sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Gaël Faye: Pienen pieni maa











Gaël Fayen esikoisromaani Pienen pieni maa on armoton kuvaus Burundissa vietetystä lapsuudesta, jota 90-luvun alussa käynnistyvä kansanmurha varjostaa. Romaanin alussa vellova onnellisuus muuttuu hyvin ripeästi kauhistuttavaksi painajaiseksi, jota Pienen pienen maan kertojana toimiva Gaby muistelee Ranskassa aikuisena.

Gabyn silmin Burundi on todella mielenkiintoinen ja kauniisti kuvattu paikka, jota pikkupojan lapsuudenmuistot värittävät tietyntasoisessa hullunkurisuudessaan hienosti – Faye kasvattaa esimerkiksi varastetun polkupyörän etsimisestä muutaman sivun aikana todella vauhdikkaan tapahtumasarjan. Kerrontaa höystetään taitavasti yksityiskohtaisilla havainnoilla, jotka ovat inhimillisessä koomisuudessaan hersyviä ja mielenkiintoisia kautta linjan. Eri kulttuurien yhteensulautumista käsitellessään Pienen pieni maa tuo vahvasti mieleen Petina Gappahin Muistojen kirjan.
Innocent oli ratissa ja mutusteli iänikuista hammastikkuaan. Tapa ällötti minua. Kaikki Bujumburan rontit kulkivat hammastikku suussa. Innocentin tapaiset tyypit halusivat näyttää miehekkäiltä ja pitivät itseään lännensankareina. Joku piruparka oli halunnut vaikuttaa kiinnostavalta nähtyään Clint Eastwoodin leffan elokuvateatteri Caméossa, ja sitten villitys oli levinnyt hetkessä koko kaupunkiin kuin puuteripilvi. Bujumburassa on kaksi asiaa, jotka kiertävät nopeasti: huhut ja muodin oikut. [s. 51]
Vaikka niin kovasti tykkäsinkin alle kymmenvuotiaasta kertoja-Gabysta ja lapsen näkökulmasta, ajoittain hahmon toimet ja mietteet eivät tunnu pikkuvanhuudessaan erityisen uskottavilta. Tämä voi toki olla itsetietoinen valinta ja kypsemmän Gabyn elämänkokemukset varmasti sävyttävät muistoja, mutta ajoittain puhkiselittämiseksi muuttuva analyysi jää itsestäänselvyyksien vatvomiseksi. Tuolloin lukija ei pääse täysin rinnoin nauttimaan räväköiden ja äärimmilleen vietyjen hahmojen seurasta.
Ginon isä piti siisteydestä ja järjestyksestä. Kun hän teki jonkin askareen, kuten avasi verhot tai kasteli kasvit, hän totesi: ”No niin, valmista tuli!” Ja päivän mittaan hän ruksi asioita mielessään ja mumisi: ”Tulipahan sekin homma hoidettua!” Hän harjasi kyynärvarsiensa karvat ojennukseen. Hänellä oli päälaella kalju laikku, jonka hän peitti kampaamalla reunoilla kasvavat hiukset sen peitoksi. Kravattipäivinä oikealta reunalta ja rusettipäivinä vasemmalta. Hän loihti hiuksistoonsa huolellisesti selkeän jakauksen, joka oli kuin maaston sulautuva joukkohauta. Kotikulmilla häntä kutsuttiin nimellä Kodak, ei hänen valokuvaharrastuksensa takia, vaan siksi, että hänen hilseilevät, öljytyt hiuksensa kiilsivät kuin filmi.
   Kotonaan Gino ei ollut hilpeä, häntä ei huvittanut pelleillä, syljeskellä, röyhtäillä eikä kiilata päätäni sääriensä väliin ja päästellä samalla paukkuja. Hän seurasi minua kuin lemmenkipeä puudeli ja tarkisti, että olin vetänyt vessan kunnolla, että wc-istuimen rengas oli kuiva ja että palautin olohuoneessa hypistelemäni pikkuesineet oikeille paikoilleen. Isän päähänpinttymät tarttuivat Ginoon ja loivat taloon kalsean ja torjuvan tunnelman
.
[s. 81–82]
Pienen pieni maa seuraa Gabyn ja tämän kaveriporukan seikkailuita, joiden lapsellinen riemukkuus sävyttää hienosti tarinaa. Jengin edesottamukset ja ikävän Francis-kiusankappaleen väistelyt saavat rinnalleen myös synkempiä sävyjä jo ennen sotimisen alkamista, kun Faye nostaa esille poikien kotitaustojen ongelmia – hutujen ja tutsien keskinäinen nokittelu ei tee esimerkiksi eri kulttuuritaustaisten vanhempien omaavan Gabyn elämästä järin helppoa. Äskeisessä sitaatissa mainitun Ginon hahmo nousee Gabyn rinnalle yhdeksi romaanin syvällisimmistä hahmoista, ja Gino-paran hidas mutta kipuisa radikalisoituminen on surullista luettavaa. Francisin, Ginon ja Gabyn väliset suhteet lopullisesti muuttava kahakka joen varrella on ehdottomasti sävähdyttävin käännekohta Pienen pienessä maassa.

Romaanin loppu on puolestaan hivenen ongelmallinen. Poikajoukkion sissitoiminta ei tunnu erityisen uskottavalta saati mielenkiintoiselta luettavalta, ja Faye valitettavasti hukkaa Gabyn kaveriporukassa piilevän potentiaalin – jengiin liittyvän juonikuvion huipentava väkivaltainen kohtaus ei sovi ollenkaan romaanin maailmaan.

Faye osuu kultasuoneen kerran toisensa jälkeen kartoittaessaan inhimillistä kärsimystä sodan keskellä. Gabyn sukulaisten surkeista kohtaloista kerrottaessa kansanmurhan traaginen ja raadollinen puoli leviää armottomasti lukijan silmien eteen. Faye loistaa myös kuvatessaan, miltä sota lopulta näyttää äveriään kansanosan vinkkelistä, ja tämä näkökulma korostaa entisestään väkivallan järjettömyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta.

Koulunkäynti jatkui viikkoa myöhemmin. Kaupungissa oli oudon rauhallista. Pari liikettä oli avannut ovensa, mutta virkamiehet eivät olleet palanneet töihin, ja ministerit olivat edelleen ulkomaisten lähetystöjensä suojissa tai naapurimaissa. Presidentin virka-asunnon ohi mennessäni huomasin, että sitä ympäröivä suojamuuri oli vahingoittunut. Muita merkkejä kaupungissa käydystä taistelusta ei näkynyt. Oppilaat kertoivat välitunnilla vallankaappausyöstä, tulituksesta, kranaattien räjähdyksistä, presidentin kuolemasta ja siitä, kuinka he olivat nukkuneet eteisen käytävään kannetuilla patjoilla. Kukaan ei ollut peloissaan. Meille keskustan ja varakkaiden asuinalueiden etuoikeutetuille lapsille sota oli pelkkä sana. Olimme kuulleet kaikenlaista, muttemme nähneet mitään. […] Mullistus kouraisi oikeasti vain kotiemme palvelusväkeä, vanhempiemme palkollisia, jotka asuivat työläiskaupunginosissa, Bujumburan liepeillä ja maan sisäosissa ja joilla ei ollut yhdenkään lähetystön tarjoamia turvatakuita, vartijoita eikä autonkuljettajia hoitamassa lastensa koulukyydityksiä. He joutuivat liikkumaan jalan, pyörällä ja bussilla. [s. 121–122]
Ongelmistaan huolimatta Pienen pieni maa on varsin pysäyttävä ja puhutteleva kuvaus sekä lapsuuden äkkinäisestä päättymisestä sekä sodan kauhuista. 


Alkuteos: Petit pays
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Einari Aaltonen
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 217
Kansikuva: Colin Bootman
Lajityyppi: psykologinen romaani, historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Katja Kallio: Yön kantaja















Katja Kallion Yön kantaja on tunnelmallinen ja omintakeinen romaani hulluudesta ja ihmisyydestä – sekä Seilin saaresta. Yön kantajan päähenkilönä nähdään tosielämän puolelta tuttu Amanda Fredrika Aaltonen, joka haastoi elinaikansa naiskuvaa, ja myös Kallion Aaltonen on melkoisen räiskyvä tapaus. 1800-luvun loppupuolella irtolaiselämää viettävä Amanda nousee Suomen käytyä pieneksi ranskalaisen miehen kuumailmapallon kyytiin ja lentää etelään uuteen maailmaan. Ranskanreissultaan häntä koipien välissä Suomeen palannut Amanda muilutetaan Seilin saarelle parantumattomasti mielisairaaksi diagnosoituna.

Yön kantaja on ehdottomasti vahvimmillaan kuvatessaan päähenkilönsä mielentiloja ja niiden muutoksia tarinan edetessä. Yön kantajan alun mielenkiintoiset tapahtumat Ranskassa ovat jännittävää luettavaa, ja Amandan huumaavan hullaantunut tapa kuvailla ympäristöään on todella kaunista seurattavaa. Lopulta onkin karua lukea siitä, kuinka Amanda laitostuu Seilissä, ja hourulaan siirtymisen myötä Kallio kadottaakin romaaninsa punaisen langan.
Mutta miten veikeää onkaan kerjätä tuolla tavoin, kiinnittää kerjuukeppi ongenvapaan, kyllä tuossa päässä vielä leikkaa, ei ole siitä kiinni ainakaan, täytyy oikein kädestä pitäen onnitella, onneksi olkoon monsieur, te olette nero! Marchetta, marchetta, surisee korvissa kuin kärpänen, siinä kuurossakin, marchetta, se italialainen äijä oli huudellut hänelle ennen kuin oli vienyt hänet vajaan, kumma ettei surina lopu vaikka hän työntää sormen niin syvälle että kynsi pistää kuin naula. Hui, vatsan räjähdys kadulla, ei kai tuo minun ole? Ei kai sentään, vaikka voi toisaalta ollakin, missä on nenäliina, parasta pyyhkiä suu kaiken varalta, ja oksennuksen seassa valkoinen höyhen, oliko joku syönyt linnun höyhenineen päivineen, vaikka ei sovi nauraa; mutta kaiketi valkoinen pulu vain on käynyt oksennuksessa aterialla, höyhen lepattaa lepattaa ei pääse irti, ja voi tätä valosohjoa! [s. 78–79]
Seilissä Yön kantaja taantuu perinteiseksi mielisairaalakuvaukseksi, jonka ainoana valonpilkahduksena toimii Amandassa tapahtuva muutos ajan kuluessa. Kallio ei malta ruokkia romaaninsa kantavaa, Amandan mielenterveyteen liittyvää jännitettä tarpeeksi – vihanhallintaongelmista ja ahdistuksesta kärsivän ja omapäisen mutta muuten suht selväpäisen Amandan sulkeminen hullujenhuoneelle hukkuu mielenkiinnottomien sivuhahmojen sekaan. Jotkin sivujuonteista ovat lisäksi vähän väkinäisiä ja aika omituisiakin – päälleliimatun oloinen rakkauskyhäelmä ja juonenhaara, jossa lapsensa tappanut Pikku-Greta pannaan vahtimaan henkilökunnan jälkikasvua, ovat ehdottomasti Yön kantajan sisällön latteimmasta päästä.

Sitä vastoin Kallio muistaa antaa valokeilaa Amandallekin romaanin uuvuttavan puolivälin jälkeen. Hahmosta näet muotoutuu toimintakykyisyydessään ja suhteellisessa järkevyydessään eräänlainen välimuoto potilaan ja hoitohenkilökunnan edustajan välillä, ja on mielenkiintoista seurata, kuinka Amanda hyödyntää omaa asemaansa – ja on valmis riskeeraamaan kaiken useaan otteeseen. Epäonnenpotkut ja niiden seuraukset tuntuvat ja näkyvät Amandassa julmilla tavoilla tarinan varrella.

Rankkojen aiheiden ja kurjien mutta etäisiksi jäävien ihmiskohtaloiden keskellä Yön kantaja uskaltaa antaa tilaa myös paljonpuhuvalle mustalle huumorille sekä omintakeiselle tunnelmalle, ja ne molemmat tuntuvat kumma kyllä täysin uskottavilta lisiltä romaanin kerronnassa. Potilaiden epäinhimillinen kohtelu ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus ovat ajattomia teemoja, ja Kallio löytää toisinaan paljonpuhuvan sarkastisen näkökulman mukaan hahmojen horinoihin. Hyvänä esimerkkinä tästä käy kohta, jossa Seilin henkilökunta odottelee hienoa helsinkiläistä ylihoitajaa saapuvaksi saarelle.
Helpi oli kuullut Elsa Holmströmiltä, joka oli kuullut rouva Hagilta, että uudella ylihoitajalla oli ruokavalio.
   ”Mikä se ruokavalio on”, kysyi Serafina, pitkä laiha yhdeksänvuotias tyttö, joka auttoi äitiään keittiössä aamupäivät.
   ”Se on sitä, että joku on niin paljon fiini, ettei voi syödä samaa ruokaa kuin muut kristityt”, sanoi Hilpi ja iski kuuraamansa kattilan hellalle niin että kipunoi.
[s. 281]
Yön kantaja kulkee parhaimmillaan yhtä lennokkaasti kuin kuumailmapallo Euroopan yllä, mutta mukana on pidemmän päälle aivan liikaa mielenkiinnotonta painolastia. Amandan samaistuttava hahmo ja erikoinen elämäntarina kannattelevat kokonaisuutta alusta saakka mukavan hienovaraiseen loppuratkaisuun asti.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 380
Kansikuva: Fonderie Deberny
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Cara Delevingne & Rowan Coleman: Mirror mirror














Malli-näyttelijä Cara Delevingnen esikoisromaani Mirror mirror on viihdyttävä nuortenromaani – Rowan Colemanin avustuksella syntynyt nide on kunnianhimoinen mutta lopulta vähän omituisiin sfääreihin karkaava kokonaisuus. Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia Mirror mirrorin tapahtumista.

Red, Leo, Rose ja Naomi ovat lontoolaisia teinejä, jotka ovat pistäneet rockbändi Mirror, Mirrorin pystyyn. Nelikko pakenee ongelmiaan musiikin pariin, mutta valitettavasti bänditoiminta ei riitä varjelemaan oireilevaa nuorisoretkuetta maailman pahuudelta. Salaperäisesti kadonnut Naomi naarataan puolikuolleena Thamesin aalloista, ja sairaalassa henkitoreissaan makaavan ystävä sekoittaa mirrormirrorlaisten elämät ja keskinäiset suhteet. Romaanin kertojana nähtävä rumpali-Red alkaa selvittää Naomin jokeen päätymiseen johtaneita tapahtumia ja tulee valottaneeksi ikäviä salaisuuksia niin kavereistaan kuin suuremmasta pahuudesta.

Mirror mirror käsittelee identiteettiin ja hämäävään ulkokuoreen liittyviä teemoja. Romaanin hahmot kasvavat tarinan edetessä melko pitkälle viedyistä stereotypioista hieman syvällisemmiksi tuttavuuksiksi, mutta esimerkiksi Leon ongelmat pahoille teille viekottelevan hulttioveljen puristuksessa jäävät vähän turhan nähdyiksi ja kliseisiksikin teemoiksi. Redin perheongelmat ja muut vakavat haasteet ovat Naomin salaisuuksien selvittämisen ohella ehdottomasti Mirror mirrorin mielenkiintoisimpia elementtejä.

Delevingne ja Coleman osaavat taitavasti avata Redin mielenmaailmaa – kovia kokenut hahmo puhuu uskottavalla äänellä tärkeistä teemoista ja omasta ääripäiden välillä tasapainoilustaan tavalla, joka tuo usein mieleen Holly Bournen samoja teemoja käsitelleen Oonko ihan normaali? -nuortenromaanin.
Seuraavan vuoden tein kaikkeni muuttuakseni näkymättömäksi ja kuihduttaakseni sen tyypin olemattomiin, mutta en oksentamalla vaan lopettamalla syömisen melkein kokonaan. Ahmiminen oli kakaroiden puuhaa, sitä tekivät pikkuskidit joilla ei ollut itsehillintää. Syömättömyys oli tämän uuden minäni juttu, tämän jolla oli kaikki täysin hallinnassa, ja olin varma että se huomattaisiin – ja huomattiinhan se. Sain kehuja siitä, miten paljon paremmalta näytin. Vaikka lonkkaluuni törröttivät terävinä nahan läpi, vaikka minua paleli kesähelteelläkin. Paisuin kuin ilmapallo vanhempieni vuoksi, ja heidän vuokseen minä näännytin itseni luurangoksi, mutta mikään ei muuttunut. Paitsi minä. [s. 62]
Mirror mirrorin kertojana toimiva Red on yksi romaanin kantavista elementeistä myös muidenkin ominaisuuksiensa ansiosta. Delevingne ja Coleman tarjoilevat nimenomaan Redin muodossa yhden korkealentoisimmista ratkaisuista, joita olen kuunaan kohdannut nuortenromaaneita tahkotessani. Itse en ainakaan lukijan ominaisuudessa tullut panneeksi hahmoon liittyvää yksityiskohtaa merkille sen kummemmin ennen romaanin puoltaväliä, jolloin asia nousee esiin pariin yllättävän juonenkäänteen myötä.

Sukupuoli-identiteetiltään häilyvä Red on raikas ja yllättävä hahmo, jonka poikamaisen uhmakas käytös mutta toisaalta tämän herkemmät piirteet ja rakastava huolenpito pikkusiskosta nivoutuivat yhteen uskottavasti ja mielenkiintoisesti. Samalla Delevingne ja Coleman tulevat tuulettaneeksi raikkaasti nuortenromaanien perinteistä hahmokuvastoa monimuotoisemmaksi ja monitasoisemmaksi, ja tällainen teko on tietysti itsessään hatunnoston arvoinen asia.

Edellä mainitun, romaanin puolivälissä tapahtuvan juonenkäänneryppään jälkeen Mirror mirror muuttuu melkoisesti. Vähän epärealistiseen suuntaan ryntäävä juoni oudoksuttaa loppuaan kohden melkoisesti – Naomin hakkerisisko Ashira rikkoo överiksi vedetyllä kaikkivoipaisuudellaan hauskasti romaanin maailman todenmukaisuutta, mutta väkisin väännetyt, pedofiilirinkien kaltaiset uhkakuvat eivät oikein istu mukaan Mirror mirrorin maailmaan. Tarinan loppuratkaisu ei ole erityisen omaperäinen sekään ja jättää kokonaisuuteen ikävän kiirehdityn ja varman päälle pelaamisen makuisen fiiliksen.

Mirror mirror on jännittävä ja viihdyttävä nuortenromaani, joka pysyy kasassa mielenkiintoisten hahmojensa ja näiden mainiosti kuvatun ryhmädynamiikan ansiosta. En ole täysin varma, onko Delevingnen ja Colemanin luomassa nelikossa paukkuja mahdollisiin jatkoseikkailuihin, mutta tällaisenaan Mirror mirror on parhaimmillaan puhutteleva ja monitasoinen lukuelämys.


Alkuteos: Mirror, Mirror
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Ulla Selkälä
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 379
Kansikuva: Loulou Clark ja
LJS / Orion Books
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä



Tässä vaiheessa annoin hiukan liekaa itsesäälille, joka oli nostamassa päätään. Toiset nauttivat täysin rinnoin festivaalipäivän karnevaalihengestä ja minut oli sysätty pop up -salapoliisiksi ratkomaan juttua, jossa panokset olivat suuret ja onnistumisen todennäköisyys häviävän pieni. Tietoni etsivän työstä olivat peräisin dekkareista, joista useampia en ollut edes lukenut kokonaan – minä kun en uskonut näppäriin loppuratkaisuihin. Äitini tapaus minun olisi kuitenkin elettävä loppuun saakka. Keksin sille nimenkin siinä toivossa, että se auttaisi minua tarkastelemaan tilannetta ulkopuolisen rauhallisin silmin: Kaarna ja Mutanttikissan arvoitus eli kuinka muuan äiti nousi kuolleista ja juoksi karkuun. [s. 123]
Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä on sadunomaisen vallaton mutta hurjan intensiivinen yhden päivän romaani. Sen keskiössä on arkkitehtinä työskentelevän Kaarnan ja tämän Alice-äidin ongelmallinen suhde – vähän samalla tavalla kuin esimerkiksi Nathan Hillin Nixissä.

Kaarna yrittää pysytellä Marrasvirran juhlahumussa polskivan mutta henkisesti menneisyydessä elävän psykoterapeuttiäitinsä perässä ja kartoittaa tämän mahdollisia piilopaikkoja omia lapsuusmuistojaan vasten. On sanomattakin selvää, että Kaarna joutuu tarinan edetessä kyseenalaistamaan niin omat näkemyksensä menneistä tapahtumista kuin mielikuvansa itsestään tai äidistään.
Koulupoikana olin pannut merkille, millä tavalla äiti katsoi joitakin kohtaamiaan miehiä – pitkiä ja itsevarmoja, sanavalmiita ja hauskoja, kiehtovan vaiteliaita, sellaisistahan äiti piti. Minua hän katsoi eri tavalla. Ikään kuin olisi listannut mielessään näkemiään virheitä. Joskus hän huomautteli niistä ääneenkin:
   – Seiso suorassa, olet muutenkin lyhyt. Ja rintakehäsi on ihan litteä, katso nyt itsekin – miten sinun keuhkosi yleensä voivat toimia…
   Äidin silmät eivät enää ikinä katsoisi minua. Hän oli muuttunut itsensä muotoiseksi esineeksi. Siksi minun olikin nyt ihmeen helppo katsoa ja koskettaa häntä. Hän oli kaadettu ja nyljetty tiikeri. Hänen ihonsa tuntui samalta kuin sen työhuoneen vanhan nahkasohvan pinta, johon on pinttynyt Minervan ja minun jäljiltä rakastelujen tahmea tuoksu.
[s. 42]
Väärän kissan päivässä mukana kulkevat jännityskertomusmaiset elementit saksalaisine vakoojineen, Mutanttikissaksi nimettyine ihmelääkkeineen ja aikamatkustuskuvioineen sopivat kokonaisuuteen hämmentävän luontevasti. Jääskeläinen uskaltaa pyörittää lukijaa ja Kaarnaa jokaisessa luvussa entistä hurjempiin juonenkäänteisiin, ja suvantokohdissa salaperäinen lääketehtailija Lang evästää Kaarnaa uusiin haasteisiin huvittavalla agenttielokuvamaisella paatoksella. Tällainen itsetietoinen tyylilajien kliseillä ilkamointi tuo mieleen Tuomas Vimman Vasen ranta -jännärin.

Jääskeläinen on loihtinut myös Väärän kissan päivän tapahtumapaikasta unohtumattoman miljöön. Joenvarteen rakennettu Marrasvirta on kirjakauppoineen, vaatehtimoineen, lastenkirjastoineen ja mannereurooppalaisine tyyliratkaisuineen korostetun epäsuomalaiselta tuntuva kaupunki, mutta se on juuri sopivan epätavallinen näyttämö Väärän kissan päivälle.
Kun viidennen luokan uskonnontunnilla puhuttiin Vanhan testamentin paratiisista, sijoitin sen mielessäni Veera Peuran puutarhaan. Ajattelin että puutarhassa, ehkä kilometrien syvyydessä, oli enkelien ja muiden raamatullisten olentojen pyhiä jäännöksiä.
   Aikuisena olin oppinut, että Marrasvirran suurimman ja kauneimman puutarhan historia oli lyhyempi. Se oli perustettu viisikymmentäviisi vuotta sitten Venäjän vallan aikaisen vankilan paikalle. Hanketta johti silloinen kaupunginpuutarhuri Veera Peura. Hän oli omalaatuinen ja kiistelty henkilö ja ihailemani visionääri, ja lempipuutarhani oli hänen mestariteoksensa.
   Vankilan alkuperäiset kivimuurit jätettiin pystyyn ja kunnostettiin suojaamaan puutarhaa kaupungilta, joka kasvoi ja kehittyi sen ympärillä. Sisäpuolelle tuotiin eri puolilta Marrasvirtaa vanhoja lehmuksia, pyökkejä ja tammia, joita vartioimaan siirrettiin kokoelma eri ikäisiä patsaita.
   Patsaiden joukossa oli myös suosikkini, pelottava mutta kiehtova Vaihdokas, Marrasvirran suomalais-arabialaisen kuvanveistäjäsuuruuden Abraham Pyyn kiviveistos 50-luvulta. Se esitti peikkoa, joka pitää pientä poikaa kädestä.
[s. 156–157]
Ajassa matkaamisen kaltainen teema on haastava elementti rakenteeltaan muutenkin levottomassa ja monitasoisessa Väärän kissan päivässä, mutta Jääskeläinen onnistuu ihmeen kaupalla pitämään langat käsissään alusta loppuun – lukijakin pysyy tapahtumissa kärryillä, kunhan saa vetää henkeä edellä mainituissa suvantokohdissa. Romaanin hämmentävä päätös sitten erotteleekin jyvät akanoista armottomalla tavalla, jonka tarkoitusta ja merkitystä lukija jää taatusti pohtimaan pitkäksi aikaa.

Väärän kissan päivä on mielikuvituksellinen ja todella omintakeinen lukuelämys, joka vetoaa lukijaan jännittävillä käänteillään sekä ripeällä etenemistahdillaan. Mikäli edellä mainittu Viimeinen ranta tai Miki Liukkosen aivan yhtä vallaton O ovat tehneet kauppansa, seuraavaa kaupunkilomaa varten kannattaa suunnata Marrasvirralle.


Petter viihtyy kotikaupunkinsa puistoalueista parhaiten
Katri Valan puistossa sekä Kontulan komeilla "Alpeilla".

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Atena Kustannus
Sivumäärä: 342
Kansikuva: Sanna Mander
Lajityyppi: psykologinen romaani, fantasia
Mistä saatu: arvostelukappale