Jari Tervo: Matriarkka

Jari Tervon uusin romaani Matriarkka perehtyy sukukansamme inkeriläisten vaikeisiin vaiheisiin ja piiskaa siinä sivussa autistisiksi soimaamiaan suomalaisia vihamielisestä suhtautumisesta irakilaisiin turvapaikanhakijoihin.

Matriarkan ytimen muodostavat sinänsä mielenkiintoiset keskushenkilöt. Venäläistaustainen Irina Leivonen on ryhtynyt kirjoittamaan romaania sukunsa värikkäistä vaiheista, poliisi Elo Havu puolestaan saa tietää omasta inkeriläisyydestään ja Mitä vittua? -julkaisun nokkamies Ilja Janitskinia henkivä, propagandaansa levittävä Juuso Lapua uhriutuu suvakkivaltamedian unohtamana. Neljäntenä keskushenkilönä toimii inkeriläinen Aamu Karitsantytär, jonka epäonnista ja rankkaa taivalta Inkerinmaalla seurataan 1920-luvun alusta saakka.

Näiden kaikkien osuuksien välillä käydään Leivosen työpaikalla vastaanottokeskuksessa ihmettelemässä Suomeen harhailleita ”karvapaikanhakijoita.” Tervo repii tästä teemasta irti varsin valjuksi ja itsestään selväksi jäävää satiiria, jota ilmankin olisi pärjännyt aivan hyvin – päälleliimatun oloiset provosointikohdat ovat pahimmillaan todella kiusallista luettavaa.

Havu nojasi infotiskiin aulassa ja katsoi pihalle lasintakaisia, Suomeen vitriinitettyjä turvapaikanhakijoita heidän sitä huomaamattaan. He nojailivat seinään, ottivat turhia askelia, sytyttivät savukkeen, tarjosivat tulta, naureskelivat, vertailivat lenkkitossujaan, säpisivät kuin ammiksen pihalla, kuvailivat Suomen Punaisen Ristin vapaaehtoistyöntekijöitä piirtelemällä liioiteltuja muotoaaltoja ilmaan ja räväyttämällä silmänsä lautasiksi. Tämä paikka oli parempi kuin Isisin ainoa kauppatavara: paratiisi neitsyineen. Tämä oli horna huorineen. Julkeasti silmiin tuijottavat naiset olivat impeytensä menettäneet. He osasivat jo.
   [--] Tarkastaja Havu katseli snobbailevan hyvää englanninenglantia puhuvaa irakilaista, joka oli pukenut päälleen T-paidan: Kiitos 1939-1945. Havu sanoi huolellisesti artikuloiden: ”Ei kestä.” [s.338–339]

Tervon kikkailevan runollinen kieli yhdistettynä valtavaksi paisuneeseen hahmogalleriaan on Matriarkan lukemisen kannalta kohtalokas kombo, jonka jäljiltä lukijan käteen jää sekava ja mielenkiinnottomaksi haalistuva kokonaisuus. Erikoisilla sukunimillä varustetut hahmot menevät heti romaanin alussa suloisesti sekaisin, eikä Matriarkan hahmoista jää arvostelun alussa lueteltua nelikkoa lukuun ottamatta mieleen muita kovin suuria persoonallisuuksia. Mielenkiintoisilla sanavalinnoilla höystetty kerronta toimii kuitenkin parhaimmillaan varsin hienosti ja tuo mieleen vuosi sitten iloisesti yllättäneen Katja Ketun Yöperhosen.

Naiset eivät enää rohjenneet varastaa kalaa tehtaalta, vaikka nälkä kairasi vatsaa. Ihminen vuoli perkuupäivän illansuussa pajun oksaa ja solmi siihen ränsistyneen huivinsa. Ihminen ja Aamu kävelivät metsään, vaikka venäläiset varoittelivat: siellä vilisee terävähampaisia petoja. Sitä paitsi tsilaviek oli keksinyt kylän nimenomaan sitä varten, että hän saisi rupatella ihmisten eikä karhujen kanssa. Tosin tsuhna taitaa ljuubia enemmän korpea kuin lähimmäistä. Tsuhna tapaa itsensä, kun metsään menee. Sepä on riemukas jälleennäkeminen. Tuo pääsee mielestään parhaaseen seuraan, kyläläiset arvelivat. Vapaaehtoiset siirtolaiset kiittelivät neuvoista ja näkemyksistä, mutta katosivat metsään, jonka suojista ihminen poimi paitansa suojasta pajuhuivin. [s.126–127]

Matriarkan kielellinen etevyys ei kuitenkaan riitä peittämään sitä tosiasiaa, että Tervo on lähtenyt uutuusromaaninsa kanssa vähän heikoin eväin liikkeelle, eivätkä paisutettu hahmogalleria saati pakolaiskriisillä revittely auta asiaa. Aasinsilta Suomeen evakuoitujen inkeriläisten ja tänne pakolaisaallon huuhtomien irakilaisten välillä on yksi romaanin huterimmista rakennelmista, ja Matriarkka olisi huomattavasti yhtenäisempi kokonaisuus ilman väkisin väännettyä vastaanottokeskustunnelmointia.

Tällaisenaan Matriarkka jää toisaalta yliyrittäväksi ja megalomaanisen isoksi paisuneeksi romaaniksi mutta toisaalta myös laiskanoloiseksi hengentuotteeksi, jonka vuotokohtia on selvästi paikkailtu provosoinnilla. Historiallisista tragedioista kiinnostuneiden kannattaa tutustua tätä mieluummin sekä edellä mainittuun Yöperhoseen että Minna Rytisalon erinomaiseen Lempiin.

Petter ei ole koskaan käynyt Venäjällä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 446
Lajityyppi: historiallinen romaani, kollaasiromaani, vaellusromaani
Mistä saatu: arvostelukappale