Lahjakas tutkija Alina elää romaanin alussa eräänlaisessa vanhemmuuden tuulikaapissa – hän saa tavata kuolleen puolisonsa Astridin tytärtä vain satunnaisesti ja riutuu liukuessaan omaksi jälkeläisekseen kokemastaan Sellasta aina vain kauemmaksi. Alina päättää lähteä Pohjois-Thaimaan vuorille pariksi viikoksi tutkimaan malariaa ja lääkeresistenttejä sairastapauksia. Leirissä työskentelee Alinan matkaan houkutellut Lotte, jonka tarinaa ja menneitä kokemuksia malariasta seurataan romaanin edetessä.
Kaksi ihmistä minuutissa käsittelee vuorotellen sekä Alinan että Loten edesottamuksia kolmen eri vuosikymmenen ajalta – naisten kautta seurataan myös pohjoisthaimaalaisen perheen jäsenten kärsimystä malarian kourissa. Markkulan romaanissa on siis hurjan paljon sisältöä, ja ongelmana tässä onkin se, että Kaksi ihmistä minuutissa liukuu turhan usein tarinansa tärkeimpien kohtien lävitse sujuvasti ja kauniisti kylläkin – varsinaisiksi huippukohdiksi miellettäviä kohtauksia tulee vastaan todella harvoin.
Erityisesti malarian runtelemaan kylään sijaitsevat kohtaukset ovat vähän vaisuja, sillä sairastuvien hahmojen kohtalot eivät jaksa oikein kiinnostaa tai herkistää lukijaa, kun romaanin hahmotkin reagoivat varsin ennalta-arvattaviin juonenkäänteisiin oudon mitättömästi. Tietyssä mielessä ratkaisu on perusteltavissa sillä, että sekä Lotte että Alina ovat sokeasti eteenpäin porhaltavia ja koko malariantutkimiseen lähinnä projektiluontoisesti suhtautuvia työmyyriä, jotka eivät juuri vilkuile sivuilleen. Markkula olisi kuitenkin voinut kasvattaa esimerkiksi tästä asetelmasta huomattavasti voimakkaamman jännitteen koko tutkijaryhmän ja kyläyhteisön välille – nykyisellään tämä juonenhaara jää varsin hataraksi muiden yhtä ohuiden elementtien sekaan.
Markkulan romaania kasassa pitävät elementit ovat puolestaan niin vahvoja, että ne onnistuvat jättämään muun, vähemmän syvällisen sisällön kokonaan varjoonsa. Alinan yksinäisyyttä, menetystä ja rakkautta sisältävä tarina on melkoisen raju mutta vaikuttava vuoristorata, joka etenee synkkyydestään huolimatta uskomattoman sujuvasti. Alina ja Astrid ovat vähän turhan harkitulla tavalla toistensa vastakohtia, mutta naisten suhteen muodostumisen ja etenemisen kuvaaminen tuntuu halki romaanin uskottavalta ja mielenkiintoiselta luettavalta – kunpa Markkula olisi saanut romaaniinsa Thaimaa-osuuksiin samanlaista tunnelmaa!
”Tunnetko sinä nyt itsesi enemmän naiseksi kuin ennen?” kysyin Astridilta Sellan syntymän jälkeen.Kuluva kotimainen kirjavuosi on ollut nimenomaan esikoisromaanien puolella suoranaista juhlaa, eikä Kaksi ihmistä minuutissa aivan pääse bileiden vip-alueelle Minna Rytisalon Lempin ja Antti Ritvasen Miten muistat minut -romaanien seuraan. Markkulan kaunis kieli ja mielenkiintoiset hahmot kuitenkin kannattelevat hienosti kokonaisuutta alusta loppuun.
”Karhuksi mä itseni tunnen”, Astrid vastasi.
”Mitä? Karhuksi?”
Astridin mukaan muutos karhuemoksi tapahtui välittömästi sen jälkeen kun vauvan oli saanut syliin ensi kerran, sinä hetkenä kun tunsi vastasyntyneen pienten jalkojen painelevan kylkeä sairaalapaidan alla, pienten käsien haparoivan ja nyrkkeilevän itselleen ihoon oman, yksityisen taskun. Silloin tapahtui leimautuminen: minä suojelen sinua tuli mitä hyvänsä.
Olisin halunnut kokea sen itsekin, muuttumisen eläimeksi, vaistojen ylivallan, teoreetikon täydellisen poistumisen.
Kun Sella oli kahdeksantoista tunnin ikäinen, sain hänet paitani alle ihoa vasten. Astrid oli juuri vaihtanut vaipan ja opetellut pesemään vauvan. Sellan varpaasta oli otettu verinäyte, ja hän itki lohduttomasti. Astrid nosti hänet sängyltä, pienen laihan ihmisenpoikasen, ja sujautti paitani helman alle. Kantapäät painuivat vatsalleni, pyöreät nahkakuulat leipoivat ihoani ja potkaisivat suoraan sydämeen. Tässä syy, miksi ihmisillä ei ole turkkia, ajattelin, voi rakastaa koko kehonsa voimalla. [s. 136–137]
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 384
Kansikuva: Jenni Noponen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti