sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Herman Koch: Naapuri














Harkitun varmasti ja virtaviivaisesti etenevistä romaaneistaan tuttu Herman Koch päättää yrittää Naapuri-teoksessaan tietoisesti rikkoa aiempien hengentuotostensa kaavaa. Aggressiivisella eri aikatasoilla pelaamisella ja lukijaa hämäävillä kertojanäkökulmien nopeilla vaihteluilla on kuitenkin kahtalaisia seurauksia – ne tekevät hitaasti aukeavasta mysteeristä entistä yllättävämpiä juonenkäänteitä sisältävän kokonaisuuden, joka pysyy suorastaan epäkochmaisen huonosti hallinnassa.

M on hollantilainen parhaat päivänsä nähnyt kirjailija, jonka uran huippukohtana pidetään tosipohjaisesta kolmiodraamasta ammentavaa romaania. Sen kulmina toimivat tyttö ja poika sekä edellä mainittuun sokeasti rakastunut lukion historianopettaja, joka on todellisen maailman puolella kadonnut aikoinaan jäljettömiin. Rauhallista elämää viettävä M alkaa saada naapuriltaan häiriintyneitä viestejä, jotka vihjaavat tämän tietävän sekä ilmaan haihtuneesta opettajasta että M:n yksityiselämästä turhankin paljon…

Kirjailijan ja tätä häiriköivän naapurin välinen suhde on kuitenkin vasta Naapurin vuorenhuippu. Koch on mahduttanut romaaniinsa mukaan häkellyttävän paljon kohtauksia 70-luvun Hollannista kuvaamalla edellä mainitun kolmiodraaman kehkeytymistä varsin laveasti – mukana on kaikkea muuta kuin luontevasti lukioikäisten elämää kuvaavaa höttöä, jota olisi voinut karsia reippaalla kädellä. Niissä Kochin heikkous jäykän dialogin tuottamisessa korostuu entisestään.
”Liian laiha minun makuuni”, Laura sanoi kumartuessaan keräämään lautasten palasia. ”Ja ne saappaat. En tiedä, mutta jollain tavalla toivon ettei minun ainakaan tarvitse olla paikalla, jos hän joskus riisuu ne.
   Hän suoristautui ja katsoi nyt suoraan Stellaan.
   ”Hän ei vain ole tyttöihin vetoavaa tyyppiä”, hän sanoi. ”Siis ei suoranaisesti. Ei aivan ensimmäinen, jota ajattelisi poikakaveriksi.” Hän ei punastunut niin sanoessaan – koska se oli totta. ”Ei minun tyyppiäni”, hän lisäsi vielä. ”Sinun tyyppiäsi ehkä onkin. Minun puolestani saat hänet. Pidä hyvänäsi.”
[s.240–241]
Epäkochmaisen tasapainottomaksi jäävä Naapuri pääsee kuitenkin parhaimmillaan kipuamaan sille tasolle, jota Kochilta voisi odottaakin. Aiemmissa romaaneissa hitaasti mutta varmasti auennut mysteeri muistuttaa tämänkertaisella paljastumistavallaan Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja Baltimoren sukuhaaran tragedia -romaanien rakennetta. Niissä arvoituksen yksityiskohdat alkavat ratketa aluksi reunoilta ja sitten päästään lähestymään hitaasti mysteerin keskustaa.

Vaikka Koch ei olekaan tällaisen polveilevan kerronnan kanssa oikein kotonaan, kokonaisuus toimii. Koch osaa kirjoittaa huikean ahdistavia kohtauksia, annostella taitavasti lukijalleen paljastamiaan tietoja ja yllättää tämän monta kertaa kieroilla tavoilla – varsinkin Naapurin lopussa asetelmat kääntyvät niin villisti päälaelleen, ettei moista voi kuin ihailla.

Naapurista löytyy kieltämättä heikkouksia ja teräviä kulmia, mutta se pitää otteessaan ja koukuttaa melkein yhtä vetävästi kuin Kochin aikaisemmatkin luomukset. Vähän erilaista jännäriä etsivien kannattaa antaa sille ehdottomasti tilaisuus.


Petterin ja Jennin parvekkeen alla elelee innokkaasti nurmikkoa päivälliseksi parturoiva rusakko.

Alkuteos: Geachte Heer M.
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Sanna van Leeuwen
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 516
Kansikuva: Roald Triebels
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 18. toukokuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori


Realistisen piinaavista romaaneistaan tunnettu Ian McEwan on vanhoilla päivillään saanut aikaiseksi yhden parhaista teoksistaan. Pähkinänkuori ei rakennu miehen tunnettujen vahvuuksien varaan, vaan on aivan uudenlaista ja raikasta McEwania kannesta kanteen.

Pähkinänkuoren päähenkilönä toimii äitinsä Trudyn vatsassa kelluva ja ulkomaailman meininkiä armottomasti ruotiva sikiö, joka nauttii suuresti humaltuessaan äitinsä nauttimien viinilasillisten myötä. Sikiöparka joutuu kuitenkin terästämään aistinsa, kun salasuhteessa olevat äiti ja sikiön isän veli Claude alkavat punoa juonia isäukon surmaamiseksi. Veriteko ei luonnistu tietenkään yhtä yksinkertaisesti kuin Trudy ja Claude ovat suunnitelleet, ja sikiön laskettu aikakin lähestyy uhkaavasti…

Sikiö on romaanin kertojana aivan hulvaton. Ihmisenalun nasevat ja lakoniset kommentit tarinan hurjien juonenkäänteiden keskellä toimivat ja tuovat kaivattua kepeyttä, ja McEwan on tuonut tarinaansa myös todella häiriintynyttä navanalushuumoria – Trudyn ja Clauden petipuuhien seuraaminen kirjaimellisesti autiopaikalta herättää välittömästi sympatiat sikiötä kohtaan. Vaikka nämä kohdat saavat lukija aluksi kohottelemaan kulmiaan, ne tekevät Pähkinänkuoresta kepeydestään huolimatta kammottavan tragedian, jonka kieroutuneimmissa kohdissa on samanlaista taiten rakennettua perverssiyttä kuin McEwanin Sementtipuutarha-esikoisessa.
Trudy ja minä olemme taas nousuhumalassa ja olo on parempi, mutta Claude on painavampi ja aloitti myöhemmin, joten hän on vähän jäljessä. Trudy ja minä jaamme kaksi lasillista Sancerrea, Claude juo loput ja ottaa sitten muovikassista pullon punaviiniä. Harmaa muovinen glykolipullo seisoo tyhjän viinipullon vieressä kuin vartioimassa remuamistamme. Tai muistuttamassa meitä kuolevaisuudesta. Hapokkaan valkoviinin jälkeen Pinot Noir on kuin äidin lempeä käsi. Ah, miten ihanaa on elää kun on olemassa tuollainen rypäle. Kukkea tuulahdus rauhaa ja järkevyyttä. Etikettiä ei viitsitä lukea ääneen, joten joudun arvaamaan, ja veikkaukseni on Échezeaux Grand Cru. Jos ohimooni painettaisiin Clauden penis tai pistoolinpiippu – edellistä pienempi paha – ja vaadittaisiin nimeämään tuottaja, sanoisin ihan vain mausteiden herukkaisuuden ja mustan kirsikan vivahteiden vuoksi la Romanée Contin. Häivähdys orvokkia ja hienot tanniinit vievät ajatukset vuoden 2005 raukeaan, lenseään kesään, jota helleaallot eivät vaivanneet – tosin hienoinen aavistus mokkaa ja vähän tuhdimpi hengähdys tummunutta banaania tuovat mieleen Jean Gricotin tilan ja vuosikerran 2009. Totuutta en saa koskaan tietää. Kun huippuunsa jalostuneen kulttuurin tumma makukokonaisuus saapuu ja kulkee lävitseni, huomaan kaiken kauhun keskelläkin olevani mietteliäällä tuulella. [s.58–59]
McEwan ei ole jättänyt Pähkinänkuorta pelkästään mainion päähenkilönsä varaan, vaan on luonut varsinaisesta rikostarinasta varsin hurjan ja juonenkäänteidensä puolesta kaikkea muuta kuin ennalta-arvattavan kokonaisuuden. Trudyn kohdun ulkopuolella tapahtuvat surmatyöt jälkipyykkeineen eivät sellaisinaan tuo mitään uutta genreen, mutta niiden toteutus dialogeineen päivineen on varsin laadukasta.
”Nopeasti”, Claude sanoo lopulta. ”Hoidetaan tämä. Missä riiteleminen alkoi?”
   ”Keittiössä.”
   ”Ei vaan ovensuussa. Mitä se koski?”
   ”Rahaa.”
   ”Ei vaan sitä että hän halusi heittää sinut ulos talosta. Kuinka pitkään hän oli ollut masentunut?”
   ”Vuosia.”
   ”Kuukausia. Paljonko rahaa minä lainasin hänelle?”
   ”Tonnin.”
   ”Viisi. Trudy, herranjumala sentään.”
   ”Minä olen raskaana. Silloin ei ole terävimmillään.”
   ”Sinä puhuit tämän kaiken itse eilen. Kaikki kerrotaan juuri niin kuin asia oli, plus masentuneisuus miinus smoothiet plus riita.
   ”Plus hansikkaat. Miinus se että hän oli muuttamassa takaisin.”
   ”Jestas, niin tosiaan. Kerran vielä. Mikä häntä masensi?”
   ”Me. Velat. Työ. Vauva.”
   ”Hyvä.”
   Ja he käyvät kaiken läpi uudestaan. Kolmannella kerralla alkaa jo kuulostaa paremmalta. On inhottavaa rikostoveruutta toivoa heille menestystä.
[s. 172–173]
McEwanin edellinen tyylillinen irtiotto Makeannälkä jäi vähän puolitiehen, mutta mies ottaa vahingon takaisin kertakaikkisen loisteliaasti ja itsevarmasti. Pähkinänkuori on ehdottomasti yksi alkuvuoden parhaista romaaneista, ja ihmettelisin suuresti, mikäli sikiön edesottamukset eivät raivaisi tietään kuluvan kirjavuoden kärkikastiin.


Petter pitää valkoviinistä enemmän kuin punaisesta.

Alkuteos: Nutshell
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 200
Kansikuva: Jonathan Gray
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 11. toukokuuta 2017

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia


Mikko Rimmisen uusin romaani Maailman luonnollisin asia on anteeksipyytelemättömän omintakeinen teos, jonka kujeileva ja suomen kieleen pureutuva kerronta ei päästä lukijaansa helpolla.

Maailman luonnollisin asia seuraa berliiniläisen Ernstin edesottamuksia. Tavallisen ja harmaan virkamiehen työnkuva ja elämä mullistuvat kertaheitolla, kun Ernst pääsee tekemään tuttavuutta työpaikkaansa kellarissa humisevan kuusitahokkaan kanssa. Salaperäinen kuutio tuo 1920-luvun Siperiassa vankeja hoivaavan, todellisen maailman puolelta tutun Elsa Brändströmin elämän tärkeimpien hetkien heijastukset osaksi Ernstin arkea. Harmi vain, että Ernstin ja kuution jäljille pääsee joukko artefaktista kiinnostuneita konnia, jotka hämmentävät Rimmisen scifahtavaa soppaa entisestään.

Todellisena pääkokkina toimii kuitenkin Rimmisen luoma sinnikäs ja sanoissaan soperteleva kertoja, joka yrittää pysytellä Ernstin ulottuvuuden tapahtumien perässä ja taltioida tarinan oleellisimpia kohtauksia kirjoitettuun muotoon. Taitava kielenkäyttö ja erikoinen tapahtumien kuvaus eivät kuitenkaan riitä peittämään alleen sitä ikävää tosiasiaa, että Rimminen on venyttänyt yksinkertaisen kertomuksensa äärimmilleen ja sitten päästänyt tarinaparan hukkumaan loputtomien sanaviritelmien ja välimerkkikasojen alle.

Romaanin varsinaisen juonen ohuus tulee tuskin yllätyksenä kenellekään miehen aiempaan tuotantoon tutustuneelle, mutta Maailman luonnollisimman asian kohdalla tarinan mitäänsanomattomuus ei toimi ollenkaan. Lähinnä harhailun ja seikkailuihin ajautumisen varaan rakentuvissa Pussikaljaromaanissa ja Nenäpäivässä kerronnan painopiste siirtyi luontevasti persoonalliseen ympäristöjen ja muiden hahmojen kuvaamiseen, ja Maailman luonnollisimmassa asian alkuasetelmassa olisi ollut aineksia huomattavasti parempaan tai ainakin reilusti erilaiseen romaaniin. Mutta ei – vähääkään enempää odottaville on luvassa karvas pettymys, kun lupaavasti käynnistynyt scifiseikkailu hajoaa sarjaksi irrallisia ja sisällöltään ennalta-arvattavia episodeja, jotka on liimattu yhteen pahimmillaan väkinäisen kikkailevalla taideproosalla.

Jos Maailman luonnollisinta asiaa tarkastelee sen hävitetyn potentiaalin surkuttelun sijaan sellaisena kuin se nyt on ilmestynyt, niin on myönnettävä, että Rimminen on suorastaan huikea sanaseppä – miehen verbaaliakrobatia on notkeimmillaan silloin, kun kirjoittaja ei lotraa liikaa välimerkeillä. Nämä hetket jäävät valitettavasti harvoiksi hengähdystauoiksi uutukaisen kiihkeässä kerronnassa, sillä Rimminen on tehnyt kertojastaan pähkäilevän perfektionistin, jonka täytyy tehdä sivuhuomautuksia muun muassa tarinan aikajatkumosta, kulloinkin kyseessä olevasta ulottuvuudesta, Ernstin omista sanavalinnoista, miehen kissan mahdollisista aikeista, miljöön kuvauksesta ja niin edelleen.

Tämä johtaa vääjäämättä siihen, että runsas ja ripeätahtinen kerronta ei kuitenkaan edistä varsinaista juonta tai tapahtumia – Maailman luonnollisinta asiaa tahkova saa tottua elämään sen tosiasian kanssa, että romaanista löytyy varsin pitkiä pätkiä, joissa ei yksinkertaisesti tapahdu mitään järin päräyttävää. Helposti tylsistyvän lukijan Rimminen säikäyttänee tiehensä heti tarinan alkupuolella, kun Ernstin hilautuminen kotiovesta ulkomaailmaan kestää usean kymmenen sivun verran, mutta taitavasta kielenkäytöstä nautiskelevat ovat verkkaisen tahdin kanssa varmasti kuin kotonaan ainakin useimmiten. Rimminen ei toisaalta päästä meitäkään helpolla oikeastaan missään vaiheessa.
Apua, niin, apua ei varsinaisesti ollut tuonut myöskään hiljattainen Sonian kanssa käyty puhelu, jolta olisi tietysti sinänsä voinut toivoa jonkinlaista selkiyttävää vaikutusta. Nähdessään Sonian nimen luddiittipuhelimensa ruudulla Ernst oli aluksi ajatellut jättää vastaamatta, mutta nostanut sekä velvollisuudentunnosta että ihan luonnollisesta uteliaisuudesta kapistuksen kuitenkin korvalleen ja hengähtänyt ohuen haloonsa. Toisessa päässä oli ollut pitkään hiljaista (erikoisen pitkään siihen nähden, että nimenomaan Sonia oli puhelun soittajaosapuoli) ennen kuin tuttu kaklatus oli sitten alkanut – ja mitä taas tulee ”kaklattamiseen, niin luulen, että Ernst on jotenkin johtanut verbin linnusta nimeltä kolumbiankaklattaja (Ortalis garrula) jonka ”löytäjän” Alexander von Humblodtin (ja tietysti tämän tunnetumman veljen) nimeä kantavan yliopiston luonnontieteelliset laitokset sijaitsivat juuri Adlershofissa likellä Ernstin ja Sofian työpaikkaa. (En tiedä onko tienoota ihan mainiosti kuvaavalla luonnehdinnalla ”jumalanhylkäämä” jotain tekemistä juuri luonnontieteiden kanssa; toisaalta olen yhtä aivan tietämätön sen suhteen, miksi koko asiaa piti näin perusteellisesti ryhtyä taustoittamaan, mutta juuri nyt virtaukset ajassa ovat sen suuntaisia, että minun on tyydyttävä linjaan, joka kulkee ”eteenpäin”.) [s.76–77]
Maailman luonnollisimmassa asiassa tyyli kiilaa rimmismäisen röyhkeästi ja itsetietoisesti taustalle unohtuvan tarinan edelle. Nykyajan tarinakeskeisyyttä vastaan rimpuileva romaani onnistuu kuitenkin muuttumaan itsensä pahimmaksi viholliseksi todistamalla, että vähemmän tarinavetoisesta teoksesta pitäisi löytyä edes jonkinlaista selkärankaa – muuten tuloksena on kiinnostava ja taitavasti toteutettu mutta löperöhkö kokonaisuus. Vallattomasti rönsyilevästä mutta sisältönsä puolesta täyttä timanttia olevasta taideproosasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua mieluummin Miki Liukkosen O-romaaniin.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 394
Kansikuva: Perttu Saksa
Lajityyppi: psykologinen romaani, scifi, surrealismi
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 4. toukokuuta 2017

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme













Jo Karen Joy Fowlerin romaania Olimme ihan suunniltamme lukiessani painiskelin ajatuksen kanssa, paljastanko romaanin oleellisimman juonenkäänteen arvosteluni yhteydessä. Olen muutamassa aikaisemmassa arviossani valottanut teosten tapahtumia, joiden käsittelemättä jättäminen olisi tehnyt kyseisen romaanin syvällisemmän puimisen lähes mahdottomaksi. Olimme ihan suunniltamme ei muodosta tässä suhteessa poikkeusta, sillä sen suurimman juonenkäänteen tapahduttua homma vasta meneekin mielenkiintoiseksi.

Ennen tätä käännekohtaakaan meiningissä ei kuitenkaan ole juuri valittamista. Romaanissa seurataan kalifornialaisen yliopisto-opiskelija Rosemary Cooken edesottamuksia. Päänsisäisiin monologeihin taipuvainen mutta muuten varautunut Rosemary onnistuu järjestämään itsensä pidätetyksi, ja tämän jälkeen alkaa tapahtua. Olimme ihan suunniltamme -romaanin kertojana toimivan Rosemaryn itseironinen ajatuksenjuoksu ja tapa kertoa edesottamuksistaan ovat suorastaan nerokkaita – Fowlerin luoma hahmo on ehkä yksi parhaista ja värikkäimmistä kertojista, joihin olen törmännyt vähään aikaan.
Nykyään ajattelen, että Donna-mummi oli niitä naisia, jotka rakastavat lapsiaan niin kovasti, ettei heiltä oikeastaan riitä rakkautta kenellekään muulle. Me hänen lapsenlapsensa olimme hänelle hyvin tärkeitä, mutta vain koska olimme tärkeitä hänen lapsilleen. Tarkoitukseni ei ole moittia häntä. Olen iloinen siitä, että äitini sai varttuessaan niin paljon rakkautta.
   Tryptofaani: kalkkunanhihan sisältämä kemikaali, jonka huhutaan tekevän uneliaaksi ja varomattomaksi. Yksi perhepiirissä vietettyjen kiitospäivien monista miinakentistä.
   Miinakenttä numero 2: juhla-astiat. Ollessani viisivuotias purin hampaan kokoisen palasen yhdestä Donna-mummin Waterford-kristallilasista vain koska halusin nähdä, onnistuisiko se. Tapauksen jälkeen minulle tarjottiin aina maitoa muovimukissa, jossa oli Ronald McDonaldin kuva (vuosi vuodelta haalistuva). Vuonna 1996 olin riittävän vanha juomaan viiniä, mutta muki oli yhä sama, sillä sen kaltaiset pilat eivät vanhene koskaan.
[s.31–32]
Lukija saa tarinan edetessä tietää, että erikoisesti käyttäytyvällä ja ihmisiin oudosti suhtautuvalla tytöllä on ollut kaksi sisarusta, joista molemmat ovat päätyneet kaltereiden karummalle puolelle – isoveli Lowell on löytänyt eläinaktivismin ja anarkian ja Rosemaryn sisko Fern onkin kadoksiin joutunut simpanssi, jonka Rosemaryn ja Lowellin tutkijaisä järjesti asumaan Cookeille lasten ollessa nuorempia.

Olimme ihan suunniltamme kertoo mielenkiintoisesti mutta sekavasti Rosemaryn ja Fernin tarinan. Villisti eri aikatasojen kanssa leikittelevä kerronta yhtäältä yllättää lukijansa useaan otteeseen romaanin aikana, mutta toisaalta tekee tarinan seuraamisesta ajoittain työlästä. Varsinainen kerronnallinen rytmihäiriö on luvassa tarinan puolivälissä, kun tarina rauhoittuu pidemmäksi aikaa kuvaamaan yhden aikatason tapahtumia – harmi vain, että kyseessä on tylsä ja itseään toistava Rosemaryn humalainen illanvietto kavereidensa kanssa, jolloin tarina laahaa paikoillaan todella pahasti.

Pahimmillaan Rosemaryn eri aikatasoilla vuorotellen haahuileva kerronta tekee tarinasta varsin tukkoisen, mutta välillä yllättäviin paikkoihin iskevät takaumat ja muistot tukevat hienosti nykyhetken tapahtumia. Fowler onnistuu hyödyntämään taitavasti päähenkilönsä myötä ihmisaisteja ja niiden kautta syntyviä tuntemuksia ja tuomaan pieniin ja yllättäviin hetkiin omanlaistaan kauneutta.
Lowell kietoi käsivarret ympärilleni. Kasvoistani jäi hänen villakangastakkiinsa kostea räkäinen tahra. Vedin vaivalloisesti henkeä ja yritin painaa hänen tuoksunsa mieleeni. Tunsin märän koiran hajun, mutta se lähti hänen takistaan. Hän tuoksui kahvilta. Ja Harlowin vaniljaparfyymiltä. Yritin erottaa pohjimmaisen tuoksun – hänen omansa. Sipaisin hänen kutittavaa poskeaan ja hypistelin hänen tukkaansa samalla tavalla kuin pienenä, samalla tavalla kuin Fernillä oli ollut tapana hypistellä minun tukkaani. Kerran luennolla olin ojentanut käteni ja koskettanut edessäni istuvan naisen lettivyyhteä. Olin tehnyt niin mitään ajattelematta, vastustamattomasta halusta kokeilla, miltä taidokas tukkalaite tuntui. Nainen oli kääntynyt. ”Älä koske minun päähäni”, hän oli sanonut jääkylmästi, ja olin änkyttänyt anteeksipyynnön kauhuissani, koska simpanssinluontoni putkahti edelleen esiin silloin kun en ollut varuillani. [s.262–263]
Häkellyttävän runsas Olimme ihan suunniltamme pysyy kasassa pääosin varsin hyvällä menestyksellä ja tarjoilee lukijalle mielenkiintoisen ja taatusti muistettavan lukuelämyksen. Romaanin kannessa Jussi Valtosen mainostamat suuret kysymykset eivät pääse järin suureen valokeilaan, mutta Rosemaryn edesottamuksissa riittää kyllä pohdittavaa ja jossiteltavaa varmasti parille seuraavallekin lukukerralle.


Alkuteos: We Are All Completely Beside Ourselves
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013
Suomennos:
Sari Karhulahti
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 362
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 27. huhtikuuta 2017

Tuomo Jäntti: Verso


Suomalaista scifikauhua ei näe kovinkaan usein, ja Tuomo Jäntin Verso on saapunut korjaamaan tilannetta lähinnä määrällisesti – lopputuloksena on mahalaskuksi lässähtävä mutta idealtaan mielenkiintoinen näkemys maailmanlopun maisemista.

Verson maailmassa ei kärsitä M. R. Careyn erinomaisen Maailman lahjakkaimman tytön tavoin ihmiskunnan ahmaisseesta zombieinvaasiosta, vaan tällä kertaa uhka on miellyttävän erilainen. Kyseessä on versoksi nimitetty virus, joka muuttaa sairastuneen hitaasti mutta varmasti jäkälää ja sammalta puskevaksi kasviolennoksi, josta ihmisyys häviää hitaasti mutta varmasti. Verso levittää suurkaupungistuneen ihmispopulaation keskuudessa paniikkia, mutta vielä kirjaimellista viherpiipertämistä suuremmaksi uhaksi muotoutuu salaperäinen Gowiwa. Täysin armeijankin pysäyttämättömissä oleva (luonnon)voima tunnetaan kyvystään pyyhkäistä kokonaiset kaupungit tyhjiksi ihmisistä yhdessä silmänräpäyksessä.

Romaanin eräänlaisena keskushenkilönä toimii journalisti Alis Ismantik, joka saa tehtäväkseen selvittää versoon sairastuneille tarkoitetun Kolkamo-hoitolaitoksen tapahtumia. Parantolasta alun perin vastanneet virkamiehet ovat hävinneet luonnollisesti kuin tuhka tuuleen, mutta uutterasti menneisyyttä tonkiva Alis alkaa päästä sekä nykyhallituksen että Kolkamon tarkasti varjeltujen salaisuuksien jäljille.

Verso lähestyy moneen kertaan nähtyä maailmanloppukuvastoa virkistävän erilaisesta näkökulmasta – verso on itsessään mielenkiintoinen ja erilainen tauti Maailman lahjakkaimman tytön sienizombieloistikan jälkeen, mutta lajityypin uudistaminen ei jää tähän. Jäntti kuvaa hitaasti sortuvaa yhteiskuntaa lajityypille uskollisesti tavallisten ihmisten vinkkeleistä, mutta näkökulma pysyy tarkasti ennen kaikkea infrastruktuurin ja ihmisten rakentamien järjestelmien murenemisen tutkiskelussa. Kärjistetysti sanottuna Versoa voisi luonnehtia ihmisen ja luonnon epätasaista suhdetta kuvaavaksi katastrofiromaaniksi. Erikoista versoa kuvataan varsinkin romaanin alussa jännittävästi ja koukuttavasti.
Oma ensikosketukseni versoon oli uutisissa näytetty kuva vanhasta miehestä, joka makasi vatsallaan pienen kotitalonsa takapihalla kaukana pohjoisessa. Kuvan mies oli alasti, hänestä kasvoi suurilakkisia sieniä, heinäkorsia, jalkoja varpaista polvitaipeisiin peittävä sammal näytti peitolta, joka oli hellästi laskettu hänen vanhojen raajojensa lämmikkeeksi. Piha oli sellainen kuin kaikki pihat olivat jo tuolloin: kuivaa hiekkaa, muutama kellastunut muovitupsu. Mutta se mitä miehestä oli jäljellä vihansi niin kuin luonto vielä minun lapsuudessani. Pysäytin lähetyksen ja jäin katsomaan kuvaa. Tunsin kylmät väreet selässäni, kun muistin miltä tuntui koskea tuoretta ruohoa, antaa sen sivellä ihoa. [s.119–120]
Verso on rönsyilevä ja runsas mutta hahmojensa puolesta todella tylsä ja mitäänsanomaton romaani. Jäntin seuraamat hahmot on kaikki nähty lajityypin edustamissa taideteoksissa niin moneen otteeseen, ettei niillä ole mitään uutta saati mielenkiintoista tarjottavaa – Carey onnistui kiertämään tämän ongelman omassa romaanissaan rajoittamalla reippaasti juonen kannalta oleellisten hahmojen määrää ja syventämällä sitten näitä entisestään. Versossa on puolestaan aivan liikaa hahmoja, joita käsitellään liian nopeasti ja pinnallisesti. Alis saa Verson hahmoista eniten huomiota, mutta Jäntti ei ole osannut hyödyntää lehtinaista sen enempää kuin kuvaamalla tämän vaikeaa isäsuhdetta laskelmoidun säännöllisin väliajoin.

Jäntti on ujuttanut Kolkamo-osuuksiin melkoisen määrän laitoksen potilaiden ja henkilökunnan edustajien rustaamia päiväkirjamerkintöjä, lokeja ja muita tiedostoja, jotka avaavat parantolan toimintaa ja siellä olleiden kohtaloita – näiden dokumenttien innokkaan hyödyntäminen voisi parhaimmillaan toimia varsin huikeasti, mutta toteutus kaatuu jälleen kerran mitäänsanomattomiin hahmoihin ja näistä kumpuavaan persoonattomuuteen.

Verson takakansi mainostaa teosta ”kingimäiseksi jännitysromaaniksi”, mutta totta puhuen tässä sekasotkussa ei ole varsinkaan tyylillisesti mitään kauhun kuninkaaseen viittaavaakaan. Verso olisi tuntunut paljon luontevammalta esimerkiksi Stephen Kingin rosoisuuden ja suoraviivaisen tyylin ansiosta, sillä nyt jäykkien hahmojen ja näiden kirjoittamien tekstien myötä myötä myös lukukokemus alkaa tuntua äkkiä pönöttävältä. Jäntti syyllistyy jälleen kerran myös turhanaikaiseen laskelmointiin ja varman päälle pelaamiseen – yhtäkkiä katkeavien tekstien loppuminenkin tuntuu niin ennalta suunnitellulta ja itsestään selvältä, ettei se säväytä saati yllätä. Tämä kuvaa oivasti Versoa lukukokemuksena, ja huomattavasti paremmasta kauhusta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Careyn Maailman lahjakkaimpaan tyttöön.
Kirjoitan näitä muistiin Emilyn pyynnöstä, hän uskoo että meistä tehdään joskus historiikki. Istumme hänen ja Louisin huoneessa kahvilla, oliko se eilen, ehkä kaksi päivää sitten. Sieltä näkyy rakennuksen sisäpihalle, joka on vielä villiintynyt. Muutama vuosi sitten se on ollut puisto, graafisen oppilaitoksen ylpeys, seinillä ympäröity sademetsä, nyt kuivettunut.
Emilyn hiukset ovat niin vaaleat että niissä on vivahdus hopeaa, ja hänellä on julman kauniit hymykuopat, punaiset posket ja mantelinmuotoiset silmät. Hänen ei oikeastaan kuuluisi olla

Oletko sinä tutkija? Historiantutkija? Kirjoitatko meistä, onko maailma loppunut ja sinä yrität etsiä syitä siihen? Mikä vuosi nyt on? Oli miten oli, sinulle nämä tiedostot ovat väistämättä pettymyksiä. En osaa tällaista. Emily lukee nämä, luokittelee, kertoo ehköä sinulle mikä on kantani asioihin ja suhteeni ihmisiin, sen jälkeen tiedämme mihin kuulumme. Sen Emily osaa. Hän kertoo ihmisille näiden paikan.
Minä en osaa sanoa hänestä muuta.
Sinusta muuta, Emily. Voi helvetti tällaista.
Haluaisin
[s.67–68]


Petter ei ole enää moneen vuoteen kasvattanut edes rairuohoa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 426
Kansikuva: Tuomo Parikka
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani, kauhu, scifi
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Ari Räty: Syyskuun viimeinen







Vuosikymmeniä sitten poikaporukka löysi kauniin nuoren tytön ruumiin. Syyskuuksi nimetty nuorukainen onnistui näkemään paikalta pakenevan murhaajan, jota hän jahtaa hatarien johtolankojen perusteella vielä nykypäivänäkin. Syyskuu saa kuitenkin yllättävän esteen tielleen, kun korruptoitunut poliisivoimien edustaja ryhtyy pistämään kapuloita miehen pakkomielteenomaisen tutkimuksen rattaisiin.

Ari Räty onnistuu kasvattamaan yksinkertaisista elementeistä rakennetun Syyskuun viimeinen -esikoisjännärinsä suureksi ja monitasoiseksi kertomukseksi, joka on jatkuvasti tukehtumassa omaan liiallisuuteensa. Synkkä ja pessimistissävyinen tarina kantaisi paljon paremmin ilman vaikkapa väkinäis-romanttista sivujuontaan, jossa Syyskuu kärkkyy Piezoksi kutsutun kaverinsa tyttöystävää. Taitavasti ja mielenkiintoisesti kerrotut, poikien nuoruusvuosiin sijoittuvat takaumat jäävätkin kovatasoisuudestaan huolimatta muusta kokonaisuudesta irrallisiksi episodeiksi.

Näissä kohdissa Räty tuntuu muutenkin kulkeneen aidan matalimmasta kohdasta, ja tuloksena on suoraan sanottuna nolon kornia tekstiä. Syyskuun viimeinen on varsin miehinen ja karhea romaani, jonka kliseisimmissä kohtauksissa naishahmoille ei ole jaettu kovinkaan kaksisia kortteja – eikä mieshahmoille toisaalta sen kummoisempia vuorosanoja.
Tyttö nousee notkeasti ja viehkeästi autosta. Hän ravistelee pitkää kiiltävänmustaa loivankiharaa tukkaansa. Hänellä on levolliset tummat silmät ja täyteläiset syvänpunaiset huulet, raskas povi jota hän ei peittele, pitkät voimakkaat jalat ja pyöreän takapuolensa päällä niin lyhyt hame. että hänen saumallisten sukkiensa yläosan pitsikuviot vilkkuvat hameen alta. Mustat nilkkaremmilliset korkokengät näyttävät enemmän kaksintaisteluaseilta kuin jalkineilta; niissä on punaiset nahkapohjat ja neljän tuuman korot jotka kopisevat piukasti asvalttiin. Ne on tehty kamppailuun josta yksikään mies koskaan selviydy voittajana. Tytön lantio keinuu hengästyttävästi.
   Komo tietää katsomatta missä Syyskuun silmät viipyvät. He istuvat kaksin tyhjäkäyntiä jauhavassa autossa.
   ”Saat sen jos haluut”, Komo sanoo jääkylmät tähdet silmänurkissaan.
   ”Hä?”
   ”Jaanan. Saat sen jos haluut.”
   ”Ei sun tarvi puhua siitä noin.”
   ”Miten.”
   ”Vittu mä en jaksa jauhaa. Älä alota tota.”
   Komo siemailee olutta. Hänen silmänsä kiiltävät.
   ”Väitätsä ettei se ole pornoin muija ketä sä oot ikinä nähny?”
   ”
Pornoin? Mikä vittu sua vaivaa? Sä oot sen kundikaveri etkä parittaja, molopää.”
   ”Joo joo, mut väitätsä?”
   Syyskuu huokaisee.
   ”No en väitä.”
   ”Eli on?”
   ”Saattaa olla.”
[s.194–195]
Syyskuun viimeinen on julma ja lohduton tarina, ja Rädyn karheudessaan kiinnostava tyyli vie lukijan mennessään ajoittaisesta kompastelusta huolimatta. Nopeaan tahtiin etenevä tarina malttaa hidastella juuri sopivasti tärkeimpien kohtausten kohdalla, ja jatkuvasti vaihtelevista näkökulmistaan huolimatta Syyskuun viimeinen onnistuu pysymään kautta linjan varsin selkeänä kokonaisuutena. Syyskuun ja pahana kyttänä toimivan Hagmanin vinkkeleiden ohella tarinaa seurataan muun muassa parin puhtoisemman koppalakin ja edelleen veritekojaan jatkavan tappajan näkökulmista.

Rädyn esikoisromaani toimii parhaiten sen synkimpinä ja ahdistavimpina hetkinä. Sen laadukkaimpia kohtia ovat varsinkin loppupuolen luvut, joista ihmissuhdekuviot on riisuttu kokonaan pois ja Räty malttaa pysytellä mukavuusalueillaan eli melankolisen tunnelman luomisessa ja virtaviivaisen toiminnan kuvaamisessa. Onnistunut loppu ei yhtäältä pelasta Syyskuun viimeistä sen pahimmilta ongelmilta, muttei toisaalta vähennä sen tosiasian merkitystä, että suomalainen jännityskirjallisuus on saanut uuden lupaavan ja kunnianhimoisen tekijän.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 309
Kansikuva:
Peter Levi, Getty Images
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 20. huhtikuuta 2017

John Williams: Augustus












Stoner- ja Butcher´s Crossing -romaaneistaan tuttu amerikkalaiskirjailija John Williams on noussut viime vuosien aikana postuumisti maailmanmaineeseen. Miehen aikoinaan nopeasti unohduksiin vaipuneiden ja sittemmin menestystä takoneiden teosten sarja päättyy Williamsin viimeiseksi ja heikoimmaksi kaunokirjalliseksi tuotokseksi jääneeseen kirjeromaani Augustukseen.

Williams perkaa romaanissaan antiikin Rooman keisarina tunnetun Gaius Octaviuksen kivikkoista taivalta kieltämättä mielenkiintoisesti. Romaanin loppua lukuun ottamatta keskushenkilönä toimiva keisari ei pääse itse ääneen, vaan tämän edesottamuksia kuvaillaan muiden hahmojen toisilleen lähettämissä kirjeissä ja muissa Williamsin sepittämissä dokumenteissa.

Tämä ratkaisu osoittautuu haasteelliseksi heti teoksen alun sekavien tapahtumien myötä. Lukijalle esitellään aivan liian lyhyessä ajassa turhan monta hahmoa, jotka eivät eroa esimerkiksi kirjoitustyyleiltään millään tavalla toisistaan, ja Augustus-parka hukkuu saman tien preivien sekaan. Augustuksen ensimmäinen osa on todella haastava ja turhauttava lukukokemus, jonka rämmittyään tilanne tosin kohenee.

Kirjeromaanin vahvuudet nousevat esille kaikista parhaiten Augustuksen keskellä, kun Williams keskittyy kuvaamaan vallankahvaan päässeen keisarin ympärillä vellovaa valtapeliä. Politikoinnin osapuolet tulevat kirjeiden kautta hitaasti mutta varmasti tutuiksi, ja Williams avaa näiden motiiveja hienosti ja tarkasti vehkeilyn kuvaamisen ohella. Lukija ei kuitenkaan pääse tässäkään vaiheessa järin helpolla, sillä kirjeet näyttelevät valheineen päivineen tärkeää osaa valtapelissä – niiden kanssa saa olla tarkkana pysyäkseen mukana siinä, mikä on romaanin maailmassa totta ja mikä ei.

Augustuksen mielenkiintoisinta antia ovat valtapelikuvioihin liittyvät järjestetyt avioliitot, joita kuvataan romaanissa varsin runsaasti – teoksen traagisimmaksi hahmoksi nousee Augustuksen tytär Julia, joka muuttuu epäonnisesti liitosta toiseen patisteltavaksi pelinappulaksi. Onkin tyrmistyttävää lukea naruista vetelevien miesten kirjoituksia peliliikkeistä, jotka ovat muuttaneet ihmisyksilöiden elämän tyystin. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Gaius Cilnius Maecenaan kirje.
Esimerkki: ensimmäistä [Octaviukselle] hänelle järjestämääni avioliittoa suunniteltiin hyvin varhaisessa vaiheessa ennen triumviraatin muodostamista. Tyttö oli Servilia, jonka isä P. Servilius Isauricus suostui asettumaan Octaviuksen kanssa ehdolle vanhemmaksi konsuliksi Ciceroa vastaan, kun Cicero ryhtyi Mutinan jälkeen vastustamaan Octaviusta. Avioliitto Serviliuksen tyttären kanssa oli tarkoitettu meidän antamaksi takeeksi siitä, että tukisimme Serviliusta aseidemme voimalla, mikäli se tulisi tarpeelliseksi. Kävi kuitenkin niin, ettei Servilius päässyt Ciceron suhteen puusta pitkään eikä ollut meille avuksi. Avioliittoa ei solmittu.
   Toinen avioliitto oli ensimmäistä naurettavampi. Morsian oli Clodia, Fulvian tytär ja Marcus Antoniuksen tytärpuoli. Liitto sisältyi triumviraatin pohjana olevaan sopimukseen; sotilaat halusivat sitä, emmekä nähneet aiheetta tyrmätä heidän mielijohdettaan, niin merkityksetön kuin se olikin. Tyttö oli kolmetoistavuotias ja aivan yhtä ruma kuin äitinsä. Muistaakseni Octavius tapasi hänet kahdesti, eikä tyttö astunut jalallakaan hänen taloonsa. Kuten tiedät, avioliitto ei hillinnyt Fulviaa eikä Antoniusta yhtään; he jatkoivat juonitteluaan ja maanpetturuuttaan. Filippoin jälkeen Antoniuksen ollessa idässä ja Fulvian uhatessa Octaviusta uudella kansalaissodalla meidän oli tehtävä kantamme selväksi avioerolla.
[s.146–147]
Williamsin kirjeromaani toimii parhaimmillaan jännittävänä ja taitavasti eri teemoja pyörittelevänä kokonaisuutena, joka kärsii kuitenkin lukuelämystä rampaannuttavasta sekavuudesta.


Petter on tähän mennessä tutustunut antiikin Roomaan lähinnä Asterix-sarjakuvien muodossa.

Alkuteos: Augustus
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1971
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 429
Kansikuva: Araldo de Luca
Lajityyppi: historiallinen romaani, kirjeromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 13. huhtikuuta 2017

Emma Donoghue: Wonder



Huone-bestselleristään tunnetun Emma Donoghuen Wonder-uutukainen yrittää kovasti olla kirjoittajansa menestysteoksen kaltainen kaunokirjallinen mielenjärkyttäjä, mutta ei osu läheskään napakymppiin.

1800-luvun puolivälin kieppeillä englantilainen sairaanhoitaja Lib Wright passitetaan köyhään irlantilaiseen kylään tutkimaan 11-vuotiaan Anna O´Donnellin tapausta. Tiukan uskonnollisessa kodissa varttunut Anna on saanut koko maailman huomion kiinnittymään itseensä – irlantilainen ihmetyttö väittää eläneensä kuukausia kirjaimellisesti pyhällä hengellä ilman ruoan murenaakaan.

Elämää nähnyt Lib alkaa hitaasti mutta varmasti päästä Annan salaisuuksien ja mahdollisen huijauksen jäljille, mutta saa huomata uusien kapuloiden lentelevän rattaisiinsa säännöllisin väliajoin. Tytön vanhemmilla ja niskassa hengittävillä kylän mahtimiehillä on Annan varalle omat, Libin toimia sekoittavat suunnitelmansa. Kaiken tämän ohella kello käy armotta, sillä syömälakkoa viettävä Anna pysyy jollain ihme konstilla hengissä, mutta riutuu jatkuvasti huonompaan kuntoon.

Wonderia voisi parhaiten kuvailla taannoin ilmestyneiden Jessie Burtonin Nukkekaapin ja Han Kangin The Vegetarianin yhdistelmäksi – siitä löytyy tarkkaa perhe-elämän salaisuuksien valottamista sekä häiriintynyttä hulluuden kuvausta. Donoghue kuitenkin kompastelee ensiksi mainitun osa-alueen kanssa huomattavan paljon, sillä irlantilaisen junttitaajaman asukkaista ja O´Donnellin talonväestä ei löydy yhtä valovoimaisia sivuhahmoja kuin Nukkekaapissa, jossa Brandtin palvelusväen värikkäät jäsenet olivat kiinteä osa kokonaisuutta. Muiden kylän vaikuttajien motiivit ja ennen kaikkea Annan vanhempien mielenliikkeet jäävät harmittavan etäisiksi ja epämääräisiksi, vaikka ne kiinnostaisivat lukijaa.

Wonderissa valokeilaan pääsevät ennen kaikkea Lib ja Anna. Sairaanhoitajan ja kiihkouskovaisen syömälakkoilijan välille hitaasti mutta mielenkiintoisesti syntyvä suhde on romaanille tärkeä punainen lanka, ja dialogit kuvastavat kaikessa häiriintyneisyydessään kaksikon keskinäistä köydenvetoa. Libin ja Annan toisilleen esittämät arvoitukset alleviivaavat sopivan korostetusti hahmojen peräänantamattomuutta, eikä Anna tunnu missään vaiheessa epäuskottavan aikuismaiselta keskustelukumppanilta.
What did Irishwomen call it? ”Your monthlies? Have you ever bled?”
   ”A few times," said Anna, her face clearing.
   ”Really?” Lib was taken aback.
   ”In my mouth.”
   ”Oh.” Could an eleven-year-old farm child really be so innocent that she didn´t know about becoming a woman?
   Obligingly, Anna put her finger in her mouth; she brought it out tipped with red.
   Lib was abashed that she hadn´t examined the girls gums carefully enough on the first day. ”Open wide for a minute.” Yes, the tissue was spongy, mauve in patches. She gripped an incisor and wriggled it; slightly loose in its socket? ”Here´s another riddle for you,” she said, to lighten the moment.

   A flock of white sheep,
   On a red hill.
   Here they go, there they go,
   Now they stand still.
   ”Teeth,” Anna cried indistinctly.
   ”Quite right.” Lib wiped her hand on her apron.
[s.102]
Alun mielenkiintoisista dialogeista huolimatta Wonderin ensimmäinen puolikas laahaa välillä todella huolestuttavan verkkaisesti eteenpäin. Juoni tuntuu välillä pysähtyvän kokonaan ja jäävän herkuttelemaan Annan ja Libin yhteisillä kohtauksilla – ne menettävät tenhonsa hyvin nopeasti, kun homma ei tunnu etenevän minnekään. Annan syömättömyyteen liittyvät paljastukset eivät nekään tunnu oikein kiinnostavan ketään muuta kuin Libiä.

Wonderin lamauttava pysähtyneisyyden tunne toimi hyvin Huoneessa, jossa äidin ja pikkupojan yhteiselämän kuvaus oli viety huomattavasti kipeämmälle ja raadollisemmalle tasolle, mutta nyt Donoghue ei pysty kovasta yrittämisestään huolimatta repimään hahmoistaan irti tarvitsemiaan tunteita oikein missään vaiheessa. Tietynlainen hengettömyys unohtuu kuitenkin Wonderin lopun tapahtumien myötä, kun salaisuudet paljastuvat ja yllättävän toiminnalliset osuudet alkavat. Niiden myötä Donoghuen historiallinen romaani onnistuu saavuttamaan päätepisteensä varsin tyydyttävällä tavalla ja viemään aloittamansa tarinan loppuun asti – tosin melko velvollisuudentuntoisesti.

Wonder on hyvä ja mielenkiintoinen romaani, joka kuitenkin jää yllättävän intohimottomalla tavalla kerrotuksi kokonaisuudeksi. Samalla tavalla syömättömyyden ja itsemääräämisoikeuden kaltaisista teemoista ammentavan Kangin The Vegetarianin ylilyövään synkkyyteen tykästyneille Wonder voi olla liian karu ja yksioikoinen lukukokemus, jolla on kuitenkin lopulta paljon annettavaa kärsivälliselle lukijalle.


Petterillä verensokerit lähtevät jyrkkään laskuun viimeistään 4-5 ruoattoman tunnin jälkeen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Picador
Sivumäärä: 291
Kansikuva: Joanna Thomson
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?



Holly Bournen Normaali-trilogian avausosa Oonko ihan normaali? on terävää ja ajankohtaista nuortenkirjallisuutta kannesta kanteen. Bourne onnistuu tuomaan lajityyppiin feminismiä ja mielenterveysongelmia käsitellessään uudehkoja tuulahduksia, jotka onnistuvat jättämään genren kliseisimmät piirteet suht hyvin alleen.

16-vuotias Evie on mielenterveyskuntoutuja, joka on onnistunut kolmen vuoden kamppailun jälkeen saamaan niskalenkin pakko-oireisesta häiriöstä. Uudessa koulussa aloittaminen jännittää, varsinkin kun Evietä sairauden keskellä tukenut paras kaveri Jane keskittyy lähinnä poikaystäväänsä. Evie päättää pitää OCD-taustansa salassa uusilta ystäviltään, koska ei ole varma siitä, kuinka Amber ja feministinen Lottie reagoisivat Evien ongelmiin – tyttö ei haluaisi mitään muuta niin paljon kuin olla samanlainen nuori kuin muutkin. Viimeistään vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa alkavat kuviot osoittavat kuitenkin Evielle itselleen, että ”normaali” on hyvin venyvä käsite.

Oonko ihan normaali? seuraa Evien tasapainoilua oman mielenterveytensä ja ongelmiensa salailun kanssa – valheellinen ja kulissien ylläpitoon keskittyvä arki vaikuttaa Evieen ja kuormittaa tämän elämää entisestään, ja lukija arvaa jo romaanin alkupuolella, ettei tuossa voi käydä hyvin. Bournen nuortenromaanista löytyy yllättävä määrä traagisuutta, ja esimerkiksi Evien mielessä käymät, itsesyyttelyyn keskittyvät monologit ovat riipaisevaa luettavaa.
Jos äidilläni olisi syöpä tai isä jäisi auton alle tai jotain, se ei olisi minun syytäni. Se olisi kauheaa, mutta sillä ei myöskään olisi mitään tekemistä minun kanssani. Se tapahtuisi, koska elämä oli julmaa ja epäreilua, ja paskoja juttuja sattuu joskus. Mutta minä… Minä ja ongelmani, ne olivat olemassa ainoastaan, koska en ollut tarpeeksi vahva. Koska olin heikko, enkä saanut otettua itseäni niskasta kiinni niin kuin kaikki muut. Tiedän että Sarah olisi eri mieltä, mutta siltä minusta tuntui… [s.340]
On kuitenkin mielenkiintoista, että Bournen nuortenromaani ei missään vaiheessa valahda disneymäiseksi ”voit olla juuri sellainen kuin olet” -propagandaksi. Sekä Evien että myös muiden romaanin nuorten ongelmia kuvataan unohtamatta muistuttaa siitä, kuinka myös Evien ikätoverit yrittävät peitellä pulmiaan. Niiden paljastuminen ja käsitteleminen toimivat hienoina sivujuonteina Evien oman tarinan rinnalla.

Evie perustaa uusien kavereidensa kanssa epätasa-arvon purkamiseen (tai ainakin siitä purnaamiseen) keskittyvän ryhmän. Bournen feministiseksi yltyvä proosa ei missään vaiheessa muutu saarnaavaksi tai liian päällekäyväksi, ja se nousee yllättäen ongelmaksi – Evie ja kumppanit pyörittelevät tapaamisissaan kuukautissuojapakkausten vaaleanpunaisen perusvärin kaltaisia, mutta vähän varttuneempien lukijoiden näkökulmista itsestäänselviä teemoja menemättä niihin sen syvemmälle. Mitään kovin suurta kapinahenkeä Oonko ihan normaali? ei siis lietso, mutta onnistunee osoittamaan teini-ikäisille nyky-yhteiskunnan epäsuhtaisia piirteitä varsin konkreettisesti.

Evien ja kumppaneiden feminismiharrastus saa kuitenkin koomisia mutta vähän kyseenalaisiakin muotoja pitkin matkaa. Tytöt ovat ensinnäkin kovasti mollaamassa romaanin poikapuolisia hahmoja jatkuvalla syötöllä, ja vastustamattoman hyvännäköiset teiniuroot on kuvattu lopulta epäloogisesti toimiviksi ääliöiksi, joita Evie on kuolaamassa jatkuvasti. Toisaalta Bourne onnistuu näin kuvaamaan jälleen kerran onnistuneesti nuorten hahmojensa ristiriitaisia tunteita ja toimia hankalissa tilanteissa. Kerronnan siirappisimmat kohtaukset eivät kuitenkaan ihan istu meininkiin mukaan.
Otin puhelimeni esiin kuluttaakseni aikaa lukemalla uudelleen viestejämme. Laskin kuinka monta viestiä hän oli lähettänyt minulle ja kuinka monta minä hänelle. Olin lähettänyt tarkalleen kaksi enemmän, mikä tarkoitti, että minun piti olla vastaamatta kahteen, jotta hän ei ajattelisi minun olevan liian innokas. Kuljetin kenkäni kärkeä hänen pihansa sorassa, piirsin pieniä pyörteitä, peitin ne ja piirsin uudestaan.
   Guy oli vaihtanut päälleen laivastonsinisen hupparin, joka sai hänen silmänsä pomppaamaan ulos hänen päästään ja tanssahtelemaan. Ei tietenkään kirjaimellisesti. Hänellä oli käsissään narua, ruuvimeisseli ja sakset.
   ”Lähimpään puistoon.”
   Kikatin taas ja peitin Converseni pyyhkäisyllä sydämen, jonka olin piirtänyt.
[s.241]
Oonko ihan normaali? on mainiota ja yllättävän monitasoista nuortenkirjallisuutta, joka onnistuu käsittelemään hankalia teemoja virkistävästi ja koukuttavasti. Myöhemmin ilmestyviin Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja Mitä tytön täytyy tehdä? -osiin jää kuitenkin parantamisen varaa – on mielenkiintoista nähdä, miten Bourne jatkaa sarjaansa siirtyessään kuvaamaan tapahtumia Amberin ja Lottien näkökulmista.


Petter myöntää tarkistavansa välillä turhan monta kertaa ulko-oven lukkoon menemisen.

Alkuteos: Am I Normal Yet?
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos:
Kristiina Vaara
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 402
Kansikuva: Usborne publishing
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 4. huhtikuuta 2017

M. R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö



M. R. Careyn Maailman lahjakkain tyttö on piristävän raikas tuulahdus paikalleen jääneeseen zombiekauhuun. Omaperäisyydestään huolimatta Careyn romaani tuntuu Isaac Marionin zombiepojan ja ihmistytön välille syntyvää rakkautta kuvaavan Warm Bodies -romaanin sekä sienizombieruton runtelemassa maailmassa matkaavien Joelin ja Ellien reissua seuraavan The Last of Us -kauhuvideopelin kaunokirjalliselta risteytykseltä.

Maailman lahjakkaimman tytön päähenkilönä tavataan armeijan tutkimuslaitokseen vangiksi joutunut Melanie. Älykkään tytön päivät koostuvat koulutunneista, joihin Melanie pääsee osallistumaan muiden lasten kanssa pyörätuoliin sidottuna – vihamielisten sotilaiden ja pelottavien tutkijoiden keskellä Melanieta opettava neiti Justineau tuntuu ainoalta tytöstä välittävältä ihmiseltä. Melanie kuitenkin tajuaa myös opettajansa pelkäävän häntä ja muita lapsia, jotka käyttäytyvät tietyissä olosuhteissa samalla tavalla kuin ulkomaailmassa parveilevat, nälkäisiksi kutsutut zombiet.

Melanie ja muut tutkimuslaitoksessa vankeina olevat lapset ovat saaneet tartunnan ulkomaailmassa riehuvasta, ihmisaivoihin kasvaimen tekevän sienizombierutosta, mutteivat ole muuttuneet jostain syystä kokonaan aivottomiksi lihansyöjiksi – nälkä pysyy aisoissa, kun sotilaat ja tutkijat nakkaavat hipiäänsä ihmishajun peittävää suojavoidetta ja lapset pistetään pakettiin pyörätuoleihin. Tilanne kuitenkin muuttuu nopeasti, kun tutkimuslaitos joutuu inhottavien survivalistien hyökkäyksen kohteeksi, ja Melanie pakenee kotinsa raunioista Justineaun ja muutaman muun selviytyjän kanssa aloittaakseen armottoman pitkän matkan kohti tuhoutuneen Lontoon liepeillä sijaitsevaa turvapaikkaa.

Melanie tuo kotinsa lavastettua koulumaailmaa ja myöhemmin romahtanutta ulkomaailmaa ihmetellessään mieleen The Last of Usin Ellien, joka toimii samalla tavalla tarinan sydämenä ja jaksaa pitää optimismin ja elämän liekkiä yllä julman väkivallan ja synkkämielisten kanssahahmojen keskellä. Carey osaa kuvata mielenkiintoisesti Melanien kehitystä ja ajatuksenjuoksua, jota neiti Justineaun opetukset ja jatkuva todellisen maailman ärsyketulva muokkaavat – kun tähän yhdistetään myös maailmanlopun keskellä varttuneen ja entisestä tietämättömän keltanokkasotilas Gallagherin sanailua koulussaan asioita oppineen Melanien kanssa, lopputuloksena on parhaimmillaan varsin sykähdyttävää luettavaa.
Kaksikerroksinen auto on rysähtänyt kaupan ikkunaan. Se on vähän kallellaan, ja kaikki sen ikkunat ovat pirstaleina. Haurastuneiden renkaiden pintakerrokset ovat irronneet kaarevina suikaleina kuin jonkin oudon hedelmän tummat kuoret. Missään ei näy verta tai ruumiita, mikään ei paljasta, mitä tälle kömpelölle muinaiselle jättivaunulle oikein tapahtui. Se vain tuli matkansa päähän juuri täällä, luultavasti hyvin kauan sitten, ja on seisonut paikallaan siitä lähtien.
  ”Sitä sanottiin bussiksi”, Melanie kertoo hänelle.
  ”Joo, tiesin sen”, Gallagher valehtelee. Hän on kuullut sanan, mutta ei ole koskaan nähnyt sellaista. ”Tietenkin se on bussi.”
  ”Kuka tahansa sai matkustaa niillä, jos vain osti lipun. Tai matkakortin. Kortti työnnettiin laitteeseen, laite luki kortin ja päästi kortinhaltijan bussiin. Bussit pysähtyivät ja lähtivät uudestaan liikkeelle, ne ottivat matkustajia kyytiin ja päästivät heitä pois. Ja teissä oli erityisiä kaistoja, joita pitkin vain bussit saivat ajaa. Ne olivat paljon parempia ympäristöille kuin se, että kaikki käyttivät omia autojaan.”
  Gallagher nyökkää hitaasti, aivan kuin mikään siitä ei olisi tuttua hänelle. Totuus kuitenkin on, että tämä kadonnut maailma on jotain mistä hän ei tiedä yhtään mitään ja jota hän tuskin koskaan edes ajattelee. Romahduksen lapsena hän oli huomattavasti kiinnostuneempi jonkun toisen leipäannoksesta kuin loistavan menneisyyden tarinoista. Totta kai hän käyttää jatkuvasti menneiden aikojen tuotteita. Hänen pistoolinsa ja veitsensä on valmistettu silloin. Samoin tukikohdan rakennukset ja suoja-aita ja suurin osa kalusteista. Humvee. Radio. Oleskeluhuoneen jääkaappi. Gallagher on talonvaltaaja imperiumin raunioissa, mutta hän ei tutki raunioita sen enempää kuin syömänsä lihan alkuperää. Useimmiten on parempi, jos sitä ei tiedä.
[s. 254–255]
Maailman lahjakkain tyttö on The Last of Usin ohella miellyttävän hahmovetoinen seikkailu elävien kuolleiden maailmassa – olen liian usein saanut seurata, miten erilaiset zombieteokset ovat sortuneet halpaan säikyttelyn ja muuttuneet lopulta tylsäksi verilöylyksi, jossa hahmot ovat päässeet näyttelemään lähinnä teuraseläinten rooleja. Onkin hienoa, että Carey on jaksanut syventää myös kliseisen oloisia sivuhahmoja niin, että neuroottisesti nälkäisten tutkimiseen suhtautuva tiedemies Caldwell ja ärtyisä Parks-kessu toimivatkin lopulta varsin mukavasti.

Lukijaa oikeasti kiinnostavat hahmot auttavat Maailman lahjakkainta tyttöä selviämään uuvuttavan pitkäksi venähtäneen keskivaiheensa läpi. Melanien ja kumppanien turvapaikanhakuoperaation kuvaaminen ei varsinaisesti romahduta romaanin laatua, mutta itseääntoistava nälkäisten ja survivalistien vältteleminen tuntuu turhauttavan tavanomaiselta – se muistuttaa harmittavan paljon limboa, johon esimerkiksi The Walking Dead ajaa itsensä säännöllisin väliajoin.

Miellyttävän erilaisen alun ja suvannoksi muuttuneen keskikohdan jälkeen Carey kuitenkin korjaa romaaninsa kurssia upealla tavalla. Lopun hurjat tieteiskauhukuvitelmat ja monipuolinen ja -vaiheinen loppurähinä repäisevät lukijan hienosti mukaan unettavan sisällön jälkeen – ihailin sitä, miten lopputaistelu ei ole ollenkaan niin nälkäisten harventamiseen keskittyvä kuin olisin ehkä kuvitellut, vaan konfliktit nousevat selviytyjien keskeltä. Carey osaa ovelasti kasvattaa romaanin ajan Melanien ja tämän matkatovereiden välillä kipunoivia jännitteitä ja viedä tilanteen varsin tyydyttävästi loppuun asti.

Carey ei tosin anna lukijan unohtaa Maailman lahjakkaimman tytön lopussakaan, että kyse on zombiemaailmanloppua kuvaavasta kauhukertomuksesta. Varsinaiset scifielementit nousevat pintaan vasta romaanin lopussa ja jäävät harmittavasti varsinaisen kauhutoiminnan jalkoihin. Careyn romaanin viimeiset luvut ovat täynnä pakokauhunomaista ja häiriintynyttä toimintaa, joka tyydyttää hurmeisuudellaan ja oivalla rytmityksellään lukijan verenhimon.
Lapset keskeyttävät hyökkäyksensä ja perääntyvät hänen ulottumattomiin.
   Mutta nyt lapsia on joka puolella. Gallagher ei pysty laskemaan, kuinka monta heitä on, mutta vaikuttaisi siltä, että kymmeniä. Satoja ehkä. Pieniä kalpeita kasvoja pilkistää hyllyjen välistä ja katoaa sitten näkyvistä. Rohkeimmat kerääntyvät käytävän päähän ja tuijottavat häntä avoimesti. He ovat varustautuneet kaikilla mahdollisilla aseilla veitsistä ja haarukoista katkenneisiin oksiin. Heistä on suurin osa alasti kuten pikkutyttö, mutta joillakuilla on outoja, sekalaisia vaatteita, jotka on luultavasti viety näyteikkunoista. Yhdellä pojalla on leopardikuvioiset rintaliivit, ne on vedetty vinoittain ylävartalon poikki ja sidottu alapäästä solkivyöhön, josta roikkuu koristeellisia avainrenkaita.
   Gallagherin ensimmäisenä näkemä pikkutyttö seisoo yhä lähettyvillä. Hän on vain astunut vähän taaksepäin ja tehnyt tilaa aseistautuneille lapsille. Hän pureskelee kuollutta rottaa tyynesti ja kiireettömästi.
[s. 333]
Maailman lahjakkain tyttö ei ole yhtään enempää tai vähempää kuin genrensä pikaisesti tarvitsemaa tekohengitystä. Se tarjoilee sekä syvällisen että mielikuvituksekkaan seikkailun, joka nousee The Last of Usin rinnalle yhdeksi viime aikojen laadukkaimmista zombeilla höystetyistä kauhuelämyksistä.


Alkuteos: The Girl with All the Gifts
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Juha Ahokas
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 407
Lajityyppi: psykologinen romaani, kauhu, toiminta
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksomin Hytti nro 6 kertoo junareissusta viimeisiään vetelevän Neuvostoliiton halki. Nuori suomalaistyttö pistetään majoittumaan Ulan Batoorin matkaavan junan kuudenteen kabinettiin yhdessä kummallisen venäläismiehen kanssa, ja luvassa on kiivaita keskusteluita ja mielenkiintoisia tarinoita aina yhtä surrealistiselta vaikuttavan Neuvosto-Venäjän ajoilta.

Juuri nuo tarinat tuovat mieleen Liksomin kirjallisen uran aloittaneiden lyhytproosakokoelmien kummalliset novellit – Yhden yön pysäkin ja Unohdetun vartin kanssa viihtyneet ovat varmasti kotonaan myös Liksomille Finlandia-palkinnon tuoneen romaanin kanssa. Toisaalta edellä mainittujen teosten ongelmat ovat mukana tälläkin kertaa, ja räikein pulmista eli traagisten tarinoiden itseään toistavuus paljastuu välittömästi, mikäli Hytti nro 6:a lukee vähänkin pidemmissä erissä. Monologien rakenteellinen samankaltaisuus ja niiden surrealistinen tragediallisuus alkavat huvittaa, kun kaikille tuntuu käyvän jatkuvasti kalpaten ja joku on koko ajan ryyppäämässä itseään hengiltä.
– Kova metsämies se oli, mutta joi kaikki rahansa. Minä ja pojat saimme elää nälkäkuoleman partaalla. Yhtenä pääsiäisenä se lähti asioille ja jäi sille tielle. Sen nuorempi veli toi minulle kuolinsanoman: mies oli tapellut humalapäissään ja saanut puukon mahaansa. Tämä velimies jäi sinne asumaan. Hyvä mies oli. Synnytin kolme tyttöä ja ne kuolivat kaikki. Sitten tämä velimies putosi kaivoon tuossa talon nurkalla ja hukkui. Pääsin tehtaalle siivoamaan ja elämä alkoi luonnistua. Vanhana akkana synnytin vielä yhden pojan. Se on nyt tuolla veljiensä mukana joella.
   Keittiön ruokakaapin takaa kuului hiljainen hiiren rapina.
   Minä olen niin tyytyväinen, että saan asua omassa talossa, vaikka olenkin koko elämäni vihannut tätä venäläistä mörskää.
   Mummo nousi, haki kaapista korppuja ja asetteli ne kauniisti kukalliselle posliinilautaselle tytön eteen.
   – Muuta en kaipaa kuin tundraa.
   Kun mies heräsi, hän ärähti.
   – Eukko puhuu puuta heinää kuin mikäkin Puškin.
[s. 73–74]
Hytti nro 6:n mielenkiintoiset monologit eivät jää kuitenkaan leijumaan ilmaan irrallisina kokonaisuuksina, vaan mukana on romaanin sisällön miten kuten yhteen nitova juoni. Tytön ja kiivasluonteisen venäläismiehen ystävyyden kehittyminen on mielenkiintoista seurattavaa, mutta romaanin itseään toistava, väliasemien kohdalla tehtävien pysähdysten rytmittämä juoni ei ole valitettavasti kaikkein vahvimmasta päästä.

Lisäksi romaanin päähenkilönä toimivan tytön taustojen ja tämän matkallelähdön syyn valottuminen ei ole kauhean kiinnostavaa teoksen muuhun sisältöön verrattuna – takaumat ajavat asiansa ja toki pilkkovat muuten niin ennalta-arvattavan romaanin itseään toistavaa rakennetta, mutta tarinan tähtihetket ovat muualla.

Ja noita mieleenpainuvia hetkiä on luvassa varsin ylenpalttisesti, sillä komeimmillaan Hytti nro 6 on suorastaan huikeaa luettavaa. Liksomin tarkat havainnot Venäjänmaasta ja mielenkiintoisten sivuhahmojen tarinoinnit ovat upea yhdistelmä, jolla hän onnistuu vangitsemaan jo menneen maailman ajankuvan kiinnostavasti paperille.
Taakse jää Habarovsk, ikkunattomien tehtaiden savut ja kevään sulattamat saastepilvet. Taakse jää Habarovsk, Siperian Pariisi, ajan patinoimien kivitalojen ornamenttikoristeet. Taakse jää raskaan teollisuuden ja öljynjalostamoiden tappama maa, hylättyjen, mätien teräsbetonilaattojen ympäröimä raskas kaupunki, jonka syrjäisillä kujilla naiset kävelevät korkeakorkoisissa turkiskengissä, taakse jää hajoamistilassa oleva, kiinalaisesta teräksestä rakennettu kaupunkikombinaatti ja haiseva kalasäilyketehdas. Taakse jää Habarovsk, heikosti valaistu kaupunki, väsynyt maa. Tuo oli vielä Habarovskia, hylätty teollisuusvyöhyke, istutettu mäntymetsä, kuolleena syntynyt rakenteella oleva lähiö, saastunut, sairas metsä, tiheä lehtikuusimetsä, ruokakassia kantava nainen, pääsihteereiden törkeästi retusoidut valokuvat puhelinpylväissä. Juna kiihdyttää vauhtia. Viides elementtirypäs, joita lähiöiksi kutsutaan, elämäntaistossa kaatuneita omakotitaloja, aava maa, kiinalaista metsää, kesantoa, yksinäinen yhdeksäntoistakerroksinen talo peltojen keskellä. Viimeisen tehtaan jämä kiitää junan opeudella kaukaisuudessa ohitse, sitten korpea, jänkää, kuusimetsää, japaninvuoria taivaanrannan takana, sakea ja haikuja. Tämä ei ole enää Habarovskia. Juna kulkee. Lumen alle sortunut talo, parinkymmenen puutalon kylä pensasvanhuksien joukossa, kaivoksen kultaisten valojen välke. Juna sukeltaa luontoon, jyskyttää halki lumisen aution maan. Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. [138–139]
Hytti numero 6 on onnistunut romaani, mutta se vaatii lukijaltaan melkoisesti kärsivällisyyttä ja kykyä heittäytyä kerronnan omintakeiseen rytmiin mukaan. Aikamatka Neuvostojen maahan toimii parhaiten pienissä erissä, ja siksi sitä voikin suositella esimerkiksi reissuun mukaan otettavaksi kirjaksi – Liksomin tarina on sopivan kevyttä ja helposti seurattavaa luettavaa, joka vie kuitenkin mennessään yllättävän tehokkaasti.


Petter ei ole koskaan käynyt Venäjällä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2011
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 187
Kansikuva: Martti Ruokonen
Lajityyppi: historiallinen romaani,
matkaromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja



Kalle Veirton nuortenromaani Ohut hauska kirja on juuri sellainen lukuelämys kuin mitä nimensä lupaakin. Kadonneen opuksen metsästämisen ympärille rakentuva hullunmylly on äärimmäisen tarkkaan rajattu mutta sitäkin intensiivisempi ja jännittävämpi kokonaisuus, jonka lukee helposti yhdessä illassa – useimmiten hymyssä suin.

Ysiluokan loppusuoralla kiitävät Ekku ja Iiro-Matias saavat yksiniitiseltä äidinkielenopettajaltaan peruskoulun viimeisen tehtävänannon: parhaiden kaverusten pitää lukea kaunokirjallinen teos ja tehdä siitä arvioiva teksti. Pojat pääsevät ikivanhan kirjalistan myötä Ohut hauska kirja -romaanin jäljille, ja oman keskiarvonsa kohentamisesta haaveileva Iiro-Matias aloittaa pakkomielteisen kirjan etsimisen. Ekku pysyttelee kaverinsa kirjajahdissa mukana, mutta alkaa väkisinkin huolestua, kun sekä orastava suhde ihanaan Helinään että oppivelvollisuuden päättymistä juhlistavat bileet alkavat olla vaakalaudalla.

Ohut hauska kirja eroaa nuortenromaanien enemmistöstä merkittävimmin tarinan kertojana toimivan päähenkilönsä kautta. Ekku Närvänen ei ole esimerkiksi John Greenin tuotannon miespuolisten päähahmojen kaltainen pakkomielteinen kummajainen, vaan huomattavasti tasaisempi kaveri, jolla sekä koulu että kuviot vastakkaisen sukupuolen kanssa tuntuvat olevan varsin hyvin kohdillaan. Huomattavasti erikoisempi tapaus onkin Iiro-Matias, jonka toimet johdattavat kaksikon seikkailuun, ja Ekku seuraa lojaaliuttaan perässä. Veirton ratkaisu nostaa kahden kaveruksen muodostaman duon hiljaisempi puolisko pääosaan omassa teoksessaan toimii erinomaisesti ja tekee kokonaisuudesta heti paljon raikkaamman oloisen.

Veirto ei ole kuitenkaan tehnyt Ekusta pelkkää persoonatonta kuorta, jonka läpi lukija voi seurata romaanin tapahtumia. Hahmon sisäinen monologi ja huulenheitto ovat huvittavan korostetussa aikuismaisuudessaan ja sarkastisuudessaan mielenkiintoista luettavaa, ja ne maalaavat tarvittavia lisäsävyjä muuten varsin yksinkertaiseen ja typistettyyn tarinaan.

Ohut hauska kirja tuntuu hyvällä tavalla täsmätuotteelta, joka on suunnattu mediassa lukuinnottomaksi ja helposti tylsistyväksi leimatulle nuorisolle. Romaanin jokaisesta luvusta löytyy ovelia koukkuja ja käänteitä, jotka ovat muuttamassa kirjajahdin ja tarinan suuntaa jatkuvasti. Veirton kertomus etenee hyvin vahvasti toiminta edellä eikä taatusti päästä lukijaansa tylsistymään.

Huimaava etenemisvauhti ei riitä kuitenkaan peittämään teoksen heikkoja kohtia, joista suurimman muodostavat todella ohuiksi jäävät sivuhahmot. Iiro-Matias ja Ekku tulevat lukijalle motiiveineen ja ajatuksineen edes jollain tavalla tutuiksi, mutta on harmillista, että esimerkiksi Ekun tyttöystäväehdokas Helinä jää todella etäiseksi hahmoksi. Tämän kanssa asioidaan romaanissa pelkästään puhelimen välityksellä, ja pahimmillaan nuorenparin viestintä valahtaakin varsin epäuskottavaksi ja vaivaannuttavaksi.
Minäkin kaivoin kännykän esille ja huomasin saneeni suunnilleen sata Whatsapp-viestiä.
   Eli arkikielellä viisi.
   Ne olivat kaikki Hölinältä. Hölinä oli yhtä kuin Helinä, naapuriluokalta. Hän oli syy siihen miksi illan varustukseen kuului muutakin kuin juomat, lastut ja makkarat.
   ”Kelpaavatko vetimet herralle?” Hölinä kysyi ensimmäisessä viestissään.
   Kuvassa hän poseerasi tukka palmikolla hempeässä kesämekossa.
   Kuvaa piti kehua.
   Olin laiminlyönyt velvollisuuteni, ja se näkyi seuraavissa viesteissä.
   ”Ai, ei kelpaa vai? Miksi vaikenet, mikä vikana?”
   ”Erittäin bueno”, vastasin.
   Laitoin vielä lisää volyymia:
   ”Kuin kesätuulen lämmin hönkäys. Ja siis todella ihana. Kuten myös kantajansa.”
   Päälle tulivat peukut sun muut.
   ”Kiitos, tapaamme sitten kello 16.30. Olet mahtava!” Hölinä vastasi.
[s.57–58]
Ohuen hauskan kirjan nimi pitää sisällään sekä sen vahvuuden että heikkouden – viihdyttävä ja sujuvasti etenevä tarina onnistuu kuitenkin varastamaan lukijan huomion. Poikien kirjaseikkailu on kaikessa rajattuudessaan ja yksioikoisuudessaan oman aikansa tuote, joka varmasti vetoaa nuorempiin lukijoihin. Veirton nuortenromaani löytänee tiensä helposti ja täysin ansaitusti yläkoulun äidinkielentuntien kirjalistoille.


Petter luki yhdeksännen luokan loppukeväällä Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen,
joka vei mennessään vielä
Ohutta hauskaa kirjaakin tehokkaammin.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Karisto
Sivumäärä: 151
Kansikuva:
Petri Latvala
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa


Huikealla Little Been tarinallaan minut aikoinaan hurmannut Chris Cleave tekee uusimmalla Sodassa ja rakkaudessa -romaanillaan lähes samanveroisen kaunokirjallisen hattutempun. Toisen maailmansodan melskeisiin sijoittuva teos tarjoaa lukijalleen Minna Rytisalon Lempin ja Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren kaltaisen reilusti erilaisen ja raikkaan sotaromaanin, joka viihdyttää ja koukuttaa uskomattoman tehokkaasti.

Parempiosaisen Northin perheen omapäinen tytär Mary päättää toisen maailmasodan syttyessä kantaa kortensa kekoon ilmoittautumalla vapaaehtoiseksi kotirintaman tarpeisiin. Himoittu vakoojattaren pesti paljastuukin Lontooseen jätettyjen vammaisten ja värillisten lasten opettamiseksi – tästä on kiittäminen Maryn rakastaja Tom Shaw´ta. Tom on keplotellut itsensä hyvään asemaan opetusministeriössä, muttei pääse hänkään sotaa pakoon, kun miehen kämppis ja paras ystävä Alistair lähtee vapaaehtoisesti näyttämään natseille kaapin paikan. Sota muuttaa paitsi kaverusten mutta myös Maryn ja Tomin suhteen lopullisesti.

Lempin ja Painovoiman sateenkaaren tavoin myös Sodassa ja rakkaudessa kuvaa toista maailmansotaa erilaisesta näkökulmasta seuraten siviilien edesottamuksia ja keskinäisiä kahinoita pommitusten keskellä – välillä tosin käydään Alistairin seurassa sotimassa vaikkapa Maltalla. Varsinaisten sotakohtausten uupuminen ei juurikaan haitannut Rytisalon ja Pynchonin tunnelmaltaan vahvoissa ja runsaissa teoksissa, ja kun tajusin Alistairin sotaretkien saavan Cleaven romaanissa varsin suuren roolin, jännitin sopivatko ne lainkaan kotirintaman tapahtumien sekaan.

Pelko oli kuitenkin täysin aiheeton, sillä Cleave osaa rytmittää Lontoon-pään tapahtumia Painovoiman sateenkaaren surrealistisen sävyisillä rintamakuvauksillaan. Ne näyttävät sodankäynnin järjettömyyden Alistairin ja tämän aseveljien kammottavien fyysisten ja psyykkisten vammojen muodossa.
Kun hän nousi pannakseen purkin takaisin hyllylle, hän näki tähtiä. Hän oli laihtunut. Niin he kaikki. Upseerit ja miehet laahustivat kolme numeroa liian pienissä asepuvuissa; jokaisen vyöhön oli tehty lisää reikiä, jokaisen kaulus roikkui höllästi. Heidän varuskuntansa oli joukko laihoja poikia, jotka näyttelivät sotilasta. Ei olisi ollut mitenkään yllättävää huomata, että heidän parransänkensä ja arpensa olisi piirretty kasvomaalilla.
   Kynsinauhat vuotivat verta. Kaikki yskivät. Viikkokausia miehet olivat seisseet rivissä suojavarustuksilla ja katselleet jyrkkää rinnettä peittäville pengerryksille. Siellä korjattiin ankaran valvonnan alla satoa saaren yhteissäännöstelyä varten. Nälkiintyneet miehet olivat tulla hulluiksi katsellessaan, miten mantelit ja aprikoosit kypsyivät vajaan parinkymmenen metrin päässä alapuolella. Varuskunnalla oli lempinimet jokaiselle maanviljelijälle, jokaiselle pengerrykselle, jokaiselle puulle. Apunaan tykistön tähystyskiikarit, jotka oli asetettu kaltevuusmittarin kanssa millintarkasti suoraan hiekkasäkein tuetuille ja vakautetuille jalustoille, patterin koulutetut tähystäjät valvoivat jokaisen yksittäisen viikunan kypsymistä, antoivat sille numeron sotilaallisessa järjestelmässä ja pitivät kirjaa sen poimintapäivästä.
   Viime aikoina miehet olivat alkaneet jaella hedelmille sotilasarvoja: tuosta leveäpersepäärynästä tuli majuri, tuosta omahyväisestä luumusta prikaatinkenraali. Kun ruokaa haettiin. he seisoivat asennossa ja tekivät kunniaa kuorma-autoille niiden lähtiessä varastolle. Kun joku maanviljelijä söi aidan takana tomaatin, miehet tiesivät sen. He seisoivat rivissä suojavarustuksilla ja paukuttivat suuttumustaan kattilankansilla. Ja silti Tomin hillopurkki oli avaamattomana Alistairin huoneen ampuma-aukon syvennyksessä. Jos hän avaisi sen, tomu pääsisi kaikkeen mistä hän välitti.
[s. 343–344]
Cleaven romaanista löytyy sodan kurjuuden ja rumuuden vastapainoksi yllättävän iso annos ihmissuhdesotkuja, jotka eskaloituvat melkoisen saippuaoopperan puolelle. Mary, Tom ja muut hahmot elävät Lempin hahmojen tavoin omassa kuplassaan, jonka teekutsuja ja tavallista elämää harmittavan pitkäksi venyvä sota on koko ajan häiritsemässä. Erityisen hienosti Cleave kuvaa tätä Maryn kautta, kun seurapiirielämään kyllästynyt nuori nainen joutuu haihatteluidensa takia vaarallisiin tilanteisiin vapaaehtoistyön kautta – on ihan turha kuvitella, että ainoastaan rintamalle joutuneelle Alistairille kävisi huonosti.

Olisi väärin väittää Sodassa ja rakkaudessa -romaania viihteelliseksi ja jotenkin romanttiseksi kokonaisuudeksi, johon sen kummallisesti suomennettu nimi viittaa. Edellä mainittu ihmissuhteiden runsas käsittely eivät nimittäin ollenkaan vie Cleaven sotaromaanilta pontta pois. Saippuaoopperamaisuus istuu hahmovetoiseen tarinaan yhtä luontevasti kuin Jonathan Franzenin Purityssa, joka tasapainotteli samalla tavalla synkemmän ja kevyemmän materiaalin välillä.

Cleave ei aina avaa hahmojensa motiiveja kunnolla – rempseä ja uhkarohkea Mary tekee kaikkea huimapäistä ja epäsovinnaista romaanin halki näköjään siksi, että tämän luonne sattuu nyt olemaan sellainen. Myös muut hahmot tuntuvat varsinkin romaanin alussa hivenen latteilta ja yksipuolisilta, mutta onneksi Cleave korjaa kurssia tarinan edetessä. Sodan käänteet ja tapahtumat muuttavat hahmoja vähän kerrassaan varsin uskottavilla tavoilla, ja esimerkiksi romaanin alun ja lopun Mary ovat aivan eri ihmisiä.

Cleave lyö pöytään vielä yhden, hyvin epäcleavemaisen kortin mukaan – varsin persoonallista mutta hauskaa dialogia, joka tuo romaaniin mukaan ihan omanlaistaan tunnelmaa. Hahmojen sopivan itsetietoinen ja -ironinen peribrittiläinen rupattelu tuntuu alun oudoksunnan jälkeen varsin luontevalta ja raikkaalta esimerkiksi Lempin vakavamieliseen tarinaan verrattuna.
”Minä olen joen pohjoispuolelta. Camdenista.”
   ”Hoh-hohdokasta. Entä mitä sinä siellä puuhailit ennen kuin aloit te-tehdä mitä armeija määrää?”
   ”Olin vähäpätöinen apulaiskonservaattori Taten taidemuseossa. Keittelin teetä ja muistutin iltasiivoojille, ettei tauluja sovi putsata Vimillä.”
   ”Täytyy ihmetellä, miten kansakunta pärjää ilman sinua.”
   ”No, sinä olit kai Canterburyn arkkipiispa?”
   ”Minä olen näyttelijä. Nä-näyttämöllä tämä änkytys häviää.”
   ”Ja sitten värväydyit tänne?”
   ”Ty-tympäisi olla aina Toinen murhaaja. Ja tässä sitä nyt ollaan. Ha-harjoittelen, jotta pääsisin ensimmäiseksi.”
   ”Ja miltäs nyt tuntuu?”
   ”Rooliasut ovat aika tylsiä, mutta eipähän tarvitse opetella liikaa re-repliikkejä.”
   ”Sopii toivoa, ettei tämä näytelmä päädy koskaan West Endiin.”
   ”Amen.”
[s.57 – 58]
Rohkeasti ja persoonallisesti erilaisia aineksia yhdistelevä Sodassa ja rakkaudessa toimii kokonaisuutena kaikkea muuta kuin pelkän pyhän hengen varassa. Se on omanlaisensa tuulahdus ummehtuneeseen lajityyppiinsä ja ehdottomasti yksi alkuvuoden parhaista romaaneista.


Petter on niin ikään änkytyksestä kärsineenä huomannut,
että se on unohtunut kokonaan amatööriteatterin lavalla.

Alkuteos: Everyone Brave Is Forgiven
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 471
Kansikuva: Shutterstock
Lajityyppi: historiallinen romaani,
psykologinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Hendrik Groen: Viimeiset villitykset

Hendrik Groen -taitelijanimen taakse piiloutuvan kirjoittajan päiväkirjaromaani Viimeiset villitykset seuraa amsterdamilaisen palvelutalon arkea. 83-vuotiaan Groenin ja tämän ystävien vuoteen 2013 mahtuu muun muassa Vanha vaan ei vainaa -kerhon perustamista ja vanhainkodissa riehuvan, akvaariokalojen murhaamiseen keskittyvän rikosaallon ihmettelyä.

Viihteelliseksi lukemiseksi tarkoitettu Viimeiset villitykset ei ole kuitenkaan järin hauska kirja. Groen mainitsee päiväkirjamerkinnöissään äärimmäisen harvoin siitä, että vanhusten luona kävisi esimerkiksi lapsia perheineen tervehtimässä mummoa tai vaaria – palvelutalo tuntuu vihonviimeiseltä paikalta, jonne kukaan ulkopuolinen ei haluaisi tulla työhönsä kyllästynyttä ja ylikuormittunutta henkilökuntaa lukuun ottamatta.

Groenin ja kumppaneiden suhde yhteiskuntaan tuntuu miltei kafkamaisen yksipuoliselta, kun palvelutalon asiakkaat saavat lukea lehdistä päivittäin vanhustenhuoltoa koskevista uusista säännöksistä ja säästötoimenpiteistä. Groen kuvaa laitostumisen seurauksia näyttämällä, miten kaoottiselta jatkuva ja ristiriitainen huonojen uutisten virta tuntuu rauhallista palvelutaloelämää viettävän vanhuksen näkökulmasta.
Hoivayhtiön hallitukselta on lähtenyt kaikille asukkaille tiedote ”uudelleenarvioinnista tässä ja muissa laitoksissa. Kun johtajat käyttävät tätä sanaa, kannattaa olla varuillaan: uudelleenarviointi merkitsee nimittäin säästöjä ja uudelleenorganisointia.
    Kirjeestä: ”Uudelleenarviointi tulee ajan myötä parantamaan hoidon laatua.”
    Niin, niin. Puuttuikin enää aikomus ”antaa vanhainkoti takaisin vanhuksille.” Siinä hoivayhtiö Eveanin spin doctor jätti käyttämättä hienon tilaisuuden.
    Pääministerimme Rutte aikoi myös antaa Alankomaat takaisin alankomaalaisille. Oletteko huomanneet niin tapahtuneen?
[s.182–183]
Kun Groen toteaa ensimmäisissä merkinnöissään, ettei edes pidä vanhuksista, lukija ei taatusti osaa edes aavistaa, minkälaista kyytiä onkaan luvassa. Groen näet pilkkaa romaaninsa aikana seniilimpiä palvelutalon asukkaita varsin ronskein sanankääntein, ja tällainen mollaaminen tuntuu todella tympeältä. Oli kyseessä lopulta itseironia tai mikä hyvänsä, niin pahimmat revittelykohdat vievät muuten kepeään kerrontaan keskittyvän Viimeiset villitykset vaarallisille vesille. On harmillista, että kun iäkkäämpi väestönosa pääsee kerrankin esille valtavirtaviihteessä, niin heti lähdetään halvalle inhorealismin tielle.
Perjantaisin on Liikunnan iloa senioreille -jumppatuokio. Silloin kaikki vanhat kanat kaakertavat käytävillä mitä erikoisimmissa jumppa-asuissa kohti ”voimistelusalia.” Daameilla ei ole kerrassa mitään häpyä, eikä se ole kaunis näky. Luisevan laihat tai päinvastoin paksut hyllyvät jalat vaaleanpunaisissa trikoissa, muinaisten rintojen murheelliset jäännökset liian piukoissa paidoissa. Rupsahdus näyteikkunassa. Minun kaltaiseltani vanhemmalta herralta on siinä liikunnan ilo kaukana.
   Tapahtumapaikka: vähän käytetty kokoushuone, jossa pöydät on työnnetty laidoille ja tuolit aseteltu ympyrään. Liikunta tapahtuu etupäässä istualtaan, jotta pyörätuolin käyttäjät eivät pahottaisi mieltään. Iloisen musiikin tahtiin heilutellaan käsiä ja jalkoja. Ja ähkitään. Ja julistetaan suureen ääneen, mitä vaivat estävät tiettyjen liikkeiden suorittamisen: ”En minä tätä voi, kun minulla on tämä stooma.”
[s.27–28]
Muutenkaan Viimeisten villitysten hahmoissa ei ole paljoa hurraamista – ohuimmaksi jää juuri Groen, jonka menneisyyttä ja syitä tämän perheen poissaoloon avataan varsin niukasti. Toisaalta Groen on jätetty taka-alalle jotta muut palvelutalon vanhukset saisivat käsittelyaikaa, mutta nämäkään eivät syvene oikeasti mielenkiintoisiksi hahmoiksi.

Kyseenalaiset aiheen käsittelytavat ja harvinaisen ohueksi ja mielenkiinnottomaksi jäävä juoni tekevät Viimeisistä villityksistä tähänastisen kirjavuoden kiusallisimman pohjanoteerauksen. Hyvän mielen lukemista etsivien kannattaa pysytellä tästä mahdollisimman kaukana.
”Eihän ennen vanhaan mitään pakastimia ollut, meillä kotona piti ensin syödä vanha leipä loppuun, ja siksi me söimmekin oikeastaan aina vanhaa leipää emmekä ikinä tuoretta, koska äiti osti aina liikaa leipää, kun eihän sitä koskaan tiedä, ja vasta kun se oli homeessa, sen sai heittää sorsille.”
   Loputtomia virtoja tyhjänpäiväisiä sanoja, jotka tukahduttavat kuin rikkaruohot kaiken alleen. Ilman ajatusta. Ilman merkitystä. Pakonomaisesti. Sanojen tarkoitus on vain tehdä ympäristölle selväksi, ettei puhuja ole vielä kuollut vaan että hänellä on vielä vaikka kuinka paljon sanottavaa. Mutta kiinnostaako se ketään, sitä puhujat miettivät harvoin, sillä muuten he pitäisivät paljon useammin suunsa kiinni
. [s.226–227]


Alkuteos: Pogingen iets van het leven te maken –
Het geheime dagboek van Hendrik Groen, 83 ¼ jaar

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Sanna Van Leeuwen
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 380
Kansikuva: Victor Meijer
Lajityyppi: päiväkirjaromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 2. maaliskuuta 2017

Jessie Burton: Nukkekaappi


1600-luvun Amsterdamiin sijoittuva Jessie Burtonin Nukkekaappi-esikoisromaani tarjoilee konstailemattoman viihteellistä historiallissävytteistä jännitystä.

17-vuotias Petronella ”Nella” Oortman naitetaan amsterdamilaisen Johannes Brandtin puolisoksi. Nellan suuret ja romanttiset haaveet avioliitosta romuttuvat kertaheitolla, kun uuden kodin tunnelma on jatkuvasti pakkasen puolella  Johanneksen Marin-siskokin vain kettuilee nuorelle vaimolle ja itse isäntäkin tuntuu viettävän aikaansa mieluummin töissä kuin tuoreen elämänkumppaninsa kanssa.

Johanneksella on kuitenkin sen verran pelisilmää, että tämä tulee ostaneeksi Nellalle häälahjaksi yhdeksällä huoneelle varustetun, kaappiin rakennetun nukkekodin. Salaperäinen miniatyristi alkaa lähetellä Nellalle häälahjan huoneisiin tarkoitettuja nukkeja ja tavaroita, jotka ennakoivat todellisen maailman puolella tapahtuvia onnettomuuksia.

Nukkekaapin alku on hillittömän hyvä, kun Nella pöllähtää keskelle Brandtien salaisuuksia kuhisevaa huushollia. Burtonin hahmoilleen kirjoittama dialogi kiusoittelee lukijaa melkeinpä ärsyttävän itsetietoisesti, kun hahmot eivät paljasta toisilleen oikeasti tärkeitä asioita – pian käynnistyvät traagiset tapahtumat kuitenkin romuttavat kulissit kertaheitolla. Lavasteiden tuhoutumiseen asti Burton onnistuu vetelemään taitavasti juuri oikeista koukuista pitääkseen tarinansa vireen yllä.
”Jeesus armahda”, Cornelia mutisee. ”Otto oli oikeassa. Tästä tulee kamala talvi. Miksi rouva haluaa Kalverstaatille?”
   ”Viemään viestin”, Nella vastaa närkästyneenä Cornelian tuttavallisesta kuulustelusta.
   ”Kenelle?”
   ”Ei kenellekään. Yhdelle käsityöläiselle.”
   ”Vai niin.” Cornelia hytisee. ”Talven lihat täytyy hankkia pian ja niillä on pärjättävä ainakin maaliskuuhun. Kummallista, ettei se mies ole vielä toimittanut mitään.”
   ”Kuka?”
   ”Antaa olla”, Cornelia sanoo, katselee kanacaa ja pujottaa kätensä Nellan kyynärtaipeeseen. ”Ei kukaan.”
[s.68]
Nukkekaapin juoni käänteineen toimii halki romaanin erinomaisesti. Burton osaa luotsata tarinaansa eteenpäin varmaliikkeisesti ja annostella yllätyksiä yhtä onnistuneella tahdilla kuin mihin S. K. Tremayne ylsi Jääkaksoset-jännärissään. Nellan tarinasta löytyy koukkuja ja yllätyksiä aina viimeisiltä sivuiltakin, ja toinen toistaan suuremmat paljastukset ja tapahtumat muovaavat Brandtin huushollia kohtuuttoman kovalla kädellä.

Historiallinen Amsterdam levittäytyy lukijan eteen ennen kaikkea vähemmän mairittelevat puolet etualalla – näin Burton tulee korostaneeksi turhankin inhorealistisesti maalla kasvaneen Nellan totuttelemista painajaismaiseen kaupunkiasumiseen. Tätä tasapainottavat toisaalta hetket, joina Burton onnistuu varsin vähäeleisesti osoittamaan, kuinka vähän me ihmiset olemmekaan muuttuneet neljänsadan vuoden aikana hyvänä esimerkkinä toimii kohtaus, jossa Brandtin huushollin naiset asioivat kaupungilla afrikkalaistaustaisen Otto-palvelijansa kanssa.
Harvassa ovat ne vastaantulijat, jotka eivät hämmästy nähdessään Oton naisten kanssa. Toisinaan ilmeet jäykistyvät epäluuloisiksi, toisinaan taas halveksuviksi tai suorastaan pelokkaiksi. Jotkut ovat peittelemättömän lumoutuneita, jotkut välinpitämättömiä, mutta he jäävät vähemmistöön. Kun he kääntyvät Warmoestraatilta kohti Vanhaakirkkoa, matalalla penkillä oven vieressä istuva isorokon arpeuttama mies korottaa ääntään Oton mentyä ohitse.”Minä en saa töitä, mutta teillä on palkollisena tuollainen elukka!”
   Marin hidastaa, Cornelia pysähtyy kokonaan. Hän kääntyy ja heristää nyrkkiään muutaman sentin päässä miehen arpisesta ihosta.”Tämä on Amsterdam, reikänaama”, hän sanoo.”Paras mies voittakoon.”
[s.121]
Nukkekaapin suurimman kompastuskiven muodostavat kuitenkin sen vääjäämättä laimeiksi jäävät hahmot, jotka eivät tunnu reagoivan traagisiin juonenkäänteisiin oikein millään tavalla. Sitä vastoin Nellasta kasvaa Nukkekaapin aikana vähän turhan roisin harppauksin kovapäinen pelinainen, joka onnistuu pitämään miehensä bisnekset pystyssä uskomattoman taitavasti. Epäloogisesti toimivat ja kehittyvät hahmot eivät sinänsä häiritse vahvasti juonivetoista lukukokemusta, jonka nopeatahtisuus vie lukijan huomion pois epäjohdonmukaisuuksista.

Burtonin esikoisteos on taitavasti kerrottu ja annosteltu aikamatka Brandtin perheen murhenäytelmän keskelle. Nukkekaappi onkin mainio pelinavaus sekä kuluvalle kirjavuodelle että Burtonin kirjailijuudelle.


Petter ei tykännyt lapsena autoleluilla leikkimisestä.

Alkuteos: The Miniatyrist
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos:
Markku Päkkilä
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 424
Kansikuva:
Dave Hopkins ja Katie Tooke
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu