sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Jari Tervo: Matriarkka












Jari Tervon uusin romaani Matriarkka perehtyy sukukansamme inkeriläisten vaikeisiin vaiheisiin ja piiskaa siinä sivussa autistisiksi soimaamiaan suomalaisia vihamielisestä suhtautumisesta irakilaisiin turvapaikanhakijoihin.

Matriarkan ytimen muodostavat sinänsä mielenkiintoiset keskushenkilöt. Venäläistaustainen Irina Leivonen on ryhtynyt kirjoittamaan romaania sukunsa värikkäistä vaiheista, poliisi Elo Havu puolestaan saa tietää omasta inkeriläisyydestään ja Mitä vittua? -julkaisun nokkamies Ilja Janitskinia henkivä, propagandaansa levittävä Juuso Lapua uhriutuu suvakkivaltamedian unohtamana. Neljäntenä keskushenkilönä toimii inkeriläinen Aamu Karitsantytär, jonka epäonnista ja rankkaa taivalta Inkerinmaalla seurataan 1920-luvun alusta saakka.

Näiden kaikkien osuuksien välillä käydään Leivosen työpaikalla vastaanottokeskuksessa ihmettelemässä Suomeen harhailleita ”karvapaikanhakijoita.” Tervo repii tästä teemasta irti varsin valjuksi ja itsestään selväksi jäävää satiiria, jota ilmankin olisi pärjännyt aivan hyvin – päälleliimatun oloiset provosointikohdat ovat pahimmillaan todella kiusallista luettavaa.
Havu nojasi infotiskiin aulassa ja katsoi pihalle lasintakaisia, Suomeen vitriinitettyjä turvapaikanhakijoita heidän sitä huomaamattaan. He nojailivat seinään, ottivat turhia askelia, sytyttivät savukkeen, tarjosivat tulta, naureskelivat, vertailivat lenkkitossujaan, säpisivät kuin ammiksen pihalla, kuvailivat Suomen Punaisen Ristin vapaaehtoistyöntekijöitä piirtelemällä liioiteltuja muotoaaltoja ilmaan ja räväyttämällä silmänsä lautasiksi. Tämä paikka oli parempi kuin Isisin ainoa kauppatavara: paratiisi neitsyineen. Tämä oli horna huorineen. Julkeasti silmiin tuijottavat naiset olivat impeytensä menettäneet. He osasivat jo.
   [--] Tarkastaja Havu katseli snobbailevan hyvää englanninenglantia puhuvaa irakilaista, joka oli pukenut päälleen T-paidan: Kiitos 1939-1945. Havu sanoi huolellisesti artikuloiden: ”Ei kestä.” [s.338–339]
Tervon kikkailevan runollinen kieli yhdistettynä valtavaksi paisuneeseen hahmogalleriaan on Matriarkan lukemisen kannalta kohtalokas kombo, jonka jäljiltä lukijan käteen jää sekava ja mielenkiinnottomaksi haalistuva kokonaisuus. Erikoisilla sukunimillä varustetut hahmot menevät heti romaanin alussa suloisesti sekaisin, eikä Matriarkan hahmoista jää arvostelun alussa lueteltua nelikkoa lukuun ottamatta mieleen muita kovin suuria persoonallisuuksia. Mielenkiintoisilla sanavalinnoilla höystetty kerronta toimii kuitenkin parhaimmillaan varsin hienosti ja tuo mieleen vuosi sitten iloisesti yllättäneen Katja Ketun Yöperhosen.
Naiset eivät enää rohjenneet varastaa kalaa tehtaalta, vaikka nälkä kairasi vatsaa. Ihminen vuoli perkuupäivän illansuussa pajun oksaa ja solmi siihen ränsistyneen huivinsa. Ihminen ja Aamu kävelivät metsään, vaikka venäläiset varoittelivat: siellä vilisee terävähampaisia petoja. Sitä paitsi tsilaviek oli keksinyt kylän nimenomaan sitä varten, että hän saisi rupatella ihmisten eikä karhujen kanssa. Tosin tsuhna taitaa ljuubia enemmän korpea kuin lähimmäistä. Tsuhna tapaa itsensä, kun metsään menee. Sepä on riemukas jälleennäkeminen. Tuo pääsee mielestään parhaaseen seuraan, kyläläiset arvelivat. Vapaaehtoiset siirtolaiset kiittelivät neuvoista ja näkemyksistä, mutta katosivat metsään, jonka suojista ihminen poimi paitansa suojasta pajuhuivin. [s.126–127]
Matriarkan kielellinen etevyys ei kuitenkaan riitä peittämään sitä tosiasiaa, että Tervo on lähtenyt uutuusromaaninsa kanssa vähän heikoin eväin liikkeelle, eivätkä paisutettu hahmogalleria saati pakolaiskriisillä revittely auta asiaa. Aasinsilta Suomeen evakuoitujen inkeriläisten ja tänne pakolaisaallon huuhtomien irakilaisten välillä on yksi romaanin huterimmista rakennelmista, ja Matriarkka olisi huomattavasti yhtenäisempi kokonaisuus ilman väkisin väännettyä vastaanottokeskustunnelmointia.

Tällaisenaan Matriarkka jää toisaalta yliyrittäväksi ja megalomaanisen isoksi paisuneeksi romaaniksi mutta toisaalta myös laiskanoloiseksi hengentuotteeksi, jonka vuotokohtia on selvästi paikkailtu provosoinnilla. Historiallisista tragedioista kiinnostuneiden kannattaa tutustua tätä mieluummin sekä edellä mainittuun Yöperhoseen että Minna Rytisalon erinomaiseen Lempiin.


Petter ei ole koskaan käynyt Venäjällä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 446
Lajityyppi: historiallinen romaani, kollaasiromaani, vaellusromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 22. marraskuuta 2016

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja













Yoko Ogawan hidastempoinen ja tunnelmallinen Professori ja taloudenhoitaja kertoo matematiikasta, muistista, hetkessä elämisestä ja ihmissuhteista. Entisen matematiikan professorin muisti on vaurioitunut onnettomuudessa, ja edelleen matemaattisia ongelmia suvereenisti laskeva nero elää 80 minuutin mittaisissa pätkissä – tämän jälkeen miehen muisti pyyhkiytyy tyhjäksi. Lukuteoriaan erikoistunut 64-vuotias professori saa kotiinsa taloudenhoitajaksi romaanin kertojana toimivan naisen, joka ystävystyy matemaatikon kanssa, ja kohta sitten lasketaankin taloudenhoitajan pojan kanssa leppoisasti läksyjä ja puhellaan rennolla tavalla henkeviä.

Professori ja taloudenhoitaja
on romaani, josta voisi helposti erehtyä sanomaan, että eihän tuossa tapahtunut oikeastaan mitään. Taloudenhoitoon keskittyvää arkea rikkovat lähinnä professorin omat höpinät lukujen ja matematiikan merkityksistä ovat ajoittaisesta itsestäänselvyydestään huolimatta leppoisaa seurattavaa. Hyvänä esimerkkinä toimii taloudenhoitajan Juureksi kutsutun pojan ja professorin välinen keskustelu ruokapöydän ääressä.
”Sinun on syötävä runsaasti. Isoksi kasvaminen on lasten työtä.”
   ”Olen meidän luokalla kaikista lyhyin.”
   ”Älä sitä sure. Nyt on aika kartuttaa energiaa. Sitten se räjähtää liikkeelle, ja vartut kerralla suureksi. Ei aikaakaan, kun luusi venyvät niin, että nitisevät.”
   ”Kävikö sinullekin samalla tavalla?”
   ”Valitettavasti ei. Minulla energia taisi suuntautua aivan vääriin asioihin.”
   ”Mihin asioihin?”
   ”Minulla kyllä oli paras ystävä, mutta tietyistä syistä emme voineet yhdessä leikkiä purkkista tai pelata baseballia tai harrastaa muuta liikuntaa.”
   ”Se ystävä oli siis kipeä?”
   ”Päinvastoin! Hän oli suuri ja vahva, eikä häntä satuttanut mikään. Mutta hänen asuinpaikkansa oli pään sisällä, joten emme voineet leikkiä kuin siellä. Sinne kohdistin niin paljon energiaa, että sitä ei näköjään riittänyt luihin saakka.”
   ”Hei, minä tiedän! Se kaveri oli varmasti matematiikka. Äiti kertoi, että olet tosi tärkeä matematiikanopettaja.”
[s.48–49]
Huomattavasti suurempi ongelma Professorissa ja taloudenhoitajassa on sen sisältämät laskutoimitukset, jotka rikkovat kaikessa teknisyydessään ja kylmyydessään tarinan tunnelman kerta toisensa jälkeen. Vaikka ne kertovatkin proffan omasta mielenmaailmasta ja mielenkiinnon kohteesta varsin konkreettisesti, ne tuntuvat pahimmillaan tarinaa pitkittäviltä ja tylsiltä lisiltä.
Läpi koko pelin Professori palasi yhä uudelleen lempiaiheeseensa lukuihin. Luulen, että se johtui jännityksestä. Hän korotti vähitellen ääntään, jotta se ei katoaisi ympäristön hälinään, ja sen vuoksi me erotuimme selkeästi muusta Hanshin-fanien joukosta. Kun kuuluttaja ilmoitti ensimmäiseksi syöttäjäksi Nagagominja yleisö hurrasi tämän kulkiessa kohti syöttökumpua, Professori selosti: ”Kummun korkeus on kymmenen tuumaa, siis 25,4 senttimetriä. Sen lakipisteestä kotipesää kohti mentäessä ensimmäisen kuuden jalan matkalla korkeus laskee yhden tuuman per jalka.”
   Huomatessaan Hiroshiman kaikkien seitsemän ensimmäisen lyöjän lyövän vasemmalta puolelta hän ilmoitti: ”Vasemmalta syöttäviä vastaan vasemmalta lyövien keskimääräinen lyöntisuhde on 0,2568. Oikealta lyövien lyöntisuhde oikealta syöttäviä vastaan on 0,2649.”
   Ja silloin, kun Hiroshiman Nishida pääsi karkaamaan ykköspesältä kakkoselle ja ympäriltämme kuului pettyneitä äännähdyksiä: ”Syöttäjä laski irti pallosta 0,8 sekuntia heittoliikkeen alkamisen jälkeen. Pallo ehti siepparin räpylään 0,6 sekunnissa, koska äskeinen oli kierresyöttö. Aikaa siis on kulunut 1,4 sekuntia. Juostava matka on, kun vähennetään se, minkä verran juoksija kärkkyi, 24 metriä. Jos juoksijan nopeus on se ja se niin matka kakkospesälle kestää niin ja niin kauan… Joten siepparilla on aikaa hänen polttamiseensa 1,9 sekuntia.”
   Ja tällaisena se jatkui.
[s.142–143]
Ogawan ensimmäinen suomennettu romaani pitää lukijansa yllättävän tiukasti pihdeissään keveydestään huolimatta. Professori ja taloudenhoitaja on silti vähän turhankin tasaiseksi jäävä lukuelämys, jonka sympaattiset hahmot ja ovelahkot pohdinnat eivät riitä peittämään tarinan onttoutta.

Petterille murtoluvut ovat olleet aina melkoinen matemaattinen murheenkryyni.

Alkuteos: Hakase No Ai Shita Suushiki / 博士の愛した数式
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2003
Suomennos: Antti Valkama
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 286
Kansikuva: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 15. marraskuuta 2016

George Saunders: Sotapuiston perikato








George Saunders iskeytyi vuosi sitten suomalaislukijoiden tietoisuuteen novellikokoelmallaan Joulukuun kymmenes, joka sai osakseen varsin suopean vastaanoton. Itse lämpenin eniten hieman epätasaiseksi jääneen kokoelman varsinaiselle helmelle eli häiriintyneelle scifihenkiselle Pako hämähäkin sydämestä -novellille, jonka kaltaista nyrjähtänyttä meininkiä on luvassa myös vastikään suomennetussa Sotapuiston perikato -novellikokoelmassa.

Alkujaan jo vuonna 1996 ilmestynyt Saundersin esikoisteos uskaltaa revitellä tekstiensä asetelmilla huomattavasti Joulukuun kymmenettä enemmän – lukija pääsee muun muassa tutustumaan liipasinherkällä etusormella varustetun sotaveteraanin vartioimaan, sisällissodasta ammentavaan teemapuistoon, seuraamaan kuinka 200-kiloinen laskutuksesta vastaava konttorirotta ottaa toimistossaan ohjat käsiinsä ja miten 92-vuotias nainen kärsii työskennellessään painajaismaisessa huvipuistossa.

Sotapuiston perikato -kokoelman novellit muistuttavat asetelmiltaan todella paljon toisiaan – melkein kaikkien pohjalla ovat pienellä palkalla huonoissa hommissa ahdistuvien yksilöiden ja lähinnä kustannustehokkuudesta kiinnostuneen sikariportaan väliset kähinät. Reippaat ylilyönnit ja rönsyilyt kuitenkin kulkevat yllättävän luontevasti Saundersin kerronnassa mukana – vaikka Saundersin proosa on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, se soljuu koko ajan eteenpäin hienosti ja luontevasti eikä tunnu missään vaiheessa tukkoiselta. Tällaista runsasta sulavuutta olen viimeksi päässyt ihailemaan Riku Korhosen Finlandia-palkintoa kärkkyvän Emme enää usko pahaan -romaanin sivuilla.
Liiskaamani pikkupojan nimi oli Clive. Kaikesta päätellen hän oli mukava poika. Livahdan toisinaan hänen kotipihaansa tekemään salaa pihatöitä ja rukoilemaan anteeksiantoa Cliven ikkunan alla. Olen vaihtanut öljyt isän autoon, maalannut ikkunalaudat ja nyppinyt labradorinnoutajasta takiaisia. Jos joku tulee ulos kesken kaiken, piiloudun pensaisiin. Cliven sisko, joka käyttää kissansilmälaseja vielä nykyäänkin, luulee että mystinen pihatöiden tekijä on Cliven sielu ja viime aikoina hän on alkanut jättää veljelleen viestejä. Simonen mielestä tyttären pään sekoittaminen ei ole perheelle suoranainen palvelus. [s. 50–51]
Saundersin novelleissa mukana olevat, välillä huuruisiksikin kuplivat scifi-elementit istuvat parhaimmillaan erinomaisesti mukaan tekstien muutenkin umpikieroihin maailmankuviin. Niiden avulla Sotapuiston perikadon novellit paitsi tekevät onnistuneesti hajurakoa Joulukuun kymmenennen astetta realistisimpiin teksteihin mutta myös tuovat hienolla tavalla mieleen Margaret Atwoodin erinomaisen Oryx ja Crake -scifipainajaisen, jossa tieteelliset kehitysaskeleet ovat talloneet inhimillisen ja humaanin ajattelun lattianrakoon.
Hän kertoo olevansa onnellinen koska läpinäkyvä lehmä ei kuollut hänen lomansa aikana. Kirjoituspöydälle on levitelty lehmänkuvia tulevaa posteriesitystä varten. Läpinäkyvä lehmä on Spencerin urakehityksen valttikortti. Hän toivoo pääsevänsä lehmän avulla siivousosastolta Intendenttiosastolle. Herra Jorgsenin teoreettiset laskelmat Soveltavan Biologian Osastolla osoittivat lehmän toteuttamisen mahdolliseksi mutta hän ei tarkoittanut että se toteutettaisiin. Spencer kuitenkin sai suunnitelmat käsiinsä ja järjesti panettelukampanjalla Jorgsenille arvonalennuksen Näyttelyesineiden Korjausosasolle. Suurelta yleisöltä pimitetty varsinainen skandaali on kuitenkin se että lehmät eivät kestä. Niitä on ollut jo kuusi. Tästä ollaan hipihiljaa. Kun yksi lehmä kuolee, apuun rientää asiantuntijaryhmä joka muuttaa uuden lehmän alkuperäisen näköiseksi tarkoitusta varten kehitetyllä karvapeitemeikillä. Sitten lehmä kiidätetään kirurgitiimille joka asentaa sen kylkeen pleksilasin. [s. 102–103]

Sotapuiston perikato tarjoaa kokoelman varsin vinkeitä novelleja, jotka viihdyttävät ja antavat toisinaan jopa ajattelemisen aihetta hämmentyneiden naurunpyrskähdysten lomaan, vaikka mitään ennennäkemättömän ainutlaatuista ei lopulta olekaan luvassa.


Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1996
Suomennos:
Markku Päkkilä
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 208
Kansikuva:
Ilkka Kärkkäinen
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, satiiri, scifi
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 10. marraskuuta 2016

Paperi-T: Post-alfa










Henri ”Paperi-T” Pulkkinen on tarjoillut jo useamman vuoden ajan mielenkiintoisen vaihtoehdon ammattikorkeakoulun tradenomilinjan liiketoimintasuunnitelmien sivutuotteena syntyneelle valtavirtasuomiräpille. Paperi-T tuotantoineen on jäänyt allekirjoittaneelta kuitenkin kokonaan tutkan ulkopuolelle, sillä räppi ei ole koskaan ollut teekuppini niin suomeksi kuin englanniksikaan. Sivujaan myöten mustanpuhuva Post-alfa on kuitenkin koruttomine kansineen lupaavan tyylikäs ilmestys, jolta odottaisi huomattavasti enemmän kuin mitä Paperi-T:llä lopulta on annettavanaan.

Kokoelman nimi on tulkittu Cheekinä tunnetun Jare Tiihosen maskuliinista alfaurosmeininkiä kyseenalaistavaksi kannanotoksi, joka esittelee tosimiesmeiningin alla uiskentelvia pelokkaita ajatuksia ja epävarmuutta. Mielenkiintoinen ajatus jää kuitenkin useissa teksteissä lähinnä luettelomaisiksi ja aika itsestäänselviksi purskahduksiksi kuvitellun isäntämiehen päänsisäisestä maailmasta.
haluan uskoa jokaiseen pop-uppiin ja nigerialaiskirjeeseen
haluan että ansaitset satoja tuhansia dollareita
seuraavan 30 päivän aikana
spämmi on spämmiä jos vain päätät niin
our biggest ever summer sale
facebookin seinät kaatuu päälle
ja läppärin ruudulla pyörii taas hinttiaurinko
pelkään et sanon jotain tyhmää
ja joku tyyppi twitteristä tuhoaa mun elämän
voidaanko kommunikoida vain giffeillä
ahistaa.jpg
1000 tykkäystä ja yksikään niistä ei oo sulta
mitä jos elämäni rakkaus lähestyy mua inbox-viestillä
muista tarkistaa others-kansio
[s.18]
Välillä teksteissä kuitenkin välähtävät mielenkiintoiset ja pelottavatkin mielenmaisemat, joista Paperi-T ei vain viitsi lähteä avaamaan sen enempää. Edellisrunon kaltaisten pidempien avautumisten ohella Post-alfasta löytyy Daniil Harmsin Sattumia-kirjoituskokoelman omituisia tuotoksia henkiviä lyhyempiä tekstejä. Niiden välillä varsin julman metaratkaisukeskeinen, suorasukainen ja yksinkertainen tyyli virkistää kankeiksi jäävien pidempien tekstien välissä.
koira kuumassa autossa
riko ikkuna
kurista koira
[s.24]
Johannes Ekholm osasi kääntää muun muassa namedroppailun ja sosiaalisen median pilkkaamiseen keskittyneessä Rakkaus niinku -romaanissaan nykymenon reilusti satiiriksi ja voittamaan ronskeilla ylilyönneillä ainakin minut puolelleen. Kokonaisuutena Post-alfa on kyllä sinänsä mielenkiintoinen painajaisuni julkisuudesta ja taiteen tekemisestä osuvalla ajankuvauksella höystettynä, mutta niin sanottua sukupolviromaania etsivien kannattaa kyllä kääntyä mieluummin Ekholmin teoksen puoleen – Rakkaus niinkuun verrattuna Post-alfa tuntuu huomattavasti yksiniitisemmältä ja huumorintajuttomalta kokonaisuudelta, jota lehteillessään lukijalle nousee vahva yliyrittämisen maku suuhun.
mulla on kaulassa tommy tabermannin luut
niin paljon sua rakastan
[s.61]

Petter meinasi menettää uskonsa ihmiskuntaan viimeksi Helsingin kirjamessuilla, kun tapahtuman pisin nimikirjoitusjono kiemurteli Cheekin jaloissa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Kosmos
Sivumäärä: 93
Kansikuva: Tuukka Tammisaari
Graafinen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: runot, proosaruno
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi












Olen aina ollut rehevien ja rönsyilevien tarinoiden suuri ystävä – ehkäpä siksi onkin perusteltua, että tänä vuonna ilmestyneistä uutuuskirjoista Antti Ritvasen Miten muistat minut ja Joel Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia -tiiliskivet ovat raivanneet tiensä tämän vuoden kärkikaksikokseni. Molemmissa romaaneissa valtava, taitavasti rakennettu ja monipolvinen juoni muuttuu edetessään koko ajan mielenkiintoisemmaksi kokonaisuudeksi.

Muissa kirjablogeissa syksyn mittaan kovaa suitsutusta saanut Minna Rytisalon tiivis esikoisromaani Lempi pakotti henkilökohtaisen kärkikaksikkoni venymään kolmikoksi. Reilun parinsadan sivun mittainen romaani on uskomattoman kaunis ja traaginen kertomus Lapin sodan varjossa kukoistavasta ja sitäkin tehokkaammin tuhoutuvasta rakkaudesta.

Rytisalon romaanin keskushenkilönä on teokselle nimensä antanut Lempi. Rovaniemeläisen kauppiaan kaunis ja eksentrinen tytär on heittänyt opiskelut sikseen, mennyt naimisiin paikallisen junttimiehen kanssa ja ryhtynyt maatalon emännäksi. Jatkosota kuitenkin pistää kaikkien Lempin hahmojen elämät sekaisin, eikä seuraavaksi puhkeava Lapin sotakaan varsinaisesti helpota asioita.

Lempi kuitenkin alkaa vasta vääjäämättömän katastrofin jälkeen. Romaani kertaa onnettomuuteen johtaneita tapahtumia ja valottaa sen seurauksia kaikkiaan kolmen eri hahmon kautta – ääneen pääsevät Lempin aviomies Viljami, varsin persoonallinen Elli-piika ja Lempin kaksoissisar Sisko. Jokainen hahmoista toimii erinomaisesti ja tuntuu heti uskottavalta ja mielenkiintoiselta kertojalta, joka kertoo lukijalle paitsi oman näkemyksensä Lempistä mutta myös tämän karuun kohtaloon liittyvästä tapahtumaketjusta.

Mehukkaita yllätyksiä onkin luvassa pitkin matkaa, ja niitä on annosteltu sopivasti kauniin kerronnan lomaan. Vaikka kaikki Lempin kertojat ovatkin hyvin erilaisia hahmoja, niitä yhdistää hyvällä tavalla Rytisalon uskomattoman kaunis kieli, joka on ajankuvaan sopivalla tavalla jatkuvasti ylikorostetun asiallista ja korrektia. Raskaisiin ulkotöihin tottuneen Ellin omaa kielenkäyttöä värittävät hienosti konkreettiset esimerkit maatilan hommista.
Kyllä minusta olisi emännäksi. Tunnen jo tämän pihan ja tiedän, missä mitäkin pidetään. Löydän kamppeet ja värkit, lehmät tuntevat ääneni ja painuvat lypsäessä otsaa vasten, antautuvat käsiini, pojat kysyvät minua kun tarvitsevat jotain. Tiedän miten uunit saa vetämään ja miten viikatetta käytetään, käytän ja olen taitava, vaikka joudunkin siristämään silmiäni. Osaan leipoa rieskaa ja tehdä kaikki tavalliset ruuat, kampanisujani kehuit sinäkin, pidän tuvan siistinä, pystyn puhkomaan muikut ja tekemään mitkä tahansa työt.
   Vaikka maailma on minulle monessa kohtaa hämärä, tässä ei. Kukaan muu ei ole nähnyt, miten pojille puhkeaa hampaita, paitsi minä ja ruotsalainen terveyssisar, joka lupasi minulle silmälasit mutta unohti sitten. Kukaan muu ei ole koskaan leikannut poikien hiuksia, pessyt pyllyjä, pyyhkinyt maitoviiksiä. Tässä on minun paikkani, eikä enää ole mitään hätää, kunhan Viljamikin tajuaa sen. On turha kaivella vanhoja asioita tai maata vääristä kohdista.
[s.90]
Lempi onkin Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren tavoin rehellisen erilainen sotaromaani, joka käsittelee sotaan liittyviä rinnakkaisilmiöitä ja seurauksia. Saksaan sotamorsiameksi lähtevän Siskon osuus on Lempin mielenkiintoisin ja myös laadukkain puheenvuoro, joka lopettaa romaanin todella huikealla tavalla – se täydentää hieman erilaisesta näkökulmastaan huolimatta hienosti aiempien kertojien vinkkeleistä avattua tarinaa ja liittää romaanin tapahtumat osaksi laajempaa kontekstia. Rytisalo onnistuu erinomaisesti pääsemään vanhemman, sodan kamaluudet nähneen naisen ajatuksiin ja muistoihin.
Näin myöhemmin suurennoksen kaupan kuvasta maakuntamuseon näyttelyssä. Lensin sinne kutsuttuna kunniavieraana ja kotona mietin, mitä pukea ylleen, kun lentää vuodenajasta toiseen. Se on aina yhtä hankalaa. Minä pidin näyttelyn avajaisjuhlassa pienen puheen. Sille taputettiin. Museonjohtaja kätteli minua, hyvin nuori ihminen. Tosin tiedän varsin hyvin rajoitteeni: olen niin vanha, että kaikki muut ovat nuoria. Välillä minun pitää muistuttaa itseäni, että en aliarvioi heitä, jotka ovat eläneet vähemmän kuin minä. Jokainen elämä on yhtä kokonainen, senkin tytön, joka auttoi minua kesällä laukkuni kanssa. Hän oli hyvin ystävällinen vaikka ei ollut siellä töissä. Minun oli pakko pyytää häneltä apua. Vanhenemisessa on hämmentävintä se, ettei enää pysty samaan kuin nuorena. Laukun nostaminen sattuu ranteeseen, polvet ovat jäykät, aamuisin kestää kauan että saa itsensä liikkeelle. Pitää istua, kun pukee sukat ja kengät, ja on parempi pitää kaiteesta kiinni portaissa, tällaista.
   Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin säilynyt hyvin ikäisekseni. Se, miltä sisällä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.
[s.189–190]
Lempi leiskahti kertaheitolla tähänastisen kirjavuoteni kirkkaimmaksi tähdeksi. Rytisalon esikoisteos on intohimoa, riipaisevan traagisia ihmiskohtaloita ja yllättäviä juonenkäänteitä pullisteleva elämys, joka ei hevillä unohdu.


Petteriä ärsyttää suunnattomasti, jos kengännauhat aukeavat julkisilla paikoilla
eikä lähellä ole penkkiä tai muuta otollista nauhojensitomispaikkaa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 234
Kansikuva: Jenni Noponen
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 3. marraskuuta 2016

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan













Riku Korhosen Emme enää usko pahaan on julman kiero teos. Harvinaisen hitaasti käynnistyvä, yli puolet sivumäärästään tarinan ja hahmojen pohjustamiseen käyttävä romaani kiihdyttää itsensä jälkimmäisellä puolikkaallaan täysin yllättäen niin koville kierroksille, että päässä pyörii vieläkin. Tämän luokan loppukliimaksin olen päässyt kokemaan viimeksi Stephen Kingin Mersumiehen lopussa, mutta Korhonen kiihdyttää oman vaimon sieppaamiseen varatulla firman pakulla vielä Kingiäkin kuolettavampaan vauhtiin.

Turun Ispoisten omakotitaloidyllissä asuvien Ainon ja Eeron avioliitosta alkaa olla löpö lopussa. Yrittäjänä työskentelevä eksentrinen Eero päättää piristää väljähtynyttä suhdetta ja ryhtyy leikkimielisestä sananvaihdosta innostuneena suunnittelemaan vaimonsa kaappaamista. Eero pyytää operaatioon mukaan nuoruudenkaverinsa Larin, joka kärsii väkivaltaisista pakkoajatuksista ja on juuri eronnut naisystävästään. Vastentahtoisesti apuaan tarjoavan Larin kanssa toteutettu leikkimielinen operaatio menee kammottavalla tavalla pieleen, ja yksittäisen kesäyön tapahtumat muuttavat romaanin pääkolmikon elämät kokonaan.

Tämän enempää romaanin juonesta ei kannata paljastaa – voin vain myöntää sen kantavan alusta loppuun komeasti. Pitkä, kahden ja puolensadan sivun mittainen lämmittelyosio voi koetella joidenkin lukijoiden kärsivällisyyttä, mutta romaanin jännite kasvaa pohjustuksen aikana mielettömiin mittasuhteisiin ja lukija on sivu sivulta vakuuttuneempi siitä, että kohta jotain ryskyy metsään ja lujaa. Ja kun niin lopulta käy, koko ajan hurjemmiksi ja raaemmiksi muuttuvat juonenkäänteet johdattavat romaanin hahmot ja lukijan keskelle pitkää ja synkkää painajaista.

Emme enää usko pahaan on sisällöltään uskomattoman monipuolinen mutta rakenteeltaan silti tiivis ja sujuvasti virtaava kokonaisuus. Korhonen onnistuu rakentamaan romaaninsa tärkeimmistä hahmoista monitasoisia ja mielenkiintoisia ihmisparkoja ja samalla vangitsemaan kirjaansa melkein sukupolvikuvauksen tasolle pääsevän ajankuvan 2010-luvun Suomesta.

Vaikka Korhonen syyllistyykin ajoittain Petri Vartiaisen Miehen ryhdin harjoittamaan, kustannustehokkaaksi ryöhähtäneen ja inhimilliset arvot unohtaneen työelämän pilkkaamiseen, Emme enää usko pahaan on huomattavasti edellä mainittua romaania vähemmän mustavalkoinen kokonaisuus. Korhosella on upea taito kuljettaa romaaninsa vyörytyskohdissa tarinaa eteenpäin useammalla tasolla – hyvänä esimerkkinä toimii kohtaus, jossa vakuutusyhtiössä työskentelevän Larin päässä surisevat tympeän yritysjargonin ohella astetta vaarallisemmat ajatukset.
Digitalisaatio ei ollut valinta, se oli ilmaa, jota yritykset hengittivät. Viestintä oli sujuvaa monikanavaisissa asiakaspalvelukeskuksissa. Yleensä tajuttomina olleilla oli muistisaarekkeita tapahtumista, ja verkkokaupan myynnin edistämiseksi työskenneltiin chat-työkalua ja web-analytiikkaa innovatiivisesti hyödyntäen. Digimarkkinoinnin tehtävissä työ vaihteli itsenäisistä tehtävistä tiiviiseen tiimityöhön. Keskitetyllä järjestelmällä toteutettiin markkinointia nopeammin ja edullisemmin, madallettiin kanavarajoja ja tehostettiin niiden välistä yhteistyötä. Tosiaikaisen analytiikan, täsmällisen raportoinnin ja tarkkojen suositusten perusteella parannettiin konversiota kaikissa kanavissa. Vasempaan poskeen repeytyi haava, josta hampaat näkyivät. Yritysten oli hyväksyttävä se tosiasia, että asiakas oli poikkeuksetta mukana brändin rakentamisessa. Asiakas etsii vertaiskokemuksia. Teräaseella niskaan ainakin viisitoista kertaa. Sisällön tuottamisessa oli tärkeää, että sisältöä tuli säännöllisesti. Kurkussa oli kuoppa trakeostomiasta eli hengitysputkesta, pää kääntyi sivuille vain vähän ja kieli oli halvaantunut, sillä sisällön piti mahdollistaa uusien asiakassuhteiden hankkiminen ja nykyisten ylläpitäminen ja syventäminen. Asiakkaaseen tuli perehtyä niin, että hänen tarpeensa konkretisoituivat ongelmaksi, jonka yritys voi ratkaista. Todennäköisesti asiakkaalla oli myös ongelmia, joita yritys ei pystynyt ratkaisemaan. Raajojen lisäksi murtumia syntyi kasvoihin, päähän, rintakehään ja lantioon. Kaulan pistohaava ylsi henkitorveen ja aiheutti veren hengittämistä. [s.150 – 151]
Emme enää usko pahaan on tiivistunnelmainen ja vakaasti ja varmasti rakennettu romaani, joka yksinkertaisesti vie lukijan mennessään uskomattoman monitasoisilla hahmoillaan ja järkyttävillä tapahtumillaan. Korhosen uusin romaani onkin yksi kotimaisen kirjavuoden suurimmista ja mieluisimmista yllättäjistä. 


Petterin suosikki-inhokki yritysjargonin sanastosta on vanha kunnon tahtotila.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 392
Kansikuva: Tom Backström
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu