Yoko Ogawan hidastempoinen ja tunnelmallinen Professori ja taloudenhoitaja kertoo matematiikasta, muistista, hetkessä elämisestä ja ihmissuhteista. Entisen matematiikan professorin muisti on vaurioitunut onnettomuudessa, ja edelleen matemaattisia ongelmia suvereenisti laskeva nero elää 80 minuutin mittaisissa pätkissä – tämän jälkeen miehen muisti pyyhkiytyy tyhjäksi. Lukuteoriaan erikoistunut 64-vuotias professori saa kotiinsa taloudenhoitajaksi romaanin kertojana toimivan naisen, joka ystävystyy matemaatikon kanssa, ja kohta sitten lasketaankin taloudenhoitajan pojan kanssa leppoisasti läksyjä ja puhellaan rennolla tavalla henkeviä.
Professori ja taloudenhoitaja on romaani, josta voisi helposti erehtyä sanomaan, että eihän tuossa tapahtunut oikeastaan mitään. Taloudenhoitoon keskittyvää arkea rikkovat lähinnä professorin omat höpinät lukujen ja matematiikan merkityksistä ovat ajoittaisesta itsestäänselvyydestään huolimatta leppoisaa seurattavaa. Hyvänä esimerkkinä toimii taloudenhoitajan Juureksi kutsutun pojan ja professorin välinen keskustelu ruokapöydän ääressä.
”Sinun on syötävä runsaasti. Isoksi kasvaminen on lasten työtä.”
”Olen meidän luokalla kaikista lyhyin.”
”Älä sitä sure. Nyt on aika kartuttaa energiaa. Sitten se räjähtää liikkeelle, ja vartut kerralla suureksi. Ei aikaakaan, kun luusi venyvät niin, että nitisevät.”
”Kävikö sinullekin samalla tavalla?”
”Valitettavasti ei. Minulla energia taisi suuntautua aivan vääriin asioihin.”
”Mihin asioihin?”
”Minulla kyllä oli paras ystävä, mutta tietyistä syistä emme voineet yhdessä leikkiä purkkista tai pelata baseballia tai harrastaa muuta liikuntaa.”
”Se ystävä oli siis kipeä?”
”Päinvastoin! Hän oli suuri ja vahva, eikä häntä satuttanut mikään. Mutta hänen asuinpaikkansa oli pään sisällä, joten emme voineet leikkiä kuin siellä. Sinne kohdistin niin paljon energiaa, että sitä ei näköjään riittänyt luihin saakka.”
”Hei, minä tiedän! Se kaveri oli varmasti matematiikka. Äiti kertoi, että olet tosi tärkeä matematiikanopettaja.” [s.48–49]
Läpi koko pelin Professori palasi yhä uudelleen lempiaiheeseensa lukuihin. Luulen, että se johtui jännityksestä. Hän korotti vähitellen ääntään, jotta se ei katoaisi ympäristön hälinään, ja sen vuoksi me erotuimme selkeästi muusta Hanshin-fanien joukosta. Kun kuuluttaja ilmoitti ensimmäiseksi syöttäjäksi Nagagominja yleisö hurrasi tämän kulkiessa kohti syöttökumpua, Professori selosti: ”Kummun korkeus on kymmenen tuumaa, siis 25,4 senttimetriä. Sen lakipisteestä kotipesää kohti mentäessä ensimmäisen kuuden jalan matkalla korkeus laskee yhden tuuman per jalka.”
Huomatessaan Hiroshiman kaikkien seitsemän ensimmäisen lyöjän lyövän vasemmalta puolelta hän ilmoitti: ”Vasemmalta syöttäviä vastaan vasemmalta lyövien keskimääräinen lyöntisuhde on 0,2568. Oikealta lyövien lyöntisuhde oikealta syöttäviä vastaan on 0,2649.”
Ja silloin, kun Hiroshiman Nishida pääsi karkaamaan ykköspesältä kakkoselle ja ympäriltämme kuului pettyneitä äännähdyksiä: ”Syöttäjä laski irti pallosta 0,8 sekuntia heittoliikkeen alkamisen jälkeen. Pallo ehti siepparin räpylään 0,6 sekunnissa, koska äskeinen oli kierresyöttö. Aikaa siis on kulunut 1,4 sekuntia. Juostava matka on, kun vähennetään se, minkä verran juoksija kärkkyi, 24 metriä. Jos juoksijan nopeus on se ja se niin matka kakkospesälle kestää niin ja niin kauan… Joten siepparilla on aikaa hänen polttamiseensa 1,9 sekuntia.”
Ja tällaisena se jatkui. [s.142–143]
Petterille murtoluvut ovat olleet aina melkoinen matemaattinen murheenkryyni.
Alkuteos: Hakase No Ai Shita Suushiki / 博士の愛した数式
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2003
Suomennos: Antti Valkama
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 286
Kansikuva: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti