torstai 29. syyskuuta 2016

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma











Riikka Pulkkisen Paras mahdollinen maailma -romaanin päähenkilönä tavataan näyttelijälupaus Aurelia, joka näki päivänvalon samana vuonna kuin Berliinin muuri murtui. Rikkonaisen ja vaikean lapsuuden elänyt Aurelia pääsee mukaan Kansallisteatterin produktioon, jota vetää itäsaksalaistaustainen ja sittemmin suomettunut ohjaajalegenda Joachim – näytelmän tarkoituksena on pykätä Berliinin muuri Suurelle näyttämölle. Aureliaa auttaa projektissa salaperäinen, näyttelijättären kannoilla kulkeva naishahmo, jota kukaan muu päähenkilöä lukuun ottamatta ei näe.

Samaan aikaan Aurelian isä Theo makaa vakavan sairaskohtauksen jäljiltä sairaalassa, ja Aurelian äiti yrittää epätoivoisesti korjata välit tyttärensä kanssa. Samalla äiti kertoo oman näkemyksensä tapahtumista, jotka ovat tehneet Aurealiasta sen mikä hän on.

Paras mahdollinen maailma on välillä hengästyttävän runsas kokonaisuus, jota Pulkkinen kuitenkin kannattelee taidokkaasti ja varmasti. Se tuo ennakkoluulottomalla asenteellaan ja rohkealla vaikeiden aiheiden käsittelyllään mieleen useaan otteeseen Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta -kestosuosikkini. Aureliasta paljastuvat sisäiset ristiriidat ja synkät salaisuudet vievät tarinaa pelottaviin ja yllättäviin suuntiin samalla tavalla kuin Rauman teoksessa, jossa seurattiin Erika-paran lasista lapsuutta ja julmaa aikuisuutta.

Pulkkinen valottaa romaaninsa lopussa häämöttävää, Aurelian mieltä järkyttänyttä ja tämän perheen hajottanutta tragediaa yhtä kutkuttavan hitaasti ja mielenkiintoisesti kuin miten Joël Dicker raotti salaisuuksien peittoa Baltimoren sukuhaaran tragedia -romaanissaan. Paras mahdollinen maailma uskaltaa kuitenkin tehdä selkeän pesäeron juonivyyhtinsä ja salaisuutensa läpikotaisesti avanneeseen Baltimoren sukuhaaran tragediaan nähden – Pulkkinen luottaa sekä omaan luomukseensa että lukijan mielikuvitukseen ja jättää juuri sopivan kiusoittelevasti asioita auki.

Vähän uhkarohkea veto kannattaa, sillä Paras mahdollinen maailma herätti minusta pitkästä aikaa halun aloittaa romaani alusta saman tien kun olin lukenut sen. Dickerin romaani puolestaan oli sen verran läpikotainen ja tyhjentävästi kirjoitettu katsaus Goldmanien klaanin surumieliseen tarinaan, että Baltimoren sukuhaaran tragedian jälkeensä jättämän infoähkyyn verrattuna Pulkkisen uusin romaani oli miellyttävän erilainen lukuelämys. Paras mahdollinen maailma muistuttaakin hienosti siitä, että joskus vähemmän voi olla huomattavasti enemmän.

Pulkkinen uskaltautuu uutukaisessaan tuomaan tarinaan mukaan fantasiaelementtejä, jotka sopivat yllättävän kivuttomasti kokonaisuuteen mukaan. Ne tekevät muutenkin päähenkilönsä päänsisäisen maailman ongelmiin keskittyvästä romaanista sopivalla tavalla unenomaisen – parhaiten tämä näkyy mainioissa, valitettavasti muun materiaalin varjoon jäävissä teatterikohtauksissa, joita olisin lukenut mielelläni enemmänkin.
Allas, joki, Aurelia, Marie. Hänellä on päällään takki, totta kai se pitäisi riisua, miksei hän tee sitä, hänellä ei ole muissa vaatteissaan taskuja ja kirja on kuljetettavana mukana. Veteen, nopeasti, yhdellä pulahduksella. Hyy yllättää hänet vaikka hän on harjoitellut. Tämä on aivan toista kuin kaakelialtaassa. Hengenhaukkominen alkaa heti, ei hapenpuutteesta vaan kylmyyden vuoksi, ja hän räpiköi.
   Jostain kaukaa hän kuulee Joachimin vaateliaan opastuksen: määrätietoisemmin, vaikka uiminen suuntautuisi lopulta syvyyksiin, pikemminkin pohjaa kohti kuin joen yli toiselle reunalle. Hyvä on, Aurelia räpiköi vähemmän, sukeltaessa on hiljaista, ohjeet eivät kuulu veden alle, kauniiseen huminaan. Hän käy välillä pinnassa ja kuulee katkelman lauseesta, lavastaja ja Joachim puhuvat, sittenkin kirkkaampaa vettä, niin että yleisö näkee Marien ponnistelut. Aurelia vaipuu taas syvyyksiin. Hänen on riisuttava takki, miten tehdä se niin että teon ristiriitainen luonne säilyy: toisaalta hän haluaa uida vapaammin, varmistua pääsystään toiselle puolen, toisaalta hän tuntee vastustamatonta viehtymystä syvyyteen, tukkiin joka makaa pohjalla varjona, täydellisen rauhan löytäneenä. Miten riisua takki siten että kaikki muistuttaa tanssia?
[s. 278–279]
Paras mahdollinen maailma kipuaa tämän kirjavuoden parhaimmistoon kotimaisen kaunokirjallisuuden puolella Antti Ritvasen Miten muistat minut -mestariteoksen rinnalle. Pulkkisen viides teos on tekijänsä ehdottomasti laadukkain ja monitasoisin romaani.


Petter tykkää sekä muurinpohja- että ihan tavallisistakin lätyistä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 356
Kansi: Anna Lehtonen
Lajityyppi: teatteriromaani, historiallinen romaani, psykologinen romaani, fantasia
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 27. syyskuuta 2016

Karl Ove Knausgård: Syksy










Omasta elämästään yli 3500 sivua kirjoittanut Karl Ove Knausgård on koetellut Taisteluni-romaanikuusikollaan kaunokirjallisuuden rajoja ja sukulaistensa hermoja useamman vuoden ajan. Omalla kohdallani Knausgårdin omaelämäkerralliset avautumiset ovat olleet ristiriitaisia ja viimeistään kolmannen osan kohdalla kesken jääneitä kokemuksia – mielenkiintoisen ja rankan elämän elänyt Knausgård osaa kyllä kirjoittaa edesottamuksistaan vetävästi, mutta taitavan kerronnan keskeyttäneet jaarittelevat esseemäiset pohdinnat ovat tehneet lukukokemuksesta lähinnä rasittavan ja turhauttavan.

Siksi miehen uuden ”vuodenaikaromaanisarjan” avaava Syksy ei kuulostakaan järin lupaavalta: syntymäänsä odottavalle tyttärelle omistettu kokoelma sisältää Knausgårdin pohdintoja ja havaintoja arkipäiväisistä asioista. Onneksi tekstit eivät ole kasvaneet Taisteluni-sarjan miniesseiden mittoihin, vaan asialleen omistautunut lukija ahmaisee kokoelman kaikki 60 kolmen-neljän sivun pituista kirjoitusta helposti yhdessä päivässä – on vain vaikea perustella, miksi kenenkään pitäisi koskea tähän rahastuskirjallisuuteen metrin tikullakaan.

Syksyn kirjoituksissaan Knausgård lähestyy moninaisia aiheitaan – meduusoja, muovipusseja, sotaa, puhelimia, nappeja, yksinäisyyttä, kirkkoja, Vincent Van Goghia, anteeksiantoa, kärpäsiä ja niin edelleen – tutun analyyttisesti, mutta miehellä ei oikein tunnu olevan mitään uutta sanottavaa yhdessäkään kirjoituksessaan. Ne valahtavat turhan helposti puuduttavan luettelomaisiksi kokonaisuuksiksi, kuten käy esimerkiksi Kehykset-tekstissä.
Kehykset reunustavat kuvia ja erottavat kuvan sisällön sen ulkopuolisista asioista. Kehykset eivät kuulu kuvaan mutta eivät ole myöskään osa sitä, mikä on kuvan vieressä, niin kuin seinää, jolle taulu on ripustettu. Kehyksillä ei juuri ole merkitystä sellaisenaan, kehys ilman kuvaa on tyhjä, vailla sisältöä. Kehykset ovat läheistä sukua ikkunankarmeille ja silmälasinpokille, ja laajemmin ne ovat sukua muureille, aidoille, aitauksille, maan rajoille, kategorioille. [s.51]
On selvää, että kovia kokenut viisikymppinen ja kohta jo neljännen lapsensa saava Knausgård on ajatusmaailmaltaan niin sanottu vanhan liiton mies, joka ei malta olla kirjoituksissaan tölväisemättä tasa-arvoajattelun kaltaisia nykyajan ilmiöitä. Tämän olisi voinut ehkä tehdä vähän turvallisemmin rivien välistä, sillä nyt Vauvat-kirjoituksesta pistävä piikki muodostuu yhdeksi Syksyn kiusallisimmista hetkistä.
Minulle miehenä lapsen pitäminen sylissä on ainoa tuntemani fyysisen läheisyyden muoto, joka ei ole seksuaalinen. En tiedä, miten naisilla on, mutta rohkenen väittää, että toisin. Ehkä juuri siksi miehen pitää olla todella miehinen, ettei muuttuisi naiseksi eläessään symbioosissa pienen vauvan kanssa. [s.124]
Syksy on yksi kirjavuoden heikoimmista tekeleistä, joka kannattaa suosiolla unohtaa kirjakauppaan ja kirjastoon. Laadukkaampaa lyhytproosaa etsivien kannattaa tutustua mieluummin Haruki Murakamin kerrassaan mainion Miehiä ilman naisia -novellikokoelman antiin.


Petterin vanhemmat eivät tätä odottaessaan lähteneet onneksi rustaamaan lyhytproosaa, vaan ottivat poikansa syntymäpäivänä ilmestyneen Hesarin talteen.

Alkuteos: Om høsten
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos:
Jonna Joskitt-Pöyry
Kustantaja: Like
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit
Sivumäärä: 217
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 22. syyskuuta 2016

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia







Vuonna 2014 ilmestynyt Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli ehdottomasti yksi kyseisen kirjavuoden parhaista ja puhutuimmista romaaneista. Vastikään julkaistu Baltimoren sukuhaaran tragedia -uutukainen ei jää pekkaa pahemmaksi vaan singahtaa kevyesti ainakin käännöskirjallisuuden puolella yhdeksi kuluvan vuoden loistokkaimmista romaaneista Sadie Jonesin Kotiinpaluun rinnalle.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta -romaanista tuttu kynäniekka Marcus Goldman toimii myös uuden romaanin kertojana. Hieman yllättäen Baltimoren sukuhaaran tragedia keskittyykin rikostarinan sijaan Goldmanin klaanin keskinäisiin kahinoihin, joiden synkät seuraukset ovat tuhonneet kokonaan Baltimoressa asuvan Goldmanien sukuhaaran – mitä Marcuksen ihailemille Hillel- ja Woody-serkuille ja näiden perheelle oikein tapahtui?

Vaikka Dickerin uudessa romaanissa tavataan Harry Quebertin tapauksen parissa askaroineita tuttuja hahmoja, Baltimoren sukuhaaran tragedia on omilla jaloillaan seisova, itsenäinen jatko-osa. Se hylkää kokonaan edellisen romaanin dekkarirakenteen ja tarjoilee huomattavasti henkilökohtaisemman ja synkemmän tarinan, joka etenee mestarillisin ottein. Varsinkin Baltimoren sukuhaaran tragedian loppumetreillä odottava Tragedia tuntuu luontevalla tavalla kohtuuttoman julmalta ja se tyydyttää verenjanon, jonka Dicker on synnyttänyt romaanin aikana lukijaan.

Synkistelystä huolimatta Dicker muistaa antaa huumorin kukkia yhtä laaja-alaisesti kuin viime kerrallakin – persoonallinen huumori tekee Baltimoren sukuhaaran tragediasta hyvällä tavalla kepeän mutta samaan aikaan myös tragikoomisen teoksen. Dicker syventää Harry Quebertin tapauksessa lähinnä tapahtumia taltioinutta Marcusta varsin kiitettävästi, ja mielenkiintoisen ja ristiriitaisen hahmon oma yksityiselämä pääsee nyt esille aivan uudenlaisessa valossa.
Isoisä pelkäsi, että jonain päivänä minäkin kohtaisin kaikkia muita kuin Baltimoren Goldmaneja koskevan kirouksen: kuuluisan ärtyneen suolen syndrooman. Hän vannotti minua syömään paljon kuitupitoisia vihanneksia ja olemaan koskaan pidättämättä ulostetta, jos minulle tuli ”iso hätä”. Aamuisin kun Hillel ja Woody söivät mahansa täyteen makeita muroja, isoisä pakotti minut syömään All Bran -täysjyvämuroja. Olin ainoa, jonka oli pakko syödä niitä, se oli merkki siitä, että Baltimoreilla oli varmasti joitakin lisäentsyymejä, joita meillä muilla ei ollut. Isoisä kertoi minulle tulevista ruuansulatusongelmistani. ”Voi Marcus-parka, isälläsi on samanlainen suoli kuin minulla. Saat vielä huomata, että sama kohtalo odottaa sinuakin. Syö paljon kuituja, poikaseni, se on kaikkein tärkeintä. Pitää aloittaa ajoissa, jos haluaa pitää vatsan kunnossa.” Isoisä seisoi takanani, kun ahmin All Braneja ja laski kätensä myötätuntoisesti olkapäälleni. Luonnollisesti, kun söin valtavia määriä kuituja, vietin paljon aikaa vessassa ja sieltä tullessani kohtasin isoisäni katseen, joka tuntui sanovan: ”Sinullakin on se, poikaseni, nyt on jo liian myöhäistä.” Suolijuttu teki minuun suuren vaikutuksen. Tutkin kaupunginkirjastossa jatkuvasti lääkärikirjoja ja odotin kauhulla sairauden ensioireita. Ajattelin, että jos en saisi sairautta, olisin kenties erilainen, samanlainen kuin Baltimoren suvun jäsenet. [s. 39–40]
Dicker onnistuu punomaan romaanistaan monitasoisen kokonaisuuden, jossa sinänsä useaan otteeseen nähdyt ja jo kuluneet teemat ja asetelmat limittyvät toisiinsa varsin yllättävillä tavoilla. Vaikka esimerkiksi kielletty rakkaus, kirjallinen kunnianhimo ja vaikeat isä-poika-suhteet eivät Dickerin silminkään tarjoa mitään uutta, niiden osuus kokonaisuudessa yllättää kerran toisensa jälkeen.  Koko romaanin ajan lukijaa kuumotteleva Tragediakin paljastuu yllättävän laajaksi keitokseksi, johon liittyvien hahmojen osuudet eivät ole missään vaiheessa kiveen hakattuja – juonenkäänteet pistävät kuvioita säännöllisin väliajoin uusiksi, mutta ne tuntuvat seurauksineen erittäin uskottavilta ja loogisilta.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on uskomattoman koukuttava, runsas ja jännittävä kaunokirjallinen nautinto, joka on edeltäjäänsä huomattavasti ennalta-arvaamattomampi, traagisempi ja paremmin mietitty kokonaisuus – Dickerin uutuusromaani on ensiluokkaista kaunokirjallista valohoitoa syksyisen pimeitä iltoja vastaan.

Petter ihmettelee, miksei Baltimoren sukuhaaran tragedia kelvannut
Dickerin edellisromaanin tavoin mukaan Tammen Keltaiseen kirjastoon.

Alkuteos: Le livre des Baltimore
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos:
Kira Poutanen
Kustantaja: Tammi
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani, sukuromaani
Sivumäärä: 554
Päällys:
Markko Taina
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 20. syyskuuta 2016

Miika Nousiainen: Juurihoito

Mainostoimistossa työskentelevä Pekka Kirnuvaara istahtaa kalliolaisen hammaslääkärin tuoliin ja aloittaa samalla elämänsä ”juurihoidon”. Miehen suuta näet hoitaa samalla sukunimellä varustettu kuusikymppinen Esko, joka paljastuu Pekan velipuoleksi. Veljekset päättävät lähteä selvittämään yhteisen isänsä kohtaloa – Onni Kirnuvaara kun on kävellyt molempien elämistä poikien ollessa vielä taaperoiässä. Isäukon paikallistaminen on luonnollisesti huomattavasti monimutkaisempi operaatio, joka vie Eskon ja Pekan Lieksan kautta Australiaan saakka.

Huikean tragikoomisella Vadelmavenepakolaisella suomalaiset lukijat valloittanut Miika Nousiainen tarjoilee uudessa Juurihoito-romaanissaan varsin haaleaksi ja keskinkertaiseksi jäävän sopan. Tämä arvostelu sisältää muutamia juonipaljastuksia Pekan ja Eskon maailmanympärimatkaan liittyen.

Juurihoidon pääkaksikon muodostavat Pekka ja Esko ovat niin epätasapainoinen duo että oikein harmittaa. Pekasta on tehty nykyaikainen tekniikan ja maailmalla sosialisoinnin hallitseva isä, joka on kotopuolessa tehnyt keitellyt lapsilleen luomupuurot tuosta vain ja jaksanut ydinperheen kaikennielevää arkea melkein loputtomiin. Nousiainen vetkuttelee hahmon avioeroon johtaneiden syiden selviämistä aivan liian pitkään Juurihoidon viimeisille sivuille asti, jolloin paljastus ei ehdi vaikuttaa kalkkiviivoille ehtineeseen tarinaan mitenkään.

Eskon kanssa Nousiainen on kuitenkin tehnyt suurimmat mokansa luodessaan toisesta päähenkilöstä kliseisen suomalaisen mörököllin, joka ei osaa puhua tunteistaan vaan jauhaa hammaslääketieteestä loputtomiin. Perheettömäksi jääneen Eskon tapa käsitellä tunteitaan ja uuden veljen kohtaamista on vedetty niin lakonisella tavalla överiksi, ettei Eskoon löydy oikein tarttumapintaa missään vaiheessa.
Parempi unohtaa ja jatkaa elämää. Tehdä sitä mihin minut on luotu. Hoitaa hampaita, syödä terveellisesti ja lenkkeillä. Siten pysyn työkykyisenä ja voin tehdä hommia seiskavitoseksi. Kyllä minä sen loput kymmenen vuotta ajatusteni kanssa jotenkin toimeen tulen. Ei siinä isää tarvita. Eikä muitakaan sukulaisia.
   Elämässä on kolme suurta kysymystä. Kuka olet? Minne menet? Puudutetaanko? Itse osaan vastata vain viimeiseen. Kannattaa puuduttaa. Varsinkin tunteet.
[s.19]
Toisaalta Nousiaisen tyylille ominaisesti kaikki Juurihoidon hahmot ovat äärimmilleen vietyjä karikatyyrejä, jotka ärsyttävät ja välillä jopa huvittavat oikkujensa tähden. Revittely vie kuitenkin vähän pohjaa emotionaaliselta pohjavireeltä, jota Nousiainen yrittää kaivella esille säännöllisesti – hahmoihin ei synny sen suurempaa sidettä, kun näitä ei missään vaiheessa käsitellä kovin syvällisesti vaan pusketaan stereotyyppi edellä lukijan silmille. Maanosa maanosalta suuremmaksi paisuva hahmogalleria yhdistettynä varsin kovatahtiseen juonenkulkuun ei auta asiaa yhtään.

Eskon ja Pekan matkalla käydään seksiturismin ja muutenkin kaikkea muuta kuin eettisen matkailun rapauttamassa Thaimaassa ja Australiassa ihmettelemässä ahtaalle ajettujen aboriginaalien ahdinkoa. Nousiainen jaksaa muistella sivutolkulla sitä, miten valkoiset miehet ovat tulleet ja pistäneet kyseiset maat itselleen edulliseen pakettiin – historiasta angstaaminen ei juuri sovi perhesiteitä ratkovaan romaaniin, vaan vie fokuksen pois sinänsä mielenkiintoisista hahmoista ja näiden välisistä suhteista.

Kiusalliseksi homma menee siinä vaiheessa, kun Esko ja Pekka päättävät kantaa kortensa kekoon ja auttaa paikallisia. Ihmisiin varovaisesti suhtautuva Esko pistää hetken mielijohteesta thaimaalaisessa sairaalassa hammaslasaretin pystyyn ja empaattinen Pekka on tarjoamassa jatkuvasti olkapäätä ja syliä miesten hyvyydestä liikuttuville ja itkuun pillahtaville naisille. Juurihoidon mukakoskettava sentimentaalisuus ja ”valkoinen mies tarjoaa laastaria ja sympatiaa” -asennoituminen hiertävät ja ärsyttävät silmittömästi. Nousiaisen hahmojen asenne ei tunnu ollenkaan nöyrältä saati vilpittömältä vaan kaksinaismoralistiselta henkselien paukuttelulta varsinkin siinä vaiheessa, kun Esko iskee hammaslääkäröinnissä tätä auttaneen nuoremman thainaisen.

Vähän omituisista asetelmistaan huolimatta Nousiainen osaa veistellä samanlaista mainiota ja tarkkanäköistä huumoria kuin edellisessä Metsäjätti-romaanissaan. Samalla kirjailija pystyy taitavasti yhdistelemään ulkomailla havaittavissa olevia ilmiöitä suomalaiseen elämänmenoon ja näin  muistuttaa siitä, kuinka hyvin meillä asiat täällä Suomessa lopulta ovatkaan – välillä Nousiaisen ilkikurinen huumori ampuu piikkejään osuvasti myös kohti katajaista kansaamme. Hyvänä esimerkkinä toimivat Pekan pohdinnat ruotsalaisessa Södertäljen kaupungissa sijaitsevasta Ronnan lähiöstä.
Helsingin valtuustossa perussuomalaiset käyttävät Ronnaa esimerkkinä paikasta, jossa kaikki on mennyt päin persettä maahanmuuttajien takia. Ja siihen joku vihreistä sanoo, että omissa lähiöissä on panostettava siirtolaisten integraatioon segregaation välttämiseksi. Kokoomus sanoo, että ihan sama kunhan sinne pääsee autolla. Ja demarit haluaa kaavoittaa sinne Prisman eikä Lidliä. Ja Vihreät kannattaa ehdotusta kun Lidl tuo mehunsa epäekologisesti kaukaa. Kokoomukselle on sama kunhan ne mehut saa viedä autolla mahdollisimman kauas ilman holhousta. Ja perussuomalaiset vaativat lisää väkeä verovirastoon töihin, koska paikka on täynnä maahanmuuttajia, jotka ovat tulleet tänne maksamaan meidän verot. [s.112]
Juurihoito on ongelmistaan huolimatta mukavan joutuisasti etenevä vaellusromaani, jonka aikana lukijakin tulee nähneeksi maailmaa melkoisen siivun. Harvinaisen ennalta-arvattava ja alleviivattuun tunteikkuuteen nojaava juoni omituisine asetelmineen kuitenkin heikentää romaanin tekemää vaikutusta – Nousiaiselta olisi ollut lupa odottaa huomattavasti laadukkaampaa kokonaisuutta.




Petter yöpyi Södertäljessä kymmenisen vuotta sitten ja muistaa kuunnelleensa iltaisin hotellihuoneen sängyssä paikallisten ihan supiruotsalaista elämöintiä kaupungin kaduilla.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 332
Kansi: Elina Warsta
Lajityyppi: vaellusromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö




(Aluksi pahoittelen blogihiljaisuuttani - muu elämä on imaissut paljon aikaa kesästäni, ja on ollut pakko miettiä omaa motivaatiota kirjoittamiseen ja ajankäyttöön. Lupaan hiljalleen taas aktivoitua bloggailun kanssa, kiitos Petterille aktiivisuudesta blogin kanssa.)

Saara Turusen esikoisromaani imaisi minut heti puolelleen. Rakkaudenhirviö tuntuu sellaiselta teokselta, jota haluaa vain pyyteettömästi rakastaa – samanlaisia tunteita minussa herätti aiemmin esimerkiksi Emma Hooperin Etta ja Otto ja Russell ja James. Ehkä elo-syyskuinen melankoliakin vaikutti kokemukseeni: mielestäni tämä on paras vuodenaika käpertyä fiilistelemään hyviä tekstejä.

Turusen romaanin päähenkilö on nainen, jonka epäsuunnitellusti edennyt elämä on tehnyt hänestä rakkaudenhirviön. Nimeämätön nainen aloittaa elämästään kertomisen aivan perusteista, isovanhemmistaan lähtien. Hän kirjoittaa lukijalle lapsuudestaan itäsuomalaisessa pikkukylässä, jossa hänen ystävänsä asuu kaupungin kerrostaloissa ja saa käyttää minihameasua ja etelästä ostettuja papukaijakorvakoruja, kun taas päähenkilö asuu isänsä rakentamassa valkotiilisessä talossa, joka on täysin samanlainen kuin muutkin kunnan valkotiiliset talot, jotta erilaisuus ei sotkisi maisemaa. Hän kirjoittaa perheestään, erityisesti äidistään, joka ei mitään muuta hartaammin toivo kuin tyttärensä olevan tavallinen ihminen. Perheessä on kova kuri, etenkin taloutta johtavan ruokaterapeuttiäidin takia ruoan suhteen: kun muut lapset saavat taidenäyttelyn jälkeen makkaraperunoita, syö romaanin tyttö evääksi muovirasiasta vaniljasokerilla maustettua rasvatonta maitovaahtoa, joka on liuennut takaisin lämpimäksi maidoksi. Jäykkä itäsuomalainen perhe ei turhia halaile tai puhu tunteista. Rakkaudenhirviö ei saakaan lapsuudessaan hellyyttä tai lämpöä, ja hän jää monien sisarustensa ja armeijamaisen kurin jalkoihin.

Teini-iässä Turusen päähenkilö saa maaseudusta tarpeekseen ja muuttaa Helsinkiin taidelukioon. Lukiossa hän tutustuu Lauraan, joka on sinisilmäinen, vaaleatukkainen, uskomattoman karismaattinen ja luonnonlahjakkuus. Laura kerää ympärilleen kauneutta, älyä ja ihailua. Mieleeni tuleekin väistämättä Maija Vilkkumaan Ingalsin Laura: kiltti, kohtelias ja kaunis tyttö. Päähenkilö jumaloi ystäväänsä, eikä tunnu koskaan yltävän tämän tasolle.
Teatterikorkeakouluun pääseminen on vaikeaa. Sen tietävät monet. sen tietää jopa äitikin, mutta siinä, että Laura valittiin, ei ole mitään kummallista. Laurassa on jotakin erityistä. Laura on niin ihana tyttö. Jotenkin niin tavallinen, mutta silti niin ihana, muistaa äitini aina mainita, kun Laurasta tulee puhetta. Sellaiset tytöt kuin Laura voiva kurkotella kuuseen, sillä onnistuminen on kirjoitettu heidän kohtaloonsa jo vuosisatoja sitten jollakin ylemmällä taholla, josta se on sitten ilmoitettu äidilleni. Jotkut ovat sentään lahjakkaita, sanoo äitini.
          Hän soittaa minulle pääsykokeita edeltävänä iltana ja lohduttaa minua jo etukäteen, sillä todennäköisesti joutuisin pettymään. On niitä muitakin ovia, jos tämä ei nyt aukea, sanoo äitini. Kyllä sinä jotain keksit, hän jatkaa ja hänen äänensä on omituisen lempeä.
[s. 266]
En tiennyt Turusesta tai hänen taustoistaan mitään ennen Rakkaudenhirviön lukemista. Ilmeisesti romaani mukailee hänen omia taustojaan, esimerkiksi päähenkilön opiskellessa käsikirjoittamista tai asuessa Antti-nimisen taiteilijapojan kämppiksenä. Romaani ei kuitenkaan minusta tunnu liian kliseiseltä kasvukertomukselta, enkä ainakaan minä koe Turusen omia ääriviivoja liian kuultavina romaanin sivujen läpi. Rakkaudenhirviön naisen kasvu on taitaen tehty, vaikkakin ehkä kirjoittamisen teemat ovat aika itsestäänselviä usein kirjallisuudessa. Mielestäni Rakkaudenhirviössä kuitenkin sivutaan kirjoittamista ja kirjoittavan ihmisen ajatuksia ja ongelmia hyvin.

Rakkaudenhirviö ei jätä ainoastaan itäsuomalaista pikkukylää vaan myös Koto-Suomen. Päähenkilö matkaa ensin kirjoitusten jälkeen Lauran kanssa Lontooseen, jossa hän työskentelee pikaruokalassa kerrosvoileipiä täyttäen aamuyöstä iltapäivään. Musta pilvi ja peilistä tuijottava lehmä eivät kuitenkaan jätä häntä rauhaan, vaikka hän matkustaisi kuinka pitkälle lapsuudenkylästään. Myöhemmin päähenkilö jättää jälleen Suomen ja matkaa Espanjaan, rakastuakseen mieheen, joka tuntuu tekevän hänestä täydellisen. Silti pakeneminen ei täytä menneisyyden jättämiä kuoppia, musta pilvi ja huono olo seuraavat naista itsepintaisesti.
Tyhjässä huoneessa tuijotan suoraan pimeyteen. Pimeys katsoo takaisin ja kaukaa kuuluu pahaenteistä huminaa. Suuri kuilu ammottaa keskellä huoneeni lattiaa. Miksi kukaan ei neuvonut elämään oikein? Tai ehkä neuvoikin, mutta miksi en kuunnellut? Ehkäpä siivoamalla paha katoaa, minä tuumin ja käärin hihani. Siivoan hädissäni pienen huoneen. Lakaisen lattian oven takaa löytämälläni harjalla, petaan sängyn ja pyyhin joka nurkan nuhjuisella rätillä. Kiillotan lavuaarin ja hanan. Pesen itsenikin vanhalla saippuanpalalla päästä varpaisiin. Sitten istun tuolilla ja lehteilen pientä sanakirjaani. Huoneesa on omituisen hiljaista, mustuus ammottaa lattiassa eikä pahaenteinen humina ole hävinnyt minnekään. Pakenen alakerran kauppaan ja ostan kolme laatikollista kermaleivoksia. Ostan myös paketillisen Príncipe-keksejä ja jotain toisenlaisia keksejä, joissa on valkoinen täyte ja päällä suklaata, päinvastoin kuin Príncipeissä. Ostan minisuklaapatukoita, joiden sisällä on valkoista mönjää. Ostan kovia karkkeja, jotka haisevat pölyltä. Ostan tikkareita, rinkeleitä, kroisantteja, vanukasta, maitoa ja jäätelöä. Ostan kaakaojauhetta, suklaakastiketta, peanutbutteria, ketsuppia, vispikermaa ja hilloa. Sitten sulkeudun takaisin huoneeseeni ja syön kaiken. Syön ja syön. Kaadan majoneesia, ketsuppia, ja suklaakastiketta suoraan purkeista suuhuni. Kerma pursuaa ja mansikkahillo valuu. Lopulta uppoan kerman ja hillon sekaan. En ajattele enää mitään. Istun vain tahmean liman seassa ja kadun pahoja tekojani. Suolaiset kyyneleet valuvat, kunnes vajoan omituiseen uneen. [s. 319–320]
Rakkaudenhirviö on paljas, herkkä kertomus, joka kuitenkin sai minut nauramaan moneen otteeseen. Romaanin huumori synkistyy mitä pidemmälle se etenee, mutta romaani ei koskaan vaivu täysin pikimustaan synkkyyteen. Erityisesti pidän Turusen tavasta kuvata päähenkilön kokemia tunteita hyvin konkreettisesti: masentuessaan päähenkilön alle kasvaa kuoppa, hänen sukulaisensa alkavat lapioida multaa hänen päälleen. Konkreettisuus näkyy myös siten, että romaanissa on myös ripaus maagista realismia: erityisesti lapsuudenmuistojaan kuvatessa jotkin tapahtumat eivät ole täysin realistisia, ja päähenkilön ympäristö herää käymään dialogia hänen kanssaan.
Minä tuijotan taulua. Menneiden aikojen mies seisoo keskellä savuavia raunioita miekka vyöllään ja hopeinen ruusuke rinnassaan. Taustalla liehuu Ranskan lippu. Mies näyttää jotenkin tutulta. Hän taitaa olla se sama keisari, jonka kuva oli äitini vanhan historiankirjan kannessa. On totta, että mies on hirmu elävän näköinen. --
          Mies tuijottaa minua kalamaisilla silmillään ja sitten hän alkaa puhua. Mies tiedustelee, olenko jo naimisissa. Selitän miekkoselle, että nykyaikana naiset voivat elää vapaina melko kauan ennen kuin heidän on otettava mies kattonsa alle ja ruvettava keräilemään likaisia kalsareita ja sukkia lattioilta. Sitä paitsi jotkut eivät mene naimisiin ollenkaan, minä lisään. Jotkut elävät vain kissojensa kanssa kerrostaloasunnossa ja äitini on sanonut, että meidän on vain hyväksyttävä sellainen. Hetkeksi tulee hiljaista, kun mies muuttuu mietteliääksi. Sitten hän kehottaa minua varomaan sellaista kohtaloa, sillä siitä ei hyvää seuraisi. Mistä sinä voit sen tietää? yritän vielä kysyä, mutta menneiden aikojen mies ei sano enää mitään. Hän vain koputtelee lattiaa ruosteisella miekallaan ja murahtelee hiljaa, kunnes jähmettyy sotatantereelle, pulleat kalansilmät tyhjyyteen tuijottaen. Omituista, minä mietin ja hiivin tieheni.
[s. 112–113]
Rakkaudenhirviö on halliten ja taitaen rakennettu, ja erityisesti päähenkilön ongelmallinen suhde ruokaan, äitiin, kehoon ja läheisyyteen on kuvattu ja kerrottu hämmentävän hyvin. Romaani käsittelee teemojaan hienovireisesti, läikähdellen, tuomatta mitään näistä lukijan kasvoille saarnaavasti tai itsestäänselvästi. Lukukokemus oli nautinnollinen – en olisi halunnut päästää tästä irti. Oli vaikeaa aloittaa seuraavan kirjan lukemista, ja mielestäni se on erinomaisen romaanin merkki.

Jenni arvostaa aina sitä, jos erilaisuus on päässyt sotkemaan maisemaa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 441
Päällys: Timo Mänttäri
Lajityyppi: kehitysromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: lahjakirja

tiistai 13. syyskuuta 2016

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia










Haruki Murakamin uusin kaunokirjallinen tuotos Miehiä ilman naisia onkin kokonaisen romaanin sijaan rypäs mainioita novelleja. Alun perin Japanissa vuonna 2014 ilmestyneeseen kokoelmaan on liitetty vielä kirsikaksi kakun päälle vuonna 2013 julkaistu Rakastunut Samsa -lyhytkertomus.

Viime syksynä suomeksi ilmestyneen Maailmanloppu ja ihmemaa -scififantasioinnin jälkeen on miellyttävää lukea astetta realistisempaa Murakamia. Miehiä ilman naisia käsittelee hämäävästä nimestään huolimatta rakkautta ja siihen liittyviä haasteita – naisenpuutteessa eläminen nousee tapetille vasta kokoelman päättävässä niminovellissa.

Näyttelijä avautuu seuraelämästään naispuoliselle autonkuljettajalleen, kahvilassa työskentelevä nuori mies saa kollegaltaan luvan seurustella tämän tyttöystävän kanssa, puotipuksuna toimiva nainen kertoo itseään nuoremmalle rakastajalleen muinoin tekemistään asuntomurroista, Franz Kafkan Muodonmuutos-novellin päähenkilö Gregor Samsaksi muuttunut kertoja rakastuu lukkoseppänä työskentelevään kyttyräselkäiseen naiseen ja niin edelleen – Murakamin novellit ottavat rakkauden juuri japanilaisittain sopivalla kieroon käsittelyyn. Miehiä ilman naisia -kokoelman erikoisimmat novellit jäävätkin tehokkaimmin mieleen.

Rakastuneessa Samsassa Murakami tuo kerrontaansa mukaan Kafkalta lainaamiaan pessimismin ja itseinhon sävyjä, jotka tuntuvat aluksi vähän omituisilta kokoelman muiden novellien sisältöön nähden. Murakami kuitenkin selviää kafkamaista maailmankuvaa henkivän tekstin kirjoittamisesta ja Muodonmuutos-novellin asetelmien päälaelleen kääntämisestä erittäin onnistuneesti.
Samsa katsoi alastonta vartaloaan ja tutki käsillään niitä kohtia, joita ei nähnyt. Millaiseen ruumiiseen hän olikaan joutunut! Se ei ollut ainoastaan ruma. Se oli suojaton. Sileässä valkeassa ihossa kasvoi karvoja vain nimeksi. Haavoittuvainen vatsa oli pehmeä ja paljas. Sukuelimet olivat naurettavan muotoiset. Käsiä ja jalkoja oli pari kumpaakin ja ne näyttivät pituuteensa nähden onnettoman heikoilta. Hauraat verisuonet kuulsivat sinisinä viiruina ihon läpi. Pitkä kaula pystyi vain hädin tuskin kannattelemaan suurta ja oudon muotoista päätä. Päälakea peitti tiheä ja takkuinen pitkä karva. Pään molemmilla puolilla oli äkillisesti ulkonevat simpukanmuotoiset korvat.
   Onko tämä todella minä, Samsa kysyi itseltään. Pystyisikö hän selviytymään maailmassa näin epäkäytännöllisessä ja helposti särkyvässä kehossa? Siinä ei ollut sen paremmin aseita kuin suojaavaa kuortakaan. Miksei hänestä ollut tullut kalaa? Miksei hänestä ollut tullut auringonkukkaa? Siinä olisi ollut edes vähän järkeä ja kohtuutta; ainakin enemmän kuin siinä, että hänestä oli tullut Gregor Samsa.
[s.229 –230]
Kauhuelementeillä pelaavassa, Tokion syrjäkujalle baarin perustaneesta miehestä kertovassa Kinossa rakkaustarina jää lopulta aika kokonaan aisankannattajan rooliin. Siitä huolimatta tarina tempaa mukaansa esimerkillisen tenhoavasti, ja Kinon pari viimeistä aukeamaa olivat jännittävintä luettavaa pitkään aikaan.

Murakamin maneerina on ollut aina eräänlainen snobbaileva jaarittelu mielellään joko länsimaisista alkoholeista, musiikkityyleistä tai kirjailijoista, eikä mies ole päässyt tässä suhteessa pilkuistaan. Eniten novelleissa hiertävät kuitenkin ympäripyöreät ja itsestään selvät pohdinnat rakkaudesta, jotka tuntuvat kalseudessaan ja neutraaliudessaan vähän ylimääräisiltä. Hyvänä esimerkkinä toimii sitaatti rakastuneesta plastiikkakirurgista kertovasta Itsenäinen elin -novellista.
Sanoin, ettei minulla ollut tarjota mitään konkreettista neuvoa, ja että ne tunteet, joista hän kertoi minulle, vaikuttivat minusta täysin ymmärrettäviltä. Ne kuuluvat rakastumiseen. Rakastunut menettää tunteidensa hallinnan ja kokee olevansa jonkin järjenvastaisen voiman armoilla. Selitin, ettei hänen kokemuksessaan ollut mitään outoa tai poikkeuksellista. Hän oli vain rakastunut tosissaan. Rakastunut ihminen pelkää menettävänsä rakkautensa kohteen. Hän haluaa olla aina ja ikuisesti yhdessä rakastettunsa kanssa. Jos hän ei saa tavata rakastaan, tuntuu, että maailma uhkaa loppua. Ne ovat yleisiä ja täysin luonnollisia tunteita. Ne kuuluvat aivan normaalin ihmisen elämään. [s.121]
Merkillepantavaa Miehiä ilman naisia -kokoelmassa on se seikka, että mukaan ei ole eksynyt yhtään heikkoa saati menettelevää kertomusta. Murakamin omalaatuiset tarinat pitävät otteessaan, ja vähänkään innostuneempi lukija ahmaisee kokoelman helposti parissa päivässä – lopputulokset kummittelevat mielessä sitäkin sitkeämmin.





Petter on usein halunnut livahtaa kärpäseksi kattoon mitä erilaisimpiin tilaisuuksiin.

Alkuteos: 女のいない男たち / Onna no inai otokotachi
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos:
Juha Mylläri
Kustantaja: Tammi
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit
Sivumäärä: 276
Päällys:
Jussi Kaakinen
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Janne Ora: Kadotetun lumo








Janne Oran romaani Kadotetun lumo kertoo kaipuusta, rakkaudesta ja ulkopuolisuuden tunteesta. Ora käsittelee näitä suuria teemoja Jhumpa Lahirin Kaiman tavoin etnisen taustan, ennakkoluulojen ja eri kulttuurien välillä tasapainottelun kautta. Vaikka Ora luokin  lukijan silmien eteen häkellyttävän monipuolisen ja jopa hengästyttävän laajan tarinan, lopputulos jää paikoin turhan vaisuksi ja hengettömäksi.

Kadotetun lumon
päähenkilö Kristian lähtee salaperäisen puhelun saatuaan selvittämään nigerialaistaustaisen eksänsä kohtaloa. Kohtalokkaasta laivaonnettomuudesta Ahvenanmaan lähistöllä selvinnyt Andrea on sittemmin kadonnut kuin tuhka tuuleen, ja tämän löytääkseen Kristianin on kolisteltava kaappeihin pölyttymään jääneitä luurankoja.

Ora perkaa romaanin edetessä Virossa ja Ruotsissa asuneen Andrean ja suomenruotsalaisen Kristianin suhdetta. Toisella tasolla seurataan Andrean etsintöjä ja Kristianin uusperheen arkea Venlan ja tämän puoliksi afrikkalaisen tyttären Teresen kanssa.

Kadotetun lumon vahvuudet rakentuvat yllättäen vaarallisten, kiusallisten ja mielenkiintoisten hetkien varaan, joissa hahmojen oma ihmisyys ja inhimillisyys punnitaan. Mieleenpainuvia kohtia ovat muun muassa kohtaukset, joissa Kristian valehtelee tytärpuolen etnisestä taustasta kyseleville Teresen äidin olevan afrikkalainen, miten tummahipiäinen Terese joutuu kuuntelemaan metrossa rasistin natinaa Tiernapoikien murjaanikuninkaasta ja kuinka Teresen isä Albert kipuilee nöyryyttävässä ja turhauttavassa työssään ruotsinlaivan siivoojana, kun afrikkalaismiestä ei yksinkertaisesti päästetä parempiin hommiin. Oran esille nostamat tapaukset ja esimerkit ovat konkreettisia ja mielenkiintoisia, semminkin kun romaanin suomenruotsalainen päähenkilö on itsekin joutunut syrjinnän ja ennakkoluulojen kohteeksi Ruotsissa ollessaan.
Kerran Kristian puhui morgonmålista, kun hän tarkoitti aamiaista. Andrean ystävät kohottelivat kulmiaan ja loivat merkitseviä silmäyksiä toisilleen. Ilmaisua pidettiin vanhanaikaisena, hänelle selitettiin, Sana kalskahti menneille vuosisadoille: ja-a, men du förstår väl, det sticker ut liksom. Häntä kehotettiin suosimaan frukost-sanaa. Philip Lund sentään huomautti, että hänen äitinsä voisi ihastua morgonmåliin. Täällähän vaanii mahdollinen ansa jokaisessa sanassa ja eleessä, Kristian mietti.
   Kristianin sanottiin painottavan sanojaan ja lauseitaan oudosti, joidenkin mukaan hän teki myös kielioppivirheitä. Arvostelu ilmaistiin epäsuorasti, anteeksipyydellen, mutta silti se oli jostain syystä sanottava.
   Vähitellen Kristian ymmärsi, että kaikesta kärsivällisestä selittämisestä huolimatta monet pitivät häntä sittenkin Ruotsiin muuttaneena, joko ensimmäisen tai toisen polven ruotsinsuomalaisena.
[s.59-60]
Tietynlainen pintapuolisuus ja hengettömyys kaivavat lukuelämyksen alta maata varsin tehokkaasti. On hieman outoa, että Andreaan ilmeisesti rakastuneen Kristianin tunteita ja motiiveja ei oikeastaan käsitellä romaanissa lainkaan, vaan tämä vain touhottaa epämääräisen puhelun jälkeen eksänsä perässä. Olisi paljon uskottavampaa, että Kristian pysähtyisi edes jossain vaiheessa pohtimaan omia motiivejaan ja syitä koko Andrean etsimiselle – meinaako hän jättää perheensä eksän löytyessä vai mitä tapahtuu kun Andrea löytyy?

Toisaalta heti Kadotetun lumon alku, jossa järkyttynyt ja yllättynyt Kristian lähtee heti tilittämään lukijalleen muistojaan Andreasta, tuntuu erittäin uskottavalta. Kunpa Ora olisi vain mennyt vähän pidemmälle Kristianin kehittämisen kehittämisessä eikä tehnyt tästä vain tapahtumien kertojaa! Lisäpontta ja -potkua tarinaan olisi voinut tulla esimerkiksi Venlan näkökulman avulla.

Ora heittelee lukijaa kohti mielenkiintoisia koukkuja ja teemoja, joista monet eivät valitettavasti saa aikaan edes pintanaarmuja, mutta tärkein eli Andrean kohtalon selvittäminen tempaisee mukaansa ja jaksaa kyllä kantaa tarinan loppuun saakka.


Petter on siivonnut tähän mennessä ainoastaan toimistoja.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 281
Kansi: Stefan Freund ja Anders Carpelan
Lajityyppi: kehitysromaani, historiallinen romaani
Mistä saatu: lahjakirja

torstai 1. syyskuuta 2016

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

Johannes Ekholmin Rakkaus niinku on yksi kirjasyksyn persoonallisimmista ilmestyksistä – jo sen äitelänvärisen kannen nähdessään lukija tietää luvassa olevan jotain vähintäänkin kummallista. Q-teatterissa pari vuotta sitten ihastuttaneen Kaspar Hauser -näytelmän käsikirjoittajana parhaiten tunnettu Ekholm tarjoilee romaanissaan samanlaisen hengästyttävän, kärjistetyn ja säälimättömän provosoivan ajankuvan kuin taannoin Helsingin Tunturikadulla.

Kolmekymppinen Joona on saanut potkut toimittajanpestistään työpaikalla leimahtaneen rasismikohun takia ja nuolee haavojaan isänsä ja äitipuolensa kotona Kirkkonummella. Luottotietojen menetys ja rahattomuus painavat parhaassa iässä olevan tyhjäntoimittajan itsetuntoa, kunnes Joona saa kustantajalta mielenkiintoisen työtarjouksen – hänen tulee kirjoittaa romaani! Ideapulasta kärsivä uunituore kynäniekka päättää nauhoittaa salaa keskustelujaan muun muassa kirjailijaisänsä, eksänsä, netissä tapaamansa SAD91RL-nimimerkin taakse piiloutuvan nuoren naisen ja parhaan kaverinsa Timon kanssa, jotka ovat Joonan tavoin lievästi sanottuna rasittavia ja outoja tyyppejä.

Merkittävin yhtäläisyys Kaspar Hauserin ja Rakkaus niinkun välillä valkenee lukijalle, kun tämä lehteilee viimeksi mainittua: Ekholmin romaani koostuu näytelmäkäsikirjoituksen tapaan pelkästään henkilöiden repliikeistä. Vaikka ratkaisu saattaa aluksi ärsyttää persoonallisilla kirjasintyyleillään ja taitollaan, ratkaisu muuttuu romaanin edetessä aina vain perustellummaksi ja järkevämmäksi valinnaksi, sillä lukija tulee näin kiinnittäneeksi huomiota hahmojen kaistapäisiin hölötyksiin. Esimerkiksi Joonan ja SAD91RL:n siansaksamaiset pätemispuheet nettichatin maailmassa ovat jokaisen suomen kieltä arvostavan näkökulmasta ratkiriemukkaalla tavalla kammottavaa luettavaa.

JOONA
mul oli sellanen ahdistava umpikujavaihe
sartre-bukowski-ellis-houellebecq-jne
mut tuntuu et onneks se on ohi


SAD91RL

tottakai sul oli
hyi vittu onneks se on ohi
vanhojen likaisten teinien juttuja
vitun #sadomodernism myös
von trier haneke jne jotka mässäilee
naisiin kohdistuval väkivallalla
aka valistuneet vihaiset faijat rankaisee
katsojiaan/lukijoitaan siitä että
lapset ei älyy kärsiä tarpeeks vaikka #auschwitz ja #kapitalismi
millon tulis joku uus ”aalto”
odotan


JOONA

haha

SAD91RL

miks kaikki herkät pojat hakeutuu tohon fuckboi suohon

JOONA

jaa-a
mut siis ehkä niis on myös jotain hyvää
sellast ”deterritorialisoivaa”


SAD91RL
*
saa ihottumaa aina ku joku sanoo deterritorialisaatio*

JOONA

okei
onkohan ees mitää mieshahmoja
fiktiossa jotka ei oo kusipäitä
tai tuntuu et yleisesti miesten ei niinku oo
mahdollist populaarikulttuurissa ilmaista mitää
tunteita esim rakkautta muuten ku käänteisesti,
näyttämällä miten paljon ne kärsii jos rakkaus

loppuu. niinku se gaspar noe leffa love

SAD91RL

en o nähny sitä
not my filter bubble

JOONA

miks miehinen rakkaus ilmaistaan
aina puuttumisen ja kivun ja kaipuun
ja itsesyyytösten kautta??


SAD91RL

sukupuoliessentiaalisuus?

JOONA

missä rakkausruno joka haluaa kauniisti?

SAD91RL

lue tumblrii [s.43–44]

Rakkaus niinkun päähenkilö Joona vaikuttaa hyvin pitkälle romaanin puoliväliin asti suoraan sanottuna ärsyttävältä uhriutujalta, joka ottaa omista potkuistaan oikeuden lähteä kyseenalaistamaan muiden tekemisiä. Keskustelujen sävy alkaa romaanin edetessä kuitenkin muuttua hienolla tavalla erittäin painostavaksi, kun päähenkilön lähipiiri alkaa saada Joonan päänaukomisista tarpeekseen – on mielenkiintoista seurata, kuinka Joona reagoi oman toimintansa aiheuttamiin seurauksiin.

Suurimmat kitkat löytyvät Joonan ja tämän kirjailijaisän väliltä. Isäukko kun on mennyt kirjoittamaan Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sosiaalipornosaagaa henkivän selonteon omasta elämästään ja käsitellyt siinä norjalaisen esikuvansa tavoin myös lähipiirinsä vähemmän mairittelevia piirteitä. Joonan vastareaktio on itseään uniikkina lumihiutaleena pitävän yksilön kiukkuinen sylkäisy oman isän kasvoille ja samalla yksi Rakkaus niinkun komeimmista monologeista.

JOONA: Sulla ei ole mitään oikeuksia muhun. Mä en ole ”sun” poika. Mä olen aikuinen, sä olet aikuinen. Meillä on sama sukunimi. Mä en oo valinnut sitä, sä et oo valinnut sitä. Itse asiassa suurin osa kaikista niiistä asioista jotka määrittää mun ”identiteettiä” ei oo mun valitsemia. Mä en ollut tajuissani mun syntymässä. Mä en oo voinu vaikuttaa mun kansalaisuuteen. Mä en oo valinnut mun kehoa, mun sukupuolta, mun äidinkieltä, mun luonnetta. Kaikki ne asiat mitkä sun silmissä on ”Joona”, on mulle täysin sattumanvaraisia ja vieraita. Mitä koulua mä oon käynyt ja millaisia arvosanoja mä oon saanut. Millasia ystäviä mulla oli lapsena… Nää on vaan jotain sellasii välttämättömii puitteita, jotenki sellast lihaa ja verta ja paskaa, mist ei pääse eroon, mutta jotka olis mulle ihan vitun yhdentekeviä ellei muu maailma yrittäis ymmärtää mua just näiden kautta. Tää on vaa tällanen liha-sperma-paskakasa, mitä mä asutan. Sä et oikeesti oo ees vaivautunu lukemaan mun Tumblrii, mut silti sä oletat että sä tiedät jotain siitä mitä mä haluun tai mistä mä tykkään tai mikä on mulle tärkeetä. Miten se on mahdollista? Jos sua kiinnostaa tietää mitä mulle kuuluu niin miks sä et edes ota selvää? Must tuntuu älyttömän tärkeeltä mun itsemääräämisoikeus mun omaa elämääni kohtaan, ja just sen mä koen että sä oot multa riistäny kirjottamalla musta jotain sun omia kuvitelmia ja antamalla niille mun nimen. Eikä mua kiinnosta enää pohtia loputtomasti ”kuka minä olen”. Se on vitun tyhmä kysymys. Vitun turha ja hyödytön kysymys, johon ei voi olla muuta kuin tautologinen vastaus. Mut kysymys on siitä, kuka määrittää mua. Minä itse vai joku muu. Ja jos mun elämästä uhkaa tulla ”vierasmääräytynyttä”, niin mä oon valmis taistelemaan sitä vastaan, mä oon valmis kamppailemaan mitä tahansa tahoa vastaan, joka mua yrittää määrittää tai riistää, oli kyseessä sitten omat vanhemmat tai koulu tai lääkäri tai poliisi tai joku vitun Juha Sipilä. [s.266–267]

Rakkaus niinkun lumous ei kuitenkaan kestä ihan loppuun asti. Timon synttäreille omistetut viimeiset luvut tuntuvat vähän venytetyiltä ja sisällöiltään itsestäänselviltä – känniset hölinät ja nahinat eivät nouse romaanin parhaimmillaan partaveitsenterävien dialogien tasolle. Esimerkiksi kilometritehtaalla hortoilevan Pinjan avautuminen työnhaun rytmittämästä elämästä on vedetty niin kliseisellä ja kasparhausermaisella tavalla överiksi, ettei se oikeastaan edes naurata.

PINJA: No vittu mä teen kaikkeni saadakseni töitä. Yleensä vähintään 8 tuntia päivässä käytän tyänhakuun. Lopun ajasta mä murehdin mun talousahdinkoa. Ja iltasin litkin keskikaljaa. Lainarahalla.

MIKO: Se joka tekee töitä syö. Se joka ei tee työtä juo.


PINJA: Yleensä mä jaan päivän kahteen osaan. Aamulla mä selaan paikkoja ja kirjotan hakemuksia. Usein mä herään jo ennen kasii, vaiks en tajuu, että mitä väliä on vaikka heräisin vittu kaheksalt illalla ja valvoisin yöt, koska kuitenkin oon lähinnä yksin. Sit syön Dr. Oetker -pitsan, ja sen jälkeen otan puolen tunnin päiväunet, jotta sais vähän taukoo saman pienen nelikappaleisen hakemuksen hinkkaukseen ja näkisin sen ”uusin silmin”.

[…] Ja joka päivä sitä saa yrittää kerätä ittensä, hakee jotain, mut sit saa aina pettyä. Ja sit pitäis uskoa omaan osaamiseen, jotta sitä jaksais markkinoida. Yleensä paikkoihin mihin mä haen on jotain 200 kanssahakijaa. Mä oon nyt alkanut päästä joskus viiden parhaan joukkoon. Siihen mä oon päässy täydellisesti hiotulla, vähintään kaksi työpäivää vaatineella hakemuksella. Laatu ei todellakaan korvaa määrää, vaikka mä pyrin pitämään molemmat korkeella.

RIRETTE: Mä luin just jonku artikkelin LinkedInissä, että jos työhakemuksen tekoon kuluu alle yks työpäivä, niin hakemuksella tuskin pääsee pinkan päälle.
[s.354–355]

Vähän väsähtäneestä lopustaan huolimatta Rakkaus niinku tarjoilee Kasper Hauserin tavoin osuvan ajankuvan 2010-luvun Suomen taloudellisesta ja henkisestä ahdingosta. Taannoin teatterinlehterillä viihtyneet ovat varmasti kotonaan Ekholmin romaanin kanssa, mutta esimerkiksi perinteisemmästä proosasta tykkäävien kannattaa lähestyä tätä tapausta huomattavasti suuremmalla varauksella.


Petteriltä ovat jääneet Knausgårdin autofiktiot kesken jo kahdesti.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 414
Graafinen suunnittelu: GRMMXI
Lajityyppi: psykologinen romaani, satiiri
Mistä saatu: kirjastosta lainattu