Opus ekan kirjavuosi 2016

Vaikka vuosi 2016 ei olekaan ollut esimerkiksi maailmanpolitiikan kannalta järin onnistunut ajanjakso, meillä todellisuuspakoisilla kirjallisuudenystävillä on ollut leppoisat kissanpäivät – mikäli ei ole tullut vilkaisseeksi syyllistävään, lukemattomista kirjoista koostuvaan häpeähyllyyn, johon livahtaa uusia kirjoja säännöllisin väliajoin odottamaan lukemistaan.

Hyvästä kirjallisuudesta ei ole ollut todellakaan pulaa missään vaiheessa vuotta, ja kotimainen kaunokirjallisuus on ollut varsin vahvassa nousussa nimenomaan esikoisromaanien puolella. Ehkäpä kustantamoiden tiukkaakin tiukempi seula esikoiskirjailijoiden ensiteoksia kohtaan palveleekin juuri lukijaa, sillä tuon kynnyksen ylittävien romaanien ajatellaan ja toivotaan olevan sitäkin ilmiömäisempiä – sellaisia Minna Rytisalon Lempi ja Antti Ritvasen Miten muistat minut ovat eittämättä olleet.

Kyseinen ajattelumalli on ongelmallinen suomalaisten pöytälaatikkokynäniekkojen kannalta, sillä läpimurron tekeminen ja ylipäätään seulansilmästä läpi pääseminen muuttuu luonnollisesti aina vain haastavammaksi. Siksi Tiina Lifländerin Kolme syytä elää -esikoisromaania ja suomalaista kustantamopolitiikkaa ruotiva Helsingin Sanomain juttu on samaan toisaalta rohkaiseva mutta yhtäältä varsin pessimistinen selonteko nykytilanteesta.

Päättynyt monipuolinen kotimainen kirjavuosi 2016 on nimenomaan näyttänyt, että Suomeen mahtuu kyllä monenlaista tekijää ja opusta – on vain eri asia, minkälaisen mediahuomion tai markkinapaikan kukin teos onnistuu valtaamaan kanssakilpailijoitaan. Siksi kirjablogit tuntuvat vuosi vuodelta aina vain tärkeämmiltä ja kankeita valtamedioita notkeammilta paikoilta perata uutta ja vanhempaakin kirjallisuutta.

Niinpä helmikuussa kaksivuotissynttäreitään viettävä Opus ekakin lähtee uuteen kirjavuoteen toiveikkain ja innostunein mielin. Ennen uuteen aikaan astumista luomme vielä silmäyksen seitsemään erinomaiseen, meidät vuonna 2016 valloittaneeseen romaaniin.

Minna Rytisalo: Lempi

”Rytisalon esikoisteos on intohimoa, riipaisevan traagisia ihmiskohtaloita ja yllättäviä juonenkäänteitä pullisteleva elämys, joka ei hevillä unohdu.”

Lempi oli täysin vastustamaton paketti – sen uskottavien ja mielenkiintoisten hahmojen kertomat tarinat muodostavat Petterin lukuvuoden parhaan romaanin.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

”Kankimäen kirja on ihana päiväunikirja, mutta myös paljon muutakin. Se tuntuu hyvältä ystävältä, ja välillä tuntuu, että melkein olisin jossakin Kioton temppeleistä, kuppiloista tai ravintoloista Kankimäen ja hänen kiotolaisten kämppistensä kanssa. Kankimäen teksti on heleää ja paikoin hurmiollistakin, ja listoineen ja mietelmineen niin elävää, että itsekin tekisi mieli lähteä reissuun. ”

Mia Kankimäen kirja on Jennin mieleen ihanana haaveilukirjana, jonka kanssa voi paeta arjen velvollisuuksia ja vai velloa unelmissa ja täysin toisenlaisessa maailmassa. Jenni uskoo lukevansa kirjan vielä monesti uudelleen – Kankimäki kuvaa niin taidokkaasti Japanin herättämiä kuvia, hajuja ja ajatuksia, ja niihin on kutkuttavaa palata.

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

”Koko romaanin ajan lukijaa kuumotteleva Tragediakin paljastuu yllättävän laajaksi keitokseksi, johon liittyvien hahmojen osuudet eivät ole missään vaiheessa kiveen hakattuja – juonenkäänteet pistävät kuvioita säännöllisin väliajoin uusiksi, mutta ne tuntuvat seurauksineen

erittäin uskottavilta ja loogisilta.”

Monikerroksista ja sieltä täältä hitaasti avautuvaa mysteeriä valottava Baltimoren sukuhaaran tragedia on Totuus Harry Quebertin tapauksesta -edeltäjäänsä koukuttavampi, sujuvampi, jännittävämpi, yllättävämpi ja tyydyttävämpi kokonaisuus.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

”Turusen romaanin päähenkilö on nainen, jonka epäsuunnitellusti edennyt elämä on tehnyt hänestä rakkaudenhirviön. Nimeämätön nainen aloittaa elämästään kertomisen aivan perusteista, isovanhemmistaan lähtien. Hän kirjoittaa lukijalle lapsuudestaan itäsuomalaisessa pikkukylässä, jossa hänen ystävänsä asuu kaupungin kerrostaloissa ja saa käyttää minihameasua ja etelästä ostettuja papukaijakorvakoruja, kun taas päähenkilö asuu isänsä rakentamassa valkotiilisessä talossa, joka on täysin samanlainen kuin muutkin kunnan valkotiiliset talot, jotta erilaisuus ei sotkisi maisemaa. Hän kirjoittaa perheestään, erityisesti äidistään, joka ei mitään muuta hartaammin toivo

kuin tyttärensä olevan tavallinen ihminen.”

Saara Turusen teos oli pitkästä aikaa sellainen, ettei Jenni millään malttanut laskea sitä hetkeksikään alas: tarina ja kerronta imaisivat mukaan niin vahvasti, että metrossa matkaava bloggaaja toivoi, ettei samaan vaunuun tule lukemista häiritseviä tuttuja. Rakkaudenhirviö on yhtä aikaa hillittömän hauska ja raastavan surullinen, lohduttava ja synkeä.

Margaret Atwood: Oryx ja Crake

”Jimmyn ja Glennin nuoruuden maailma tuntuu Oryxin ja Craken alussa huolestuttavan tutulta. Jyrkät tuloerot, julmat ja kaikkea muuta kuin puolueettomat lainvalvojat, valtavat monikansalliset korporaatiot ja roskaviihteen järkyttävä määrä ovat kaikki nähtyjä ja koettuja yksityiskohtia tieteiselokuvista ja -kirjoista – arkielämää unohtamatta.”

Margaret Atwood rakensi Oryxissa ja Crakessa mielenkiintoisen ja lopulta varsin mielenkiintoisen scifimaailman, joka tasapainotteli tutumman aineksen ja hybridieläinvastustajien kaltaisten uusien ideoiden välillä mestarillisesti. Herran tarhurit -jatko-osa täydensi hienosti edeltäjänsä tarinaa, mutta trilogian MaddAddam-päätösosassa (suom. Ihana maa) sekä Atwood että Lumimiehen ja muiden selviytyjien seikkailut alkoivat osoittaa pahasti hyytymisen merkkejä.

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

”Toisiinsa niin hyvässä kuin pahassa vaikuttaneiden äidin ja pojan elämänkokemusten vuoropuhelu muotoutuu Ritvasen käsissä yhdeksi kevään kirkkaimmista romaaneista.”

Antti Ritvasen uskomattoman monitasoinen ja koskettava Miten muistat minut -esikoisteos herättää melkein vuotta myöhemminkin värisyttäviä muistoja – lapsuutensa vainoama Jesse ja taiteelle kaiken uhrannut Marjatta ovat uskottavia, samaistuttavia ja mielenkiintoisia hahmoja, joiden elämien alamäet kouraisivat harvinaisen syvältä vatsanpohjasta.