Emma Cline: Tytöt

Kovaa suitsutusta niin maailmalla kuin Suomessakin saanut Emma Clinen esikoisromaani Tytöt kertoo maailmantuskaa potevasta ja väärään seuraan ajautuvasta Eviestä Kaliforniassa vuonna 1969. Parhaan ystävänsä kanssa riitautunut ja vanhempiensa erosta kärsivä teinityttö tutustuu haavoittuvaisimmillaan ollessaan läheiselle maatilalle majoittuneeseen hippiliikkeeseen. Kun Tyttöjen takakansiteksti paljastaa karismaattisen Russelin hallinnoiman kommuunin tuovan mieleen Charles Mansonin pahamaineisen Perheen, lukija arvaa varsin pian, mihin suuntaan tarina tulee kulkemaan…

Tytöt ei kuitenkaan lähde retostelemaan tosielämän tapahtumiin perustuvilla veriteoilla, vaan sen pääosassa on yksinäinen ja itsensä ulkopuoliseksi niin kotonaan, ystävänsä seurassa kuin anarkistihippien seurassa tunteneen Evien muistelot. Nostalgiaa värittävät aikuiseksi kasvaneen, entisen miehensä taloa asuttavan katkeroituneen Evien havainnot ja ajatelmat, kun tämä joutuu  kohtaamaan menneisyytensä eksän Julian-pojan ja tämän turhan nuoren tyttöystävän pelmahtaessa saman katon alle.

Olin kuvitellut, että päivä Sashan kanssa sujuisi kohteliaassa hiljaisuudessa. Että Sasha pysyisi piilossa kuin hiiri. Hän oli kyllä hyvätapainen, mutta pian hänen läsnäolonsa tuntui selvästi. Huomasin jääkaapin oven unohtuneen auki, keittiössä kuului vierasta hurinaa. Pöydälle oli heitetty collegepaita, tuolilla lojui avattu kirja enneagrammeista. Hänen huoneestaan kuului kovaäänistä musiikkia tietokoneen kaiuttimista. Yllättäen hän kuunteli laulajaa, jonka haikean äänen muistin opiskeluajoiltani, se oli soinut jatkuvana taustamusiikkina tietynlaisten tyttöjen elämässä. Tyttöjen, jotka jo silloin olivat nostalgian liottamia, jotka sytyttelivät kynttilöitä ja veivasivat iltamyöhällä leipätaikinaa jumppapuku päällä ja avojaloin.
   Olin tottunut kohtaamaan jäänteitä – kuusikymmentäluvun jälkihehku oli yhä vahva täälläpäin Kaliforniaa. Tammissa roikkui rukouslippujen resuisia suikaleita, pelloille oli jäänyt ikuiseen parkkiin pakettiautoja, joista puuttui renkaat. Vanhoilla miehillä oli koristeellisia paitoja ja avovaimoja. Mutta ne olivat niitä tavallisia kuusikymmentäluvun haamuja. Minkä tähden ne ajat Sashaa kiinnostaisivat?
   Ilahduin kun Sasha vaihtoi levyä. Naislaulaja ja gootahtava sähköpiano, ei mitään minulle tuttua. [s.117 – 118]

Cline onnistuu hienosti ja uskottavasti kuvaamaan kyynisen, vanhemman Evien ajatuksenjuoksua – tässä suhteessa Tytöt tuokin mieleen Minna Rytisalon Lempin yhtä lailla realistiset ja taitavasti rakennetut, moniulotteiset hahmot. Tyttöjen nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset ovat Evien ja nuorten välille syttyvine jännitteineen todella vetävää luettavaa, ja ne kannattelevat muuta tarinaa hienosti.

Nuoren Evien edesottamusten ja kärsimysten kuvaus kuitenkin kärsii suunnattomasti romaanissa vankan jalansijan saavasta seksin ja seksuaalisuuden kuvaamisesta, jolloin Tytöt valahtaa pahimmillaan turhan yksipuoliseksi ja alleviivaavaksi teokseksi. Liika on yksinkertaisesti liikaa, vaikka Evien päänsisäisen maailman kuvaaminen ei laadullisesti notkahdakaan missään vaiheessa – Cline onnistuu kuvaamaan hienosti esimerkiksi sitä, minkälaiseksi hallinnan välineeksi seksi muuttuu hahmojensa käsissä.

”Hei”, sanoin kun Teddy avasi oven. ”Teidän koira.”
   Teddy toljotti minua sen näköisenä kuin me emme olisi olleet naapureita iän kaiken. Minä pyörittelin silmiäni hänen hiljaisuudelleen.
   ”Se oli meidän pihalla”, jatkoin. Koira nyki irti otteestaani.
   Teddy ei hetkeen saanut sanaa suustaan, ja siinä odotellessani näin, miten hän vilkaisi avuttomana bikinieni yläosaa, liioitellusti puristunutta rintavakoani. Teddy näki minun huomanneen ja häkeltyi entisestään. Hän moitti koiraa, tarttui sitä kaulapannasta. ”Hyi Tiki”, hän sanoi ja kiskaisi koiran sisälle. ”Tuhma koira.”
   Oli yllättävää huomata, että minun läsnäoloni sai Teddy Duttonin hermostumaan. Tosin viimeksi tavatessamme minulla ei ollut ollut bikineitä ja nyt rintani olivat isommat, hyvännäköiset jopa omasta mielestäni. Hänen huomionsa tuntui suorastaan huvittavalta. Joku vieras mies oli kerran näyttänyt minulle ja Connielle kalunsa elokuvateatterin vessassa – emme heti tajunneet, miksi mies haukkoi henkeä kuin kala kuivalla maalla, mutta sitten näin hänen peniksensä, joka pilkisti vetoketjun raosta kuin käsi hihasta. Mies katsoi meitä kuin neulalla kokoelmaansa seivästettäviä perhosia. Connie tarttui minua käsivarresta ja me käännyimme ja lähdimme nauraen karkuun, suklaarusinat minun kourassani alkoivat sulaa. Puhuimme toisillemme ällötyksestämme ankarin äänenpainoin, mutta oli siinä ylpeyttäkin. Samanlaista kuin siinä, miten tyytyväisesti Patricia Bell oli kerran tunnin jälkeen kysynyt minulta, olinko nähnyt miten opettaja Garrison oli tuijottanut häntä ja eikö se minustakin ollut pervoa.
   ”Sillä on märät tassut”, sanoin. ”Se sotkee lattiat.” [s.144–145]

Sekä nuoren että varttuneemman Evien näkökulmasta esitetyt tapahtumat on toki kuvattu uskomattoman yksityiskohtaisesti ja tarkasti, ja ne saavat Tytöt tuntumaan sivumääräänsä huomattavasti laajemmalta kokonaisuudelta. Parhaimmillaan Clinen kerronnan kypsyys, tarkkuus ja herkkyys vievät lukijan kokonaan pois tästä maailmasta – se on aina erinomaisen romaanin merkki, ja sellainen Tytöt eittämättä onkin.

Alkuteos: The Girls
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 297
Kansikuva: Neil Krug
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu