Virpi Pöyhönen: Doe

Virpi Pöyhösen Doe sijoittuu samannimiseen rikollisuutta ja toteutumattomien unelmien raunioita vilisevään amerikkalaiskaupunkiin. Doen alussa Patty Jonesin teini-ikäinen tytär Mary karkaa kotoa, ja lukija pääsee tarinan edetessä tutustumaan sekä Pattyn että Maryn kirjaviin henkilöhistorioihin – valitettavasti sekä Doen juoni että sen kaksi päähenkilöä ovat harvinaisen yksitasoisia ja tylsiä.

Doessa sekä Patty että Mary kertovat vuorollaan oman tarinansa, ja näistä kahdesta Pattyn kertomus on huomattavasti mielenkiintoisempi – kapinallisen teinin matka suurperheen yksinhuoltajaäidiksi on uskottava katsaus siihen, kuinka sattumanvaraisesti elämä muotoutuu. Jonesin huushollin pihassa nököttävässä asuntoautossa oleilevan isän ja kotitöissä auttelevan Edithin hahmot eivät ole järin mielenkiintoisia Maryn todella etäisiksi jäävistä kuudesta veljestä puhumattakaan.

Äidin ja tyttären tarinat sisältävät luonnollisesti melkoisen määrän ristiriitaisuuksia ja päällekkäisyyksiä, joiden myötä Doe muuttuu toisinaan hivenen monitasoisemmaksi kokemukseksi. Lukija joutuu varsinkin Maryn tarinanpuolikkaan kohdalla todella pohtimaan, uskoako mielisairaan tyttären näkemyksiä tapahtumista Jonesin perheen elämästä ja katoamisestaan – semminkin kun Mary on mieleltään huomattavasti terveempi kuin Patty on antanut ymmärtää.

Maryn tarina on huumekuvastoineen ja rikollisuuteen liittyvine vehkeilyineen kuitenkin todella tylsä ja ennalta-arvattava – Pöyhösen luoma nurja ja köyhä Amerikka ei tunnu missään vaiheessa erityisen uskottavalta ympäristöltä vaan jää elokuvista ammennetuksi kulissimaiseksi taustaksi. Lisäksi Maryn motiivit oman karkumatkansa sekä kotiinpaluun taustalla jäävät todella epäselviksi, eivätkä ne kyllä lukijaa kauheasti kiinnostakaan.

Heppoinen juoni ei pysy kasassa edes Pattyn hahmon hartiavoimin vaan romahtaa viimeistään Maryn osuuden alkamisen jälkeen. Romaanin kannessa mainostettu ”epämääräinen uhkakin” on toteutettu todella kehnosti – Patty ja Mary käyvät Doen kaduilla säännöllisin väliajoin säikkymässä vapaana jolkottelevia koiria, joita rikollispomo Harry Battlefield ilmeisesti hallitsee. Battlefieldkin jää aika onnettomaksi ja irralliseksi pahikseksi, jonka rooli Doessa on varsin epäselvä.

Vaikka juoni ja hahmot eivät kannakaan Doessa, Pöyhönen onnistuu toisinaan luomaan mainion vinksahtaneita tunnelmakuvia romaaniinsa – niiden myötä juonen kannalta oleelliset kohtaukset jäävät varmasti ainakin lukijan mieleen, vaikka ne eivät kokonaisuutta onnistukaan pelastamaan. Yhtenä tällaisena esimerkkinä toimii Maryn syntymä, jota säestää Battlefieldin juhlissa harjoitettu haikaranammunta.

Kun lapsi syntyi, olin jo monta tuntia kuunnellut kiväärin pauketta, Harry Battlefieldin ja hänen kavereidensa juhlintaa. Äänet voimistuivat illan mittaan, kun ihmiset humaltuivat aina vaan enemmän ja heitä tuli aina vaan lisää.
   Viiltävä kipu. Edith haki lämmintä vettä, keitti sitä yhtä lisää, kattilan toisensa jälkeen, säntäili ympäriinsä, kunnes vihdoin tuli sängyn viereen. Puristin hänen kättään, huusin ja yritin hengittää.
   Ponnista, hengitä, ponnista, pää näkyy jo.
   Edith irrotti pihtisormeni, jotka jättivät merkin hänen käteensä pitkäksi aikaa, siirtyi sängyn jalkopäähän ja auttoi vauvan ulos. Verinen mytty, mustanpunainen napanuora. En enää huutanut mutta vauva huusi. Kun Edith laski sen syliini, se huusi lisää. Harry Battlefield ja hänen ystävänsä jatkoivat ampumista, kuolleet haikaranpoikaset makasivat pitkin rinnettä. Vauva huusi. [s.80 – 81]

Doe jää etäiseksi ja vaisuksi lukuelämykseksi, joka ei onnistu satunnaisia onnistumisia lukuun ottamatta puhuttelemaan lukijaansa oikein millään tavalla. Esimerkiksi omintakeisista tunnelmakuvauksista kiinnostuneiden kannattaakin perehtyä tätä mieluummin Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -novellikokoelman tekstien taatusti unohtumattomiin pienoismaailmoihin.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 275
Kansikuva: Martti Ruokonen
Lajityyppi: psykologinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu