummat silmät ja täyteläiset syvänpunaiset huulet, raskas povi jota hän ei peittele, pitkät voimakkaat jalat ja pyöreän takapuolensa päällä niin lyhyt hame. että hänen saumallisten sukkiensa yläosan pitsikuviot vilkkuvat hameen alta. Mustat nilkkaremmilliset korkokengät näyttävät enemmän kaksintaisteluaseilta kuin jalkineilta; niissä on punaiset nahkapohjat ja neljän tuuman korot jotka kopisevat piukasti asvalttiin. Ne on tehty kamppailuun josta yksikään mies koskaan selviydy voittajana. Tytön lantio keinuu hengästyttävästi.
   Komo tietää katsomatta missä Syyskuun silmät viipyvät. He istuvat kaksin tyhjäkäyntiä jauhavassa autossa.
   ”Saat sen jos haluut”, Komo sanoo jääkylmät tähdet silmänurkissaan.
   ”Hä?”
   ”Jaanan. Saat sen jos haluut.”
   ”Ei sun tarvi puhua siitä noin.”
   ”Miten.”
   ”Vittu mä en jaksa jauhaa. Älä alota tota.”
   Komo siemailee olutta. Hänen silmänsä kiiltävät.
   ”Väitätsä ettei se ole pornoin muija ketä sä oot ikinä nähny?”
   ”
Pornoin? Mikä vittu sua vaivaa? Sä oot sen kundikaveri etkä parittaja, molopää.”
   ”Joo joo, mut väitätsä?”
   Syyskuu huokaisee.
   ”No en väitä.”
   ”Eli on?”
   ”Saattaa olla.”
[s.194–195]
Syyskuun viimeinen on julma ja lohduton tarina, ja Rädyn karheudessaan kiinnostava tyyli vie lukijan mennessään ajoittaisesta kompastelusta huolimatta. Nopeaan tahtiin etenevä tarina malttaa hidastella juuri sopivasti tärkeimpien kohtausten kohdalla, ja jatkuvasti vaihtelevista näkökulmistaan huolimatta Syyskuun viimeinen onnistuu pysymään kautta linjan varsin selkeänä kokonaisuutena. Syyskuun ja pahana kyttänä toimivan Hagmanin vinkkeleiden ohella tarinaa seurataan muun muassa parin puhtoisemman koppalakin ja edelleen veritekojaan jatkavan tappajan näkökulmista.

Rädyn esikoisromaani toimii parhaiten sen synkimpinä ja ahdistavimpina hetkinä. Sen laadukkaimpia kohtia ovat varsinkin loppupuolen luvut, joista ihmissuhdekuviot on riisuttu kokonaan pois ja Räty malttaa pysytellä mukavuusalueillaan eli melankolisen tunnelman luomisessa ja virtaviivaisen toiminnan kuvaamisessa. Onnistunut loppu ei yhtäältä pelasta Syyskuun viimeistä sen pahimmilta ongelmilta, muttei toisaalta vähennä sen tosiasian merkitystä, että suomalainen jännityskirjallisuus on saanut uuden lupaavan ja kunnianhimoisen tekijän.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 309
Kansikuva:
Peter Levi, Getty Images
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 20. huhtikuuta 2017

John Williams: Augustus












Stoner- ja Butcher´s Crossing -romaaneistaan tuttu amerikkalaiskirjailija John Williams on noussut viime vuosien aikana postuumisti maailmanmaineeseen. Miehen aikoinaan nopeasti unohduksiin vaipuneiden ja sittemmin menestystä takoneiden teosten sarja päättyy Williamsin viimeiseksi ja heikoimmaksi kaunokirjalliseksi tuotokseksi jääneeseen kirjeromaani Augustukseen.

Williams perkaa romaanissaan antiikin Rooman keisarina tunnetun Gaius Octaviuksen kivikkoista taivalta kieltämättä mielenkiintoisesti. Romaanin loppua lukuun ottamatta keskushenkilönä toimiva keisari ei pääse itse ääneen, vaan tämän edesottamuksia kuvaillaan muiden hahmojen toisilleen lähettämissä kirjeissä ja muissa Williamsin sepittämissä dokumenteissa.

Tämä ratkaisu osoittautuu haasteelliseksi heti teoksen alun sekavien tapahtumien myötä. Lukijalle esitellään aivan liian lyhyessä ajassa turhan monta hahmoa, jotka eivät eroa esimerkiksi kirjoitustyyleiltään millään tavalla toisistaan, ja Augustus-parka hukkuu saman tien preivien sekaan. Augustuksen ensimmäinen osa on todella haastava ja turhauttava lukukokemus, jonka rämmittyään tilanne tosin kohenee.

Kirjeromaanin vahvuudet nousevat esille kaikista parhaiten Augustuksen keskellä, kun Williams keskittyy kuvaamaan vallankahvaan päässeen keisarin ympärillä vellovaa valtapeliä. Politikoinnin osapuolet tulevat kirjeiden kautta hitaasti mutta varmasti tutuiksi, ja Williams avaa näiden motiiveja hienosti ja tarkasti vehkeilyn kuvaamisen ohella. Lukija ei kuitenkaan pääse tässäkään vaiheessa järin helpolla, sillä kirjeet näyttelevät valheineen päivineen tärkeää osaa valtapelissä – niiden kanssa saa olla tarkkana pysyäkseen mukana siinä, mikä on romaanin maailmassa totta ja mikä ei.

Augustuksen mielenkiintoisinta antia ovat valtapelikuvioihin liittyvät järjestetyt avioliitot, joita kuvataan romaanissa varsin runsaasti – teoksen traagisimmaksi hahmoksi nousee Augustuksen tytär Julia, joka muuttuu epäonnisesti liitosta toiseen patisteltavaksi pelinappulaksi. Onkin tyrmistyttävää lukea naruista vetelevien miesten kirjoituksia peliliikkeistä, jotka ovat muuttaneet ihmisyksilöiden elämän tyystin. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Gaius Cilnius Maecenaan kirje.
Esimerkki: ensimmäistä [Octaviukselle] hänelle järjestämääni avioliittoa suunniteltiin hyvin varhaisessa vaiheessa ennen triumviraatin muodostamista. Tyttö oli Servilia, jonka isä P. Servilius Isauricus suostui asettumaan Octaviuksen kanssa ehdolle vanhemmaksi konsuliksi Ciceroa vastaan, kun Cicero ryhtyi Mutinan jälkeen vastustamaan Octaviusta. Avioliitto Serviliuksen tyttären kanssa oli tarkoitettu meidän antamaksi takeeksi siitä, että tukisimme Serviliusta aseidemme voimalla, mikäli se tulisi tarpeelliseksi. Kävi kuitenkin niin, ettei Servilius päässyt Ciceron suhteen puusta pitkään eikä ollut meille avuksi. Avioliittoa ei solmittu.
   Toinen avioliitto oli ensimmäistä naurettavampi. Morsian oli Clodia, Fulvian tytär ja Marcus Antoniuksen tytärpuoli. Liitto sisältyi triumviraatin pohjana olevaan sopimukseen; sotilaat halusivat sitä, emmekä nähneet aiheetta tyrmätä heidän mielijohdettaan, niin merkityksetön kuin se olikin. Tyttö oli kolmetoistavuotias ja aivan yhtä ruma kuin äitinsä. Muistaakseni Octavius tapasi hänet kahdesti, eikä tyttö astunut jalallakaan hänen taloonsa. Kuten tiedät, avioliitto ei hillinnyt Fulviaa eikä Antoniusta yhtään; he jatkoivat juonitteluaan ja maanpetturuuttaan. Filippoin jälkeen Antoniuksen ollessa idässä ja Fulvian uhatessa Octaviusta uudella kansalaissodalla meidän oli tehtävä kantamme selväksi avioerolla.
[s.146–147]
Williamsin kirjeromaani toimii parhaimmillaan jännittävänä ja taitavasti eri teemoja pyörittelevänä kokonaisuutena, joka kärsii kuitenkin lukuelämystä rampaannuttavasta sekavuudesta.


Petter on tähän mennessä tutustunut antiikin Roomaan lähinnä Asterix-sarjakuvien muodossa.

Alkuteos: Augustus
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1971
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 429
Kansikuva: Araldo de Luca
Lajityyppi: historiallinen romaani, kirjeromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 13. huhtikuuta 2017

Emma Donoghue: Wonder



Huone-bestselleristään tunnetun Emma Donoghuen Wonder-uutukainen yrittää kovasti olla kirjoittajansa menestysteoksen kaltainen kaunokirjallinen mielenjärkyttäjä, mutta ei osu läheskään napakymppiin.

1800-luvun puolivälin kieppeillä englantilainen sairaanhoitaja Lib Wright passitetaan köyhään irlantilaiseen kylään tutkimaan 11-vuotiaan Anna O´Donnellin tapausta. Tiukan uskonnollisessa kodissa varttunut Anna on saanut koko maailman huomion kiinnittymään itseensä – irlantilainen ihmetyttö väittää eläneensä kuukausia kirjaimellisesti pyhällä hengellä ilman ruoan murenaakaan.

Elämää nähnyt Lib alkaa hitaasti mutta varmasti päästä Annan salaisuuksien ja mahdollisen huijauksen jäljille, mutta saa huomata uusien kapuloiden lentelevän rattaisiinsa säännöllisin väliajoin. Tytön vanhemmilla ja niskassa hengittävillä kylän mahtimiehillä on Annan varalle omat, Libin toimia sekoittavat suunnitelmansa. Kaiken tämän ohella kello käy armotta, sillä syömälakkoa viettävä Anna pysyy jollain ihme konstilla hengissä, mutta riutuu jatkuvasti huonompaan kuntoon.

Wonderia voisi parhaiten kuvailla taannoin ilmestyneiden Jessie Burtonin Nukkekaapin ja Han Kangin The Vegetarianin yhdistelmäksi – siitä löytyy tarkkaa perhe-elämän salaisuuksien valottamista sekä häiriintynyttä hulluuden kuvausta. Donoghue kuitenkin kompastelee ensiksi mainitun osa-alueen kanssa huomattavan paljon, sillä irlantilaisen junttitaajaman asukkaista ja O´Donnellin talonväestä ei löydy yhtä valovoimaisia sivuhahmoja kuin Nukkekaapissa, jossa Brandtin palvelusväen värikkäät jäsenet olivat kiinteä osa kokonaisuutta. Muiden kylän vaikuttajien motiivit ja ennen kaikkea Annan vanhempien mielenliikkeet jäävät harmittavan etäisiksi ja epämääräisiksi, vaikka ne kiinnostaisivat lukijaa.

Wonderissa valokeilaan pääsevät ennen kaikkea Lib ja Anna. Sairaanhoitajan ja kiihkouskovaisen syömälakkoilijan välille hitaasti mutta mielenkiintoisesti syntyvä suhde on romaanille tärkeä punainen lanka, ja dialogit kuvastavat kaikessa häiriintyneisyydessään kaksikon keskinäistä köydenvetoa. Libin ja Annan toisilleen esittämät arvoitukset alleviivaavat sopivan korostetusti hahmojen peräänantamattomuutta, eikä Anna tunnu missään vaiheessa epäuskottavan aikuismaiselta keskustelukumppanilta.
What did Irishwomen call it? ”Your monthlies? Have you ever bled?”
   ”A few times," said Anna, her face clearing.
   ”Really?” Lib was taken aback.
   ”In my mouth.”
   ”Oh.” Could an eleven-year-old farm child really be so innocent that she didn´t know about becoming a woman?
   Obligingly, Anna put her finger in her mouth; she brought it out tipped with red.
   Lib was abashed that she hadn´t examined the girls gums carefully enough on the first day. ”Open wide for a minute.” Yes, the tissue was spongy, mauve in patches. She gripped an incisor and wriggled it; slightly loose in its socket? ”Here´s another riddle for you,” she said, to lighten the moment.

   A flock of white sheep,
   On a red hill.
   Here they go, there they go,
   Now they stand still.
   ”Teeth,” Anna cried indistinctly.
   ”Quite right.” Lib wiped her hand on her apron.
[s.102]
Alun mielenkiintoisista dialogeista huolimatta Wonderin ensimmäinen puolikas laahaa välillä todella huolestuttavan verkkaisesti eteenpäin. Juoni tuntuu välillä pysähtyvän kokonaan ja jäävän herkuttelemaan Annan ja Libin yhteisillä kohtauksilla – ne menettävät tenhonsa hyvin nopeasti, kun homma ei tunnu etenevän minnekään. Annan syömättömyyteen liittyvät paljastukset eivät nekään tunnu oikein kiinnostavan ketään muuta kuin Libiä.

Wonderin lamauttava pysähtyneisyyden tunne toimi hyvin Huoneessa, jossa äidin ja pikkupojan yhteiselämän kuvaus oli viety huomattavasti kipeämmälle ja raadollisemmalle tasolle, mutta nyt Donoghue ei pysty kovasta yrittämisestään huolimatta repimään hahmoistaan irti tarvitsemiaan tunteita oikein missään vaiheessa. Tietynlainen hengettömyys unohtuu kuitenkin Wonderin lopun tapahtumien myötä, kun salaisuudet paljastuvat ja yllättävän toiminnalliset osuudet alkavat. Niiden myötä Donoghuen historiallinen romaani onnistuu saavuttamaan päätepisteensä varsin tyydyttävällä tavalla ja viemään aloittamansa tarinan loppuun asti – tosin melko velvollisuudentuntoisesti.

Wonder on hyvä ja mielenkiintoinen romaani, joka kuitenkin jää yllättävän intohimottomalla tavalla kerrotuksi kokonaisuudeksi. Samalla tavalla syömättömyyden ja itsemääräämisoikeuden kaltaisista teemoista ammentavan Kangin The Vegetarianin ylilyövään synkkyyteen tykästyneille Wonder voi olla liian karu ja yksioikoinen lukukokemus, jolla on kuitenkin lopulta paljon annettavaa kärsivälliselle lukijalle.


Petterillä verensokerit lähtevät jyrkkään laskuun viimeistään 4-5 ruoattoman tunnin jälkeen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Picador
Sivumäärä: 291
Kansikuva: Joanna Thomson
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?



Holly Bournen Normaali-trilogian avausosa Oonko ihan normaali? on terävää ja ajankohtaista nuortenkirjallisuutta kannesta kanteen. Bourne onnistuu tuomaan lajityyppiin feminismiä ja mielenterveysongelmia käsitellessään uudehkoja tuulahduksia, jotka onnistuvat jättämään genren kliseisimmät piirteet suht hyvin alleen.

16-vuotias Evie on mielenterveyskuntoutuja, joka on onnistunut kolmen vuoden kamppailun jälkeen saamaan niskalenkin pakko-oireisesta häiriöstä. Uudessa koulussa aloittaminen jännittää, varsinkin kun Evietä sairauden keskellä tukenut paras kaveri Jane keskittyy lähinnä poikaystäväänsä. Evie päättää pitää OCD-taustansa salassa uusilta ystäviltään, koska ei ole varma siitä, kuinka Amber ja feministinen Lottie reagoisivat Evien ongelmiin – tyttö ei haluaisi mitään muuta niin paljon kuin olla samanlainen nuori kuin muutkin. Viimeistään vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa alkavat kuviot osoittavat kuitenkin Evielle itselleen, että ”normaali” on hyvin venyvä käsite.

Oonko ihan normaali? seuraa Evien tasapainoilua oman mielenterveytensä ja ongelmiensa salailun kanssa – valheellinen ja kulissien ylläpitoon keskittyvä arki vaikuttaa Evieen ja kuormittaa tämän elämää entisestään, ja lukija arvaa jo romaanin alkupuolella, ettei tuossa voi käydä hyvin. Bournen nuortenromaanista löytyy yllättävä määrä traagisuutta, ja esimerkiksi Evien mielessä käymät, itsesyyttelyyn keskittyvät monologit ovat riipaisevaa luettavaa.
Jos äidilläni olisi syöpä tai isä jäisi auton alle tai jotain, se ei olisi minun syytäni. Se olisi kauheaa, mutta sillä ei myöskään olisi mitään tekemistä minun kanssani. Se tapahtuisi, koska elämä oli julmaa ja epäreilua, ja paskoja juttuja sattuu joskus. Mutta minä… Minä ja ongelmani, ne olivat olemassa ainoastaan, koska en ollut tarpeeksi vahva. Koska olin heikko, enkä saanut otettua itseäni niskasta kiinni niin kuin kaikki muut. Tiedän että Sarah olisi eri mieltä, mutta siltä minusta tuntui… [s.340]
On kuitenkin mielenkiintoista, että Bournen nuortenromaani ei missään vaiheessa valahda disneymäiseksi ”voit olla juuri sellainen kuin olet” -propagandaksi. Sekä Evien että myös muiden romaanin nuorten ongelmia kuvataan unohtamatta muistuttaa siitä, kuinka myös Evien ikätoverit yrittävät peitellä pulmiaan. Niiden paljastuminen ja käsitteleminen toimivat hienoina sivujuonteina Evien oman tarinan rinnalla.

Evie perustaa uusien kavereidensa kanssa epätasa-arvon purkamiseen (tai ainakin siitä purnaamiseen) keskittyvän ryhmän. Bournen feministiseksi yltyvä proosa ei missään vaiheessa muutu saarnaavaksi tai liian päällekäyväksi, ja se nousee yllättäen ongelmaksi – Evie ja kumppanit pyörittelevät tapaamisissaan kuukautissuojapakkausten vaaleanpunaisen perusvärin kaltaisia, mutta vähän varttuneempien lukijoiden näkökulmista itsestäänselviä teemoja menemättä niihin sen syvemmälle. Mitään kovin suurta kapinahenkeä Oonko ihan normaali? ei siis lietso, mutta onnistunee osoittamaan teini-ikäisille nyky-yhteiskunnan epäsuhtaisia piirteitä varsin konkreettisesti.

Evien ja kumppaneiden feminismiharrastus saa kuitenkin koomisia mutta vähän kyseenalaisiakin muotoja pitkin matkaa. Tytöt ovat ensinnäkin kovasti mollaamassa romaanin poikapuolisia hahmoja jatkuvalla syötöllä, ja vastustamattoman hyvännäköiset teiniuroot on kuvattu lopulta epäloogisesti toimiviksi ääliöiksi, joita Evie on kuolaamassa jatkuvasti. Toisaalta Bourne onnistuu näin kuvaamaan jälleen kerran onnistuneesti nuorten hahmojensa ristiriitaisia tunteita ja toimia hankalissa tilanteissa. Kerronnan siirappisimmat kohtaukset eivät kuitenkaan ihan istu meininkiin mukaan.
Otin puhelimeni esiin kuluttaakseni aikaa lukemalla uudelleen viestejämme. Laskin kuinka monta viestiä hän oli lähettänyt minulle ja kuinka monta minä hänelle. Olin lähettänyt tarkalleen kaksi enemmän, mikä tarkoitti, että minun piti olla vastaamatta kahteen, jotta hän ei ajattelisi minun olevan liian innokas. Kuljetin kenkäni kärkeä hänen pihansa sorassa, piirsin pieniä pyörteitä, peitin ne ja piirsin uudestaan.
   Guy oli vaihtanut päälleen laivastonsinisen hupparin, joka sai hänen silmänsä pomppaamaan ulos hänen päästään ja tanssahtelemaan. Ei tietenkään kirjaimellisesti. Hänellä oli käsissään narua, ruuvimeisseli ja sakset.
   ”Lähimpään puistoon.”
   Kikatin taas ja peitin Converseni pyyhkäisyllä sydämen, jonka olin piirtänyt.
[s.241]
Oonko ihan normaali? on mainiota ja yllättävän monitasoista nuortenkirjallisuutta, joka onnistuu käsittelemään hankalia teemoja virkistävästi ja koukuttavasti. Myöhemmin ilmestyviin Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja Mitä tytön täytyy tehdä? -osiin jää kuitenkin parantamisen varaa – on mielenkiintoista nähdä, miten Bourne jatkaa sarjaansa siirtyessään kuvaamaan tapahtumia Amberin ja Lottien näkökulmista.


Petter myöntää tarkistavansa välillä turhan monta kertaa ulko-oven lukkoon menemisen.

Alkuteos: Am I Normal Yet?
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos:
Kristiina Vaara
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 402
Kansikuva: Usborne publishing
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 4. huhtikuuta 2017

M. R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö



M. R. Careyn Maailman lahjakkain tyttö on piristävän raikas tuulahdus paikalleen jääneeseen zombiekauhuun. Omaperäisyydestään huolimatta Careyn romaani tuntuu Isaac Marionin zombiepojan ja ihmistytön välille syntyvää rakkautta kuvaavan Warm Bodies -romaanin sekä sienizombieruton runtelemassa maailmassa matkaavien Joelin ja Ellien reissua seuraavan The Last of Us -kauhuvideopelin kaunokirjalliselta risteytykseltä.

Maailman lahjakkaimman tytön päähenkilönä tavataan armeijan tutkimuslaitokseen vangiksi joutunut Melanie. Älykkään tytön päivät koostuvat koulutunneista, joihin Melanie pääsee osallistumaan muiden lasten kanssa pyörätuoliin sidottuna – vihamielisten sotilaiden ja pelottavien tutkijoiden keskellä Melanieta opettava neiti Justineau tuntuu ainoalta tytöstä välittävältä ihmiseltä. Melanie kuitenkin tajuaa myös opettajansa pelkäävän häntä ja muita lapsia, jotka käyttäytyvät tietyissä olosuhteissa samalla tavalla kuin ulkomaailmassa parveilevat, nälkäisiksi kutsutut zombiet.

Melanie ja muut tutkimuslaitoksessa vankeina olevat lapset ovat saaneet tartunnan ulkomaailmassa riehuvasta, ihmisaivoihin kasvaimen tekevän sienizombierutosta, mutteivat ole muuttuneet jostain syystä kokonaan aivottomiksi lihansyöjiksi – nälkä pysyy aisoissa, kun sotilaat ja tutkijat nakkaavat hipiäänsä ihmishajun peittävää suojavoidetta ja lapset pistetään pakettiin pyörätuoleihin. Tilanne kuitenkin muuttuu nopeasti, kun tutkimuslaitos joutuu inhottavien survivalistien hyökkäyksen kohteeksi, ja Melanie pakenee kotinsa raunioista Justineaun ja muutaman muun selviytyjän kanssa aloittaakseen armottoman pitkän matkan kohti tuhoutuneen Lontoon liepeillä sijaitsevaa turvapaikkaa.

Melanie tuo kotinsa lavastettua koulumaailmaa ja myöhemmin romahtanutta ulkomaailmaa ihmetellessään mieleen The Last of Usin Ellien, joka toimii samalla tavalla tarinan sydämenä ja jaksaa pitää optimismin ja elämän liekkiä yllä julman väkivallan ja synkkämielisten kanssahahmojen keskellä. Carey osaa kuvata mielenkiintoisesti Melanien kehitystä ja ajatuksenjuoksua, jota neiti Justineaun opetukset ja jatkuva todellisen maailman ärsyketulva muokkaavat – kun tähän yhdistetään myös maailmanlopun keskellä varttuneen ja entisestä tietämättömän keltanokkasotilas Gallagherin sanailua koulussaan asioita oppineen Melanien kanssa, lopputuloksena on parhaimmillaan varsin sykähdyttävää luettavaa.
Kaksikerroksinen auto on rysähtänyt kaupan ikkunaan. Se on vähän kallellaan, ja kaikki sen ikkunat ovat pirstaleina. Haurastuneiden renkaiden pintakerrokset ovat irronneet kaarevina suikaleina kuin jonkin oudon hedelmän tummat kuoret. Missään ei näy verta tai ruumiita, mikään ei paljasta, mitä tälle kömpelölle muinaiselle jättivaunulle oikein tapahtui. Se vain tuli matkansa päähän juuri täällä, luultavasti hyvin kauan sitten, ja on seisonut paikallaan siitä lähtien.
  ”Sitä sanottiin bussiksi”, Melanie kertoo hänelle.
  ”Joo, tiesin sen”, Gallagher valehtelee. Hän on kuullut sanan, mutta ei ole koskaan nähnyt sellaista. ”Tietenkin se on bussi.”
  ”Kuka tahansa sai matkustaa niillä, jos vain osti lipun. Tai matkakortin. Kortti työnnettiin laitteeseen, laite luki kortin ja päästi kortinhaltijan bussiin. Bussit pysähtyivät ja lähtivät uudestaan liikkeelle, ne ottivat matkustajia kyytiin ja päästivät heitä pois. Ja teissä oli erityisiä kaistoja, joita pitkin vain bussit saivat ajaa. Ne olivat paljon parempia ympäristöille kuin se, että kaikki käyttivät omia autojaan.”
  Gallagher nyökkää hitaasti, aivan kuin mikään siitä ei olisi tuttua hänelle. Totuus kuitenkin on, että tämä kadonnut maailma on jotain mistä hän ei tiedä yhtään mitään ja jota hän tuskin koskaan edes ajattelee. Romahduksen lapsena hän oli huomattavasti kiinnostuneempi jonkun toisen leipäannoksesta kuin loistavan menneisyyden tarinoista. Totta kai hän käyttää jatkuvasti menneiden aikojen tuotteita. Hänen pistoolinsa ja veitsensä on valmistettu silloin. Samoin tukikohdan rakennukset ja suoja-aita ja suurin osa kalusteista. Humvee. Radio. Oleskeluhuoneen jääkaappi. Gallagher on talonvaltaaja imperiumin raunioissa, mutta hän ei tutki raunioita sen enempää kuin syömänsä lihan alkuperää. Useimmiten on parempi, jos sitä ei tiedä.
[s. 254–255]
Maailman lahjakkain tyttö on The Last of Usin ohella miellyttävän hahmovetoinen seikkailu elävien kuolleiden maailmassa – olen liian usein saanut seurata, miten erilaiset zombieteokset ovat sortuneet halpaan säikyttelyn ja muuttuneet lopulta tylsäksi verilöylyksi, jossa hahmot ovat päässeet näyttelemään lähinnä teuraseläinten rooleja. Onkin hienoa, että Carey on jaksanut syventää myös kliseisen oloisia sivuhahmoja niin, että neuroottisesti nälkäisten tutkimiseen suhtautuva tiedemies Caldwell ja ärtyisä Parks-kessu toimivatkin lopulta varsin mukavasti.

Lukijaa oikeasti kiinnostavat hahmot auttavat Maailman lahjakkainta tyttöä selviämään uuvuttavan pitkäksi venähtäneen keskivaiheensa läpi. Melanien ja kumppanien turvapaikanhakuoperaation kuvaaminen ei varsinaisesti romahduta romaanin laatua, mutta itseääntoistava nälkäisten ja survivalistien vältteleminen tuntuu turhauttavan tavanomaiselta – se muistuttaa harmittavan paljon limboa, johon esimerkiksi The Walking Dead ajaa itsensä säännöllisin väliajoin.

Miellyttävän erilaisen alun ja suvannoksi muuttuneen keskikohdan jälkeen Carey kuitenkin korjaa romaaninsa kurssia upealla tavalla. Lopun hurjat tieteiskauhukuvitelmat ja monipuolinen ja -vaiheinen loppurähinä repäisevät lukijan hienosti mukaan unettavan sisällön jälkeen – ihailin sitä, miten lopputaistelu ei ole ollenkaan niin nälkäisten harventamiseen keskittyvä kuin olisin ehkä kuvitellut, vaan konfliktit nousevat selviytyjien keskeltä. Carey osaa ovelasti kasvattaa romaanin ajan Melanien ja tämän matkatovereiden välillä kipunoivia jännitteitä ja viedä tilanteen varsin tyydyttävästi loppuun asti.

Carey ei tosin anna lukijan unohtaa Maailman lahjakkaimman tytön lopussakaan, että kyse on zombiemaailmanloppua kuvaavasta kauhukertomuksesta. Varsinaiset scifielementit nousevat pintaan vasta romaanin lopussa ja jäävät harmittavasti varsinaisen kauhutoiminnan jalkoihin. Careyn romaanin viimeiset luvut ovat täynnä pakokauhunomaista ja häiriintynyttä toimintaa, joka tyydyttää hurmeisuudellaan ja oivalla rytmityksellään lukijan verenhimon.
Lapset keskeyttävät hyökkäyksensä ja perääntyvät hänen ulottumattomiin.
   Mutta nyt lapsia on joka puolella. Gallagher ei pysty laskemaan, kuinka monta heitä on, mutta vaikuttaisi siltä, että kymmeniä. Satoja ehkä. Pieniä kalpeita kasvoja pilkistää hyllyjen välistä ja katoaa sitten näkyvistä. Rohkeimmat kerääntyvät käytävän päähän ja tuijottavat häntä avoimesti. He ovat varustautuneet kaikilla mahdollisilla aseilla veitsistä ja haarukoista katkenneisiin oksiin. Heistä on suurin osa alasti kuten pikkutyttö, mutta joillakuilla on outoja, sekalaisia vaatteita, jotka on luultavasti viety näyteikkunoista. Yhdellä pojalla on leopardikuvioiset rintaliivit, ne on vedetty vinoittain ylävartalon poikki ja sidottu alapäästä solkivyöhön, josta roikkuu koristeellisia avainrenkaita.
   Gallagherin ensimmäisenä näkemä pikkutyttö seisoo yhä lähettyvillä. Hän on vain astunut vähän taaksepäin ja tehnyt tilaa aseistautuneille lapsille. Hän pureskelee kuollutta rottaa tyynesti ja kiireettömästi.
[s. 333]
Maailman lahjakkain tyttö ei ole yhtään enempää tai vähempää kuin genrensä pikaisesti tarvitsemaa tekohengitystä. Se tarjoilee sekä syvällisen että mielikuvituksekkaan seikkailun, joka nousee The Last of Usin rinnalle yhdeksi viime aikojen laadukkaimmista zombeilla höystetyistä kauhuelämyksistä.


Alkuteos: The Girl with All the Gifts
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Juha Ahokas
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 407
Lajityyppi: psykologinen romaani, kauhu, toiminta
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksomin Hytti nro 6 kertoo junareissusta viimeisiään vetelevän Neuvostoliiton halki. Nuori suomalaistyttö pistetään majoittumaan Ulan Batoorin matkaavan junan kuudenteen kabinettiin yhdessä kummallisen venäläismiehen kanssa, ja luvassa on kiivaita keskusteluita ja mielenkiintoisia tarinoita aina yhtä surrealistiselta vaikuttavan Neuvosto-Venäjän ajoilta.

Juuri nuo tarinat tuovat mieleen Liksomin kirjallisen uran aloittaneiden lyhytproosakokoelmien kummalliset novellit – Yhden yön pysäkin ja Unohdetun vartin kanssa viihtyneet ovat varmasti kotonaan myös Liksomille Finlandia-palkinnon tuoneen romaanin kanssa. Toisaalta edellä mainittujen teosten ongelmat ovat mukana tälläkin kertaa, ja räikein pulmista eli traagisten tarinoiden itseään toistavuus paljastuu välittömästi, mikäli Hytti nro 6:a lukee vähänkin pidemmissä erissä. Monologien rakenteellinen samankaltaisuus ja niiden surrealistinen tragediallisuus alkavat huvittaa, kun kaikille tuntuu käyvän jatkuvasti kalpaten ja joku on koko ajan ryyppäämässä itseään hengiltä.
– Kova metsämies se oli, mutta joi kaikki rahansa. Minä ja pojat saimme elää nälkäkuoleman partaalla. Yhtenä pääsiäisenä se lähti asioille ja jäi sille tielle. Sen nuorempi veli toi minulle kuolinsanoman: mies oli tapellut humalapäissään ja saanut puukon mahaansa. Tämä velimies jäi sinne asumaan. Hyvä mies oli. Synnytin kolme tyttöä ja ne kuolivat kaikki. Sitten tämä velimies putosi kaivoon tuossa talon nurkalla ja hukkui. Pääsin tehtaalle siivoamaan ja elämä alkoi luonnistua. Vanhana akkana synnytin vielä yhden pojan. Se on nyt tuolla veljiensä mukana joella.
   Keittiön ruokakaapin takaa kuului hiljainen hiiren rapina.
   Minä olen niin tyytyväinen, että saan asua omassa talossa, vaikka olenkin koko elämäni vihannut tätä venäläistä mörskää.
   Mummo nousi, haki kaapista korppuja ja asetteli ne kauniisti kukalliselle posliinilautaselle tytön eteen.
   – Muuta en kaipaa kuin tundraa.
   Kun mies heräsi, hän ärähti.
   – Eukko puhuu puuta heinää kuin mikäkin Puškin.
[s. 73–74]
Hytti nro 6:n mielenkiintoiset monologit eivät jää kuitenkaan leijumaan ilmaan irrallisina kokonaisuuksina, vaan mukana on romaanin sisällön miten kuten yhteen nitova juoni. Tytön ja kiivasluonteisen venäläismiehen ystävyyden kehittyminen on mielenkiintoista seurattavaa, mutta romaanin itseään toistava, väliasemien kohdalla tehtävien pysähdysten rytmittämä juoni ei ole valitettavasti kaikkein vahvimmasta päästä.

Lisäksi romaanin päähenkilönä toimivan tytön taustojen ja tämän matkallelähdön syyn valottuminen ei ole kauhean kiinnostavaa teoksen muuhun sisältöön verrattuna – takaumat ajavat asiansa ja toki pilkkovat muuten niin ennalta-arvattavan romaanin itseään toistavaa rakennetta, mutta tarinan tähtihetket ovat muualla.

Ja noita mieleenpainuvia hetkiä on luvassa varsin ylenpalttisesti, sillä komeimmillaan Hytti nro 6 on suorastaan huikeaa luettavaa. Liksomin tarkat havainnot Venäjänmaasta ja mielenkiintoisten sivuhahmojen tarinoinnit ovat upea yhdistelmä, jolla hän onnistuu vangitsemaan jo menneen maailman ajankuvan kiinnostavasti paperille.
Taakse jää Habarovsk, ikkunattomien tehtaiden savut ja kevään sulattamat saastepilvet. Taakse jää Habarovsk, Siperian Pariisi, ajan patinoimien kivitalojen ornamenttikoristeet. Taakse jää raskaan teollisuuden ja öljynjalostamoiden tappama maa, hylättyjen, mätien teräsbetonilaattojen ympäröimä raskas kaupunki, jonka syrjäisillä kujilla naiset kävelevät korkeakorkoisissa turkiskengissä, taakse jää hajoamistilassa oleva, kiinalaisesta teräksestä rakennettu kaupunkikombinaatti ja haiseva kalasäilyketehdas. Taakse jää Habarovsk, heikosti valaistu kaupunki, väsynyt maa. Tuo oli vielä Habarovskia, hylätty teollisuusvyöhyke, istutettu mäntymetsä, kuolleena syntynyt rakenteella oleva lähiö, saastunut, sairas metsä, tiheä lehtikuusimetsä, ruokakassia kantava nainen, pääsihteereiden törkeästi retusoidut valokuvat puhelinpylväissä. Juna kiihdyttää vauhtia. Viides elementtirypäs, joita lähiöiksi kutsutaan, elämäntaistossa kaatuneita omakotitaloja, aava maa, kiinalaista metsää, kesantoa, yksinäinen yhdeksäntoistakerroksinen talo peltojen keskellä. Viimeisen tehtaan jämä kiitää junan opeudella kaukaisuudessa ohitse, sitten korpea, jänkää, kuusimetsää, japaninvuoria taivaanrannan takana, sakea ja haikuja. Tämä ei ole enää Habarovskia. Juna kulkee. Lumen alle sortunut talo, parinkymmenen puutalon kylä pensasvanhuksien joukossa, kaivoksen kultaisten valojen välke. Juna sukeltaa luontoon, jyskyttää halki lumisen aution maan. Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. [138–139]
Hytti numero 6 on onnistunut romaani, mutta se vaatii lukijaltaan melkoisesti kärsivällisyyttä ja kykyä heittäytyä kerronnan omintakeiseen rytmiin mukaan. Aikamatka Neuvostojen maahan toimii parhaiten pienissä erissä, ja siksi sitä voikin suositella esimerkiksi reissuun mukaan otettavaksi kirjaksi – Liksomin tarina on sopivan kevyttä ja helposti seurattavaa luettavaa, joka vie kuitenkin mennessään yllättävän tehokkaasti.


Petter ei ole koskaan käynyt Venäjällä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2011
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 187
Kansikuva: Martti Ruokonen
Lajityyppi: historiallinen romaani,
matkaromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu