sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Angie Thomas: Viha jonka kylvät


Angie Thomasin nuortenromaani Viha jonka kylvät on omalaatuinen ilmestys kaikessa kunnianhimoisuudessaan ja yhteiskuntakriittisyydessään  se on karhea ja varsin uskottava kuvaus mustaan väestöön kohdistuvasta poliisiväkivallasta. Thomas onnistuu antamaan ilmiölle kasvot niin kiinnostavasti, että Starr-paran tarina vetoaa varttuneempien lukijoiden ohella taatusti myös nuorempaan yleisöön.

16-vuotias Starr joutuu onnettoman illan päätteeksi katsomaan vierestä, kuinka valkoihoinen koppalakki ampuu tytön lapsuudenystävän. Starr temmataan mukaan avaintodistajaksi koko mustan väestön asuinaluetta ja asemaa ravistelevaan oikeusjuttuun, jota riepotellessaan media syventää vastakkainasettelua entisestään – ammutusta Khalilista leivotaan vuorotellen niin marttyyriä kuin kohtalonsa ansainnutta syrjäytynyttä narkkariakin.

Yhteiskunnallista levottomuutta ja oikeudenkäyntiä varjostavat myös mustan yhteisön sisäiset ristiriidat – Starrin perhe temmataan mukaan paikallisen lökäpöksyjengin keskinäiseen nokitteluun, ja poliisina työskentelevä Carlos-eno joutuu luonnollisesti vaikeaan rakoon. Starr ei pääse koulussaankaan helpolla, kun valkoisen väestön kansoittamassa opinahjossa järjestetään mielenilmauksia Khalilin puolesta lähinnä vapaapäivien toivossa.

Starrin todistajana toimiminen on mainio ja selkeä punainen lanka, jonka perässä lukija pysyy kiitettävästi – hitaasti etenevän pääjuonen rinnalla seurataan esimerkiksi Starrin ja tämän valkoisen poikaystävän heilasteluja, Starrin vankilassa olleen isän ja Carlos-enon välisiä jännitteitä ja edellä mainittuja jengikuvioita. Näin valtaisassa kokonaisuudessa kaikki juonikuviot eivät pääse kuitenkaan samanveroisesti esille, ja yksi suurimmista hukatuista mahdollisuuksista onkin Starrin ja Chrisin suhteen kuvaaminen.

Mitään Rainbow Rowellin Eleanor & Park -tyylistä psykologista draamaa ei ole luvassa, vaan Chris-parka jää jatkuvasti enemmän tai vähemmän statistin rooliin. Kielletty rakkaus pääsee toisaalta ajoittain esille hahmojen terävähkössä dialogissa, joka kääntää kliseisiä teemoja päälaelleen yhtä ovelasti kuin mitä Holly Bourne teki Oonko ihan normaali? -nuortenromaanissaan.
”Onks nää niitä mustien juttuja, mitä mä en tajua?”
   ”Okei, beibi, puhutaanko suoraan? Jos sä olisit joku muu, niin mä kattosin sua nyt tosi pahasti kun puhut siitä noin.”
   ”Puhun miten? Ai sanon et se on mustien juttu?”
   ”Niin.”
   ”Mutta eiks se just oo sitä?”
   ”Ei oikeestaan”, mä sanon. ”Ei se niin oo, että tällaset asiat olis vaan mustien juttuja, kuule. Perustelut voi olla erit, mut ite asia on sama. Eiks sun vanhemmilla oo mitään ongelmaa siitä, että me deittaillaan?”
   ”En mä sitä ongelmaks sanois”, Chris sanoo, ”mutta onhan siitä puhuttu.”
   ”No sit tää ei ole pelkästään mustien juttu, vai mitä?”
   ”Perille meni.”
[s. 206]
Thomas kuvaa taitavasti Khalilin kuolemasta traumatisoituneen Starrin mielenmaailmoja ja paineita, joita tämä kokee niin koulukavereidensa, Chrisin kuin perheensä suunnasta. Viha jonka kylvät antaa lukijan tutustua asuinalueelleen ahdistetun mustan väestön elämään, joka ei virkistävästi valahda kurjuudessa ja rappioromantiikassa vellomiseksi. Jengitappeluista ja huumekuvioista huolimatta romaanin maailma tuntuu realistiselta miljööltä, jota esimerkiksi Starrin lapsuusmuistot kuvittavat hienosti.
Steve Jobsin zombiversio tuijottaa julisteesta seinältä kaiken maailma supersankareiden ja Star Wars -hahmojen vierestä. Alapetillä on Luihuinen-viltti, jonka mä taatusti vielä nyysin joku päivä. Seven ja mä ollaan niinku käänteisiä HP-faneja – me ihastuttiin ensin leffoihin ja sitten vasta kirjoihin. Mä sain Khalilin ja Natashankin koukkuun niihin. Mutsi löysi ekan leffan dollarilla halpakaupasta siihen aikaan, kun me asuttiin Cedar Groven vuokrataloissa. Seven ja mä haluttiin olla Luihuisia, koska melkein kaikki Luihuiset oli rikkaita. Kun on pieni ja asuu kaupungin vuokrakaksiossa, rikas on parasta mitä kukaan voi olla. [s. 185]
Viha jonka kylvät kuitenkin vähän hyytyy loppuaan kohden. Väkivaltaiseksi kaaokseksi muuttuva mielenilmaus ja sitä seuraava siirappisen onnellinen loppu tuntuvat väkinäisiltä ja epäuskottavilta osioilta muuten niin raikkaassa ja ennakkoluulottomasti etenevässä romaanissa. Vaikka Thomasin romaaninsa loppumetreillä viljelemä optimismi onkin vähän kornia luettavaa, toiveikkuus paremman maailma puolesta on kaiken Starrin todistaman poliisiväkivallan ja vainon jälkeen tuntuu jopa lohdulliselta.

Viha jonka kylvät on taatusti ajatuksia herättävä ja mieleenpainuva lukukokemus, joka yllättää ja viehättää autenttisuudellaan ja monitasoisuudellaan kerta toisensa jälkeen. Kaijamari Sivillin suomennoskin tuntuu ajoittaisesta kankeudestaan huolimatta uskottavalta, ja kotimaiset ”nuorisokielen” fraasit löytävät hyvin paikkansa niin dialogissa kuin tapahtumien kuvailussa.


Petter löysi tiensä Harry Potterin maagiseen maailman uudelleen
mainion Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -leffan myötä.

Alkuteos: The Hate U Give
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 393
Kansikuva: Päivi Puustinen
Lajityyppi: nuortenromaani, jännitys
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Marko Leino: Suo









Marko Leinon Suo sisältää erilaisia tilannekuvia satavuotiaan Suomen historian varrelta. Mukaan mahtuu verisiä ja painajaismaisia kohtauksia 1900-luvun alkupuoliskon sotaisilta vuosikymmeniltä uuden vuosituhannen lähiöpuukkohippoihin asti unohtamatta moniarvoistuneen Suomen moraalisia koetinkiviä. Yksi novellikokoelman helmistä kertoo tilanteesta, jossa balettia harrastava kahdeksanvuotias poika pannaan vaihtamaan vaatteita erilleen tyttötanssijoista, ja vesselin isä yrittää tajuta, miksei poika saa olla samassa pukkarissa kuin aina ennenkin.

Tällaiset virkistävät helmet ovat melkoisia kaunokirjallisia ilmataskuja aiheiltaan muuten niin tunkkaisessa Suossa. Suurelta osin Leinon maalaama kuva Suomesta on turhan moneen kertaan nähtyä sotakohtausten ja miestenhuoneissa harjoitetun ”sissitoiminnan” kuvaamista. Perinteisempää kuvastoa edustaa perisuomalainen känninen märehtiminen juhannuksena kesämökillä, kun avioliitto meni mönkään ja ainoana naisseurana on Anne Pohtamon keikistelykuva huussin seinällä.

Suo muistuttaa moniäänisyydessään ja runsaudessaan Maria Peuran Tunkeilijat-novellikokoelmaa mutta jää huomattavasti vähemmän hajanaiseksi kokonaisuudeksi yksinkertaisen tempun turvin. Novelleissa esiintyy näet jatkuvasti koko joukko samoja hahmoja, jotka saattavat esiintyä yhtäkkiä vuosikymmenten päästä ensiesiintymisestään toisen novellin sivuhahmona.

Leino saa tällaisen jatkuvuuden toimimaan parhaiten kätensä jatkosodassa menettäneen sotilaan tapauksessa. Kaveriparka kohdataan Suossa myöhemmin käsipuolena sirkuspellenä, joka on ehtinyt menettää sodan jälkeen vielä enemmän kuin yläraajansa.
Ajattelin, että minunkin olisi ollut paljon helpompi olla koko ajan näkemättä sitä, mikä minulta niin konkreettisesti puuttui, silloin sitä ei ehkä olisi väistämättä ajatellut ja kaivannut joka hetki. Mieluummin minäkin olisin antanut silmäni kuin käteni. Jalattomiakin minä kohta jo kadehdin. Vaikka olisinkin menettänyt jalkani, niin olisin silti voinut pitää kiinni unelmistani, piirtää ja selviytyä arjesta helpommin, riippumattomammin. Olisin voinut syödä itse, peseytyä itse, ajaa partani, kammata hiukseni, kusta seisaaltani, pyyhkiä takapuoleni, panna kädet ristiin ja toivoa. Tai tarvittaessa nostaa käteni oikeasti ylös. Niin kuin nyt olin tekemässä henkisesti.
   Puolen vuoden jälkeen olisin vaihtanut osaa jo sellaistenkin sotainvaliidien kanssa, jotka olivat ottaneet luodin tai riittävästi sirpaleita aivoihinsa ollakseen tajuamatta onnettomuuttaan ja olotilansa lohduttomuutta, ja joita aina hyvällä säällä istutettiin sairaalan paraatipuolen seinustalla rullatuolirivissä virkistäviä aurinkokylpyjä ottamassa. Siinä sekavasti mölisevässä rivissä eivät enää murheet ja sodanmuistot painaneet, eivät painajaiset herättäneet ja valvottaneet öisin. Elämä oli tässä ja nyt, eikä missään muualla. Siihen olisi ollut niin helppo hukuttautua, mölistä päänsä ajatuksista lopullisesti tyhjäksi.
[s. 104–105]
Kiusallisimmillaan Suo on kuitenkin melkoisen tympeää luettavaa. Arvostelun alussa mainittujen esimerkkien ohella vaikkapa maahanmuuttajien välisistä rähinöistä kertovat tekstit ovat jäykkine mukacooleine dialogeineen kaikkea muuta kuin luontevia kokonaisuuksia.

Varsinaiseksi pohjanoteeraukseksi muodostuu neiti Suomen ja psykiatri Arvo Keskustelijan kohtaaminen. Maamme 84-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetty juhlallinen keskustelu muuttuu Leinon käsissä niin tökerösti seksuaalisia teemoja ja vihapuhemongerrusta kierrättäväksi mämminjauhannaksi, joka oikein hieroo korostettua kaksinaismoralismiaan lukijan naamaan.
ARVO: Siis sä haluatkin eristäytyä?
   SUOMI: En varsinaisesti.
   ARVO: Etkö?
   SUOMI: En. Mää. Silleen. Toisaalta mää tykkään ja haluan, että muutkin huomaa mut, etten mää aina vaan olisi kun joku seinäruusu. Mutta mulle nyt on vaan aina ollu vähän vaikeeta luoda kontakteja muihin maihin. Siis kunnollisia suhteita. Mää en nyt tarkota näitä yhden illan kännipanoja jotka kaduttaa jo ennen kun alapäät litisten läiskii toisiaan vasten tai posket pullottaa repeämispisteessä kun suu on niin mulkkuja täynnä. Tai kun sää olet sidottuna nelinkontin –
   ARVO: Joo, riittää. Asia selvisi jo.
   SUOMI: Mää nyt olen tällanen ujoileva lempi. Ennen mää kävin puuta ja kumisaappaita nolona myymässä, nykyään yritän vaisusti paperia ja niitä johdottomia puhelimia saada kaupaksi. Ja koko ajan musta tuntuu, ettei ne muut ymmärrä. Että pitävät jotenkin kummajaisena.

[--] ARVO: Sun täytyy tunnustaa tosiasiat ja alkaa pikkuhiljaa rakentaa monikulttuurisempaa ja avarakatseisempaa Suomea maahanmuuttajien avulla.
   SUOMI: Ja paskat mää samon sun monikulttuurisuudellesi! Ainoastaan asuinmaan omaa kulttuuria pitää kunnioittaa. Ja jos ja kun tänne tullaan, niin sitten ollaan niinku suomalaiset. Muussa tapauksessa voi painua helvettiin. Miksi meidän sitten pitäisi ymmärtää muiden tapoja, kun ne muut kerran tulevat meidän luokse, eikä me niiden luokse? Jos täällä ählämeitä aletaan kuunnella. niin kohtahan täällä ei saa saatana edes omassa saunassaan olla alasti! Sitä paitsi, osaahan suomalaisetkin maastamuuttajat käyttäytyä ulkomailla!
[s. 138–140]
Leinon ”pirstaleromaanissa” laatu heittelee eri tekstien välillä aivan liian vallattomasti, ja lukeminen muuttuu heikompien tekstiryppäiden keskellä todella turhauttavaksi eteenpäin puskemiseksi. Tuttujen hahmojen bongaileminen pitkin Suota on tietysti varsin viihdyttävää puuhaa, mutta tällainen sattumanvarainen jatkuvuus ei synnytä romaaniin sen tarvitsemaa selkärankaa.

Suurin osa Suon teksteistä jää itsenäisiksi ja irrallisiksi tunnelmakuviksi, jotka eivät herätä lukijassaan juuri mitään tunteita. Leino yrittää käsitellä teoksessaan suuria Suomen historiallisia teemoja – esimerkiksi sotia, maahanmuuttoa, eriarvoistumista ja postmodernia ahdinkoa – jotka vajoavat nyt muun kokonaisuuden sekaan. 


Petter oli aikoinaan TET-harjoittelussa päiväkodissa, jonka miesten pukuhuone oli muuttunut käyttämättömäksi jäätyään rikkinäisten ulkolelujen hautausmaaksi.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 235
Kansikuva: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: historiallinen romaani, lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: arvostelukappale


Suon aiheita käsitellään erinomaisesti monissa kotimaisissa romaaneissa. Valitsimme Opus ekassa arvostelluista helmistä parhaimmat tähän alle: 

Antti Heikkisen Matkamies maan -romaani ja Ossi Nymanin Röyhkeys pyörittelevät onnistuneesti yhteiskunnallisia kysymyksiä. Minna Rytisalon Lempi ja Katja Ketun Yöperhonen avaavat historiallisia käännekohtia ja tragedioita raikkaasti ja koskettavasti, ja Johannes Ekholmin Rakkaus niinku ja Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta puolestaan käsittelevät uuden vuosituhannen ilmiöitä mielenkiintoisesti ja persoonallisesti.

torstai 23. marraskuuta 2017

Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa

– Teidän tekstinne ei ole proosaa, Astvatsaturov, – sanoi minulle eräs pulska kirjallinen daami savuketta imien – vaan sirpaleita katkelmista. – Tai sitten hän sanoi ”katkelmia sirpaleista”, en muista. Kuulosti joka tapauksessa erittäin terävältä. [s. 143]
Andrei Astvatsaturovin Ihmiset alastomuudessa on erikoinen romaani, josta löytyy niin muistelmateoksen elementtejä kuin Daniil Harmsin tuotantoa muistuttavia, omituisia lyhyitä kertomuksia. Astvatsaturov avaa niin omaa neuvostoliitonaikaista lapsuuttaan kuin intelligentsijaan kuulumisen sävyttämää aikuisuuttaan ja kansainvälistä uraansa. Aina välillä mies esittää pohdintojaan esimerkiksi maanmiestensä korvista, ”erään Popovin” sukupuuttoon syömästä stellerinmerilehmästä ja Maija Poppasen venäjäksi kääntämiseen liittyvistä haasteista.

Astvatsaturovin romaanin ensimmäinen puolikas on itsessään hulvatonta mutta vähän yllätyksetöntä luettavaa juonen puolesta. Venäjänjuutalaisen älykköperheen poika on koulussa vaikeuksissa hankalan ja vetelän luonteensa takia, ja vanhemmat eivät ymmärrä nuorta Andreita ollenkaan. Astvatsaturovin omituiset lapsuusajan kaverit ja näiden kanssa koetut seikkailut tuovat ajoittain mieleen samaa maailmanaikaa sivunneen Andrzej Stasiukin Valkoisen korpin.

Varsinkin Astvatsaturovin yliopistoelämän alkaessa Ihmiset alastomuudessa muuttuu kertaheitolla mielenkiintoisemmaksi, kun älykäs nuori mies joutuu kohtaamaan opinahjossaan neuvostoliittolaisen byrokratian älyttömimmät kommervenkit. Esimerkiksi opiskelujen kannalta jostain syystä välttämättömän virtsanäytteen toimittaminen muuttuu Astvatsaturovin kuvaamana hulvattomaksi operaatioksi – kannettomaan majoneesipurkkiin tehdyn näytteen kuljettaminen sairaalaan on täydellinen farssi.
Ongelma oli siinä, ettei purkkia ei voinut millään tavalla sulkea. Tästä syystä sitä oli mahdotonta sijoittaa laukkuun – sisältö olisi läikkynyt. Jäi vain yksi vaihtoehto – mennä sairaalaan pidellen purkkia kädessä. Mutta sen tekeminen avoimesti ei tullut kuuloonkaan. Kävellä kaupungilla? Kaikkien nähtävissä? Virtsapurkin kanssa? Yksinkertaisesti mahdotonta. Niinpä Oleg päätti naamioida purkin. Hän otti paikallisen virolaisen sanomalehden, teki siitä pienen tötterön ja kääri purkin siihen. Ohikulkijat kääntyivät silloin tällöin ihmettelemään ujoa nuorukaista, joka kulki Tarton katuja pidellen juhlallisesti edessään jonkinlaista tötteröä. Tabonin muistutti romanttisesti rakastunutta nuorukaista kiirehtimässä tapaamiseen kukkakimpun kera. Jostain syystä hän vain liikkui kovin hitaasti, eikä kukkia ollut näkyvissä. Ohijuoksevat lapset yrittivät jatkuvasti kurkistaa tötterön sisälle. Mitä ihmettä se setä siellä piilottelee? Ehkä karkkeja? Tai auringonkukan siemeniä? [s. 65–66]
Ihmiset alastomuudessa muuttuu jälkimmäisellä puoliskollaan varsin dramaattisesti – romaanin alun silppumainen rakenne, jossa muistot ja piristävät kirjalliset sivuaskelet vuorottelevat, jää kokonaan taakse. Tilalle tulee pidempiä kertomuksia esimerkiksi Michel Houellebecqiä muistuttavan, arabiterroristeja romaaneihinsa änkevän ”belgialaiskirjailijan” Venäjän-vierailusta, ja Astvatsaturovin älykkökaveritkin ovat toilailemassa joka välissä.

Jälkimmäinen osan kertomukset kuvaavat ansiokkaasti sitä, kuinka nyky-Venäjä ja sen omapäiset asukkaat säilyttävät omituiset piirteensä kansainvälistymisestään ja avautumisestaan huolimatta. Romaanin päättävä tarina Andrein tuttavien välille rakentuvasta kolmiodraamasta, joka huipentuu melkeinpä Breaking Bad -henkiseen välienselvittelyyn rikollisten kanssa, on omituisen hypnoottinen ja jopa looginen päätös sisällöltään runsaalle ja levottomalle tekstikokoelmalle.

Vähän erikoisemmasta venäläiskirjallisuudesta ja venäläisestä kulttuurista kiinnostuneiden kannattaa panna Astvatsaturovin älykköromaani korvan taakse – venäläisen kulttuurieliitin touhujen kuvaamista on nähty ainakin Suomeksi käännetyssä venäläiskirjallisuudessa harmittavan vähän.


Alkuteos: Люди в голом
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2009
Suomennos: Tuukka Sandström
Kustantaja: Idiootti
Sivumäärä: 295
Kansikuva: Varpu Eronen
Lajityyppi: historiallinen romaani,
lyhytproosa ja novellit, absurdismi
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Tuomas Vimma: Vasen ranta








Tuomas Vimman Vasen ranta on vauhdikas takaa-ajokertomus terroristi-iskun jälkiaallossa suljetussa Pariisissa. Hääkuvaajana työskentelevä naistenmies Maxime sattuu nappaamaan kuvan naulapommin räjähdyspaikasta hetkeä ennen pamausta, ja räpsäisylle taltioituu arkaluontoista materiaalia, jonka takia Maxime saa poliisit ja erikoisjoukot peräänsä. Suomalaisen Katariinan kaksoissisko saa pommi-iskussa surmansa, ja erilaisten juonenkäänteiden kautta Katariinakin tempautuu Maximen kanssa kohtalokkaaseen takaa-ajoon.

Vasen ranta on kaikkea muuta kuin vakavasti otettava saati uskottava jännäri, joka malttaa kuitenkin pysytellä alkupuoliskonsa ajan jalat tukevasti maassa. Hitaasti käynnistyvä juoni ja säntäily kansallisessa hätätilassa olevan Pariisin kaduilla ei varsinaisesti vielä tempaise mukaansa, mutta Vimman tyyli on lukijan maun mukaan joko viimeinen naula romaanin arkkuun tai sitten kokonaisuutta kannatteleva piirre. Vimman verbaalinen akrobatia tuntuu usein vähän turhankin kikkailevalta ja itsetietoisen nokkelalta. Ylilyöntejä on luvassa pitkin matkaa – esimerkiksi ”jonnet eivät muista” -lausahdus ranskaa puhuvien hahmojen välisessä dialogissa tai varsinkin seksikohtauksissa villiintyvä ”vimmainen” kieli joko ärsyttävät tai ihastuttavat.
Pariisissa, pulien pillujen paratiisissa kasvaneelle Leroylle tällainen väkevä pensas oli auttamaton afrodisiakki. Hän halkaisi Mooseksen Kaislamerellä lanseeraamalla kahden käden tekniikalla edessään odottavan kanervikon ja syyti pärstänsä nokka edellä kohti tarjolla olevaa. Pariisitar pyöräytti sisäreitensä kuin tittelimatsin ratkaisutilanteen havainnut Ronda Rousey miehen niskan ympärille ja painoi hänet samalla sirenuselaiseen syleilyynsä. [s. 79]
Vasemman rannan jälkimmäisellä puoliskolla Vimma uskaltaa viedä jännärinsä huomattavasti mielenkiintoisemmille ja persoonallisemmille vesille, jolloin lukijakin valpastuu. Keskivaiheen suvantokohta vietetään nimittäin niin mielenkiintoisessa miljöössä, ettei kyseinen osuus tunnu suvannolta ollenkaan.

Pariisin katakombeihin perustettuun anarkistiseen vaihtoehtoyhteiskuntaan piiloutuminen ja siellä hengailu ovat todella virkistävää ja raikasta luettavaa, ja suoraan Mad Max -universumista repäistyt sivuhahmot tuovat tarvittua vaihtelua vähän tylsään pääkaksikkoon. Vasen ranta muuttuu jälkimmäisellä puoliskollaan niin rohkeasti ja luontevasti pulp-henkiseksi seikkailuksi, ettei itsetietoisen röyhkeää tyylilajinvaihdosta voi yksinkertaisesti olla ihailematta – Vasen ranta tuo toisinaan mieleen Thomas Pynchonin sisällöltään sarjakuvamaisen värikkään ja ennakkoluulottoman Painovoiman sateenkaaren.
[…] Seinässä alttarin takana pystyi vaivoin erottamaan suurikokoisen Montovan risti -kaiverruksen.
   – Nonniin, täällä on rautaristi seinällä. Mikä tämä paikka on? Joku natsien miehitysten aikainen bunkkeri? Maxime jupisi hiljaa Katariinalle.
   Mustapukuinen käännähti ympäri ja vastasi nyt englanniksi:
   – Se on paljon vanhempi. Se on temppeliherrojen symboli. Täältä kulkee käytäviä, jotka yltävät Seinen alitse aina Marais´hen Maison du Templeen asti. Tämä tila on varmaankin ollut heidän salainen tapaamispaikkansa 1200-luvulla ja salakäytävät keino saapua Pariisista herättämättä huomiota.
   – Okei, nyt tämä homma kääntyi virallisesti överin puolelle, Camille huokaisi ääneen.
[s.220]
Tyylilajien rikas ja ennakkoluuloton vaihteleminen kantaa Vasemman rannan loppuun asti. Romaanin päättävä tulitaistelu ranskalaisen hienostokartanon uumenissa on repäisty suoraan vauhdikkaasta Hollywood-toimintapaukuttelusta, eikä pyssyttelyä hierota lukijan silmiin liiaksi – rymistely on juuri sopivan mittainen ja verinen loppulause vaarallisia tilanteita vilisseelle jännärille.

Onkin lukijasta kiinni, miten Vasemman rannan itsetietoisen kliseinen juoni tyylivalintoineen tekevät kauppansa. Romaanin viihdearvo on kuitenkin erinomainen, ja tästä riittää taatusti hupia vaikkapa työmatkoille tai pidemmällekin reissulle.


Petter haluaisi mennä pitkästä aikaa nauttimaan omintakeisesta tunnelmasta Helsingin Tuomiokirkon alla olevaan Cafe Kryptaan.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 300
Kansikuva: Jarkko Hyppönen
Lajityyppi: jännitys, toiminta
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 9. marraskuuta 2017

Herman Koch: Pormestari








Herman Kochin uusin romaani Pormestari yrittää Naapuri-edeltäjän tavoin puistella kochmaiset maneerit harteiltaan.

Amsterdamin kaupunginisä Robert Walter alkaa seota hitaasti mutta varmasti Pormestarin alussa. Pahan kerran loppuunpalanut ja työhönsä täysin kyllästynyt Robert alkaa kuvitella ulkomaalaistaustaisen vaimonsa pettävän tätä joka välissä. Harhakuvitelmat villiintyvät uusien ongelmien nostaessaan päätään – innokas journalisti onnistuu kaivelemaan esille raskauttavia todisteita Robertin menneisyydestä, ja miehen vanhemmat vasta myrkyn lykkäävätkin poikansa harteille. Yli yhdeksänkymppiset vanhemmat aikovat kuolla yhdessä, mutta isä vaikuttaa epäilyttävän innokkaalta hankkiutumaan elämänkumppanistaan eroon.

Pormestari on runsas romaani, eikä Koch oikein saa pidettyä kokonaisuutta kasassa luontevasti. Esimerkiksi Robertin menneisyydestä kaivetut salaisuudet tyrkätään armotta sivuun Sylvia-vaimon ja vanhempien sivujuonten tieltä. Tarinan edetessä Koch perkaa Robertin menneisyyttä ja miehen harhaista ajatuksenjuoksua, jossa jokainen kaupunginvaltuuston miespuolinen työntekijä on potentiaalinen uhka ja Sylvian viettelijä. Sylvian etnistä taustaa mielessään jatkuvasti arvosteleva Robert syyllistyy myös työtovereidensa mollaamiseen.
Mistä alkaen vaimoni on viihtynyt pitempään kuin kymmenen minuuttia miehen seurassa, joka ei ympäristöä säästääkseen käytä deodoranttia? Paljonpuhutun otsonikerroksen takia. En ole typerä. minäkin tiedän, että aerosolipullot vahingoittavat otsonikerrosta, mutta ei sen takia tarvitse panna lähiympäristön – oman ympäristön – ihmisiä nauttimaan kainalotuoksusta, joka muistuttaa lähinnä kuolleiden sammakoiden täyttämän lammen seisovaa vettä. Kyllä hän jotakin käytti: luontaistuotekaupan deodoranttipuikkoa tai -pulloa, vesikasveista, merilevästä ja jauhetuista auringonkukansiemenistä tehtyä tuoksua, mutta oli se mitä tahansa, sen teho oli varsin rajallinen. Jo lounastauolla Maarten van Hoogstraten alkoi haista yksinkertaisesti itseltään. Maapallon lämpeneminen alkoi hänestä itsestään. [s. 86–87]
Pormestarin monitasoisuus muuttuu hyvin pian ongelmalliseksi sekavuudeksi, kun Koch ei osaa antaa tasaisesti tilaa kaikille sivujuonille. Niistä mielenkiintoisin eli Robertin vanhempien harkittu itsemurha etenee kaikista vakaimmin ja ovelimpien juonenkäänteiden siivittämänä, ja olisin ollut valmis lukemaan siitä huomattavasti enemmän kuin Sylviaan kohdistuneista vainoharhaisista epäilyksistä, jotka menettävät mielenkiintonsa puolivälin jälkeen.

En oikein osaa päättää tai tiedä, mitä Koch yrittää sanoa tai kertoa Pormestarissa. Romaanin lopetus, jossa eri tarinalinjat runnotaan loppuun kaikkea muuta kuin loogisilla tavoilla, on kiusallisen huono – jää lukijan pääteltäväksi, onko Robert nyt sitten syyllistynyt eräiden onnettomuuksien järjestämiseen vai ei. Epäluotettavan kertojan hyödyntäminen tällä tavalla on Kochilta vaarallinen temppu, joka ei kannata, sillä lukijan viimeiseksi vaikutelmaksi Pormestarista jää ärsyynnys ja sekavuus.

Pormestari on joiltain osin todella epäkochmaisen veltto romaani, joka ei oikein osaa käsitellä kunnolla mielenkiintoisia teemojaan. Koch onnistuu ajoittain vangitsemaan nykymaailmaan kuuluvaan kaoottisuuden ja hektisyyden taitavasti Pormestarin sivuille, mutta useimmiten lopputulos jää hengettömän keskinkertaiseksi.


Alkuteos: De Greppel
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Mari Janatuinen
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 383
Kansikuva: Susanna Appel
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 7. marraskuuta 2017

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat














Sadie Jones teki sen jälleen kerran – Kutsumattomat vieraat on erinomaisen kiero ja koukuttava musta komedia pahimmalla tavalla pieleen menevistä ylhäisön kemuista.

Kutsumattomat vieraat
sijoittuu 1900-luvun alun englantilaiselle maaseudulle. Taloudellisella veitsenterällä tasapainoitteleva Sternen perhe on valmistautumassa Emerald-tyttären syntymäpäiväjuhliin, kun sattuma puuttuu peliin. Lähistöllä tapahtunut junaonnettomuus sekoittaa kaikki suunnitelmat ja lähettää juhlaväen joukossa tien päälle joutuneita matkalaisia Sternen perheen hoteisiin – kopea Charlotte-äiti joutuu nielemään ylpeytensä ja ojentamaan kätensä inhottaville, kolmannessa luokassa matkustaneille rahvaan edustajille. Yösijaa ja ruokaa vailla olevien hädänalaisten joukkoon mahtuu myös pahat mielessä olevia hahmoja, jotka aikovat tehdä selvää muustakin kuin juhliin tarkoitetuista ruokavarannoista.

Romaanin kepeä häiriintyneisyys tuntuu aluksi jopa omituiselta tyylivalinnalta Jonesin Kotiinpaluu-esikoisen synkkämieliseen tunnelmaan nähden, mutta Jonesin tyylilliset ratkaisut viettelevät lukijan puolelleen hitaasti mutta varmasti. Kutsumattomat vieraat käynnistyy katastrofielokuvan tavoin esitellen Sternen klaanin hahmoja hetkeä ennen tuhoa – käsipuolen isäpuolen lähdön sävyttämä alku synnyttää kasvoille välittömästi hämmentyneen virneen. Sekä itsetietoinen dialogi että hahmojen äkkiväärät mietteet antavat raikkaasti sapiskaa perienglantilaisen pönöttävälle tapakulttuurille.
”Voisimmeko kenties yrittää pysyä asiassa, rouva Trieves? Charlotte kivahti. Hänen suurpiirteisyytensä oli tiessään. ”Ehdotan seuraavaa, ja tämä tuskin on vallankumouksellinen ajatus: tarjoamme heille kaikille kupin teetä. Suttoneille, matkustajille, kaikille. Pitäisihän meillä olla tarpeeksi kuppeja.” Hän muisti äkkiä asemansa. ”Mutta eihän se ole minun asiani. Jätän kupit teidän huoleksenne, rouva Trieves. Ja kunhan vain saamme rautatien väen kiinni, meille selviää kuinka paljon vaivaa tästä tarkalleen ottaen koituu, ja kuinka pitkäksi aikaa. Sopisiko tällainen?”
   ”Teetä?” Florence sanoi väsyneesti, sillä hänen mielestään kyseessä oli maailman työläin ja hyödyttömin aine. Keittäminen, hauduttaminen, astioiden kerääminen ja ympäriinsä kanniskelu – kaikki tämä, ja minkä vuoksi? Laihan juoman, joka kulkee muuttumattomana kehon läpi. Hän muisti rakastaneensa teetä aiemmin, mutta nyt se oli hänelle pelkkää vettä. ”Kyllä kai se sopii”, hän sanoi.
[s. 72–73]
Myös mukaan ujuttautuvat fantasiaelementit aiheuttavat samanlaisen hämmentyneen ensireaktion, mutta yliluonnolliset elementit sopivat ajan mittaan äkkiväärään tarinaan varsin mukavasti. Pahiksena toimivassa Charlie Traversham-Beecherisissä on uhkaavuuden ohella persoonallisuutta, jota Jonesilla ei ole aivan riittänyt muihin Kutsumattomien vieraiden hahmoihin – esimerkiksi Imogen ”Smudge” Stern on turhankin tuttu ja moneen kertaan nähty pikkuvanha lapsihahmo.

Toisaalta Jones taikoo romaaniinsa mukaan mielenkiintoisia juonenkäänteitä, joiden myötä eri hahmot joutuvat lyömään yllättäen päänsä yhteen, ja koettelemukset kaivavat kliseisistä hahmoista esiin taatusti yllättäviä tasoja. Esimerkiksi Traversham-Beecherin järjestämä seuraleikki, jossa Sternit ja Suttonit pilkkaavat toisiaan aluksi hyväntahtoisesti mutta lopulta verisin loukkauksin, on raastavaa luettavaa, ja myös muut nyrjähtäneet kohtaukset onnistuvat pääsemään lukijan ihon alle.
”Luuletteko, että minä korventaisin puolustuskyvyttömän eläimen?” vieras kysyi, muttei vetänyt kättään takaisin vaan keinutteli pentua venyvien liekkien päällä.
   Vähitellen vieraat keskeyttivät herkuttelunsa. Kuoreet unohdettiin, ja kaikkien katseet nauliintuivat heiveröiseen olentoon, joka roikkui kynttelikön päällä venytellen pikkuruisia raajojaan niiden täyteen mittaan. Herrasmies haastoi muut olemaan puuttumatta asiaan; hän herätti heissä tarpeen tulla hyväksytyiksi. Heikoin lenkki oli Clovis, joka alkoi kikattaa. Emerald oli kauhuissaan.
   ”Lopettakaa!” hän sanoi, ja mies veti kätensä pois. Sitten hän virnisteli mielistellen kaikille ympärillään.
   ”Höpsis”, hän sanoi, ”kuka nyt paahdettua kissaa söisi.”
   Hän pudotti pennun Charlotten kämmenelle. Polkuanturat tuntuivat kuumilta ihoa vasten.
[s. 151–152]
Kutsumattomat vieraat on asetelmiltaan hyvin nyrjähtänyt romaani, jonka häiriintyneisyys pääsee yllättämään lukijan kerran toisensa jälkeen – äkkiväärä tunnelma ja tyylilajien villi sekoittaminen ovat erikoinen yhdistelmä, jota kaikki Jonesin romaanien ystävät eivät niele täysin nikottelematta. Omasta puolestani voin kuitenkin todeta, että Kutsumattomat vieraat on Jonesin ainakin tähän mennessä suomennetuista romaaneista laadukkain.


Petterillä ei olisi yksinkertaisesti pokkaa mennä kuokkimaan tuntemattomien ihmisten juhliin.

Alkuteos: The Uninvited Guests
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Suomennos: Marianna Kurtto
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 291
Kansikuva: Marcus Lyon
Lajityyppi: fantasia, psykologinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 2. marraskuuta 2017

Virpi Pöyhönen: Doe












Virpi Pöyhösen Doe sijoittuu samannimiseen rikollisuutta ja toteutumattomien unelmien raunioita vilisevään amerikkalaiskaupunkiin. Doen alussa Patty Jonesin teini-ikäinen tytär Mary karkaa kotoa, ja lukija pääsee tarinan edetessä tutustumaan sekä Pattyn että Maryn kirjaviin henkilöhistorioihin – valitettavasti sekä Doen juoni että sen kaksi päähenkilöä ovat harvinaisen yksitasoisia ja tylsiä.

Doessa sekä Patty että Mary kertovat vuorollaan oman tarinansa, ja näistä kahdesta Pattyn kertomus on huomattavasti mielenkiintoisempi – kapinallisen teinin matka suurperheen yksinhuoltajaäidiksi on uskottava katsaus siihen, kuinka sattumanvaraisesti elämä muotoutuu. Jonesin huushollin pihassa nököttävässä asuntoautossa oleilevan isän ja kotitöissä auttelevan Edithin hahmot eivät ole järin mielenkiintoisia Maryn todella etäisiksi jäävistä kuudesta veljestä puhumattakaan.

Äidin ja tyttären tarinat sisältävät luonnollisesti melkoisen määrän ristiriitaisuuksia ja päällekkäisyyksiä, joiden myötä Doe muuttuu toisinaan hivenen monitasoisemmaksi kokemukseksi. Lukija joutuu varsinkin Maryn tarinanpuolikkaan kohdalla todella pohtimaan, uskoako mielisairaan tyttären näkemyksiä tapahtumista Jonesin perheen elämästä ja katoamisestaan – semminkin kun Mary on mieleltään huomattavasti terveempi kuin Patty on antanut ymmärtää.

Maryn tarina on huumekuvastoineen ja rikollisuuteen liittyvine vehkeilyineen kuitenkin todella tylsä ja ennalta-arvattava – Pöyhösen luoma nurja ja köyhä Amerikka ei tunnu missään vaiheessa erityisen uskottavalta ympäristöltä vaan jää elokuvista ammennetuksi kulissimaiseksi taustaksi. Lisäksi Maryn motiivit oman karkumatkansa sekä kotiinpaluun taustalla jäävät todella epäselviksi, eivätkä ne kyllä lukijaa kauheasti kiinnostakaan.

Heppoinen juoni ei pysy kasassa edes Pattyn hahmon hartiavoimin vaan romahtaa viimeistään Maryn osuuden alkamisen jälkeen. Romaanin kannessa mainostettu ”epämääräinen uhkakin” on toteutettu todella kehnosti – Patty ja Mary käyvät Doen kaduilla säännöllisin väliajoin säikkymässä vapaana jolkottelevia koiria, joita rikollispomo Harry Battlefield ilmeisesti hallitsee. Battlefieldkin jää aika onnettomaksi ja irralliseksi pahikseksi, jonka rooli Doessa on varsin epäselvä.

Vaikka juoni ja hahmot eivät kannakaan Doessa, Pöyhönen onnistuu toisinaan luomaan mainion vinksahtaneita tunnelmakuvia romaaniinsa – niiden myötä juonen kannalta oleelliset kohtaukset jäävät varmasti ainakin lukijan mieleen, vaikka ne eivät kokonaisuutta onnistukaan pelastamaan. Yhtenä tällaisena esimerkkinä toimii Maryn syntymä, jota säestää Battlefieldin juhlissa harjoitettu haikaranammunta.
Kun lapsi syntyi, olin jo monta tuntia kuunnellut kiväärin pauketta, Harry Battlefieldin ja hänen kavereidensa juhlintaa. Äänet voimistuivat illan mittaan, kun ihmiset humaltuivat aina vaan enemmän ja heitä tuli aina vaan lisää.
   Viiltävä kipu. Edith haki lämmintä vettä, keitti sitä yhtä lisää, kattilan toisensa jälkeen, säntäili ympäriinsä, kunnes vihdoin tuli sängyn viereen. Puristin hänen kättään, huusin ja yritin hengittää.
   Ponnista, hengitä, ponnista, pää näkyy jo.
   Edith irrotti pihtisormeni, jotka jättivät merkin hänen käteensä pitkäksi aikaa, siirtyi sängyn jalkopäähän ja auttoi vauvan ulos. Verinen mytty, mustanpunainen napanuora. En enää huutanut mutta vauva huusi. Kun Edith laski sen syliini, se huusi lisää. Harry Battlefield ja hänen ystävänsä jatkoivat ampumista, kuolleet haikaranpoikaset makasivat pitkin rinnettä. Vauva huusi.
[s.80 – 81]
Doe jää etäiseksi ja vaisuksi lukuelämykseksi, joka ei onnistu satunnaisia onnistumisia lukuun ottamatta puhuttelemaan lukijaansa oikein millään tavalla. Esimerkiksi omintakeisista tunnelmakuvauksista kiinnostuneiden kannattaakin perehtyä tätä mieluummin Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -novellikokoelman tekstien taatusti unohtumattomiin pienoismaailmoihin.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 275
Kansikuva: Martti Ruokonen
Lajityyppi: psykologinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 24. lokakuuta 2017

Ossi Nyman: Röyhkeys



















Ossi Nyman ponnahti lokakuun puolivälissä julkisuuteen kertoessaan niin sanotusta ideologisesta työttömyydestään ja taipumuksestaan vältellä työssäkäyntiä, ja sekä iltapäivälehdistö että sosiaalisen median mielensäpahoittajat luonnollisesti pillastuivat tällaisesta ulostulosta. Luin Nymanin esikoisromaanin Röyhkeys ilmiliekkeihin syttyneen ”keskustelun” velloessa kiivaimmillaan ja olin yllättynyt siitä, kuinka syrjään Nymanin hengentuotos jäikään kaikesta kohkaamisesta – Röyhkeys on nimittäin yksi tämän kirjavuoden parhaista kotimaisista romaaneista. Tämä arvostelu sisältää pari paljastusta Röyhkeyden rakenteesta.

Röyhkeys seuraa työttömänä pysyttelevän miehen edesottamuksia. Nyman vie lukijan romaanissaan niin Bruce Springsteenin Turun-keikalle kuin Tampereella järjestettävälle uravalmennuskurssille, jossa luonnollisesti kettuillaan pitkäaikaistyöttömille päin naamaa. Röyhkeyden viimeinen osa puolestaan yllättää lukijan kertomalla rehellisesti työnteosta – eli Röyhkeyden kirjoittamisesta.

Röyhkeys on selvä provokaatio ja kannanotto suomalaisessa kulttuurissa esiintyvää työn jatkuvaa korostamista vastaan, mutta Nymanin romaani on provoiluksi uskomattoman kauniisti kirjoitettu teos. Miehen tyyli on kahden ensimmäisen osan ajan luontevaa, selkeää ja oivaltavaa – naiivi kerronta tuo mieleen väistämättä Erlend Loen Supernaiivi-klassikon. Röyhkeyden päähenkilö on yksinkertaisista asioista innostuva mies, joka jaksaa kuvailla ja ihmetellä ympäristön yksityiskohtia loputtomiin, ja romaanin rauhalliset kuvaukset tapahtumapaikoista ja tapahtumista ovat seesteisyydessään suorastaan hypnoottisia. Nymanin viehättävä tyyli korostaa hienosti niin poikkeuksellisten kuin arkistenkin tapahtumien eri puolia ja merkitystä romaanin päähenkilölle.
Vuosi tai kaksi sitten olin ollut katsomassa vuoden nuoreksi taitelijaksi valitun ihmisen näyttelyä ja kun olin kävellyt näyttelysaliin, oli siellä ollut iso koululaisryhmä ja opas kertomassaa heille maalauksista, ja juuri kun minä olin astunut saliin, olivat koululaiset kääntyneet katsomaan minua olkansa yli. Samalla hetkellä opas oli sanonut koululaisille, että kaikkia näitä maalauksia yhdistää se, että niissä ihmiset oli maalattu sellaiseen asentoon, jossa he näyttävät juuri kääntyneen katsomaan olkansa yli viimeisenä huoneeseen tullutta ihmistä. Olin silloin paennut äkkiä toiseen saliin, mutta kun olin jälkeenpäin rauhassa ajatellut asiaa, niin olin ymmärtänyt, että se oli ihmeellisin asia joka minulle oli koskaan tapahtunut. [s. 54]
Romaanin monitasoisuus yllättää lukijan jatkuvasti. Röyhkeys olisi voinut jumahtaa nykyhallituksen työttömyyspolitiikan nälvimiseksi, mutta onneksi näin ei käy, vaan kerronnallista kunnianhimoa riittää aivan loppuun saakka. Nyman uskaltaa johdattaa lukijan melkein yhtä syviin psykologisiin syvyyksiin kuin mitä Harri Sirola teki niin ikään henkistä pahoinvointia käsitelleessä Abiturientti-romaanissaan.

Springsteenin konsertille omistettu romaanin ensimmäinen osa on melkeinpä traagistakin luettavaa, kun Röyhkeyden päähenkilö kokee tapahtumaan valmistautuessaan ja siellä ollessaankin jatkuvaa syyllisyyttä omasta työttömyydestään. Röyhkeys onnistuu näyttämään, mitä työttömyys yhdistettynä karenssiuhkiin sekä työttömiin kohdistettuun lynkkausmielialaan saa aikaan ihmisryhmässä, jolle ei anneta ihmisarvoa saati arvoa – eli yksinäisyyden, syyllisyyden ja irrallaan olon tunteita. Röyhkeydenkään päähenkilö ei osaa olla vertaamatta omaa tilannettaan ja erilaisuuttaan muihin konsertissa olijoihin nähden, ja jokainen työttömyyttä elämässään kokenut lukija osaa varmasti samaistua tähän tunteiden kirjoon.
Hallin olivat oranssiliiviset miehet rakentaneet ja näin mielessäni, kuinka he ajoivat työpäivän jälkeen avolava-autollaan kaupungin läpi baariin, jossa he joivat olutta ja pelasivat biljardia. Heitä väsytti ja he olivat nälkäisiä, mutta he olivat myös tyytyväisiä itseensä tehtyään työtä koko päivän, ja he nauroivat kertoessaan roiseja vitsejä ja läpsiessään toisiaan selkään. Heillä oli hyvin tiivis kaveriporukka ja viikonloppuisin he kävivät yhdessä metsästämässä kauriita. He maksoivat palkastaan veroa, ja siitä verosta maksettiin minulle työttömyyskorvausta, vaikken minä ansainnut sitä rahaa millään tavalla. Pyysin silti joka kuukausi Kelalta rahaa ja ostin sillä levyjä ja kirjoja ja kävin elokuvissa ja konserteissa, ja käytin sitä muutenkin niin kuin se olisi minun omaa rahaani. [s. 30]
Röyhkeyden päätösosassa Nyman kertoo omasta kirjoittamisestaan, romaanin syntymisestä ja elämästä Helsingissä hyvin erilaisella tyylillä kuin aiemmin romaanissa. Kirjoituskurssilla notkumisen ja pääkaupungin halki pyörällä suhaamisen kuvaukset ovat komean nopeatempoista ja rikasta luettavaa, jossa Röyhkeyden ideologisesti työtön päähenkilö ja Nyman menevät komeasti sekaisin. Nyman onnistuu hämärtämään omaelämäkerrallisen aineiston ja fiktion rajoja, ja näin Röyhkeyden siihenastiset tapahtumat näyttäytyvät luonnollisesti ihan uudessa valossa.

Ossi Nymanin esikoisteos on tekijänsä mainetta huomattavasti parempi romaani, joka kohoaa Miki Liukkosen O:n rinnalle tähänastisen kotimaisen kirjavuoden kirkkaimpaan kärkeen.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 187
Kansikuva: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Takashi Hiraide: Kissavieras
















Pyysin vaimoani kulkemaan kujaa edestakaisin ja nautin yhä uudelleen tuosta yksinkertaisesta ja selkeästä illuusiosta. Seuraavaksi pyysin vaimoni sisälle ja kävelin itse kujalla samassa paikassa, niin että hän sai vuorostaan katsella. Sitten istuimme molemmat kahden tatamin kokoiseen eteiseen ja odotimme jonkin aikaa seuraten kujaa, jolla ylipäätään oli vähän kulkijoita. Talo, jonka läpi ilma miellyttävästi virtasi, rentoutti mieltämme kuin musta laatikko, joka heijasti vain olennaisen. [s. 41]
Vuosi 1988. Kirjailijapariskunta muuttaa vanhan naisen ylläpitämän talon piharakennukseen. Asunnossa ei saa pitää lemmikkejä. Naapurin nuori poika adoptoi pienen, valkoisen kissan, Chibin, jonka nimi tarkoittaa pikkuista. Aina kun Chibi liikkuu, sen kaulassa oleva pieni kulkunen helkkyy. Hiljalleen pieni kissa alkaa vierailla pariskunnan luona, hivuttautuen osaksi heidän elämäänsä.
Teimme Chibille sisäänkäynnin, josta muut kissat eivät mahtuneet kulkemaan. Etelänpuoleisten isojen ikkunoiden alla oli lähes puolen metrin korkuisia, maitolasisia siivousikkunoita, joista saattoi lakaista roskat ulos. Raotimme yhtä ruutua seitsemisen senttiä, niin että ainoastaan Chibi pystyi pujahtamaan raosta sisään. [...]
   Asetimme tatamihuoneen lautalattianurkkaukseen vanhan pahvilaatikon, jossa oli säilytetty mandariineja. Siitä tuli Chibin oma huone. Laatikon sisään taitoimme pyyhekangasta ja asetimme pikkulautasen ruokaa varten. Ulkopuolelle tuli maitolautanen.
[s. 47]
Takashi Hiraiden Kissavieras on sympaattinen teos kompaktissa muodossa. Ihastuin heti sen yksinkertaiseen mutta rauhalliseen kanteen: jo teoksen ulkoasu huokuu seesteisyyttä ja filosofista otetta.

Parasta Kissavieraassa on ihmisen ja kissan välisen suhteen kuvaaminen. Myös haikea, kaihoisakin tunnelma viehättää. Hiraiden teoksessa on myös tyylikkyyttä ja arvokkuutta, niin kerronnan kuin teoksen ulkonäönkin suhteen. Vaikka Hiraiden romaani on viehättävä ja herkkä, jonkinlainen etäisyys tuntuu vaivaavan sitä. Ehkä se liittyy japanilaiseen hillittyneisyyteen ja pidättyväisyyteen.

Hiraiden romaani on erinomainen rauhallisuutta ja pysähtymistä kaipaaville lukijoille. Se on nopealukuinen ja helposti omaksuttava, mutta sen äärelle on myös helppoa rauhoittua hetkeksi ja jäädä makustelemaan taitavasti kuvattua miljöötä ja ihmisen ja kissan kiehtovaa suhdetta. Pieni Chibi jää kummittelemaan mieleen, ja teos saattaakin yllättävän tehokkaasti ruokkia kissakuumetta.


Jenni haaveilee satunnaisesti omasta kissavieraasta.

Alkuteos: 猫の客 / Neko no Kyaku 
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2001
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 152
Kansi ja ulkoasu: Satu Kontinen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 12. lokakuuta 2017

Affinity Konar: Elävien kirja














Affinity Konarin Elävien kirjan alussa 12-vuotiaat kaksossiskot Pearl ja Sasha tuodaan toisen maailmansodan loppuaikoina Auschwitziin. Siskokset joutuvat keskitysleirillä ojasta allikkoon, kun he löytävät itsensä pahamaineisen tohtori Josef Mengelen kynsistä. Huuhaalääketieteestä ja kaksosten tutkimisesta kiinnostuneen puoskarin reviirinä toimii Tarhaksi kutsuttu alue, jossa tutkittavia kaksosia, kolmosia ja luonnonoikkuja pidetään vankeina hivenen paremmissa oloissa kuin muita vankeja. Onni kuitenkin loppuu Mengelen koekaniinien kohdalla viimeistään leikkauspöydälle siirryttäessä.

Romaanin edetessä Mengelen runtelemat Sasha ja Pearl joutuvat toisistaan erilleen, ja sodan päätyttyä keskitysleireiltä luikertavat pakolaislaumat vievät tyttöjä entistä kauemmas toisistaan. Stashalla on silti traumatisoituneessa mielessään kaksi erittäin selkeää tavoitetta: Pearlin löytäminen ja Mengelen tappaminen.

Elävien kirja jakaantuu kahteen hyvin erilaiseen osaan – Auschwitzissa kituuttamiseen ja sodanjälkeisessä Euroopassa harhailuun. Ensimmäinen puolikas tempaisee lukijan takuuvarmasti mukaansa, kun Konar esittelee maailman, jollaista on nähty harvemmin keskitysleirejä puivan kaunokirjallisuuden puolella. Mengelen tutkittavat hengailevat karsinassaan hyvinkin vapaasti, osallistuvat virkistysiltoihin ja elävät irrallaan sekä toisen maailmansodan että piikkilanka-aidan kurjemmalla puolella odottavista kauhuista. Rauhallisuuden ja eristäytyneisyyden ympärillä väreilevät uhat eivät ole mitenkään erityisen näkymättömiä – sadunomaisen yltäkylläisyyden ja häiriintyneiden tapahtumien kuvailun välillä poukkoileva Elävien kirjan alku tuo tyylillisesti mieleen esimerkiksi Katja Ketun Yöperhosen ja Anthony Doerrin romaanin Kaikki se valo jota emme näe.
Jos Mengelen voisi sanoa tehneen ylipäätään mitään hyvää, niin ainakin sen, että hän määräsi Kaksosten isän tehtäväänsä. Pojat rakastivat häntä, takertuivat häneen kiinni, kun hän opetti heille eri aineita – enimmäkseen saksaa ja maantietoa – ja potki heidän kanssaan rääsyistä kyhättyä jalkapalloa ympäri kenttää intouduttuaan joskus jopa pelaamaan. Tarhassa saivat myöskin asua moniraskauksia kantaneet vastasyntyneiden äidit, koska he edesauttoivat vauvojensa kehittymistä, ja moni kujersi kaksosten isälle ja sanoi, että tästä tulisi vielä upea perheenisä, mutta kehut saivat miehen vavahtamaan, ja hän vain jatkoi puuhiaan lempeään ja neuvokkaaseen tapaansa. Me tytöt olimme tällaisesta liittolaisesta kateellisia pojille, koska meillä oli vain Nauta meitä komentamassa. Naudalta emme saanee tietää yhtään mitään siitä, missä me olimme. Parakin muilta tytöiltä saimme kuulla, että Mengelen Tarha oli ollut aikaisemmin lähellä romanien leiriä. Mutta romanit olivat nyt kaikki kuolleet, sillä viimeisetkin tuhottiin elokuun 2. päivänä 1944; leirin viranomaiset olivat katsoneet välttämättömäksi hävittää heidät perinpohjin kauhistuttuaan heidän keskuudessaan raivoavia tauteja ja nälkäkuolemia. Ongelmana ei ollut kunnollisten ruoka-annosten puute, vaan aikuiset selvästikin anastivat lapsille tarkoitetun ruuan itselleen. Romanit lauloivat ja tanssivat päivät pitkät mieluummin kuin tekivät jotain saastaisuudelleen. Moiseen kansaan ei tepsinyt muu kuin täystuho. [s. 38–39]
Keskitysleirikuvaus on kaikessa omituisuudessaan ja surrealistisuudessaan kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoista, vaikka Elävien kirjan sivuhahmot ovatkin harmittavan yksiulotteisia. Sininen potilas on salaisuuksineen sekä mielenkiintoinen että romaanin juonen kannalta oleellinen hahmo, mutta esimerkiksi lilliputtiperhe ja albiinokommari Bruna ovat täysin alihyödynnettyjä sivupolkuja. Suurin pettymys on kuitenkin se, ettei varsinaisesta pahuuden ilmentymäksi haukutusta Mengelestä ole saatu yhtään hullua tiedemiestä syvällisempää tai persoonallisempaa konnaa.

Elävien kirja kuitenkin loistaa ennen kaikkea kuvatessaan, kuinka Pearl että Stasha alkavat hitaasti seota sekä Mengelen operaatioiden että Tarhan tapahtumien takia. Viimeinen niitti on luonnollisesti kohtaus, jossa erottamattomat siskokset temmataan erilleen lopullisesti, ja Mengelen kokeiden traumatisoima, itseään kuolemattomana pitävä Stasha sekoaa lopullisesti.

Pakolaisvirtojen kuohuissa seikkaileminen viihdyttää toki aikansa mutta on sikäli mainioon alkupuoliskoon nähden aivan liian ennalta-arvattavaa luettavaa – Pearlin vaiheiden kuvaaminen pitää jonkinlaista jännitettä yllä, mutta sekin kupla poksahtaa hyvin nopeasti. Elävien kirja yksinkertaisesti kompastuu pahan kerran siirtyessään persoonallisesta keskitysleirikuvauksestaan aiemmin kirjallisuudessa koluttuihin ja paremmin toteutettuihin miljöihin – esimerkiksi Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaressa nähty, täysin överiksi kurjuudessaan ja fantasiaelementeissään vedetty sodanjälkeinen Eurooppa on paljon vaikuttavampi näyttämö kuin Elävien kirjan vastaava miljöö.

Romaanin loppupuoliskolle saakka Elävien kirja onnistuu pysyttelemään kaukana amerikkalaisesta sentimentaalisuudesta, mutta lopussa tapahtuu romahdus. Elävien kirja on ihmiskokeineen ja keskitysleirikuvauksineen raskasta luettavaa, ja tapahtumien jäljet näkyvät varsinkin Stashassa ja Pearlissa niin fyysisinä vammoina kuin puhtaana hulluutena – lukijalle on selvää, etteivät muut romaanin hahmot ole päässeet yhtään sen vähemmällä. Turhanaikainen sentimentaalisuus särkee omintakeisen tunnelman purkupallomaisen hienovaraisesti.
Kaikki ne viattomat – en ajatellut heidän tulevaisuuttaan sinä päivänä, kun lähdin autiotalosta. En saanut tietää mitään heidän määränpäästään, voitoistaan, ongelmistaan. Heistä, jotka asettuivat uusiin kaupunkeihin ja heittäytyivät itsensä unohtaen uusiin ammatteihin, joko luomalla niin suuria imperiumeja, että pyyhkivät niillä pois menneisyyden, tai epäonnistumalla pyrkimyksissään menestyä, koska eivät saaneet oman verensä kohinaa pois mielestään. Heistä, jotka menivät naimisiin toisen eloonjääneen kanssa, heistä, jotka jäivät naimattomiksi, koska heillä ei ollut aviovuoteeseen muuta tarjolla kuin painajaisia. Heistä, jotka etsivät lohtua ja vapautta kibbutzin mullasta, ja heistä, jotka päätyivät toisenlaisille tutkimuspöydille ja antoivat toisille lääkäreille luvan polttaa aivoistaan lähtemättömät muistot, poistaa lopullisesti se kurjuus, jonka hän oli painanut meidän mieliimme. [s. 381–382]
Elävien kirjaan tarttuvat pääsevät nauttimaan persoonallisesta kostojuonella höystetystä keskitysleirikirjallisuudesta, joka ei meinaa oikein pysyä kasassa. Erilaista mutta tätä laadukkaampaa keskitysleirielämystä etsivien kannattaa tutustua Elävien kirjaa mieluummin edellä mainittuun Yöperhoseen tai Art Spiegelmanin Maus-klassikkosarjakuvaan.


Alkuteos: Mischling
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 457
Kansikuva: Martti Ruokonen
Lajityyppi: psykologinen romaani,
historiallinen romaani 
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 5. lokakuuta 2017

Robert Coover: Pinokkio Venetsiassa








”Ja nyt, villin Amerikan roihuavilta vuorilta ja armottomilta moottoriteiltä, suorinta tietä teidän silmienne eteen ja hehkuvassa väriloistossa, jos niin voidaan sanoa, illan viimeinen esitys, jännittävämpi kuin ihmisten teot, kauniimpi kuin naisen rakkaus, pelottavampi kuin lasten unet” – sen kuullessaan lapset huutavat ja ulvovat ja heiluttavat innoissaan vasaroitaan – ”pitkän kärsimysnäytelmän loppuratkaisu, viimeinen tanssi, pääosassa maailman kuuluisin rasavilli, impotentin puusepän ja neitsythaltiattaren odottamaton jälkeläinen, yöastiassa kastettu ja tikkojen ympärileikkaama, poika jossa liha ja henki käyvät jatkuvaa kamppailua, legenda jo eläessään, Pinokkio! [s. 115–116]
Robert Cooverin Pinokkio Venetsiassa on melkoinen kaunokirjallinen jalokivi kaikessa räävittömyydessään ja haastavuudessaan. Heikki Karjalaisen Moebius-pienkustantamon ensimmäinen kirjajulkaisu edustaa Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren tavoin kaunokirjallisuuden kivikovaa ydintä, joka vaatii lukijaltaan poikkeuksellisen paljon niin hyviä istumalihaksia kuin avomielisyyttäkin – kyseessä on ehdottomasti yksi häiriintyneimmistä ja härskeimmistä romaaneista, jonka olen lukenut aikoihin.

Sadunomainen seikkailu alkaa, kun niin akateemisessa kuin viihdemaailmassakin menestynyt Pinokkio saapuu vanhoilla päivillään takaisin Venetsiaan. Veteen vajoava kaupunki osoittautuu myös maailmankuululle puupäälle melkoiseksi suonsilmäksi, johon tämä hukkaa itsensä ja maallisen omaisuutensa. Samalla lahoamistilassa oleva satavuotias Pinokkio-parka joutuu kohtaamaan menneisyytensä aaveet Lampunhenkeä, kevytmielistä Kaunokki-oppilastaan, kirjaimellisesti uudelleenkoottua marionettien punkbändiä ja Sinistä haltiatarta myöten.

Pinokkio Venetsiassa muistuttaa myös alkuasetelmaltaan melkoisesti Painovoiman sateenkaarta – molemmissa vähän untelo sankari tönäistään riuskasti keskelle anarkistista ja arvaamatonta maailmaa, jossa mitkään lainalaisuudet eivät pidä paikkaansa. Pinokkio-parkaa vedetään kuuluisasta puunenästä useaan otteeseen, ja tämä menettää omaisuutensa arvokasta käsikirjoitustaan ja rahojaan myöten ja löytää kaiken kurjuuden keskeltä rakkauden – ja ehkäpä myös itsensä.

Cooverin romaanin jokainen luku on survottu vähän liiankin täyteen tavaraa. Uusien kurjuuksien kuvaamisen ohella lukijalle avataan Pinokkion kuuluisaa mutta melkoisen happopäisesti kerrottua elämäntarinaa, josta perinteinen faabelimaisuus ja Disney-elokuvamainen söpöstely ovat lentäneet kanaalinpohjalle. Cooverin kerronta on pynchonmaisen päällekäyvää ja aggressiivista, nykyhetken ja muistojen välillä villisti sukkuloivaa tajunnanvirtaa, jonka pyörteisiin katosin yhtä helposti kuin Painovoiman sateenkaaren käänteisiin aikoinaan. Romaanin lukuisat tasot menevät suloisesti sekaisin sekä Pinokkion vanhuudenhöperössä lahopäässä kuin lukijankin korvien välissä – kiivaimmillaan kerronnan perässä on yksinkertaisesti mahdotonta pysyä ensiyrittämällä.

Pinokkion elämänvaiheiden uudelleentulkinnat ovat mielenkiintoista luettavaa Venetsiassa harhailun ohella. Puunuken seikkailut ovat muuttuneet melkeinpä Tim Burtonin elokuvien kaltaisiksi painajaisuniksi, jotka eivät epäröi rienata alkuperäisen Pinokkio-tarinan ohella esimerkiksi Raamatun kuvastoa. Pinokkion valasseikkailu ja Raamatun Joonan vähän samantyylinen kalareissu löytävät luonnollisesti yhteisen temaattisen sävelen Cooverin hyppysissä – kunnes Pinokkio Venetsiassa tekee täyskäännöksen ja karkaa uuteen, entistä häiriintyneempään suuntaan, jossa sekä valtava eväkäs että puuseppä saavat huutia.
Vanha Geppetto oli tottunut olosuhteisiin ja oppinut viihtymään, tislasi kuolettavaa grappaansa kalan nesteistä, kehitteli reseptejä hirviön nielemästä valtavasta ruoanpaljoudesta, yhtenä lempiruokanaan kylmä puuro, joka oli tehty murskatuista mustekaloista, elävistä vapaakiduskotiloista ja mursun ulosteesta, ja pynttäytyi hukkuneiden merikapteenien univormuihin. Hän tunsi elävänsä herroiksi. Harrastuksena hänellä olivat merimiesten pornografiset ja uskonnolliset kaiverrukset, joilla hän koristi asuintilansa, suuremmat kuin koskaan aiemmin. […] Enimmäkseen isä kuitenkin vain istui paikallaan keskellä kaamean keitoksensa aiheuttamia harhanäkyjä. Kotipolttoinen grappa oli kovettanut hänen sydämensä ja vallannut hänen mielensä niin, ettei hän suostunut liikahtamaankaan. Pinokkio pelkäsi, ettei saisi sitä päihtynyttä surkimusta koskaan takaisin ihmisten ilmoille. Hänen yrittäessään maanitellen lähestyä isäänsä tämä äityi häijyksi, löi häntä airon kahvapuolella ja uhkasi sytyttää hänet tuleen ja käyttää silliensä savustamiseen. [s. 155–156]
Sekava ja haastava Pinokkio Venetsiassa pitää lukijan imussa mukana röyhkeällä ja mielikuvituksellisella tyylillään – arvostelun sitaatit antavat pientä esimakua siitä, minkälaista verbaalista vyörytystä on luvassa alusta loppuun. Karjalainen suoriutuu Cooverin kääntämisestä mestarillisesti vähintäänkin haastavia sanaleikkejä ja sananparsia myöten. Venetsian ja Pinokkion mielenmaailman ja tragikoomisten tapahtumien kuvailu on viipyilevää ja itsetietoisen venytettyä mutta silti aivan yhtä luontevaa kuin keväällä ilmestyneessä Miki Liukkosen O-romaanissa.

Huikeimmilleen ja sekavimmilleen kuvaus nousee romaanin viimeisellä kolmanneksella kaupungissa pidettävien naamiojuhlien myötä. Unenomaisissa kohtauksissa kaupungin omaleimainen historia puhuvine patsaineen ja uskonnollisine viittauksineen saa lukijan viimeistään hukkaamaan punaisen langan. Romaanin lopussa kuitenkin odottaa yksi teoksen parhaista kohtauksista, kun kieltämättä nenänsä turhan moneen paikkaan pistänyt Pinokkio kohtaa Sinisen haltiattaren ikimuistoisissa merkeissä.

Pinokkio Venetsiassa on taatusti mieleenpainuva lukukokemus, jota ei voi tosin suositella ihan kenelle tahansa lukijan tarkoituksellisen pyörittämisen ja poikkeuksellisen haastavan episodirakenteen takia. Mikäli samaa kaunokirjallista kaliiperia edustavat Painovoiman sateenkaari ja O ovat kuitenkin aikoinaan maittaneet, näitä ”venetsialaisia” ei kannata missään tapauksessa jättää väliin.


Petter ei ole koskaan oppinut iskemään puuroihinsa voisilmää.

Alkuteos: Pinocchio in Venice
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1991
Suomennos: Heikki Karjalainen
Kustantaja: Moebius
Sivumäärä: 559
Kansikuva: Jouko Nuora
Lajityyppi: fantasia, kollaasiromaani
Mistä saatu: lahjakirja

tiistai 26. syyskuuta 2017

Laura Lehtola: Takapenkki




Laura Lehtolan Takapenkki on melkeinpä Miika Nousiaisen romaaneja muistuttava keveähkö teos, jossa naureskellaan kevyesti nykyajan ilmiöille ja pannaan omituisia hahmoja selviämään kummallisista tilanteista. Tämä arvostelu sisältää pari paljastusta Takapenkin juonesta.

Aleksi viettää tuilla loisivan vapaaherran elämää, kunnes työkkäri patistaa tämän työkokeiluun selänpesijäksi. Lukioikäinen Elina pitää yksinään huushollia pystyssä vanhempiensa liehuessa ulkomailla ja huomaa Aleksin kanssa vietetyn yön päätteeksi olevansa raskaana. Takapenkin kolmantena pyöränä nähdään työkkärin virkailijana työskentelevä Tuula, jonka poika on muuttamassa pois kotoa, eikä insinöörisiippa Topi ymmärrä vaimonsa tunnekuohuja.

Takapenkki kummeksuttaa heti alussa vanhanaikaisilla ja suoraan sanottuna tympeillä sukupuolirooleillaan. Aleksi ja Topi ovat molemmat omilla tavoillaan täysin pihalla olevia uroksia, joita tunteitaan avoimesti käsittelevät ja rationaaliset Elina ja Tuula saavat koko ajan olla patistelemassa haluamaansa suuntaan. Varsinkin Tuulan ja Topin mielenkiintoisilta vaikuttavat kohtaukset toistavat koko ajan saamaa kaavaa: Topi mokaa aluksi jotain ja sitten korjaa kurssiaan sanomalla jotain vielä typerämpää.
Joinakin vuosia sitten hänellä oli tapana tehdä Top-5-lista kuukauden turhimmista ostoksista ja teipata se jääkaapin oveen. Kerran listalla oli mascara. Sittemmin selvisi, että Topi oli sekoittanut ripsivärin mascarpone-juustoon ja siksi arvioinut 127 markkaa kohtuuttomaksi hinnaksi.
   Kostoksi en hääpäivänämme laittanut meikkiä lainkaan. Topi ei tietenkään huomannut koko asiaa.
   – Miten minä voisin huomata sellaista, mikä sinusta puuttuu? Topi puolustautui myöhemmin, kun valitin ettei häntä selvästikään kiinnosta naamani lainkaan.
[s. 233]
Romaanin nuoremmat hahmot toimivatkin tarinoineen ihan eri tavalla. Elinan pakkomielteinen raskautensa salailu on mielenkiintoista luettavaa, ja se kertoo karusti siitä, kuinka kaikki sosiaaliset kontaktinsa katkaiseva ihminen onnistuu jäämään täysin yksin nykymaailmassa – vanhemmat lähettävät elinkustannukset kattavaa kuukausirahaa matkoiltaan eivätkä tunnu välittävän ihmeemmin tyttärensä toilailuista.

Vaikka Takapenkin mieskuvassa olisikin parantamista, Aleksi kunnostautuu komeasti tarinan edetessä. Hahmoon kohdistuvat paineet kasvavat uusien juonenkäänteiden myötä, ja tämän lopussa toteuttama ihmiskaappaus on tietynlaisesta epäuskottavuudestaan huolimatta äkkiväärään tarinaan mainosti istuva loppuhuipennus. Takapenkin osittain avoimeksi jäävä loppu muodostuu vääjäämättä pettymykseksi, kun lukijalle ei kerrota, mitä todella tapahtui.

Aleksin kautta Takapenkkiin tuodaan reilusti mukaan yhteiskunnallisesti kannanottavaa ainesta.  Mitään kafkamaista virkamieskoneistoa vastaan taistelemista ei ole luvassa, vaan Takapenkki turvautuu tässäkin vähän halpaan huumoriin kerran toisensa jälkeen.
– Nonniiiich, nainen sanoo muka ymmärtävästi ja kääntyy kohti. – Ja jossain vaiheessa ilmeisesti ollut tällaista päihdeasiaa sinulla? se sanoo madalletulla äänellä.
   – Ei ole ollut ongelmaa. Mä en juo viinaa ollenkaan.
   – Siltähän se usein itsestä tuntuu ettei ongelmaa ole. Mutta se on jo oikein hyvä alku ettei juo väkeviä.
   Se kirjoittaa hitaasti pelkällä etusormella: ”Ei juo enää väkeviä.”
   En jaksa selittää.
[s. 207]
Takapenkki on oivallinen kaunokirjallinen välipala, joka sopii keveydessään esimerkiksi työmatkoille tai pidemmällekin reissulle. Sujuvasti etenevä juoni tempaisee lukijan kyllä mukaansa, vaikka osa sisällöllisistä ratkaisuista mietityttääkin.


Petter kirjoittaa diginatiivina tietokoneellaan aina kahdella etusormella.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 270
Kansikuva: Päivi Puustinen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 21. syyskuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku



Anni Kytömäen Kivitasku kertoo Mustasalmen suvun tarinan. Lukija pääsee seuraamaan Suomessa 1800-luvulla vankityöläisenä olevan Sergein värikkäitä vaiheita sekä uudella vuosituhannella elävän Vekan arkea. Sairaseläkepäiviään viettävä Veka karkaa Savon sydämessä tyhjillään olevalle suvun mökille, ja Louhurannassa vietetyt hiljaiset päivät kääntävät Vekan katseen oman sukunsa salaisuuksiin.

Sergein tarina venähtää melkein sadan vuoden mittaisella aikajänteellään varsin komeisiin mittoihin, kun lukija saa seurata samojen hahmojen varttumista ja elämistä melkoisten elämänvaiheiden lävitse. Vekan perehtyessä sukunsa vaiheisiin lukija huomaa, että Sergein kertomien tapahtumien ja Mustakallioiden taltioitujen vaiheiden välillä on melkoisesti eroja. Näin Kivitaskussa painotetaan hienosti, kuinka historiasta unohtuu ja jää pois melkoisen oleellisia tarinoita ja faktoja – tilalle ui luonnollisesti koko joukko valheita ja petoksia.

Sergei pysyy oman tarinansa tähtenä mielenkiintoisen hahmonkehityksen kuvaamisen turvin. Kuolleen Albert-vankitoverinsa nimen ja identiteetin kaappava, Albertiksi hitaasti muuttuva Sergei pitää entistä minäänsä elossa sisällään ja elää tavallaan kahden ihmisen elämää samanaikaisesti.

Albert ja Sergei kommentoivat ihmiskuorensa sisällä tapahtumia kukin omalla tavallaan – tällainen monitasoisuus tuo muutenkin laadukkaaseen historialliseen kuvaukseen mukaan ihan uusia elementtejä. Mainiona esimerkkinä toimii se, kuinka Venäjällä vallankumousta aikoinaan kabineteista käsin puuhannut Sergei joutuu lopulta kohtaamaan kovan maailmaan silmästä silmään.
Jos Sergei olisi ollut maaorja, hän olisi viljellyt maata ja palvellut isäntäänsä. Nyt hän miettisi, miten selviytyä vapaana. Maaorjille on luvattu ilmaiseksi neljännes siitä maatilkusta, jota he ovat viljelleet. Loput heidän on lunastettava itselleen. Ei heillä ole siihen varaa.
   Niin pitkälle emme ajatelleet, kun vaadimme orjille vapautta. Vapaus on hyveistä ylin, sen kaikua ei saa himmentää miettimällä mitä käsite käytännössä tarkoittaa. Kuten hyveet yleensäkin, myös vapaus käpristyy kokoon kun se on saavutettu. Sen takana ei ole mitään tavoiteltavaa. On vain sama ruumis joka on pidettävä kylläisenä ja lämpimänä, ja mieli jonka on etsittävä uusi kirkas tähti.
   Kuuntelen askelia kadulla. Joko niitä on enemmän, joko entiset orjat ovat palaamassa? Joko he ovat huomanneet, että keisarin antama vapaus on vain pakkotyön uusi muoto? Heidän on haettava turvaa kaupungista, asetuttava sen laidoille hökkeleihin ja haalittava elanto kokoon. Tilanherrat ryhtyvät tyytyväisinä viljelemään kerjuulle lähteneiden käskyläistensä peltoja
.
[s. 434–435]
Vekan tarina on puolestaan hivenen ongelmallisempi kokonaisuus. Mustasalmen suvun jälkeläisten elämää ja ongelmia kuvaavat, nykyaikaan sijoittuvat osiot ovat kyllä mielenkiintoisia, mutta etäinen ja tylsä Veka, jonka edesottamukset eivät tunnu kovinkaan uskottavilta, toimii lähinnä riippakivenä omassa kertomuksessaan.

Kivitaskun loppu kuitenkin muuttaa kaiken, kun Vekasta selviää muutama todella iso, kokonaisuuden täysin ylösalaisin kääntävä piirre. Kytömäki on ajoittanut paljastukset tarkasti niin, että niiden jälkijäristykset ehtivät tuntua lukijassa asti, ja ne kieltämättä hienosti muuttavat Vekan osuuksien sävyn. Käänteitä edeltäneiden tapahtumien tylsyyys ja ennalta-arvattavuus eivät kuitenkaan katoa mihinkään tällaisen hattutempun avulla.

Kivitasku on raukeassa etenemistahdissaan, faktaa ja fiktiota villisti sekoittavassa kehyskertomuksessaan häikäisevän monitasoinen teos, joka onnistuu vangitsemaan kansiensa sisälle täysin erilaisia maailmoja – nykyaikaisen Louhurannan ankea taajamaelämä, syrjäytyneen ja sairastavan ihmisen mielenmaailmojen avaaminen, 1800-luvun vankityöläisen vaiheet sekä Vekan äidin sairauden kuvaaminen toimivat kukin tavallaan osana kokonaiselämystä.


Petter odottelee edelleen sisäisen viherpeukaloisensa heräämistä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 645
Kansikuva: Jenni Noponen
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 12. syyskuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja


Petina Gappahin kehuttu Muistojen kirja maalaa kiitettävän rennosti ja monitasoisesti kuvan Zimbabwesta unohtamatta kansilehdessäkin mainittua ”värikästä tarinaperinnettä” – onkin harmi, että kokonaisuus leviää hajanaiseksi sotkuksi, ja sitä kasassa pitävä tarina osoittautuu varsin heikoksi tekeleeksi.

Muistojen kirjan päähenkilönä nähdään kaltereiden takana kuolemantuomiotaan odottava Memory-albiinonainen. Vanhempiensa myymää Memorya syytetään kaupan toisena osapuolena olleen valkoihoisen professorin murhasta, ja juridista apua vartova Memory rustaa saamiinsa muistikirjoihin elämäntarinaansa. Memoryn värikkään elämän ohella kirjoihin päätyy sekä huomioita vankilaelämästä että aikamatkoja Zimbabwen vaikeaan menneisyyteen.
Näsäviisastelu johti siihen, että Synodia takavarikoi Raamattuni kahdeksi viikoksi. Hän varmaan kuvittelee, että ilman Hyvää kirjaa eläminen on ihmiselle aivan äärimmäistä ahdinkoa. Hän halusi ikään kuin alleviivata tekoaan, rangaista minua henkisen tason lisäksi myös ruumiillisella, joten hän määräsi minut siivoustöihin, mikä on kaunis tapa ilmaista, että keräsin kahden viikon ajan pahanhajuisia ja verisiä terveyssiteitä paljain käsin ja panin ne sitten suureen metallikanisteriin, joka toimii myös jätteidenpolttoastiana.
   Eikö jossain ole tutkittu, että kun naisjoukko elää lähellä toisiaan, heidän kuukautiskiertonsa synkronisoituvat? Siltä täällä tosiaan tuntuu, aivan kuin kaksisataa-kolmesataa naista saisi kuukautiset aina samaan aikaan.
   Kerran viikossa, iltaisin, siivousvuoroon määrätyt vangit keräävät terveyssiteet ja kantavat ne polttoastiaan Takavarikon taakse. Meille ei anneta hanskoja, joten sovelsimme siihen tarkoitukseen vanhoja muovikasseja ja tungimme iljettävät lastit polttoastiaan, missä ne rätisivät ja paloivat uhkuen hajua, joka tarttui vaatteisiin ja hiuksiin, emmekä me kyenneet pesemään sitä pois, koska vettä ei ollut.
[s. 82–83]
Välillä nopeatahtisuus kostautuu ennen kaikkea Memoryn lapsuutta kuvaavissa osioissa, joissa päähenkilö latelee kerronnan lomaan niin paljon nimiä, että lukija menee auttamatta sekaisin. Myös dialogiin ripotellut shonankieliset huudahdukset ja kokonaiset repliikit ovat toki eksoottisia lisäyksiä, kunhan lähistöllä on vain tarjolla jonkinlainen suomenkielinen käännös.

Lapsuudenkuvaus on kuitenkin parhaimmillaan äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa – Memoryn elämään sekoittuu ennakkoluulottomasti afrikkalaisia kaupunkilegendoja, myyttejä, esimerkiksi Raamatusta tuttuja käänteitä ja kuulopuheita, jotka rikastavat muuten vähän ohutjuonista romaania unohtumattomalla tavalla
MaiWhizi, MaiNever ja MaiMaTwins keskustelivat pyykkiämpärien äärellä. Lähtöni vuonna heillä oli pakkomielle Peggyyn, asuinalueen haamuun jolla oli punaiset huulet, häikäisevä afrokampaus ja houkuttava takamus. Peggy oli heidän mukaansa nähty sekä Highfieldsissä että Glen Norahin Chitubussa ja matkasi paraikaa Kambuzuma Roadia pitkin kohti Mufakosea.
   ”Hän lumosi miehen Mushandirapamwe-hotellissa,
banzi he tanssivat koko yön.”
   ”Kun he pääsivät miehen kotiin, hän sanoi ettei mies saisi sytyttää kynttilää.”
   ”Mies heräsi seuraavana aamuna hautausmaalta sen naisen haudan päältä.”
   ”Mies näki Peggyn, mutta tämä oli muuttunut patsaaksi,
pafungei ipapo, patsaaksi joka oli polvillaan haudalla, polvillaan vain, jäykkänä kuin mikä, kunge mukadzi waLoot chaiye. Aivan kuin Lootin vaimo.”
[s .55]
Muistojen kirjan polttavin kysymys on kuitenkin se, onko Memory syyllistynyt oikeasti pahamaineiseen veritekoonsa, ja tähän vastaaminen on ollut Gappahille ilmeisen vaikea pala. Memoryn ostanut Lloyd jää todella etäiseksi ja tylsäksi hahmoksi, jonka kieltämättä kurjasta kohtalosta lukija ei opi välittämään missään vaiheessa. Memoryn, Lloydin ja erään kolmannen hahmon muodostama kolmiodraama on hivenen epäuskottava lopputulemaansa myöten, ja lattea päätös ei kohoa edes parin Memoryn perheeseen liittyvän paljastuksen avulla.

Gappahin romaani tarjoilee kieltämättä eksoottisen ja hyvinkin erilaisen lukuelämyksen, jonka tärkeät kysymykset eivät vain pääse nousemaan kovinkaan näkyvään osaan.


Petter ihmettelee, miksei niinkin tunnetulle Raamatun hahmolle
kuin Lootin vaimolle ole annettu etunimeä.

Alkuteos: The Book of Memory
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Tero Valkonen
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 302
Kansikuva: Eveliina Rusanen
Lajityyppi: psykologinen romaani,
historiallinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 5. syyskuuta 2017

S. K. Tremayne: Tulilapsi





















S. K. Tremaynen Tulilapsi tuntuu heti ensituntumalta varsin tutulta – mukana ovat luonnon keskellä ja armoilla oleva asuinsija, häiriintynyt pikkulapsi sekä tämän vanhempien keskinäinen köydenveto, jossa panokset kovenevat luku luvulta. Tulilapsi muistuttaakin niin hyvässä kuin pahassa tekijänsä läpimurtoteosta Jääkaksoset.

Kovissa oloissa kasvanut Rachel menee naimisiin leskeksi jääneen Davidin kanssa. Kunnianhimoisen ja varakkaan juristin kotina toimii cornwallilainen kartano, josta käsin Davidin maineikas suku on hallinnoinut lähitienoon kaivostoimintaa. Rachel saa luonnollisesti ajan mittaan huomata, että uuden siipan kotipuolessa kaikki ei ole ollenkaan kohdillaan – poikapuoli Jamie on näkevinään salaperäisissä olosuhteissa kuollutta äitiään joka nurkan takana. Uunituoreen äitipuolen mielenterveys on kirjaimellisesti koetuksella viimeistään siinä vaiheessa, kun Jamie uhkaa Rachelin kuolevan kovaa vauhtia lähestyvinä joulunpyhinä…

Tulilapsi eroaa kuitenkin kaikkea muuta kuin edukseen Jääkaksosista nimenomaan Jamien takia – lapsihahmo ei ollenkaan uskottava saati mielenkiintoinen. Kahdeksanvuotiaan pojan psykoottiset höpinät ja esimerkiksi kirjeet kuolleelle äidilleen ovat kiusallisen kliseistä ja tympeää luettavaa ja romuttavat Tulilapsen kauhupuolen kokonaan.
Porejuomat eivät sovi sinulle ja muistan että joluna toin sinulle porejuoman ja luulin että syy on minun että olet kuollut ja takkisi haudattiin mutta en enää ajattele tätä.
   Kuuntelen merta ja se kuulostaa kuin iso mies hengittäisi, iso pelottava mies ja äiti pimeässä ja mustassa. Minä näen pelotavia unia sinusta ilman sormia Anteeksi sinä hymyilet
[s. 90.]
Tremayne sysääkin Jamien viimeistään romaanin puolivälin jälkeen syrjään Tulilapsen keskiöstä, ja Rachelin ja Davidin välinen köydenveto nousee huomattavasti suurempaan osaan. Se kannatteleekin hienosti romaanin jälkipuoliskoa, kun molemmat pyrkivät saamaan yliotteen sekä toisistaan että Davidin suvun tiloista. Samalla Tremayne kuvaa mielenterveydeltään hauraan Rachelin hidasta sekoamista ja naisen elämään liittyvien salaisuuksien paljastumista, jotka luonnollisesti kääntävät romaanin perusasetelmat päälaelleen. Muutama käänne yllättää myös lukijan, mutta noin muuten Tulilapsi on juoneltaan varsin ennalta-arvattava.

Tremayne leikittelee huomattavasti Jääkaksosia enemmän kauhuelementeillä ja yliluonnollisilla tapahtumilla, jotka sotkeentuvat parhaimmillaan varsin luontevasti yhteen Rachelin oman sekoamisen kanssa. Varsinkin romaanin loppupuolella psykoosit ovat tulilla sen verran kovalla lämmöllä, että lukija menee onnistuneesti sekaisin painajaisten, muistojen ja nykyhetken kauhujen kanssa.

Tulilapsen loppu ja Rachelin mielenterveyden pettämisen kuvaaminen kuitenkin kärsivät huomattavasti Tremaynen vauhtisokeudesta. Aivan liian nopeaan tahtiin etenevän tarinan mielenkiintoiset sivujuonteet, kuten Rachelin raskaus, katoavat ja unohtuvat jonnekin matkan varrelle. Tremaynen kiihko tarinan loppuun viemiseksi saa taitavat painajaiskuvitelmat puuroutumaan ja aiheuttaa vähän koomisiakin, kaikkea muuta kuin uskottavia mielenliikkeitä.
Olen iskemäisilläni takaisin – puolustamassa itseäni äänekkäästi, kertomassa hänelle raskaudesta – kun hänen puhelimensa soi ja vaimentaa meidät molemmat. Hän onkii sen taskustaan, katsoo näyttöään ja rypistää hämmentyneenä kulmiaan. Sitten hän huitaisee ärtyneesti kädellään minun suuntaani kuin sanoakseen: Tämä on sinua tärkeämpää. Hän menee käytävään ja sulkee oven perässään voidakseen vastata puheluun niin, etten minä kuule.
   Haluaisin polttaa marisätkän. Mutta en voi. Minä olen raskaana.
[s. 199]
Tulilapsi tarjoaa Jääkaksosiin tykästyneille sikäli samankaltaisen mutta kömpelömmin toteutetun psykologisen jännärin. Mitään järin erikoista saati unohtumattoman ainutlaatuista ei olekaan luvassa.


Alkuteos: The Fire Child
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 365
Kansikuva: Richard Augustus
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kauhu
Mistä saatu: arvostelukappale