torstai 17. elokuuta 2017

Margaret Atwood: Orjattaresi

Margaret Atwood on aina ollut silmissäni upeiden scifi-maailmojen luoja, vaikka hurjien tieteiskuvitelmien sepittäminen onkin vain yksi Atwoodin kirjallisen nerouden osa-alueista. Atwoodin Oryx ja Crake -romaani sekä sen sisarteos Herran tarhurit yhdistelevät ennakkoluulottomasti ja varsin mielikuvituksellisesti tieteiskirjallisuuden vakiintuneempaa sisältöä uusiin ideoihin ja kehitelmiin – siksi odotinkin kulttimaineessa paistattelevan Orjattaresi-dystopiaromaanin lukemista niin kovasti.

Orjattaresi kertoo vaihtoehtoisesta Yhdysvalloista, joka on muuttunut arvokonservatiiviseksi Gilead-valvontayhteiskunnaksi. Valtaan päässeet uskonnolliset kiihkoilijat ovat vieneet kaikilta gileadilaisilta naisilta ihmisarvon ja alistaneet nämä synnytyskoneiksi, joita ei saa opettaa lukemaan saati kirjoittamaan. Orjattaresi seuraa yhden tällaisen naisen eli omistajansa mukaan Frediläiseksi nimetyn sankarittaren edesottamuksia patriarkaalisen koneiston ikeessä. Nykymenoon nähden Orjattaresi onkin aiheiltaan erittäin ajankohtainen, kun miettii vaikkapa Donald Trumpin naisten ulkonäköä suomivia ”pukuhuonepuheita”.

Orjattaresi muistuttaa rakenteeltaan hyvin paljon alussa mainittuja Atwoodin myöhempiä romaaneja – Atwood avaa hitaasti mutta varmasti sekä Frediläisen omia taustoja että Gileadin häiriintynyttä tapakulttuuria, ja jossain näiden teemojen välissä myös romaanin juoni etenee säännöllisin väliajoin. Orjattaresi onkin hyvin sirpaleinen ja kaikkea muuta kuin kronologinen romaani, jossa Atwood onnistuu kyllä pitämään kaikki pallot jotenkin ilmassa – kaikki juonikuviot eivät vain ole yhtä mielenkiintoisia tai kantavia kuin toiset.

Atwoodin klassikkoromaani on sävyltään dystopiaromaaniksi hyvin seksuaalinen ja eroottinenkin kokonaisuus, jossa Frediläinen jaarittelee lukijalle hyvin paljon aikojen saatossa muuttuneista seksikäsityksistä – naisen ajatuksenjuoksu eri aikoina esiin versovasta seksuaalisuudesta on parhaimmillaan erittäin mielenkiintoista ja sivistävääkin luettavaa.
En saa aikaani kulumaan. Se on niitä asioita joihin en ollut valmistautunut, tämä täyttämistä vaille jäävä ajan määrä, pitkät tyhjät välit. Aikaa kuin valkoista kohinaa. Kun voisin edes ommella. Kutoa, virkata, tehdä jotain käsilläni. Tahtoisin tupakan. Muistan kuinka kuljeskelin taidegallerioissa, 1800-luvun osastoilla: miten pakonomaisesti haaremit niitä taiteilijoita askarruttivatkaan. Kymmeniä maalauksia haaremeista, lihavia, divaaneilla lojuvia, turbaanipäisiä tai samettimyssyisiä naisia, joita viilennettiin riikinkukonsulkaviuhkoilla eunukin seistessä taustalla vartiossa. Tutkielmia liikkumattomasta lihasta, sellaisten miesten maalaamia jotka eivät koskaan olleet nähneet mitään vastaavaa tosielämässä. Kuvien oli tarkoitus olla eroottisia, ja niin ne minusta olivatkin, silloin; mutta nyt tajuan kyllä mistä ne todellisuudessa kertoivat. Maalaukset esittivät pysähdystilaa; odotusta, olentoja jotka eivät olleet käytössä. Niiden aiheena oli ikävystyminen.
   Mutta ehkäpä juuri ikävystyminen on eroottista, naisten ikävystyminen, miesten mielestä.
[s. 45]
Orjattaren juonessakaan ei ole varsinaisesti valittamista. Frediläisen oman menneisyyden paljastuminen orjattareksi kouluttautumisineen on hyvin puhuttelevaa luettavaa siitä, kuinka yksilön oikeudet painetaan mutkitta lokaan vallankumouksen tiimellyksessä. Myös nykyhetkessä tapahtuvat, Frediläisen kotitalon sisäiset valtapelit ovat erittäin mielenkiintoista mutta loppua kohden hivenen ennalta-arvattavaa luettavaa. Valitettavasti Frediläinen jää kiinnostavuudestaan huolimatta etäiseksi hahmoksi, joka katoaa muun kokonaisuuden sekaan.

Tylysti ja armottomasti kuvatut Gileadin sairaat rituaalit niin sanottuine ”syntypäivineen” ja kapinahenkisten naisten joukkoteloituksineen päivineen ansaitsevat erityismaininnan. Gilead-kultti onkin erittäin realistinen ja uskottavasti kasattu ideologia, joka ottaa tosimaailman huuhaahommien tavoin aineksia niin kristinuskosta, islamista kuin luonnonuskonnoistakin ja keittää ne yhdessä kauhistuttavaksi kokonaisuudeksi.

Orjattaresi yksinkertaisesti vakuuttaa alusta loppuun. Ainoat varsinaiset ikääntymisen merkit tässä Atwoodin klassikossa ovat juonen tietyntasoinen ennakoitavuus sekä muutamien teemojen kohdalla turhan paksulla kynällä tehty alleviivaaminen.
Verhojen läpi työntyy sisään harmautta, usvaisen kirkasta, tänään ei aurinko paljoa pilkistele. Nousen sängystä, menen ikkunaan, polvistun ikkunapenkille, kovalle pienelle USKO-tyynylle ja katson ulos. Ei näy mitään.
   Mietin mitä molemmille muille tyynyille on tapahtunut. Niitähän on kaiketi ollut alun perin kolme. TOIVO ja RAKKAUS, minne ne on tungettu? Serena Joy on säästäväinen ihminen. Ei hän heitä mitään pois niin kauan kuin siitä on vähänkin jäljellä. Onkohan toinen Ritalla ja toinen Coralla?
[s. 158]
Orjattaresi on harmittavan tuntemattomaksi jäänyt mutta räväkkä ja provosoiva klassikko, jonka soisi pääsevän parrasvaloihin George Orwellin 1984:n rinnalle koululukemistoihin. Sekä Orjattaresi että 1984 tarjoavat taatusti unohtumattoman ja mielipuolisen painajaisen, jota vasten lukija voi peilata oman aikansa yhteiskuntaa ja sen arvoja.

Petterin mielestä Game of Thronesin teräväkielinen Varys on
ehdottomasti populaarikulttuurin pähein eunukki.

Alkuteos: The Handmaid´s Tale
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1985
Suomennos: Matti Kannosto
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 436
Lajityyppi: scifi, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Jussi Valtonen: Vesiseinä



Jussi Valtosen Vesiseinässä seurataan Antti-nimisen miehen edesottamuksia ja suorastaan tragikoomisia, romaanin eri osiksi rajattuja elämänvaiheita. Näiden vaiheiden yhteisenä tekijänä toimii vesiseinäksi määritelty muuri Antin ja tämän lähipiirin välillä. Vesiseinän jonkinlaisena kantavana ideana onkin ilmeisesti kuvata sitä, kuinka yksin me kaikki olemme elämän merkittävimpien hetkien äärellä.

Valtosen romaani ei ole kuitenkaan masentavan hidastempoinen murhenäytelmä vaan Herman Kochin romaaneista tutulla virtaviivaisella tyylillä etenevä kokonaisuus, jossa tarina vilistää lukijan silmien editse hirvittävää vauhtia. Parhaiten ratkaisu toimii Antin kasariaikaiseen lapsuuteen ja nuoruuteen perehtyvässä Vesiseinän alussa, jossa nopeat väläykset menneistä tapahtumista kuvittavat hienosti sekä ajankuvaa että Antin muistoja.
Isästä tehdään toimituspäällikkö. Alakaapin pullojen perusteella tiedän, että sitä juhlitaan meillä.
   Isä istuu Bärimanin Jussin ja Aaltosen Kalevin kanssa sohvalla lasi kädessä. Mä olen ajatellut koota noista kolumneista kirjan. Helevetin hyvä idea Masa. Mä olen miettinyt sitä ennenkin. Sulla on Masa hyvä lause. Onkse nyt sitten Salve vai. Soitas Jussi taksi. Tarjoos Kallu vielä tupakka.
   Seuraavalla viikolla isästä on kuva Helsingin Sanomissa. Kuvassa se katsoo sivulta ohitseni. Se näyttää minusta vähän sotilaalta
.
[s. 21]
Vesiseinän eri osien tietty novellimainen vaikutelma syntyy siitä, kuinka itsenäisiltä romaanin eri osat tuntuvat suhteessa toisiinsa. Painajaismainen lomamatka, Antin vanhan koulukaverin aloittama vainoaminen Anttia ja Elliä kohtaan sekä Ellin sairastumisen kuvaus ovat keskenään täysin erillisiä tarinoita, joissa ei esimerkiksi viitata aiempiin tapahtumiin oikeastaan millään tavalla – mikäli tarinoiden hahmojen nimet vaihdettaisiin, ne muuttuisivat itsenäisiksi novelleiksi varsin helposti.

Erikoisesta rakenteellisesta yleisfiiliksestä huolimatta Valtonen osaa kuvata Vesiseinän hahmoja toimineen, haluineen ja pelkoineen erittäin uskottavasti. Antin ja Ellin suhteen kuvaus on aina yhtä mielenkiintoista luettavaa, ja Valtonen osaa taitavasti pukea sanoiksi Antin päässä rymistelevän tunteiden vuoristoradan pahimmat kolinat.
And what do you do, Aanti? Änkytyin huonoa englantiani, tutkijaa tarkoittava englanninkielinen sana lipesi jotenkin väärällä painotuksella suustani niin että amerikkalaiset eivät ensin ymmärtäneet. Neurotiedettäkään en onnistunut lausumaan englanniksi oikein, ne ymmärsivät vasta kun Elli sanoi brain. Ai yliopistossa, Jospeph ilahtui: You´re a professor! Kielsin hämilläni, mutta Elli polkaisi varpailleni pöydän alla. Kun en osannut hämmästykseltäni jatkaa, Elli alkoi kuvailla lakijuttujaan. Käräjäoikeuden rutiineissa oli yhtäkkiä enemmän draamaa ja Ellillä vastuuta. Henkilöt olivat kuitenkin säilyneet samoina, miestuomari joka yritti kampittaa lahjakkaita nuoria naisia, syyttäjä joka pelasi vilunkipeliä. Välillä näin Ellin peilaavan itseään ravintolan ikkunoista, joista kynttilänvalo heijastui pimeää iltaa vasten. Kuunnellessaan Rachel loi meihin harjoitellut innostuneita katseita: Really? Oh, that´s wonderful! [s. 58–59]
Edellä mainittu vauhtisokeus kuitenkin kostautuu myöhemmin Vesiseinässä, kun traagisemmat ja isommat tapahtumat hukkuvat vyöryttämisen alle – vauhdin hidastaminen olisi ollut poikaa muutenkin pitkäksi venähtäneessä, Ellin masennusta kuvaavassa Afrikka-osassa.

Ajoittaisista tasapaino-ongelmistaan huolimatta Vesiseinä vakuutti minut Valtosen kirjailijankyvyistä – kyseessä on taidokkaasti kirjoitettu romaani, joka tarjoaa nopeasti luettavan mutta hurjan lukuelämyksen. Antin edesottamusten jälkeen Valtosen Finlandia-voitokkaaseen He eivät tiedä mitä tekevät -romaaniin tarttuminen tuntuu aina vain houkuttelevammalta tarjoukselta.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2006
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 213
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: lahjakirja

tiistai 8. elokuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä










Hanya Yanagiharan Pieni elämä on kertakaikkisen mukaansatempaava ja rikas romaani, joka on ehdottomasti ansainnut kaiken suitsutuksensa. Kyseessä on eeppisyydessään likimain Miki Liukkosen O-romaanin tasolle nouseva teos, joka ei kuitenkaan tunnu Liukkosen runsaudensarven tavoin ylimitoitetulta tai liialliselta missään vaiheessa – on aivan uskomatonta, että kaikki erikoisemmatkin osaset asettuvat Pienessä elämässä paikoilleen nätisti ja luontevasti. Tämä arvostelu sisältää muutaman paljastuksen romaanin tapahtumista.

Pieni elämä on lähtöasetelmaltaan hyvin yksinkertainen teos, eikä sen juonen lyhyt kuvaus oikeastaan kerro romaanista vielä mitään. Yanagihara esittelee neljä nuorta kunnianhimoista ja vikoineenkin hurmaavaa miestä – Willemin, Jean-Baptisten eli JB:n, Malcolmin ja Juden – joiden edesottamuksia pääsemme seuraamaan useamman vuosikymmenen edestä. Jude nousee vammoineen ja salaperäisine taustoineen kuitenkin romaanin keskushenkilöksi ja kantavaksi voimaksi, jonka paljastuvat salaisuudet vaikuttavat eri tavoin miesnelikon dynamiikkaan ja muihinkin lähipiirin jäseniin.

Kun sain Pienen elämän päätökseen ja aloin kertailla kokemaani elämystä, ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli se, kuinka aidolta ja uskottavalta kokonaisuus tuntuu. Yanagihara osaa kuvata romaaninsa sivuilla samaan aikaan erilaisia tunteita, tiiviin miesporukan toimintaa ja nelikon vanhenemista aivan huikealla tavalla – unohtamatta Juden oppi-isän Haroldin näkökulmasta kuvattuja lukuja, joiden aikana Yanagihara livahtaa uskottavasti vanhan, traagisia asioita kokeneen ja ylianalyyttisen vanhuksen nahkoihin uskottavasti.
[…] kun lapsi kuolee, vanhempi tuntee kaiken sen, mitä odottikin tuntevansa, tunteita, jotka niin moni on dokumentoinut jo niin perusteellisesti, etten edes vaivaudu luettelemaan niitä tässä, muutoin kuin sanomalla, että kaikki, mitä suremisesta on kirjoitettu, on samanlaista, ja syystäkin – nuoteista ei juurikaan poiketa. Joskus tuntee enemmän yhtä ja vähemmän toista, joskus tuntee ne väärässä järjestyksessä, ja joskus tuntee ne pidemmän tai lyhyemmän ajan. Mutta mitä tunnetaan, se pysyy samana.
   Mutta tästä kukaan ei puhu – kun se on oma lapsi, osa sinua, erittäin pieni mutta silti ohittamaton osa sinua tuntee myös helpotusta. Sillä lopulta se hetki, jota on odottanut, jota on pelännyt ja johon on valmistautunut vanhemmaksi tulostaan lähtien, on koittanut.
   No, sanot itsellesi,
se on tullut. Tässä se on.
   Ja sen jälkeen ei tarvitse enää pelätä mitään.
[s. 216–217]
Pieni elämä muistuttaa tietynasteisessa saippuaoopperamaisuudessaan ja ihmissuhdepainotteisuudessaan Jonathan Franzenin Puritya, joka niin ikään tasapainotteli aavistuksen kepeähkön ihmissuhdekuvauksen ja ajankuvan luotaamisen välillä. Yanagihara uskaltautuu kurottamaan omassa teoksessaan vielä pidemmälle, ja Pieni elämä tuntuu melkein John Irvingin romaaneja muistuttavalta kronikalta, joka vain jatkuu ja jatkuu ja jonka harmaantuvien ja vanhenevien päähenkilöiden toilailuja saa seurata melkein loputtomiin – kaikki hahmogallerian edustajat eivät luonnollisesti ole mukana ihan viimeisissä näytöksissä.

Yanagihara ei kuitenkaan päästä Pientä elämää lerpahtamaan tylsäksi peukaloidenpyörittelyksi missään vaiheessa, vaan tarina koukuttaa lukijan nimenomaan Juden avulla. Hahmon rimpuilujen ja kärsimysten seuraaminen sekä salaisuuksien paljastuminen pitävät tuulen hallitusti romaanin purjeissa, mutta muuttuvat hahmojen väliset suhteet tuovat muassaan sen viimeisen piristävän pasaatituulen. Erityisesti Juden suhteet Haroldiin ja näyttelijäksi haluavaan Willemiin ovat koetuksella Pienessä elämässä, ja jälkimmäisen kohdalla tapahtuvat juonenkäännökset pistävät koko romaanin komeasti uusiksi puolivälin paikkeilla. Willemin ja Juden yllättävän parisuhteen kuvaaminen on kaunista ja raastavaakin luettavaa, mutta Yanagihara suoriutuu tästäkin suorastaan loistavasti liikkuen luontevasti kokonaan muuttuneen ihmissuhteen eri tasoilla. Pienet arkiset asiat ja hellyydellä tehdyt kädenojennukset muuttuvat Yanagiharan käsissä kauniiksi ja merkityksellisiksi kohtauksiksi.
Willem on hyvin innostunut uudesta strategiastaan: sen sijaan, että kieltäisi häntä [Judea] tekemästä sitä tai tätä, koska se ei tee hyvää jaloille tai selälle, Willem yrittääkin saada hänet luopumaan ajatuksesta antamalla ymmärtää, ettei itse pysty siihen. Nykyään Willem on aina liian väsynyt tai kipeä kävelläkseen, tai liian kuumissaan tai kylmissään. Mutta hän tietää, ettei se ole totta. Kun he eräänä lauantaina olivat käyneet galleriakierroksella, Willem oli sanonut, ettei jaksa kävellä Chelseasta Greene Streetille (”väsyttää liikaa”), joten he olivatkin menneet taksilla. Mutta seuraavana päivänä Robin oli sitten sanonut: ”Eikö ollutkin kaunis päivä eilen? Kun Willem tuli kotiin, me käytiin lenkillä – jotain kolmetoista kilometriä, eikö niin, Willem? – moottoritielle asti ja takaisin.”
”Vai sillä tavalla?” hän kysyi Robinilta ja loi katseen Willemiin, joka hymyili hänelle hämillään.
”Minkä sille mahtaa?” Willem sanoi. ”Piristyin yllättäen.”
[s. 387–388]
Järkälemäinen Pieni elämä on ulkomuotoonsa nähden mielettömän herkkä, tunteikas ja kerta kaikkiaan loistava romaani alusta loppuun. Se on sivumääräänsä ja sisältönsä määrään nähden uskomattoman tasapainoinen ja harkittu kokonaisuus, joka kuitenkin onnistuu jatkuvasti yllättämään ja saa lukijan kiintymään hahmoihinsa melkein pelottavan voimakkaasti. En ole aikapäiviin lukenut ystävyyttä, rakkautta ja ihmissuhteita näin viisaasti ja monitasoisesti käsittelevää romaania – Pieni elämä kuuluu ehdottomasti kuluvan kirjavuoden parhaimmistoon.


Alkuteos: A Little Life
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Arto Schroderus
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 937
Kansikuva: Markko Taina
Lajityyppi: kollaasiromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Leif Davidsen: Kuubalaista verta

Leif Davidsenin Kuubalaista verta on melkeinpä nolostuttavan vanhanaikainen jännäri, jossa Ernest Hemingwayn jalanjäljillä oleva tanskalainen espanjanopettaja John pääsee elämänsä matkalle. John törmää Key Westissä Amerikkaan asettuneisiin kuubalaisiin, jotka pyytävät jäyhää juuttia viemään viestin eristyksissä elävään kotimaahansa. Hommaan suostuttuaan John huomaa olevansa nopeasti nesteessä, johon liittyy reilusti takinkäännöksiä, CIA-agenttien ja kuubalaisten vallanpitäjien keskinäisiä valtapelejä sekä itse Hemingwayn kadonnut romaanikäsikirjoitus – unohtamatta kuumia kuubattaria, joiden liiveihin vakoojaa leikkivä John ui helposti.

Muusta maailmasta eristyksissä olevaan Kuubaan sijoittuva jännäri kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta – onhan kyseessä Pohjois-Korean ohella ainoa maa, jossa kommunismi elää edelleen kyseenalaista kukoistuskauttaan tavallisen kansan kustannuksella. Jatkuvasti tapetilla olevan Pohjois-Korean rinnalla Kuuba tuntuu huomattavasti eksoottisemmalta ja mielenkiintoisemmalta miljööltä jännärille, ja Davidsen osaa tarinankerronnan lomassa avata hienosti maan erikoista historiaa ja kummallista suhdetta Yhdysvaltoihin. Kuubalaista verta -jännärin tietoiskumaiset paljastukset Kuubasta ja vaikkapa sieltä karanneista pakolaisista nykykriiseihin verrattuina ovat erittäin mielenkiintoisia, ja ne saavat lukijan varmasti koukkuunsa kauan ennen kuin John edes pääsee Kuubaan käyskentelemään.
Vuosien varrella tuhannet ihmiset olivat paenneet Kuubasta Yhdysvaltoihin, jossa heidät otettiin vastaan avosylin, koska he tulivat kommunistisesta diktatuurista. Yhdeksänkymmentäluvun alussa tuhannet kuubalaiset lähtivät merelle hallituksensa siunauksella, mutta silloin Yhdysvallat halusi ryhtyä säätelemään tulijoiden määrää. Fidel Castro oli nimittäin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja lähettänyt Miamiin tavallisten pakolaisten joukossa vankilaan tuomittuja rikollisia. Rikollisia saapui Floridaan jos jonkinlaisilla paateilla, ja monet heistä ryhtyivät kiristämään paikallisia.
   Presidentti Clinton teki Kuuban kanssa sopimuksen. Yhdysvallat ei antanut enää automaattisesti turvapaikkaa kuubalaisille, joita rannikkovartiosto tai yksityishenkilöt poimivat kyytiinsä avomereltä. Heidät palautettiin Kuubaan tai sitten johonkin kolmanteen maahan, jos he pystyivät todistamaan, että heitä vainottiin Kuubassa. Pakolaisten turvapaikkahakemukset käsiteltiin Yhdysvalloissa vain siinä tapauksessa, että he pääsivät kuivalle maalle. Muussa tapauksessa he joutuivat palaamaan Kuubaan ja anomaan sieltä käsin maahantulolupaa Yhdysvaltoihin. Amerikankuubalainen yhteisö protestoi, mutta niin vain tapahtui. Menettelytapaa kutsuttiin nimellä
Wet feet, dry feet. Vauraat maat sulkivat rajojaan kaikkialla. [s. 64–65]
Mielenkiintoiseen miljööseen sijoittuva Kuubalaista verta onkin sitten juoneltaan todella heppoinen kokonaisuus, jota Davidsen on yrittänyt kovasti virkistää useilla vauhdikkailla juonenkäänteillä – niitä on kuitenkin aivan liikaa, ja kokonaisuus hukkuu ruumispinojen ja Johnin naisseikkailujen sekaan. Jostain esille kaivettu Hemingwayn kadonnut käsikirjoitus ja sen etsiskely on viimeinen niitti mammuttitaudista kärsivälle kokonaisuudelle, jonka mukadramaattiset juonenkäänteet eivät oikeastaan herätä mitään tunteita lukijassaan viimeisen sadan sivun aikana. Pinnalliset ja tylsät hahmot eivät kiinnosta, eikä Johnin kasvu jäykästä espanjanlehtorista toimintasankariksi tunnu uskottavalta missään vaiheessa.

Davidsenin jännäri on melkoinen pannukakku, jota edes mielenkiintoinen miljöö ei onnistu pelastamaan. Loppukesän lämpimiin lukuhetkiin jännitystä kaipaavien kannattaakin tutustua tätä ennemmin Ian McEwanin loistavaan Pähkinänkuoreen.


Alkuteos: På udkig efter Hemingway
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008
Suomennos:
Sanna Manninen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 350
Kansikuva:
Tiia Javanainen
Lajityyppi: jännitys
Mistä saatu: lahjakirja

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha



Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -novellikokoelman teksteissä korostuu upeasti novellin tärkein ajatus – ne tarjoavat yksitoista mieleenpainuvaa maailmaa, joihin lukija pääsee kurkistamaan hetken ajaksi. Lyhyemmät mutta arjesta tehokkaasti irti riuhtaisevat novellit sopivat erinomaisesti työmatkoille, ja pidempien tekstien seuraan on pelottavan helppoa unohtua fiilistelemään tarinan tapahtumia.

Margaret Thatcherin salamurhan teksteissä seurataan muun muassa länsimaisen naisen lääkehuuruista toikkarointia arabivaltiossa, Englannin pääministerin listimisen valmistelemista sekä epämuodostunutta ikätoveriaan vakoilevien kahden villikkotytön seikkailuja.

Suurin osa novelleista on miellyttävän hitaasti eteneviä kokonaisuuksia, joissa suuret juonenkäänteet ja ikimuistoiset tapahtumat ovat saaneet tehdä tilaa tunnelman haistelemiselle ja miljöön kuvaukselle. Parhaiten kaava toimii köyhää englantilaista maaseutua ja siinä vapaasti temmeltävien esiteini-ikäisten tyttöjen seikkailuja kuvaavassa Pilkussa, joka on yksityiskohtaisuudessaan, verkkaisuudessaan ja keveydessään yksi kauneimmista koskaan lukemistani lapsuudenkuvauksista.
Elokuu koitti ja muistan tyhjät takat, katujen kiehuvan tervan ja kiiltävän keltaiset kärpäspaperit kulmakaupan ikkunassa, repsottamassa saalista täynnä. Joka iltapäivä kaukainen ukkosen jyly, ja äiti joka sanoi: – Huomenna repeää, ikään kuin kesä olisi säröytynyt malja ja me sen alla. Mutta koskaan ei revennyt. Lämpöhalvauksen saaneet kanat vaappuivat katua pitkin. Äiti ja täti väittivät, että tee vilvoittaa, mutta eihän se totta ollut. Silti he kulauttelivat sitä gallonakaupalla turhassa harhauskossaan. – Se on ainoa nautintoni, äiti sanoi. He retkottivat kansituolissa valkoiset koivet suorina. Pitelivät savukettaan syvällä nyrkissä niin kuin miehet, ja savu kiemurteli heidän sormiensa välistä. Kukaan ei huomannut, kun tulin ja menin. Ruokaa en tarvinnut, saihan kaupasta mehujään. Pakastin piti kovaa ääntä. [s.36]
Mantelin novellit ovat hyvin tiivistunnelmaisia kokonaisuuksia, joita lukiessa tekee mieli jatkuvasti hidastaa tahtia ja jäädä makustelemaan edellisen sitaatin kaltaista kaunokirjallista nerokkuutta. Mantel osaa upeasti pitkittää näennäisesti tapahtumaköyhiä tarinoitaan kauniilla ja mielenkiintoisella kuvauksella, ja hyvänä esimerkkinä tästä toimii kokoelman nimitarina. Kiikarikiväärillä varustautuneen salamurhaajan ja tälle sihtailupaikan tarjoavan vanhemman naisen kiivaat keskustelut Margaret Thatcherin ampumisen oikeuttamisesta ovat erittäin jännittävää ja tiivistunnelmaista luettavaa – lukijalla on taatusti hiki otsalla ennen ensimmäistäkään laukausta.

Novellit ovat virkistävällä tavalla hyvin vähäeleisiä ja rauhallisia muuhun nykykirjallisuuteen verrattuna – räävittömät revittelyt ja provokaatiot loistavat melkein kokonaan poissaolollaan. Mantel osoittaakin teksteillään, kuinka oikealle taajuudelle viritetyn tunnelman kaltaisilla tekijöillä pystyy luomaan suorastaan mestarillista kirjallisuutta, jossa lumous pysyy yllä tarkasti rajatun mutta parhaimmillaan ikimuistoisen hetken verran.


Petter ei ole syönyt mehujäitä enää vuosikausiin,
mutta oli lapsena Amppari-jätskien suuri ystävä.

Alkuteos: The Assassination of Margaret Thatcher
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Kaisa Sivenius
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 178
Kansikuva: Jenni Saari
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 6. heinäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki















Anna-Leena Härkösen Valomerkki herättää melkoisen ristiriitaisia tunteita vielä kauan romaanin lukemisenkin jälkeen. Valomerkin heikkouksien alta kuitenkin paljastuu härkösmäisen luontevasti etenevä ja mustalla huumorilla vuorattu lukuelämys, joka on pilattu yhdellä typerimmistä loppuratkaisuista aikoihin.

Anita on nuorena kirjailijanuransa aloittanut ja sittemmin koko hommaan leipääntynyt kynäniekka, jota ei oikeastaan huvittaisi enää edes elää. Uuden romaanin kirjoittaminen on koko ajan tyssäämässä Anitan omaan itsekriittisyyteen, ja lähipiirin ihmiset omaa perhettä lukuun ottamatta tuntuvat olevan enemmän häiriöksi kuin avuksi.

Valomerkki muistuttaa jossain määrin vähän aikaa sitten lukemaani Herman Kochin Naapuria, joka samalla tavalla pureutuu kirjailijuuteen ja kyseisen ammatin varjopuoliin. Härkönen seilaa pelotta Kochia syvemmille vesille kuvatessaan Anitan mielenliikkeitä ja tekemistä rajoittavia pakonomaisia sääntöjä, jotka ovat syöneet luovasta työstä kaiken ilon ja tehneet naisesta katkeran ja kyynisen kirjailijan. Härkönen kuvaa taitavasti Anitaa keräilijäksi, joka napsii arjen tapahtumista aiheita töihinsä, ja huonon päivän osuessa kohdalleen nuo havainnot muuttuvat inhorealistisiksi väläyksiksi.
Kassalla pysähdyn lehtitelineen luokse. Ilta-Sanomien kannessa on kuva vammaisesta lapsesta. Hänen päänsä näyttää tyhjenneeltä jalkapallolta.
   ”Vammaisuus ei ole sairaus”, kertoo lapsen äiti jutun otsikossa.
   Mikä se sitten on? Harrastus vai?
[s.74]
Valomerkki onkin kaikkiaan hyvin löyhäjuoninen kokonaisuus, joka keskittyy kuvaamaan Anitan räpistelyä ongelmiensa ja arjen kanssa – lukijan on turha odottaa kovin suuria yllätyksiä vaan hänen on paras valmistautua henkisesti Härkösen henkilökohtaisessa angstissa vellomiseen. Kirjailija on avautunut naistenlehtien kansihaastatteluissa kevään mittaan isänsä kuolemasta, ja myös Anita suree Valomerkin sivuilla säännöllisin väliajoin toisen vanhempansa menettämistä. Isän kuolema on kuitenkin epämääräinen teema, eikä Härkönen oikeastaan avaa Anitan tuntoja sen ihmeemmin. Tämän teeman pudottaminen olisi tehnyt muutenkin runsaasta romaanista heti vähemmän hajanaisen oloisen teoksen, joka on vahvimmillaan kirjoittamiseen liittyvien hankaluuksien kuvaamisessa. Sitä vastoin Valomerkin onnellinen loppu on turhauttavan laiska ja epäuskottava päätös synkkyydessä velloneelle romaanille.

Vaikka Valomerkin tarjoama kyyti on turhauttavan epätasaista alusta loppuun, Härkösen tavaramerkkinä toimiva vinkeä dialogi pelastaa paljon. Anita tapaa Valomerkin aikana runsaasti muita kulttuurialan toimijoita, joiden kanssa maailmaa parannetaan säännöllisin väliajoin – mukaan mahtuu myös rankempia ja traagisempia kohtaamisia esimerkiksi psykologista sodankäyntiä harjoittavan Iiron kanssa. Humoristisempaa puolta edustaa taas Anitan ja tämän äidin välinen puhelinkeskustelu, joka osoittaa Härkösen kyvyn pyöritellä tilannekomiikan avulla tuttuja keskustelunaiheita ihan uuteen uskoon.
”Vieläkö se Veli-Pekka on homo?”
   ”Joo. Ei seksuaalista suuntautumista vaihdeta ku sukkia.”
   ”Mistä ne homot yhtäkkiä ilmesty? Ei niitä mun nuoruudessa ollu.”
   ”En tiedä.”
   ”Vai onko se semmonen kaksoisseksuaali?”
   ”Tarkoitat biseksuaalia?”
   ”Niin, sehän on pahempaa ku homous. Ei osata päättää mitä ollaan, aikuiset ihmiset.”
   ”Aivan. Miten sä oot jaksellu?”
   ”No kiitos kysymästä. On tässä ollu kaikenlaista.”
[s.40]

Valomerkki onnistuu parhaimmillaan hienosti avaamaan Miki Liukkosen O:n tavoin ihmismielen synkimpiä ja pahimmin järkkyneitä kolkkia, mutta sosiaalipornon puolelle luisuva mielenluotaus ei riitä pelastamaan tätä rimanalitusta.


Petter ei muista, milloin olisi viimeksi ostanut iltapäivälehden.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 252
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 29. kesäkuuta 2017

Luca D´Andrea: Rotko


Luca D´Andrean Rotko lainailee häpeilemättä Joël Dickerin ja Stephen Kingin tuotannosta tuttuja elementtejä, joista rakentuu menevä ja viihdyttävä kokonaisuus. Tasapaino-ongelmistaan huolimatta D´Andrean palkittu jännäri tarjoaa lempeällä tavalla hyytävää kesälukemista astetta rönsyilevämpään tyyliin mieltyneille.

Palkittu jenkkidokumentaristi Jeremiah Salinger yrittää etsiä kuumeisesti aihetta seuraavaan kassamagneettiinsa ja pääsee sellaisen jäljille muutettuaan perheineen pieneen Siebenbochin kaupunkiin. Etelätirolilaisen tuppukylän ja Salingerin vaimon lapsuudenmaisemien historiasta löytyy karmaiseva ja ratkaisematta jäänyt murhamysteeri, jonka selvittäminen luonnollisesti saa muutenkin epäluuloiset paikalliset takajaloilleen – varsinkin ne, joilla on eniten salattavaa. Salinger ei kuitenkaan aio antaa periksi, vaikka julmalla veriteolla alkaa olla liikaa yhteyksiä vaimonpuoleiseen sukuun…
D´Andrean teos eroaa merkittävästi skandinaavisten dekkarien synkästä ja hyytävästä tunnelmasta, sillä Rotkossa on hyvin paljon hilpeitä ja rentoja kohtia, joissa vekkulimainen sanailu nousee keskiöön – näin käy esimerkiksi Salingerien perhe-elämän kuvauksille omistetuissa kohtauksissa, joissa päähenkilön ja tämän pikkuvanhan Clara-tyttären sanailut ovat huikean hauskaa luettavaa. Näinä hetkinä Rotko tuo mieleen vahvasti Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedian, jossa kevyttä ja vähän ronskempaakin huumoria kuljetetaan taidokkaasti synkemmän sisällön rinnalla. Välillä D´Andrea tosin sortuu dialogeissaan kingmäiseen mukarentoon äijäilyyn.
”Oleskelin kotosalla kaikessa rauhassa vietettyäni iltaa eräässä pikku lukaalissa Co-op Cityssä. Uskomaton mesta. Livebändi soitti The Stoogesin covereita ja siellä esiintyi myös tankotanssijattaria, joita ei sovi aliarvioida. No, minä kulautan kurkkuuni parit bisset, rupattelen jengin kanssa ja tutustun yhteen blondiin. Joka ei ollut lainkaan hullumpi jos minulta kysyt. Ja niin me päätimme lähteä jatkoille minun kämppääni ja…”
   ”Voit hypätä yksityiskohtien yli.”
   Mike muisti Claran, joka kuunteli henkeään pidättäen Miken monologia. Mike selvitti kurkkuaan ja jatkoi: ”Toin hänet kotiini ja kerroin hänelle sadun ketusta ja pihlajanmarjoista. Söpöläinen, oletko sinä kuullut satua ketusta ja pihlajanmarjoista?”
   ”Onko se sama tarina, jossa ketun tekisi mieli syödä pihlajanmarjoja, mutta se väittää, että ne ovat vielä raakoja ja happamia, koska ei itse ylety marjoihin? Onko se sama satu, Mike-setä?”
   ”Juuri sama faabeli. Sillä erotuksella, että minun versiossani kettu on vanha ja kulahtanut ukkomies, ja kun hänen ystävänsä Mike sitten alkaa hehkuttaa viimeisintä pihlajanmarjaterttua, jota on päässyt maistamaan, vanha ja rupsahtanut, naimisissa oleva kettu…”
   ”Leikkaa pois seuraavat kohtaukset”, keskeytin hänet.
[s.489–490]
Baltimoren sukuhaaran tragedia uskaltaa irrottautua kokonaan dekkariperinteestä ja tarjoilla ihan eri tavalla avautuvan ja etenevän murhamysteerin – siksi onkin pieni pettymys, että tyylillisesti niin samankaltainen Rotko laahaa huomattavasti kuljetumpia ja tutumpia latuja pitkin. Salinger on tyypillinen härkäpäisen periksiantamaton nuuskija, joka luonnollisesti onnistuu pienellä kaivelulla ja oikeiden ihmisten luottamuksen puolelleen voittamalla saamaan lisätietoa murhayön tapahtumista. Tällainen kaava on vain niin nähty edellä mainittuun Baltimoren sukuhaaran tragediaan verrattuna, jossa Marcus Goldman kertoo ja avaa lukijalle itse sukunsa mysteereitä. Rotkossa on luvassa niin paljon itseään toistavia, kornilla dialogilla täytettyjä viinanhuuruisia haastatteluhetkiä, että ne menevät lukijan päässä sekaisin, mikäli Rotkoa lukee yhtään pidemmissä erissä.

Miinusta Rotko saa myös pöyristyttävän vanhanaikaisista asetelmistaan – Clara on luonnollisesti pikkuvanha tytöntyllerö, jota Salinger on suojelemassa ja paijaamassa joka hetkessä. Tämä vielä jotenkin menettelee viisivuotiaan lapsihahmon kohdalla, mutta Salingerin vaimosta on tehty nalkuttava, avioerolla uhkaileva ja miehensä tekemisiä torppaamassa oleva pirttihirmu, jolta mies joutuu luonnollisesti salailemaan tutkimustensa edistymistä ja viinanhuuruisia haastattelureissuja. Romaanin edetessä ja salaisuuksien paljastuessa Salinger tosin joutuu mielenkiintoisesti punnitsemaan arvojaan useaan otteeseen, kun tämän perhe alkaa olla melkoisessa vaarassa.

Rotkon vähemmän mairittelevien piirteiden listaamisen jälkeen on muistettava mainita, että kyse on miellyttävän monitasoisesta teoksesta, joka pitää lukijan vahvasti koukussa useilla salaisuuksillaan ja harkitun verkkaisesti etenevällä juonellaan. Ennen kaikkea D´Andrean jännärin tapahtumapaikka ansaitsee erikoisuudellaan kiitosta – Saksan ja Italian rajamailla sijaitseva kaksikielinen Siebenboch on kulttuuriselta identiteetiltään rajatapaus, sillä erityksissä olevan kaupungin asukkailla on erilaisia perinteitä sekoittavia tapahtumia, joista lukeminen on äärimmäisen mielenkiintoista. D´Andrea käyttää Rotkon alussa runsaasti aikaa kuvatessaan kaksikielisyyden aiheuttamia mielenkiintoisia monitulkintaisuuksia ja sävyeroja, ja vaikka saksa ja italia eivät ole koskaan päässeet kotiutumaan kielenkannoilleni, sanaleikit ja väännökset tuovat tarinaan syviä ja yllättäviä lisäsävyjä.
”Kukaan ei tiedä varmasti, mitä tuona päivänä tapahtui. Voin vain kertoa sinulle, mitä itse näin ja tein. Tai pikemminkin, mitä näin ja tein huhtikuun 28. ja 30. päivän välisenä aikana tuonna kirottuna vuonna 1985. Mutta sovitaan sitä ennen jotakin, Jeremiah.”
   Hän oli haudanvakava.
   ”Sovitaan mitä?”
   ”Kerron sinulle kaiken minkä tiedän jättämättä pois mitään, ja vastalahjaksi sinä lupaat ettei tämä tarina hotkaise sinua kitaansa.”
   Hän oli käyttänyt saksan verbiä
fressen. Se viittaa eläimeen, joka syö; kun ihminen syö, verbinä on essen. [s.93]
Rotko jääkin monella tavalla helposti seurattavaksi mutta sisällöltään turhan ontoksi jännäriksi, jonka puutteita D´Andrea on lähtenyt paikkailemaan pitkittämällä romaaninsa loppua ja marssittamalla esiin toinen toistaan uskomattomampia käänteitä – asetelmat heittävät kuperkeikkaa niin moneen kertaan viimeisten sivujen aikana, että lukija ei meinaa yksinkertaisesti pysyä mukana. Mammuttitaudista ja köykäisestä sisällöstä kärsivää Rotkoa ei voi siksi suositella täysin varauksetta kovillekaan dekkaristeille.


Alkuteos: La sostanza del male
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos:
Leena Taavitsainen-Petäjä
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 536
Lajityyppi: jännitys, kauhu
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Maria Peura: Tunkeilijat


Maria Peuran novellikokoelma Tunkeilijat osoittaa, miten pari vuotta jyllännyt pakolaiskriisi alkaa yhteiskunnallisesta tärkeydestään huolimatta hiipua kirjallisuuden puolella – kokoelman suoraan pakolaisiin liittyvät tarinat ovat samaa vanhaa kannesta kanteen. Peura pysyttelee turvallisesti itsestäänselvien aiheiden suojassa kuvatessaan sotatantereeksi muuttuneita kotiseutuja, vanhoillisten arvojen vaikutuksia varsinkin nuorten naisten elämissä ja ensiaskelia kummallisessa uudessa kotimaassa, jossa turvapaikanhakijat temmataan lukkojen taakse suojaan kiivailta väkijoukoilta. Näiden novellien tarinat ovat tietynasteisesta järkyttävyydestään huolimatta niin moneen kertaan kuultuja ja kauhisteltuja, etteivät ne herätä maailman menoa seuraavassa lukijassa oikein mitään tunteita.
Äiti aukaisee luukun ja minä ryömin pimeään paikkaan, jossa olen ennenkin ollut. Minä leikin siellä elävää kuollutta. Me olemme äidin kanssa sitä leikkiä yhdessä harjoitelleet. Siinä leikissä hengitetään oikein syvään ja rauhallisesti, mutta yhtään ääntä ei saa päästää, ei mitään ääntä, joka voisi houkutella paikalle miehiä. Minä leikin nyt huolellisesti kuollutta, koska äiti on ollut koko päivän kauhean huolissaan, vielä enemmän kuin silloin, kun minua viimeksi tuntiin hakemaan markkinoille.
  Silloinkin oli puhetta verestä. Aikuiset ovat kummallisen kiinnostuneita verestä. Kun minua viimeksi tultiin hakemaan, en minä vielä tiennyt mitään koko verestä, eikä minun pyhästä paikastani ollut koskaan valunut verta paitsi silloin kerran, kun Sam-serkku tuli sodasta lomalle ja kiusasi minua kepillä, piiskasi minua sillä ja yritti työnnellä joka paikkaan, mutta silloinkin äiti minut kerkesi pelastaa. Minulla on hyvä äiti. Äiti itse sanoo, että kaikki on isän ansiota, siis sen ansiota, että isä on elossa.
[s.40–41]
Peura on ilmeisesti itsekin tiedostanut olevansa liikkeellä vähän heikoilla eväillä, sillä hän on laajentanut Suomen rajojen ylittäneiden pakolaisten vaiheita kuvaavan novellikokoelmansa teemoja käsittelemään mitä tapahtuu, kun ylitetään henkilökohtaisia rajoja eri tasoilla. Käytännössä tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että Peura käsittelee enemmän tai vähemmän kaikissa novelleissaan miesten ja naisten epätasa-arvoista suhdetta pääosin tuttujen asetelmien kautta.

Peuran novellien tapahtumia sävyttävät runollisesti kuvatut ja varsin surrealistisiksi villiintyvät käänteet, jotka piristävät muuten niin tutuilla laduilla suihkivaa kerrontaa. Kikkailut eivät kuitenkaan tuo tarinoihin mitään uusia tasoja – ne valpastavat lukijan hetkeksi, mutta sitten realistisemmaksi palaava tyyli muuttuu jälleen tutuksi unettavaksi itsekseen. Voikin miettiä, kuinka tarkoituksenmukaista tällainen lopulta on.
Ja Ingemar nyökäytti päätään ja rupesi nielemään, äänekkäästi pyydysti kurkullaan pulppuilevia sanoja, liian nopeasti nieleskeli, kasvot roihahtivat punaisiksi, sitten leimuaviksi, liekit roihahtivat Ingemarin suusta, polttivat Iran yläpuolelle muodostuneet puhekuplat, joissa muodostui erilaisia pahaa enteileviä kirjainyhdistelmiä. [s.75]
Tunkeilijat on harvinaisen moniääninen mutta samalla musertavan mielenkiinnoton novellikokoelma, joka pelaa aivan liiaksi varman päälle ollakseen millään tavalla varteenotettava kokonaisuus – eri tyylilajien ennakkoluuloton sekoittaminen ei riitä pelastamaan tuttua materiaalia tylsyyteen vajoamiselta. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua mieluummin Antti Heikkisen mainioon Matkamies maan -romaaniin.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 222
Kansikuva: Eevaliina Rusanen
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, surrealismi
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 8. kesäkuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä











Clare Mackintoshin kiitetty Annoin sinun mennä -esikoisromaani kääntää kaikki petaamansa asetelmat päälaelleen juuri ennen teoksen puoliväliä, muttei oikein saa kokonaisuutta pysymään kasassa – eikä se Mackintoshin toteuttama kohuttu juonenkäännöstemppukaan ole lopulta kovin kummoinen. Tämä arvostelu sisältään muutamia oleellisia juonipaljastuksia.

Jenna Gray menettää pienen Jacob-poikansa liikenneonnettomuudessa ja pakenee itsesyytösten vainoamana Walesin rannikolle. Siellä Jenna ryhtyy taiteilijaksi ottamalla valokuvia rantahiekkaan kirjoitetuista viesteistä, ja alkaa samalla hieroa vispilänkauppoja paikallisen eläinlääkärin kanssa. Lontoossa rikoskomisario Ray Stevens tasapainottelee perhe-elämän ja kuormittavan työn ristitulessa ratkoessaan Jacobin kuolemantapausta ja alkaa ajautua vaarallisesti kahden naisen loukkuun.

Ensimmäisen puolikas Annoin sinun mennä -romaanista kulkee hyvin tyypillisillä laduilla selvittämättömine rikoksineen ja orastavine romansseineen, kunnes pöytään räväytetään kaikkien aikojen kortti – uuden todistajanlausunnon myötä Jenna joutuu oikeuteen Jacobin surmaamisesta, ja paljastuu, ettei Jenna olekaan Jacobin äiti!

Mackintosh hämää lukijaa romaaninsa aikana nykykirjallisuuden kuluneimmalla tempulla eli jatkuvasti vaihtuvilla kertojilla, joiden takia Annoin sinun mennä -teoksen alussa luodaan hienovaraisesti vaikutelma siitä, että Jenna olisikin Jacobin äiti. Romaanin jälkimmäisellä puoliskolla puolestaan innostutaan entisestään leikittelemään kertojilla, kun siihen asti sivussa pidetyt erittäin tärkeät hahmot pääsevät valottamaan sekä Jennan omia taustoja että Jacobin kuolinillan tapahtumia.

Jennan hahmo ja tämän rankka elämäntarina ovat edellä mainituista huomattavasti mielenkiintoisempi kokonaisuus. Jennaa kaltoin kohtelevan ja henkisesti sairaan Ian-aviomiehen vinkkelistä esitetyt tapahtumat ovat kauhistuttavan häiriintyneitä, ja Annoin sinun mennä on synkimmissä kohdissaan ehdottomasti vaikuttavimmillaan. Jenna ja Ian ovat molemmat mielenkiintoisia ja sopivan ristiriitaisia hahmoja, joiden tekojen ja niiden seuraaminen on erittäin koukuttavaa ja palkitsevaa.

Sitä vastoin rikoskomisario Stevensin ympärille kyhätty kolmiodraama ja vaikean perhe-elämän seuraaminen ovat aika tylsää ja ennalta-arvattavaa luettavaa. Mackintosh ei ole parhaimmillaan dialogin kirjoittamisessa, ja laahaava parisuhdekuvaus tuntuu ympäripyöreän länkyttämisen säestämänä entistä tympeämmältä.
”Sinä rakastat työtäsi, Ray, ja se on minusta ihanaa. Se on osa sinua. Mutta minusta tuntuu ihan siltä, että lapset ja minä olemme olemassa vain jossakin taka-alalla. Tunnen itseni näkymättömäksi.”
   Ray avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Mags vain pudisti päätään.
   ”Puhut Katen kanssa enemmän kuin minun kanssani”, hän sanoi. ”Näin sen tänä iltana – teidän välillänne olevan yhteyden. En ole typerä ja tiedän kyllä, millaista on, kun tekee jonkun kanssa pitkiä päiviä: silloin tulee puhuttua yhtä ja toista, ja se on ihan normaalia. Mutta se ei tarkoita, ettet voisi puhua minunkin kanssani.”
[s.309–310]
Annoin sinun mennä on taitavasti rakennettu romaani, joka kärsii kuitenkin ajoittaisesta hengettömyydestä. Jacobin kuolema ja Jennan todellinen suhde Jacobiin eivät ole todellakaan esimerkiksi Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedian murhamysteerin kaltaisia monimutkaisia rakennelmia, vaan Mackintosh pelaa huomattavasti vaatimattomimmilla panoksilla. Juonenkäänteet ja yllätykset tuntuvat kuitenkin itseään suuremmilta ja kokonaisvaltaisemmilta lukijaparan jatkuvan hämäämisen ja puijaamisen myötä – tämä on toki kunnioitettava saavutus.


Petter on onnistunut välttelemään ajokortin hommaamista ainakin tähän asti.

Alkuteos: I Let You Go
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Päivi Pouttu-Deliere
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 414
Kansikuva: Hannah Wood
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Yuri Herrera: Kartellin trubaduuri


Yuri Herreran rikosromaani Kartellin trubaduuri kertoo kovaonnisesta Lobo-muusikosta, joka onnistuu pääsemään mukaan pahamaineisen huumeparonin hoviin. Kovasta rikollispomosta ylistyslauluja lurittava trubaduuri huomaa kuitenkin olevansa ennen pitkää liemessä korviaan myöten, kun Kuninkaaksi kutsutun nilkin imperiumi alkaa sortua ja Lobo kiinnostuu liikaa väärästä naisesta.

Herrera kuvaa romaanissaan Kuninkaan hovin ja tämän hämärähommista rakentuvan liiketoiminnan hidasta tuhoutumista Lobon silmin ja pyrkii kiertämään genren pahimpia kliseitä sekä omien ideoiden huutavaa pulaa runollisen kauniilla kielellä. Jälkimmäinen tuo Kartellin trubaduuriin mukaan parhaimmillaan satumaisen värikkään ja mielenkiintoisen tunnelman. Niiden myötä varsinkin erilaiset miljöiden kuvaukset tuntuvat heti kiinnostavammilta ja persoonallisemmilta.
Ihmisiä oli joka puolelta, maailman joka kolkasta, autiomaan takaa. Paikalla oli jopa sellaisia, jotka olivat nähneet meren. Ja naisia, jotka astelivat kuin leopardit, ja jättimäisiä sotureita, joilla oli kasvoissaan arpisia kunniamerkkejä, ja siellä oli intiaaneja ja mustaihoisia ja vieläpä kääpiökin. Hän kulki keskustelevien ryhmien ohi ja höristi korviaan, hän halusi kuulla, mistä he puhuivat. He jutustelivat vuorijonoista, metsistä, merenlahdista ja korkeista huipuista hänelle tuntemattomalla puheenparrella: ”y” lausuttiin ”ch”, s:t olivat mykkiä, ja joidenkin ihmisten ääni nousi ja laski kuin he olisivat matkustaneet joka lauseessa; oli selvää, etteivät he olleet kotoisin miltään tavanomaiselta seudulta. [s.17–18]
Aiemmin mainitsemani pula omista ideoista on huomattava ongelma – väkivaltaiset pettureiden mestaukset ja muut veriset episodit romaanin ensimmäisellä puolikkaalla ovat kliseisyydessään heikosti toteutettuja ja irrallisia kohtia, joita olisi voinut karsia entisestään. Jälkimmäisellä puolikkaalla Lobon, Kuninkaan ja kahden miehen välillä rimpuilevan, Hupakoksi nimitetyn naisen välinen kolmiodraama nousee suureen rooliin, eikä sekään onnistu pelastamaan kokonaisuutta. Kuningas ja Hupakko jäävät molemmat todella etäisiksi ja epäloogisesti toimiviksi hahmoiksi, ja varsinkin Kuninkaan ja Lobon odotetun välirikon kuvaus miltei huvittaa kömpelyydessään.

Kartellin trubaduuri on parhaimmillaankin keskinkertaiseksi jäävä mutta ihailtavan sinnikkäästi erilaista lähestymistapaa genreensä soveltava kokonaisuus, joka voi olla lajityyppiin tottuneille liiankin eksoottinen ja kikkaileva elämys. Se herättääkin lopulta kysymyksen siitä, kenelle Herrera on romaaninsa lopulta suunnannut – sen runollisuus karkottanee perinteisempien dekkarien ystävät tiehensä, ja vähän enemmän odottavat väsähtänevät onton tarinan ja siinä tarkoituksetta sätkivien hahmojen kanssa.


Petter suri aina lapsena Asterix-sarjakuvien väärinymmärrettyä Trubadurixia, joka nautti seikkailuiden lopussa pidetyistä juhlista puuhun sidottuna.

Alkuteos: Trabajos del reino
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008
Suomennos:
Einari Aaltonen
Kustantaja: Sammakko
Sivumäärä: 123
Kansikuva:
Riikka Majanen
Lajityyppi: jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 25. toukokuuta 2017

Miki Liukkonen: O
















Miki Liukkosen O on kannesta kanteen riemastuttavan kovakouraista tukkapöllyä suomalaiselle kaunokirjallisuudelle. Kyseessä on jo nyt yksi merkittävimmistä kotimaisen kirjavuoden teoksista, josta tullaan puhumaan ja keskustelemaan varmasti vielä pitkään.

O seuraa useita keskenään risteäviä tarinalinjoja, jotka käynnistyvät yliopisto-opiskelija Emilia Jensenin itsemurhasta keväällä 2013. Liukkonen marssittaa Jensenin teon jälkimaininkeja kuvatessaan esille muun muassa munakoisoja soittavan yleisen kirjallisuustieteen professorin, kaksi tuntia tulevaisuudessa elävän romaniklaanin, ahdingossa elävän tanskalaisen liukumäkisuunnittelijan, Espanjassa mierolaisena elävän ja Nikola Teslan salaisiksi jääneistä tutkimuksista kiinnostuneen unkarilaisen mestaripianistin sekä neuroottisista jäsenistä koostuvan uimajoukkueen, jota luotsaa Ilmestyskirjaa ulkomuistista siteeraava kreikkalaistaustainen valmentaja. Muutenkin erikoiset hahmot joutuvat O:n edetessä mukaan uskomattomiin seikkailuihin, joista en halua tässä vaiheessa vielä paljastaa mitään – ne limittyvät huikeilla tavoilla pitkin romaania.

Liukkonen on haastatteluissaan myöntänyt olevansa amerikkalaista proosaa armotta myllänneiden Thomas Pynchonin ja David Foster Wallacen suuri ystävä, ja miesten perintö näkyy erittäin vahvasti O:n sivuilla. Liukkosen tiiliskiven nurinkurinen hahmogalleria tuo mieleen Pynchonin Painovoiman sateenkaaren ihan yhtä sekalaisen seurakunnan, ja O:ssa varsinaisen tarinan alareunoilla versovat alaviitehetteiköt rehottavat yhtä vallattomina kuin Wallacen kaunokirjallisissa töissä – alaviitteet täydentävät kautta linjan muutenkin runsasta tarinaa, ja erityisesti romaanin alussa ne antavat mukavasti viitteitä tulevasta.
Solanum melongena, tuttavallisemmin munakoiso, on koisokasvien heimoon kuuluva monivuotinen kasvi. Sen historian tiedetään ulottuvan aina 4000 vuoden taakse Intiaan, joskin Euroopassa munakoisojen viljely alkoi vasta 1600-luvulla. 31

31”Ei liene sattumaa, että myös romanien tiedetään saapuneen Intiasta Eurooppaan 1600-luvulla”, populaatiogeneetikko Eero Kivi sanoi vastikään aloittaneen ”Radio Nyt” -kanavan haastattelussa, jonne hän oli saapunut jalostusgeneetikko Oula Einolan kanssa avaamaan kohututkimuksensa väitettä romanien ja munakoisojen geneettisestä yhteydestä. [s.180]
Monista teemoista ammentavan O:n ytimen muodostavat kuitenkin mielenterveysongelmat ja ennen kaikkea pakko-oireiset häiriöt, joihin Liukkonen sukeltaa empimättä. O on hitaasti etenevä romaani, joka omistautuu aiheelleen ihailtavan kokonaisvaltaisesti Painovoiman sateenkaarta muistuttavalla intohimolla – Liukkonen yksinkertaisesti kertoo kaiken hahmoistaan vuolaana virtaavan proosansa seassa. Tässä mittakaavassa toimivaa ja näin kokonaisvaltaista kaunokirjallista elämystä en ole tähän mennessä päässyt kokemaan suomalaisen kaunokirjallisuuden puolella.

Liukkonen tuntuu yksinkertaisesti livahtaneen tasolle, jolle pääsemistä kukaan ei ole aiemmin tohtinut edes yrittää – ja onnistuu uskomattomalla tavalla pitämään vellovan kokonaisuuden hallinnassa. O on näet varsin hahmovetoinen romaani, jonka lukuisat henkilöt pitävät edesottamuksineen meiningin todella mielenkiintoisena. Liukkonen onnistuu avaamaan hahmojaan kiitettävästi ja näyttämään näiden mielenterveyden ongelmia armottoman nöyryyttävästi mutta myös varsin inhimillisen ymmärtäväisesti kuvattuina – eräs sosiaalisia tilanteita kammoava yliopisto-opiskelija kommunikoi pelkästään muistilapuille rustattujen viestien varassa ja uimajoukkueen taikauskoiset voittovarmistelut ovat tragikoomista luettavaa.

Liukkonen onnistuu kuvaamaan loistavasti mielenterveysongelmien suhdetta mieltä kuormittavaan nykyaikaan. Ajankuvan ja hahmojen mielenmaailman kuvaus tuntuu erittäin uskottavalta ja se toimii loistavasti selkärankana, jota muuten niin löyhäjuoninen tiiliskivi tarvitsee kipeästi.
Erik ymmärsi (samalla kun nielaisi liukenemattoman jääpalan) ettei hän ollutkaan laiska vaan päinvastoin liian aktiivinen, sisäisesti, jatkuvan informaatiotulvan syövyttämä ja siksi mihinkään kykenemätön olento (”kun selitämme maailmaa, teemme siitä lopulta vain monimutkaisemman”, prof. Alfgren oli sanonut kerran, ja Erik muisti tuolloin ajatelleensa Algrenin sanovan niin vain koska ei itse ollut sanonut mitään tieteellisesti merkittävää, hänestä se oli ollut vain tyypillisen katkeran professorin kyyninen huomautus, eräänlaista älyllisen vastuun välttämistä…) – tämänkaltainen staattinen aktiivisuus, obsessiivinen analysointi, oli mahdollista ainoastaan nykyaikana, koska nykyajan obsessiivinen ”ajan henki” kurotti vaikutuspiirinsä kaikkiin ja kaikkeen ilman että ihmiset edes huomasivat; se oli kuin ihminen, joka seisoo tornadon keskellä hihattomassa paidassa ihmettelemässä aavemaista tyyneyttä ja päättää yllättäen leikata nurmikon. Erik ei ollut nihilisti tai välinpitämätön tai itsekeskeinen ihminen vaan ihminen joka välitti liikaa; hän välitti siitä mitä muut hänestä ajattelivat, hän piti huolen siitä, että muisti ottaa toiset huomioon ja toivoi, etteivät muut ajattelisi hänen tekevän niin vain, jotta nämä ajattelisivat hänestä hyvää, jolloin hänen tarkoitusperänsä olisivat tosiasiassa itsekkyyden ajamia. Hän tiesi eron itsekkyyden ja epäitsekkyyden välillä, osasi hyödyntää niiden eri nyansseja tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla ja tiesi, että hän tiesi, kuinka näitä nyansseja olisi hyvä hyödyntää saavuttaakseen sitä ja tätä, ja että hän ei saisi ajatella pelkästään niin; hän oli uuden ja kummallisen nykyhengen osa, mutta samalla se, että hän oli tietoinen siitä, tästä osastaan, ei ollut pelkästään ratkaisu per se, vaan vice versa se oli paikallaan seisovan nyökyttelyä, se että hän tiedosti nykyelämän ytimessä vavahtelevan ylitietoisuuden oli yksi ylitietoisuuden muodoista, ja sen sijaan, että hän olisi sen tiedostamalla päässyt sen ulkopuolelle, hän olikin entistä syvemmin sen sisällä. [s.480–481]
O on Liukkosen omien sanojen mukaan lukijaystävällinen versio alun perin 1200-sivuisesta alkuperäisestä käsikirjoituksesta, ja ihailen sitä, miten WSOY:n kustantama versio ei tunnu tyhmennetyltä saati liiaksi terävöitetyltä kokonaisuudelta. Liukkosen proosa on kaunista ja maailmaa viipyilevästi kuvailevaa tekstiä. Kertoja saattaa unohtua kuvailemaan tarinan kannalta epäoleellisia Kööpenhaminan katuvilinää tai edellisillan bileiden jälkeisiä, kuntopyörien palvontaan keskittyvän kultin luona pidettyjen jatkojen tapahtumia näyttävästi ja mielenkiintoisesti.

Liukkosen kunnianhimo ja ”kaiken” kertomisen ympärille rakentuva härkäpäisyys ovat kuitenkin ajoittain ongelmallinen yhdistelmä – mukana on lopulta ehkä liikaakin selvää täytemateriaalia, jossa Liukkonen harhailee tyylillisen mukavuusalueensa ulkopuolelle. Luettelomaiset rienaukset nykymenosta jäävätkin vähän etäisiksi kokonaisuuksiksi, kun Liukkonen tyytyy listaamaan vähän jäykästi erilaisia nykyilmiöitä ilman sen kummoisempaa analyysiä. Nämä täytekohdat jäävät määrittelynsä mukaisesti vähän yhdentekeviksi.
Bittiavaruuden data on olemukseltaan erilaista kuin papyrusten data, se on sotkuisempaa ja epätarkempaa, lähinnä myös hyödytöntä, ja kohta se on 70 % kaikesta tiedosta, mitä meillä on. Sitten se on 84% ja sitten 96%. Se on näkymätön meri, johon me kuolematta hukumme, se on nykyajan ääni. Se kun laittaa kasvot liian lähelle television lumisadetta. Ja me hukumme. Tulemme osaksi sitä, muutumme itsekin tiedoksi, abstraktioksi. Verkkomaailma ihmisruumiin jatkeena. Se että ihminen on näkyvillä, kaiken aikaa, se ei voi olla vaikuttamatta siihen kuinka itsensä näkee… Nollien ja ykkösten kohisevat virrat halkovat ilmaa yhtenään, tälläkin hetkellä keväänlämpimässä bussissa syötetään bittiavaruutta kuin suurta mustaa sikajumalaa, tarjotaan sille kuvia, kuvia omasta naamasta tai sukuelimistä, tarjotaan sille mielipide, pomminteko-ohjeet, MS Paint -hakaristi ja vegaanisia reseptejä, annetaan sille rahaa, kryptovaluuttaa, bitcoineja, litecoineja, fanipostia ja videoita, loukkaus ja waveja, annetaan sille Rammsteinia, Brad Pittin kotiosoite ja no signal, syötetään sille feedi, kirjoitusvirheitä, virus ja silmää iskevä hymiö. [s. 509–510]
O on kaikessa syöksähtelevyydessään ja äkkivääryydessään kiinnostavasti ja yllättävän jouhevasti etenevä kokonaisuus, jonka kikkailut eivät useimmiten tunnu tekotaiteellisilta päähänpistoilta vaan ne nivoutuvat muuhun sisältöön varsin luontevasti – onhan romaanin kantavana ideana yksinkertaisesti kertoa ”kaikki”. Onkin lukijasta itsestään kiinni, onko ”kaikki” liikaa vai ei.


Petter laski viimeksi mäkeä Vuosaaren uimahallin aina yhtä jännittävässä vesiliukumäessä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 858
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: psykologinen romaani, scifi,
surrealismi, kollaasiromaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Herman Koch: Naapuri














Harkitun varmasti ja virtaviivaisesti etenevistä romaaneistaan tuttu Herman Koch päättää yrittää Naapuri-teoksessaan tietoisesti rikkoa aiempien hengentuotostensa kaavaa. Aggressiivisella eri aikatasoilla pelaamisella ja lukijaa hämäävillä kertojanäkökulmien nopeilla vaihteluilla on kuitenkin kahtalaisia seurauksia – ne tekevät hitaasti aukeavasta mysteeristä entistä yllättävämpiä juonenkäänteitä sisältävän kokonaisuuden, joka pysyy suorastaan epäkochmaisen huonosti hallinnassa.

M on hollantilainen parhaat päivänsä nähnyt kirjailija, jonka uran huippukohtana pidetään tosipohjaisesta kolmiodraamasta ammentavaa romaania. Sen kulmina toimivat tyttö ja poika sekä edellä mainittuun sokeasti rakastunut lukion historianopettaja, joka on todellisen maailman puolella kadonnut aikoinaan jäljettömiin. Rauhallista elämää viettävä M alkaa saada naapuriltaan häiriintyneitä viestejä, jotka vihjaavat tämän tietävän sekä ilmaan haihtuneesta opettajasta että M:n yksityiselämästä turhankin paljon…

Kirjailijan ja tätä häiriköivän naapurin välinen suhde on kuitenkin vasta Naapurin vuorenhuippu. Koch on mahduttanut romaaniinsa mukaan häkellyttävän paljon kohtauksia 70-luvun Hollannista kuvaamalla edellä mainitun kolmiodraaman kehkeytymistä varsin laveasti – mukana on kaikkea muuta kuin luontevasti lukioikäisten elämää kuvaavaa höttöä, jota olisi voinut karsia reippaalla kädellä. Niissä Kochin heikkous jäykän dialogin tuottamisessa korostuu entisestään.
”Liian laiha minun makuuni”, Laura sanoi kumartuessaan keräämään lautasten palasia. ”Ja ne saappaat. En tiedä, mutta jollain tavalla toivon ettei minun ainakaan tarvitse olla paikalla, jos hän joskus riisuu ne.
   Hän suoristautui ja katsoi nyt suoraan Stellaan.
   ”Hän ei vain ole tyttöihin vetoavaa tyyppiä”, hän sanoi. ”Siis ei suoranaisesti. Ei aivan ensimmäinen, jota ajattelisi poikakaveriksi.” Hän ei punastunut niin sanoessaan – koska se oli totta. ”Ei minun tyyppiäni”, hän lisäsi vielä. ”Sinun tyyppiäsi ehkä onkin. Minun puolestani saat hänet. Pidä hyvänäsi.”
[s.240–241]
Epäkochmaisen tasapainottomaksi jäävä Naapuri pääsee kuitenkin parhaimmillaan kipuamaan sille tasolle, jota Kochilta voisi odottaakin. Aiemmissa romaaneissa hitaasti mutta varmasti auennut mysteeri muistuttaa tämänkertaisella paljastumistavallaan Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja Baltimoren sukuhaaran tragedia -romaanien rakennetta. Niissä arvoituksen yksityiskohdat alkavat ratketa aluksi reunoilta ja sitten päästään lähestymään hitaasti mysteerin keskustaa.

Vaikka Koch ei olekaan tällaisen polveilevan kerronnan kanssa oikein kotonaan, kokonaisuus toimii. Koch osaa kirjoittaa huikean ahdistavia kohtauksia, annostella taitavasti lukijalleen paljastamiaan tietoja ja yllättää tämän monta kertaa kieroilla tavoilla – varsinkin Naapurin lopussa asetelmat kääntyvät niin villisti päälaelleen, ettei moista voi kuin ihailla.

Naapurista löytyy kieltämättä heikkouksia ja teräviä kulmia, mutta se pitää otteessaan ja koukuttaa melkein yhtä vetävästi kuin Kochin aikaisemmatkin luomukset. Vähän erilaista jännäriä etsivien kannattaa antaa sille ehdottomasti tilaisuus.


Petterin ja Jennin parvekkeen alla elelee innokkaasti nurmikkoa päivälliseksi parturoiva rusakko.

Alkuteos: Geachte Heer M.
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Sanna van Leeuwen
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 516
Kansikuva: Roald Triebels
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 18. toukokuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori


Realistisen piinaavista romaaneistaan tunnettu Ian McEwan on vanhoilla päivillään saanut aikaiseksi yhden parhaista teoksistaan. Pähkinänkuori ei rakennu miehen tunnettujen vahvuuksien varaan, vaan on aivan uudenlaista ja raikasta McEwania kannesta kanteen.

Pähkinänkuoren päähenkilönä toimii äitinsä Trudyn vatsassa kelluva ja ulkomaailman meininkiä armottomasti ruotiva sikiö, joka nauttii suuresti humaltuessaan äitinsä nauttimien viinilasillisten myötä. Sikiöparka joutuu kuitenkin terästämään aistinsa, kun salasuhteessa olevat äiti ja sikiön isän veli Claude alkavat punoa juonia isäukon surmaamiseksi. Veriteko ei luonnistu tietenkään yhtä yksinkertaisesti kuin Trudy ja Claude ovat suunnitelleet, ja sikiön laskettu aikakin lähestyy uhkaavasti…

Sikiö on romaanin kertojana aivan hulvaton. Ihmisenalun nasevat ja lakoniset kommentit tarinan hurjien juonenkäänteiden keskellä toimivat ja tuovat kaivattua kepeyttä, ja McEwan on tuonut tarinaansa myös todella häiriintynyttä navanalushuumoria – Trudyn ja Clauden petipuuhien seuraaminen kirjaimellisesti autiopaikalta herättää välittömästi sympatiat sikiötä kohtaan. Vaikka nämä kohdat saavat lukija aluksi kohottelemaan kulmiaan, ne tekevät Pähkinänkuoresta kepeydestään huolimatta kammottavan tragedian, jonka kieroutuneimmissa kohdissa on samanlaista taiten rakennettua perverssiyttä kuin McEwanin Sementtipuutarha-esikoisessa.
Trudy ja minä olemme taas nousuhumalassa ja olo on parempi, mutta Claude on painavampi ja aloitti myöhemmin, joten hän on vähän jäljessä. Trudy ja minä jaamme kaksi lasillista Sancerrea, Claude juo loput ja ottaa sitten muovikassista pullon punaviiniä. Harmaa muovinen glykolipullo seisoo tyhjän viinipullon vieressä kuin vartioimassa remuamistamme. Tai muistuttamassa meitä kuolevaisuudesta. Hapokkaan valkoviinin jälkeen Pinot Noir on kuin äidin lempeä käsi. Ah, miten ihanaa on elää kun on olemassa tuollainen rypäle. Kukkea tuulahdus rauhaa ja järkevyyttä. Etikettiä ei viitsitä lukea ääneen, joten joudun arvaamaan, ja veikkaukseni on Échezeaux Grand Cru. Jos ohimooni painettaisiin Clauden penis tai pistoolinpiippu – edellistä pienempi paha – ja vaadittaisiin nimeämään tuottaja, sanoisin ihan vain mausteiden herukkaisuuden ja mustan kirsikan vivahteiden vuoksi la Romanée Contin. Häivähdys orvokkia ja hienot tanniinit vievät ajatukset vuoden 2005 raukeaan, lenseään kesään, jota helleaallot eivät vaivanneet – tosin hienoinen aavistus mokkaa ja vähän tuhdimpi hengähdys tummunutta banaania tuovat mieleen Jean Gricotin tilan ja vuosikerran 2009. Totuutta en saa koskaan tietää. Kun huippuunsa jalostuneen kulttuurin tumma makukokonaisuus saapuu ja kulkee lävitseni, huomaan kaiken kauhun keskelläkin olevani mietteliäällä tuulella. [s.58–59]
McEwan ei ole jättänyt Pähkinänkuorta pelkästään mainion päähenkilönsä varaan, vaan on luonut varsinaisesta rikostarinasta varsin hurjan ja juonenkäänteidensä puolesta kaikkea muuta kuin ennalta-arvattavan kokonaisuuden. Trudyn kohdun ulkopuolella tapahtuvat surmatyöt jälkipyykkeineen eivät sellaisinaan tuo mitään uutta genreen, mutta niiden toteutus dialogeineen päivineen on varsin laadukasta.
”Nopeasti”, Claude sanoo lopulta. ”Hoidetaan tämä. Missä riiteleminen alkoi?”
   ”Keittiössä.”
   ”Ei vaan ovensuussa. Mitä se koski?”
   ”Rahaa.”
   ”Ei vaan sitä että hän halusi heittää sinut ulos talosta. Kuinka pitkään hän oli ollut masentunut?”
   ”Vuosia.”
   ”Kuukausia. Paljonko rahaa minä lainasin hänelle?”
   ”Tonnin.”
   ”Viisi. Trudy, herranjumala sentään.”
   ”Minä olen raskaana. Silloin ei ole terävimmillään.”
   ”Sinä puhuit tämän kaiken itse eilen. Kaikki kerrotaan juuri niin kuin asia oli, plus masentuneisuus miinus smoothiet plus riita.
   ”Plus hansikkaat. Miinus se että hän oli muuttamassa takaisin.”
   ”Jestas, niin tosiaan. Kerran vielä. Mikä häntä masensi?”
   ”Me. Velat. Työ. Vauva.”
   ”Hyvä.”
   Ja he käyvät kaiken läpi uudestaan. Kolmannella kerralla alkaa jo kuulostaa paremmalta. On inhottavaa rikostoveruutta toivoa heille menestystä.
[s. 172–173]
McEwanin edellinen tyylillinen irtiotto Makeannälkä jäi vähän puolitiehen, mutta mies ottaa vahingon takaisin kertakaikkisen loisteliaasti ja itsevarmasti. Pähkinänkuori on ehdottomasti yksi alkuvuoden parhaista romaaneista, ja ihmettelisin suuresti, mikäli sikiön edesottamukset eivät raivaisi tietään kuluvan kirjavuoden kärkikastiin.


Petter pitää valkoviinistä enemmän kuin punaisesta.

Alkuteos: Nutshell
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 200
Kansikuva: Jonathan Gray
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 11. toukokuuta 2017

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia


Mikko Rimmisen uusin romaani Maailman luonnollisin asia on anteeksipyytelemättömän omintakeinen teos, jonka kujeileva ja suomen kieleen pureutuva kerronta ei päästä lukijaansa helpolla.

Maailman luonnollisin asia seuraa berliiniläisen Ernstin edesottamuksia. Tavallisen ja harmaan virkamiehen työnkuva ja elämä mullistuvat kertaheitolla, kun Ernst pääsee tekemään tuttavuutta työpaikkaansa kellarissa humisevan kuusitahokkaan kanssa. Salaperäinen kuutio tuo 1920-luvun Siperiassa vankeja hoivaavan, todellisen maailman puolelta tutun Elsa Brändströmin elämän tärkeimpien hetkien heijastukset osaksi Ernstin arkea. Harmi vain, että Ernstin ja kuution jäljille pääsee joukko artefaktista kiinnostuneita konnia, jotka hämmentävät Rimmisen scifahtavaa soppaa entisestään.

Todellisena pääkokkina toimii kuitenkin Rimmisen luoma sinnikäs ja sanoissaan soperteleva kertoja, joka yrittää pysytellä Ernstin ulottuvuuden tapahtumien perässä ja taltioida tarinan oleellisimpia kohtauksia kirjoitettuun muotoon. Taitava kielenkäyttö ja erikoinen tapahtumien kuvaus eivät kuitenkaan riitä peittämään alleen sitä ikävää tosiasiaa, että Rimminen on venyttänyt yksinkertaisen kertomuksensa äärimmilleen ja sitten päästänyt tarinaparan hukkumaan loputtomien sanaviritelmien ja välimerkkikasojen alle.

Romaanin varsinaisen juonen ohuus tulee tuskin yllätyksenä kenellekään miehen aiempaan tuotantoon tutustuneelle, mutta Maailman luonnollisimman asian kohdalla tarinan mitäänsanomattomuus ei toimi ollenkaan. Lähinnä harhailun ja seikkailuihin ajautumisen varaan rakentuvissa Pussikaljaromaanissa ja Nenäpäivässä kerronnan painopiste siirtyi luontevasti persoonalliseen ympäristöjen ja muiden hahmojen kuvaamiseen, ja Maailman luonnollisimmassa asian alkuasetelmassa olisi ollut aineksia huomattavasti parempaan tai ainakin reilusti erilaiseen romaaniin. Mutta ei – vähääkään enempää odottaville on luvassa karvas pettymys, kun lupaavasti käynnistynyt scifiseikkailu hajoaa sarjaksi irrallisia ja sisällöltään ennalta-arvattavia episodeja, jotka on liimattu yhteen pahimmillaan väkinäisen kikkailevalla taideproosalla.

Jos Maailman luonnollisinta asiaa tarkastelee sen hävitetyn potentiaalin surkuttelun sijaan sellaisena kuin se nyt on ilmestynyt, niin on myönnettävä, että Rimminen on suorastaan huikea sanaseppä – miehen verbaaliakrobatia on notkeimmillaan silloin, kun kirjoittaja ei lotraa liikaa välimerkeillä. Nämä hetket jäävät valitettavasti harvoiksi hengähdystauoiksi uutukaisen kiihkeässä kerronnassa, sillä Rimminen on tehnyt kertojastaan pähkäilevän perfektionistin, jonka täytyy tehdä sivuhuomautuksia muun muassa tarinan aikajatkumosta, kulloinkin kyseessä olevasta ulottuvuudesta, Ernstin omista sanavalinnoista, miehen kissan mahdollisista aikeista, miljöön kuvauksesta ja niin edelleen.

Tämä johtaa vääjäämättä siihen, että runsas ja ripeätahtinen kerronta ei kuitenkaan edistä varsinaista juonta tai tapahtumia – Maailman luonnollisinta asiaa tahkova saa tottua elämään sen tosiasian kanssa, että romaanista löytyy varsin pitkiä pätkiä, joissa ei yksinkertaisesti tapahdu mitään järin päräyttävää. Helposti tylsistyvän lukijan Rimminen säikäyttänee tiehensä heti tarinan alkupuolella, kun Ernstin hilautuminen kotiovesta ulkomaailmaan kestää usean kymmenen sivun verran, mutta taitavasta kielenkäytöstä nautiskelevat ovat verkkaisen tahdin kanssa varmasti kuin kotonaan ainakin useimmiten. Rimminen ei toisaalta päästä meitäkään helpolla oikeastaan missään vaiheessa.
Apua, niin, apua ei varsinaisesti ollut tuonut myöskään hiljattainen Sonian kanssa käyty puhelu, jolta olisi tietysti sinänsä voinut toivoa jonkinlaista selkiyttävää vaikutusta. Nähdessään Sonian nimen luddiittipuhelimensa ruudulla Ernst oli aluksi ajatellut jättää vastaamatta, mutta nostanut sekä velvollisuudentunnosta että ihan luonnollisesta uteliaisuudesta kapistuksen kuitenkin korvalleen ja hengähtänyt ohuen haloonsa. Toisessa päässä oli ollut pitkään hiljaista (erikoisen pitkään siihen nähden, että nimenomaan Sonia oli puhelun soittajaosapuoli) ennen kuin tuttu kaklatus oli sitten alkanut – ja mitä taas tulee ”kaklattamiseen, niin luulen, että Ernst on jotenkin johtanut verbin linnusta nimeltä kolumbiankaklattaja (Ortalis garrula) jonka ”löytäjän” Alexander von Humblodtin (ja tietysti tämän tunnetumman veljen) nimeä kantavan yliopiston luonnontieteelliset laitokset sijaitsivat juuri Adlershofissa likellä Ernstin ja Sofian työpaikkaa. (En tiedä onko tienoota ihan mainiosti kuvaavalla luonnehdinnalla ”jumalanhylkäämä” jotain tekemistä juuri luonnontieteiden kanssa; toisaalta olen yhtä aivan tietämätön sen suhteen, miksi koko asiaa piti näin perusteellisesti ryhtyä taustoittamaan, mutta juuri nyt virtaukset ajassa ovat sen suuntaisia, että minun on tyydyttävä linjaan, joka kulkee ”eteenpäin”.) [s.76–77]
Maailman luonnollisimmassa asiassa tyyli kiilaa rimmismäisen röyhkeästi ja itsetietoisesti taustalle unohtuvan tarinan edelle. Nykyajan tarinakeskeisyyttä vastaan rimpuileva romaani onnistuu kuitenkin muuttumaan itsensä pahimmaksi viholliseksi todistamalla, että vähemmän tarinavetoisesta teoksesta pitäisi löytyä edes jonkinlaista selkärankaa – muuten tuloksena on kiinnostava ja taitavasti toteutettu mutta löperöhkö kokonaisuus. Vallattomasti rönsyilevästä mutta sisältönsä puolesta täyttä timanttia olevasta taideproosasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua mieluummin Miki Liukkosen O-romaaniin.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 394
Kansikuva: Perttu Saksa
Lajityyppi: psykologinen romaani, scifi, surrealismi
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 4. toukokuuta 2017

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme













Jo Karen Joy Fowlerin romaania Olimme ihan suunniltamme lukiessani painiskelin ajatuksen kanssa, paljastanko romaanin oleellisimman juonenkäänteen arvosteluni yhteydessä. Olen muutamassa aikaisemmassa arviossani valottanut teosten tapahtumia, joiden käsittelemättä jättäminen olisi tehnyt kyseisen romaanin syvällisemmän puimisen lähes mahdottomaksi. Olimme ihan suunniltamme ei muodosta tässä suhteessa poikkeusta, sillä sen suurimman juonenkäänteen tapahduttua homma vasta meneekin mielenkiintoiseksi.

Ennen tätä käännekohtaakaan meiningissä ei kuitenkaan ole juuri valittamista. Romaanissa seurataan kalifornialaisen yliopisto-opiskelija Rosemary Cooken edesottamuksia. Päänsisäisiin monologeihin taipuvainen mutta muuten varautunut Rosemary onnistuu järjestämään itsensä pidätetyksi, ja tämän jälkeen alkaa tapahtua. Olimme ihan suunniltamme -romaanin kertojana toimivan Rosemaryn itseironinen ajatuksenjuoksu ja tapa kertoa edesottamuksistaan ovat suorastaan nerokkaita – Fowlerin luoma hahmo on ehkä yksi parhaista ja värikkäimmistä kertojista, joihin olen törmännyt vähään aikaan.
Nykyään ajattelen, että Donna-mummi oli niitä naisia, jotka rakastavat lapsiaan niin kovasti, ettei heiltä oikeastaan riitä rakkautta kenellekään muulle. Me hänen lapsenlapsensa olimme hänelle hyvin tärkeitä, mutta vain koska olimme tärkeitä hänen lapsilleen. Tarkoitukseni ei ole moittia häntä. Olen iloinen siitä, että äitini sai varttuessaan niin paljon rakkautta.
   Tryptofaani: kalkkunanhihan sisältämä kemikaali, jonka huhutaan tekevän uneliaaksi ja varomattomaksi. Yksi perhepiirissä vietettyjen kiitospäivien monista miinakentistä.
   Miinakenttä numero 2: juhla-astiat. Ollessani viisivuotias purin hampaan kokoisen palasen yhdestä Donna-mummin Waterford-kristallilasista vain koska halusin nähdä, onnistuisiko se. Tapauksen jälkeen minulle tarjottiin aina maitoa muovimukissa, jossa oli Ronald McDonaldin kuva (vuosi vuodelta haalistuva). Vuonna 1996 olin riittävän vanha juomaan viiniä, mutta muki oli yhä sama, sillä sen kaltaiset pilat eivät vanhene koskaan.
[s.31–32]
Lukija saa tarinan edetessä tietää, että erikoisesti käyttäytyvällä ja ihmisiin oudosti suhtautuvalla tytöllä on ollut kaksi sisarusta, joista molemmat ovat päätyneet kaltereiden karummalle puolelle – isoveli Lowell on löytänyt eläinaktivismin ja anarkian ja Rosemaryn sisko Fern onkin kadoksiin joutunut simpanssi, jonka Rosemaryn ja Lowellin tutkijaisä järjesti asumaan Cookeille lasten ollessa nuorempia.

Olimme ihan suunniltamme kertoo mielenkiintoisesti mutta sekavasti Rosemaryn ja Fernin tarinan. Villisti eri aikatasojen kanssa leikittelevä kerronta yhtäältä yllättää lukijansa useaan otteeseen romaanin aikana, mutta toisaalta tekee tarinan seuraamisesta ajoittain työlästä. Varsinainen kerronnallinen rytmihäiriö on luvassa tarinan puolivälissä, kun tarina rauhoittuu pidemmäksi aikaa kuvaamaan yhden aikatason tapahtumia – harmi vain, että kyseessä on tylsä ja itseään toistava Rosemaryn humalainen illanvietto kavereidensa kanssa, jolloin tarina laahaa paikoillaan todella pahasti.

Pahimmillaan Rosemaryn eri aikatasoilla vuorotellen haahuileva kerronta tekee tarinasta varsin tukkoisen, mutta välillä yllättäviin paikkoihin iskevät takaumat ja muistot tukevat hienosti nykyhetken tapahtumia. Fowler onnistuu hyödyntämään taitavasti päähenkilönsä myötä ihmisaisteja ja niiden kautta syntyviä tuntemuksia ja tuomaan pieniin ja yllättäviin hetkiin omanlaistaan kauneutta.
Lowell kietoi käsivarret ympärilleni. Kasvoistani jäi hänen villakangastakkiinsa kostea räkäinen tahra. Vedin vaivalloisesti henkeä ja yritin painaa hänen tuoksunsa mieleeni. Tunsin märän koiran hajun, mutta se lähti hänen takistaan. Hän tuoksui kahvilta. Ja Harlowin vaniljaparfyymiltä. Yritin erottaa pohjimmaisen tuoksun – hänen omansa. Sipaisin hänen kutittavaa poskeaan ja hypistelin hänen tukkaansa samalla tavalla kuin pienenä, samalla tavalla kuin Fernillä oli ollut tapana hypistellä minun tukkaani. Kerran luennolla olin ojentanut käteni ja koskettanut edessäni istuvan naisen lettivyyhteä. Olin tehnyt niin mitään ajattelematta, vastustamattomasta halusta kokeilla, miltä taidokas tukkalaite tuntui. Nainen oli kääntynyt. ”Älä koske minun päähäni”, hän oli sanonut jääkylmästi, ja olin änkyttänyt anteeksipyynnön kauhuissani, koska simpanssinluontoni putkahti edelleen esiin silloin kun en ollut varuillani. [s.262–263]
Häkellyttävän runsas Olimme ihan suunniltamme pysyy kasassa pääosin varsin hyvällä menestyksellä ja tarjoilee lukijalle mielenkiintoisen ja taatusti muistettavan lukuelämyksen. Romaanin kannessa Jussi Valtosen mainostamat suuret kysymykset eivät pääse järin suureen valokeilaan, mutta Rosemaryn edesottamuksissa riittää kyllä pohdittavaa ja jossiteltavaa varmasti parille seuraavallekin lukukerralle.


Alkuteos: We Are All Completely Beside Ourselves
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013
Suomennos:
Sari Karhulahti
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 362
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu