torstai 31. maaliskuuta 2016

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian toinen osa Herran tarhurit osoittaa, etteivät koko homman aloittaneen Oryxin ja Craken nerokkuus, mielikuvituksellisuus ja upeus olleet moukan tuuria – salama iskee samaan paikkaan kahdesti. Tässä vaiheessa on hyvä ottaa huomioon, että arvostelu sisältää muutamia Oryxiin ja Crakeen liittyviä juonipaljastuksia.

Herran tarhureissa tutustutaan kahteen uuteen päähenkilöön, Reihin ja Tobyyn, jotka ovat molemmat kuuluneet Herran tarhureina tunnettuun kulttiin. Karismaattisen Aatami Ensimmäisen vetämä viherpiipertäjien jengi on kuitenkin hajonnut kauan ennen Lumimiehenä tunnetun Jimmyn, Oryxin ja Craken junailemaa maailmanloppua, ja Herran tarhurit ovat hajaantuneet omille tahoilleen – Toby on työskennellyt HyväOlo-kauneusklinikalla ja Rei on myynyt itseään hekumallisessa Pyrstömaailma-yökerhossa.

Suurimman osan ihmiskunnasta tappaneesta katastrofista selvittyään Atwoodin naissankarit joutuvat kohtaamaan armottoman ulkomaailman. Rei on jäänyt Pyrstömaailman lukkojen taakse nalkkiin ja näin selvinnyt planeetan yli pyyhkäisseestä katastrofista, mutta tämän kaveri Amanda auttaa Rein vapauteen. Kaksikko lähtee yhdessä etsimään muita selviytyjiä väistellen Nälkäpeli-henkisestä Verikuula-verilöylystä selvinneitä ja areenalla maailmanlopun ajan piileskelleitä hulluja, joilla on kana kynittävänä sekä Rein että Tobyn kanssa.

Toby taas joutuu siirtymään liikekannalle HyväOlon tarjoamasta suojasta yksinkertaisesti siitä syystä, että pelkillä kauneudenhoitotuotteilla ei elä. Sapuskan etsiminen loppuu kuitenkin kuin seinään, kun Toby joutuu Amandan ja Rein myötä vaarallisiin seikkailuihin. Niiden varrella kolmikko kohtaa  vanhoja tuttuja aina Lumimiehestä entisistä Herran Tarhureista koostuvaan MaddAddam-nimiseen porukkaan, jolla on epäilyttävän paljon tekemistä Oryxia ja Crakea palvovien kloonien kanssa.

Herran tarhureiden alussa lukija kuitenkin saattaa huolestua siitä, miten huonossa tasapainossa Atwoodin romaani on sen jumittaessa katastrofia edeltävissä tapahtumissa. Oryxin ja Craken tarina eteni hienosti ja tasapainoisesti kuvatessaan vuorotellen Jimmyn nuoruutta ja maailmanlopun jälkeisissä maisemissa samoilua, mutta nyt Atwood panostaa romaaninsa alussa hahmojensa ja maailmansa taustoittamiseen lähestymällä maailmanloppua vuosi kerrallaan. Tämä tuntuu vain kohtuuttoman raskaalta lähestymistavalta, mikäli Oryxin ja Craken on juuri ahmaissut ja Atwoodin luoma maailma on vahvana mielessä.

Alkuepäilykset haihtuvat mielestä varsin pian, sillä Atwood tarjoaa Rein ja Tobyn myötä rosoisemman ja hurjemman näkökulman muutenkin armottomaan scifidystopiaansa. Oryxissa ja Crakessa näet seurattiin hyvissä ja vakaissa oloissa kasvaneen Jimmyn suhteellisen turvallista menneisyyttä, mutta nyt tilanne on vähän toinen, kun sankarittaret ovat joutuneet kamppailemaan henkensä ja tulevaisuutensa puolesta yhteiskunnan kyseenalaisissa varjoissa. Rein ja Tobyn rankat ja toivottomat vaiheet ravistuttavat lukijaa ja tuovat esille synkän maailman pilkkopimeän puolen konkreettisilla ja hurjilla tavoilla – yhtenä hyvänä esimerkkinä toimii kohta, jossa Toby työskentelee eläimiä kellaritiloissaan surmaavan Slurkki-ylellisyysliikkeen maskottina.
Toby sai paikan karvapellenä: se oli halpaa päivätyötä, eikä papereita kyselty. Karvapellet pukeutuivat tekokarvasta valmistettuihin eläinasuihin, joissa oli pahvipäät, ripustivat mainoskyltin kaulaansa ja kulkivat työkseen paremman luokan ostoskeskuksissa ja pikkuputiikeista tunnetuilla kaduilla. Karvapukujen sisällä oli kuitenkin kuumaa ja kosteaa, ja näkökenttä oli varsin suppea. Ensimmäisen viikon aikana fetisistit hyökkäsivät kolme kertaa Tobyn kimppuun, kaatoivat hänet kumoon, käänsivät ison pahvipään ympäri niin ettei hän nähnyt mitään ja hieroivat lanteitaan tekokarvaa vasten päästellen outoja ääniä, joista naukaisut olivat helpoimmin tunnistettavissa. Raiskaukseksi sitä ei voinut sanoa – mihinkään kohtaan hänen omasta vartalostaan ei varsinaisesti kajottu – mutta se oli inhottavaa. Lisäksi oli vastenmielistä pukeutua karhuksi, tiikeriksi, leijonaksi tai joksikin muuksi uhanalaiseksi eläimeksi, joiden teurastusääniä kuului jatkuvasti alakerrasta. Niinpä hän jätti sen työn.
   Sitten hän hankki tukun helppoa rahaa myymällä hiuksensa. Lammastarhurit eivät olleet vielä tärvelleet hiusmarkkinoita BioLetillä – se tapahtui vasta muutama vuosi myöhemmin – joten kulmilla oli yhä trokareita, jotka ostivat keneltä hyvänsä turhia kyselemättä. Siihen aikaan hänellä oli pitkät hiukset, ja vaikka ne olivat vaaleanruskeat, eivät kaikkein suosituinta väriä – ostajat pitivät eniten vaaleista – hän hankki niillä sievoisen summan.
[s.47]
Herran tarhureiden kuvaama maailma onkin edeltäjäänsä paljon synkempi, pessimistisempi ja hurjempi paikka, josta Ren ja Toby onnistuvat pelastautumaan Aatami Ensimmäisen johtaman yhteisön suojiin. Evoluutioteoriaa, kristinuskoa ja äärimmilleen vietyä veganismia sekoittavan kultin jäsenten toimet ja ajatukset ovat mielenkiintoista luettavaa, ja kun soppaan lisätään vielä kultin kanssa yhteistyötä tekevän Craken aatokset, luvassa on melkoisen syvällistä pohdintaa ihmisyydestä, elämästä ja kuolemasta ja Jumalan mahdollisesta osuudesta edellä mainituissa aiheissa.
Glennillä oli tapana sanoa, että syy miksi ihminen ei voi kuvitella itseään kuolleena on se, että heti kun sanoo: ”Minä kuolen”, tulee lausuneeksi sanan minä, ja silloin siinä lauseessa on yhä elossa. Siitä ihmiset ovat keksineet ajatuksen sielun kuolemattomuudesta – se on siis kieliopin syytä. Samoin on itse jumalakin, sillä heti kun on olemassa mennyt aikamuoto, täytyy olla olemassa myös menneisyys ja menneisyys ennen menneisyyttä, ja niin sitä joutuu ajassa taaksepäin kunnes päätyy kohtaan En tiedä, ja siinä kohdassa on Jumala. Jumala on se mitä ihminen ei tiedä – pimeä, kätketty, näkyvän kääntöpuoli, ja kaikki johtuu vain siitä, että meillä on kielioppi, ja kielioppi taas olisi mahdoton ilman FoxP2-geeniä; joten Jumala on aivomutaatio, ja se geeni on muuten sama jota linnut tarvitsevat laulaakseen. Musiikki on siis sisäänrakennettu ominaisuus, Glenn sanoi; se on ympätty meihin. Sitä olisi hyvin vaikea leikata irti, koska se on olennainen osa meitä, niin kuin vesi.
   Minä kysyin onko Jumalakin siinä tapauksessa ympätty meihin. Glenn sanoi, että voi olla, mutta mitään hyvää siitä ei ole meille seurannut.
   Glennin selitys Jumalasta oli ihan erilainen kuin tarhurien selitys. Glenn sanoi, että ”Jumala on henki”, on merkityksetön lause, koska henkeä ei voi mitata. Usein se sanoi myös: käytä lihaskuria, kun se tarkoitti: käytä aivojasi. Minusta ajatus oli vastenmielinen – minua inhotti ajatella, että minun pääni on täynnä lihaa.
[s.386]
Atwoodin romaani loistaa menneitä kuvatessaan aina tarinan puoliväliin asti, jolloin se vasta paneekin kovan vaihteen silmään siirtyessään kuvaamaan nykyhetkeä. Tarina nousee loistavasti siivilleen tiukan toiminnan, yllättävien jälleennäkemisten ja karmaisevien loppuratkaisujen myötä – Herran tarhurit nivoutuu todella tyydyttävästi ja taitavasti osaksi Oryxin ja Craken aloittamaa kokonaisuutta. Se on silti edeltäjänsä tavoin vakaasti omilla jaloillaan seisova, hurja, ahdistava, monipuolinen, jännittävä, omaperäinen ja kekseliäs scifiseikkailu.

Näin laadukkaan romaanikaksikon ahmimisen jälkeen lukijassa herää kuitenkin pieni epäilys – mihin enää tarvitaan trilogian päättävää MaddAddam-päätösosaa? Toivottavasti Atwoodilla riittää ideoita vielä kolmanteen salamaniskuun, sillä yhtään vähempi ei tule riittämään tällaisen kyydin jälkeen.


Petter söi elämänsä ensimmäisen vihiksen tammikuun loppupuolella.

Alkuteos: The Year of The Flood
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2009
Suomennos:
Kristiina Drews
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 521
Kansikuva: Corbis / SKOY
Lajityyppi: scifi, seikkailu
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Harper Lee: Kaikki taivaan linnut





Harper Leen Kuin surmaisi satakielen -klassikkoromaanin jatko-osalla on luonnollisesti melkoiset paineet niskassaan, sillä Finchin perheen tarinan ensimmäinen osa tarjosi mukavan rennon, kauniin ja aiheiltaan erittäin ajankohtaisen lukuelämyksen. Kaikki taivaan linnut ei kuitenkaan pääse missään vaiheessa Leen edellisen romaanin tasolle – tämä arvostelu saattaa olla ikävää luettavaa niille, jotka ovat odottaneet Kuin surmaisi satakielen -romaanin tarinalle jatkoa vuosikymmenten ajan.

Kaikki taivaan linnut käynnistyy parikymmentä vuotta edellisosan tapahtumien jälkeen, kun New Yorkissa lakia opiskeleva Jean Louise "Scout" Finch palaa Maycombin pikkukaupunkiin. Scout joutuu kotikulmillaan välittömästi odotusten ja paineiden alle – hänen isänsä Atticus on jo vanha mies, ja Maycombin asukkaat tekevät päähenkilölle erittäin selväksi, että Scoutin pitäisi muuttaa takaisin Maycombiin huolehtimaan isästään ja ryhtyä suunnittelemaan sovinnaisen avioliiton solmimista.

Jälkimmäinen näyttää tosin astetta houkuttelevammalta, kun Atticuksen apulaisena työskentelevä Henry paljastaa tunteensa Scoutia kohtaan. Edellisosasta tutut ennakkoluulot ja viha mustaa väestöä kohtaan kuitenkin kytevät pinnan alla, ja pian sekä Henrystä että jopa Atticuksesta paljastuu uusia, vähemmän mairittelevia piirteitä.

Suurin ongelma Kaikissa taivaan linnuissa on se, että romaani ei missään vaiheessa tunnu läheskään yhtä erityiseltä, kiinnostavalta tai vetävältä kuin ensimmäinen osa. Pikemminkin paluu Maycombiin tuntuu lähes koko kirjan ajan lähinnä kiertoajelulta, jonka myötä käydään kertaamassa klassikkohahmojen kuulumisia. Useamman vuosikymmenen ajan jatkoa odottaneille tässä saattaa ollakin nostalgiatripin ainekset kasassa, mutta vuonna 2016 Maycombin asukkaisiin tutustunutta uusintakierros ei sytytä tai innosta samalla tavalla.

Kaikki taivaan linnut ei ole myöskään järin sävykäs tai monitasoinen teos – kaikki maycombilaiset suhtautuvat aikuistuneeseen Scoutiin lähinnä etäisen torjuvasti. Vaikka se tietysti alleviivaa hahmon ulkopuolelle jäämisen tunnetta, jatkuva sorsiminen ja piikittely naimattomuudesta ovat mälsää luettavaa. Scout kulkee lähinnä haastamassa riitaa tuttujen hahmojen kanssa, ja lopussa odottava näpäytys on niin ilmiselvä ja turha juonenkäänne että oikein pahaa tekee.

Mukana on myös runsaasti takaumia, jotka sijoittuvat Scoutin ja kavereiden lapsuuden rentoihin kesiin. Lapsekas seikkaileminen ei vain sovi ollenkaan tähän aikuismaiseen jatko-osaan – teini-ikäisten hahmojen dialogi on lähinnä kiusallisen latteaa luettavaa.
”Se on se Francine Owen”, yksi tytöistä sanoi.
   ”Francine Owen vai? Sehän on ollut poissa pari päivää”, Jean Louise sanoi.
   ”Arvaatko miksi?” kysyi Ada Belle.
   “En.”
   ”Johtuu sen siskosta. Sosiaalilautakunta on vienyt ne molemmat.”
   Jean Louise tönäisi Ada Belleä, ja tämä teki hänelle tilaa penkillä.
   ”Mikä sitä vaivaa?”
   ”Se on raskaana, ja arvaa kuka on syypää? Sen oma isä!”
   Jean Louise kysyi: ”Mitä tarkoittaa raskaana?”
   Kohahdus kulki läpi tyttöparven. ”Sitä että saa vauvan, hölmö”, yksi tytöistä sanoi.
   Jean Louise mietti asiaa ja kysyi: ”Mutta mitä tekemistä sen isällä siinä on?”
   Ada Belle huokaisi. ”Sen isä on sen isä.”
   Jean Louise nauroi. ”Älä kuule viitsi –”
   ”Se on totinen tosi. Ja varmana ainut syy miksi Francine ei ole myös raskaana on että sillä se ei ole vielä alkanut."
   ”Niin mikä?”
   ”No ministraatio”, Ada Belle tiuskaisi. ”Pappa on takuulla tehnyt sitä molempien kanssa.”
[s.134-5]
Ei sillä, että romaanin nykyhetkessäkään olisi paljoa hurraamista, sillä Maycombin kulissien sortuessa Scoutista muuttuu lähinnä ärsyttävä kiukuttelija. Itsetietoinen ja kaikkea muuta kuin perinteiseen naisen rooliin alistuva päähenkilö hyppyyttää ja juoksuttaa häntä liehittelevää Henryä loputtomiin romaanin aikana. Hahmojen välillä kipunoiva dialogi on ollut kai puoli vuosisataa sitten nokkelaa ja vallankumouksellista, mutta nyt se jää asenteellisen oloiseksi ja kaikkea muuta kuin luontevaksi.
”Sinä olet kuin Jekyll ja Hyde”, Henry sanoi.
   ”Sinä olet katsonut liikaa televisiota.”
   ”Joskus minusta tuntuu että minulla on sinut näin tiukassa otteessa”, Henry sanoi ja puristi kätensä nyrkkiin, ”ja juuri kun luulen saaneeni sinusta lujasti kiinni, sinä lennät tiehesi.”
   Jean Louise kohotti kulmakarvojaan. ”Herra Clinton, suvaitkaa ottaa vastaan maailmannaisen neuvo: te paljastatte korttinne.”
   ”Kuinka niin?”
   Jean Louise veti suunsa hymyyn. ”Voi kulta, etkö sinä tiedä miten nainen pyydystetään?” Hän huitoi hajamielisesti kättä päänsä päällä, rypisti kulmiaan ja sanoi: ”Naiset pitävät siitä, että mies on taiturillinen ja samalla etäinen, jos vain joku siihen pystyy. Anna heidän tuntea itsensä avuttomaksi, etenkin jos tiedät, että he pystyvät vaivatta kantamaan sylillisen polttopuita. Älä epäile itseäsi heidän seurassaan, äläkä missään tapauksessa sano, että et ymmärrä heitä.”
   ”Touché”, sanoi Henry. ”Mutta tuosta viimeisestä olisin eri mieltä. Minä olen aina luullut naisten haluavan, että heitä pidetään outoina ja salaperäisinä.”
   ”Ei, he haluavat vain näyttää oudoilta ja salaperäisiltä. Kun höyhenpuuhkat ja muut hepenet on kuorittu pois päältä, joka ainoa nainen tässä maailmassa tahtoo vahvan miehen, joka osaa lukea häntä kuin avointa kirjaa, joka ei ole ainoastaan hänen rakastajansa vaan myös varjelijansa. Typerää, vai mitä?”
   ”Nainen ei siis haluakaan aviomiestä vaan isän.”
   ”Suurin piirtein”, Jean Louise vastasi. ”Siinä suhteessa kirjat ovat täysin oikeassa.”
[s.53-4]

Kaikki taivaan linnut on parhaimmillaan mukiinmenevä lukukokemus, jonka omat sisäiset ristiriidat kuitenkin heikentävät lukuelämyksen tenhoavuutta aivan liikaa. Se tarjoaa Kuin surmaisi satakielen -klassikkoon nähden hyvin erilaisen lukuelämyksen, joka ei kuitenkaan pysy omilla jaloillaan –  näin ollen Leen odotetun romaanin osaksi lankeaa mainion edeltäjänsä varjoon jääminen.


Petter kuuli kuluneella viikolla vuoden ensimmäisen lokin rääkäisyn.

Alkuteos: Go Set a Watchman
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos:
Kristiina Drews
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 286
Kansikuva:
Jenni Noponen
Lajityyppi: romantiikka, historiallinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 10. maaliskuuta 2016

John Williams: Stoner












John Williamsin romaani Stoner ilmestyi jo vuonna 1965 ja jäi varsin nopeasti unholaan. Puoli vuosisataa myöhemmin Stoner on löytänyt yleisönsä ennennäkemättömällä tavalla, ja netti on pullollaan ylistäviä arvioita tästä jo kerran hukatusta helmestä. Mistä ihmeestä on kyse?

Stonerin pääosassa nähdään William Stoner, joka jättää Missourin maaseudulla asuvat köyhät vanhempansa muutamaksi vuodeksi aikomuksenaan lukea agronomiksi kaupungin yliopistossa. Vuonna 1910 opintonsa aloittaneen Stonerin opintoputki vie tämän monen mutkan kautta maatalouden saloista opiskelemaan ja myöhemmin opettamaan kirjallisuutta ja filosofiaa. Hän ajatuu onnettomaan avioliittoon ja joutuu opettajaurallaan mukaan Missourin yliopiston sisäiseen, kateellisuuden ja pikkusieluisuuden värittämään valtapeliin. Stoner ei kuitenkaan valita vaan jaksaa akuankkamaisesti hakata päätään seinään niin avio- kuin työelämän käänteiden kanssa ja jatkaa eteenpäin kohti romaanin huikeaa ja surullista loppua.

Stoner tuo nopealla etenemistahdillaan mieleen E.L.Doctorowin mahtavan Homerin ja Langleyn, joka myös kääri yhteen niin 1900-luvun merkittävimmät tapahtumat kuin niiden keskellä räpistelevien hahmojen elämät. Vaikka harmaassa, tylsässä ja jääräpäisessä Stonerissa ei olekaan samanlaista viehätystä kuin Doctorowin romaanin värikkäissä Collyerin veljeksissä, Homerin ja Langeyn tunnelmassa vahvasti mukana olevat surumielisyys ja surkeus ovat läsnä myös Stonerissa.

Kaikkeen tekemäänsä loputtomalla ahkeruudella suhtautuva Stoner nimittäin päättää tehdä jokaisen elämänsä tärkeistä päätöksistä puskemalla vaikka harmaan kiven läpi. Hän runnoo itsensä naimisiin henkisesti tasapainottoman tytön kanssa, johon on sattunut iskemään silmänsä ja joka ei rakasta Stoneria yhtään. Opiskelujensa alkuvaiheessa Stoner rämpii pakollisen kirjallisuuden kurssinsa kanssa ja meinaa reputtaa sen, mutta sisuuntuu niin paljon että päättää vaihtaa pääaineensa ja lopulta koko tulevan elämäntyönsä yliopistomaailmassa työskentelyyn – vain siksi, että hän ilmeisesti halusi näyttää itselleen pystyvänsä tähänkin ihan hyvin.

Nämä kaksi päätöstä mullistavat Stonerin elämän, ja niiden hätiköity tekeminen ja jääräpäinen seurausten kanssa eläminen hämmästyttää ja kummastuttaa lukijaa koko loppuromaanin ajan. Williams ei missään vaiheessa avaa päähenkilönsä ajatustenjuoksua Edithin rakastumisen tai kirjallisuuteen paneutumisen suhteen – Stoner vain valitsee umpimähkään elämänsä tärkeimmät asiat.

Tästä perustelemattomuudesta johtuva onttous jää häiritsemään pitkäksi aikaa lukijaa, ja olisi mielenkiintoista tietää, millä perusteella Stoner tekee valintansa? Johtuvatko nopeat päätökset nuoruuden epävarmuudesta ja tarpeesta takertua edes johonkin pysyvältä vaikuttavaan? Toisaalta tällainen salamyhkäinen jääräpäisyys kiinnostaa ja innostaa tutustumaan hahmoon, joka ei ehkä olekaan niin yksiulotteinen kuin miltä alun perusteella annetaan ymmärtää.

Suurempi ongelma Stonerissa on kuitenkin Williamsin koruton, teeskentelemätön ja yksinkertainen kerrontatapa, joka tuntuu todella kankealta ja kömpelöltä heti romaanin alkumetreiltä lähtien. Esimerkiksi Edithin ja Stonerin ensikohtaamisen kuvaaminen on jopa latteaa ja innotonta, eikä siitä välity todellakaan ihastumisen tai minkään muunkaan riemullisen tunteen kokeminen.
Hän viivytteli ovenpielessä pitkään; hän kuuli naisen hiljaisen äänen kohoavan vieraiden supatuksen yli tämän tarjoillessa teetä. Nainen nosti päätään, ja samassa heidän katseensa kohtasivat. Naisen silmät olivat vaaleat ja isot ja vaikuttivat siltä kuin niistä olisi loistanut sisäistä valoa. Hieman häkeltyneenä Stoner perääntyi ovelta ja kääntyi saliin päin. Hän löysi vapaan tuolin seinän vierestä, istuutui ja painoi katseensa mattoon jalkojensa juureen. Hän ei vilkaissutkaan ruokasaliin päin mutta oli silloin tällöin tuntevinaan nuoren naisen katseen hipaisevan lämpimästi kasvojaan. [s.62]
Stonerin ja Edithin rakkaudettoman ja tasapainottoman avioliiton alkutaipaleen kuvaaminen vie kuitenkin Williamsin teoksen ihan muihin sfääreihin vähän tylsän alun jälkeen. Stoner onkin varsin rankkaa ja raadollista luettavaa Williamsin kertoessa nimihenkilönsä loppumattomasta rakkaudesta mieleltään järkkynyttä Edithiä kohtaan, joka ei yksinkertaisesti osaa ottaa vastaan saati käsitellä miehensä tunteita. Avioelämä ei ole missään tapauksessa Stonerissa pääosassa, mutta sen lukeminen herkistää ja vaikuttaa lukijaan pitkin romaania.

Näin käy myös silloin, kun yliopistomaailma panee Stoneria halvalla eikä tämä saa tukea edes lähipiiriltään – Stonerin ja Edithin Grace-tyttärenkään taival ei ole helpoin tai kevein mahdollinen, eikä tämä osaa tukea vanhempiaan. Onkin harmittavaa, että Grace ja varsinkin Edith jäävät merkityksestään huolimatta tarinassa todella sivuun. Edithin hulluksi muovanneita kokemuksia käsitellään lähinnä Stonerin satunnaisen spekukoinnin kautta, vaikka lukija haluaisi tietää ja ymmärtää myös Stonerin vaimoa paremmin. Etäiseksi jäävä Edith tietysti kuvastaa arvaamattomuudessaan ja salaperäisyydessään sitä, miten huonosti Stoner tuntee vaimonsa.

Homerin ja Langleyn tavoin myös Stonerin juonen taustalla vaikuttavat ja elävät maailman suuret tapahtumat – tosin Stonerin tapauksessa ne jäävät jatkuvasti taustalle päähenkilön kykkiessä yliopistomaailmassa piilossa sodilta. Doctorow osasi taitavasti kytkeä romaaninsa tapahtuma-ajan ilmiöt päähenkilöiden elämiin. Sitä vastoin Stonerissa Williams perkaa ajankuvaa lähinnä tilannekatsauksien muodossa, kuten seuraavassa 30-luvun Amerikan henkistä tilaa valottavassa sitaatissa tulee ilmi.
Ja vaikka Stoner suhtautui oman aikansa maailmaan päällepäin yliolkaisesti, hän tiedosti, millaisia aikoja elettiin. Tällä vuosikymmenellä monien kasvoille jähmettyi pysyvästi kova, kolkko ilme, kuin he olisivat katsoneet pohjattomaan kuiluun, ja William Stoner, jolle tuo ilme oli yhtä tuttu kuin hänen hengittämänsä ilma, näki merkkejä yleisestä epätoivosta jonka tunsi poikavuosilta. Hän näki hyvien ihmisten luisuvan hitaasti toivottomuuteen, lannistuvan, kun heidän toiveensa kelvollisesta elämästä särkyi; hän näki heidän kuljeksivan päämäärättä kadulla, silmät ilmeettöminä kuin lasikuulat; hän näki heidän kävelevän takaoville katkeran ylpeinä kuin mestauslavalle kerjäämään leipää, jonka voimin he jaksaisivat kerjätä uudelleen; ja hän näki ihmisten, jotka olivat joskus saapastelleet selkä suorana ja omasta arvostaan varmoina, katsovan häntä kadehtien ja vihaten hänen mitättömän toimeentuloturvansa takia – hänellähän oli vakinainen virka instituutiossa, joka ei oikeastaan pystynyt tekemään vararikkoa. Hän ei puhunut näkemästään, mutta tietoisuus yhteisestä piinasta kosketti häntä ja muutti häntä tavalla joka pysyi piilossa muiden katseilta. Yhteisen ahdingon aiheuttama äänetön suru oli aina läsnä hänen elämässään. [s.243-4]
Stonerissa rakkaudettomuuden ja yksinäisyyden ohella kolmanneksi teemaksi nousee vähän yllättäen juuri työ ja sen tekeminen. Williamsin romaanin aikana nähdään, miten sen päähenkilö raataa loputtomalla uutteruudella pelloilla, yliopistomaailmassa niin opiskelijan kuin opettajan ominaisuudessa ja kotona yrittäessään pitää avioliittoaan kasassa, hoitaessaan äitinsä laiminlyömää Gracea ja pitäessään koko huushollia pystyssä. Stoner pakenee ongelmiaan arkisen puuhastelun ja leipätyönsä pariin, mutta tästäkään Williams ei ota yhtään enempää irti: välillä hän vain toteaa Stonerin työskennelleen yliopistolla taas yömyöhään, mutta siihen se jääkin. Stonerin todellista motivaatiota työskennellä hiki hatussa ei avata ollenkaan – tässä voi tosin olla taustalla vanhanaikainen ajatus työn tekemisestä ja sille kaiken antamisesta ehdoitta.

Juuri tuo Stonerin ehdottomuus myös kaikissa muissakin asioissa ohjaa hänen elämänsä romaanin päätteeksi tiettyyn kulminaatiopisteeseen, johon päästyään sekä Stoner että lukija katsovat kuljettua taivalta. Oliko tämä kaiken arvoista, kannattiko elämä elää tällä tavalla? Stonerin hienoin kohta tulee juuri tässä, sillä vastaus on armoton ei – päähenkilö pilaa oman elämänsä niin totaalisesti, että oikein pahaa tekee. Williamsin romaanin lohduton ja traaginen, Stonerin pieleen mennyttä elämää kuvaava loppu on surullista luettavaa ja antaa tarkoituksen ja merkityksen vähän päämäärättömältä tuntuneelle romaanille.

Päähenkilönsä tavoin Stoner on pahimmillaan virkamiesmäisen varman päälle rakennettu, vaisu ja nukkavieru romaani. Esimerkiksi John Irvingin teosten värikkäät hahmot, eloisa dialogi ja vauhdikkaan ennakkoluulottomat juonenkäänteet pitävät otteessaan paljon tehokkaammin. Kaiken kaikkiaan Williamsin hukattu helmi lunastaa saamansa toisen tilaisuuden, muttei tee sen enempää muutamaa yksittäistä onnistumista lukuun ottamatta. Tämäkin riittää ihan hyvin, mutta lukija jää kaipaamaan enemmän lihaa Stonerin laihojen luiden päälle.
 

Petter nautti säveltäjä John Williamsin melodioista viimeksi
Star Wars: The Force Awakensin tahdissa.

Alkuteos: Stoner
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1965
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 306
Kansikuva: Getty Images / Stephen Carroll Photography
Lajityyppi: historiallinen romaani, yliopistoromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Margaret Atwood: Oryx ja Crake


Lumimieheksi itseään tituleeraava selviytyjä harhailee päämäärättömästi muista ihmisistä tyhjenneessä maassa, jonka nurkissa pyörii salaperäisiä Oryxia ja Crakea palvovia klooni-ihmisiä ja hybridieläimiä. Ihmistä muistuttavat olennot parantavat haavat ja luunmurtumat kehräämällä, syövät omia ulosteitaan ja parittelevat vain kiima-aikoina. Lumimies päättää jättää kloonit hetkeksi oman onnensa nojaan ja lähteä Paradiisiksi kutsulle alueelle täydentämään varusteitaan ja verestämään muistojaan siitä, kuinka hän tuhosi ihmiskunnan Oryxin ja Craken kanssa.

Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian avausosa Oryx ja Crake tempaisee lukijan heti alusta mukaan Lumimiehen uskomattomalle taipaleelle. Tunnelmaltaan lohduton ja surumielinen mutta toisaalta monipuolinen ja uskomattoman mielikuvituksellinen romaani on parasta scifiä aikapäiviin.

Oryxin ja Craken suurin yksittäinen saavutus on sen uskottava, pessimistinen ja mielenkiintoinen maailma, joka näyttäytyy romaanissa niin Blade Runner -tyylisenä rumankauniina neonhelvettinä kuin tuhoutuneena rauniona, jonka edellä mainitut kloonit ovat vallanneet. Jälkimmäisessä miljöössä vaeltavan Lumimiehen yksinäisyyden ja epätoivon voi tuntea, kun muistot edellisestä elämästä hyökyvät päälle heikkoina hetkinä – päähenkilö tuntuu hyvin samaistuttavalta hahmolta, jonka vaikeaa taivalta seuraa niin armottomassa orwelliaanisessa valvontayhteiskunnassa kuin maailmanlopun jälkeisissä maisemissa.
”Crake, senkin mulkku”, hän sanoo. Häntä itkettää. Sitten hän kuulee äänen – oman äänensä – joka sanoo byääh; hän näkee tekstin, niin kuin se olisi piirretty sarjakuvan puhekuplaan. Vesi valuu pitkin poskia.
   ”Ei nyt taas”, hän sanoo. Mikä tämä tunne on? Ei se oikeastaan ole vihaa – se on hämmennystä. Vanha sana, mutta käyttökelpoinen. Hämmennys sisältää enemmän kuin vain Craken, ja todellakin, miksi hän syyttää yksin Crakea?
   Jospa hän on vain kateellinen. Taas kerran. Hänkin tahtoisi olla näkymätön ja palvottu. Hänkin tahtoisi olla jossain muualla. Ei toivoakaan – hän on kaulaansa myöten täällä, tässä ja nyt.
[s.215]
Lumimiehen hahmoa avataan kiitettävästi myös takaumissa, jotka valottavat myös Oryxin ja Craken hahmojen taustoja sekä kolmikon suhdetta. Harmittavasti Oryxin hahmo jää vähän sivuun kirjan loppupuoliskoa lukuun ottamatta, koska Atwood keskittyy turhan paljon Jimmynä aiemmin tunnettuun Lumimieheen ja Crakena myöhemmin tunnettuun nerokkaaseen mutta tasapainottomaan Glenniin. Lapsiprostituution ja ihmiskaupan likaisesta maailmasta uuden maailman jumalattareksi nousseen Oryxin kaikkia vaiheita ei avata kunnolla, vaan tämä yksinkertaisesti vain ilmestyy osaksi tarinaa myöhemmin.

Jimmyn ja Glennin nuoruuden maailma tuntuu Oryxin ja Craken alussa huolestuttavan tutulta. Jyrkät tuloerot, julmat ja kaikkea muuta kuin puolueettomat lainvalvojat, valtavat monikansalliset korporaatiot ja roskaviihteen järkyttävä määrä ovat kaikki nähtyjä ja koettuja yksityiskohtia tieteiselokuvista ja -kirjoista – arkielämää unohtamatta.
Kun Jimmy oli pieni, perhe asui matalassa bungalow-tyyppisessä talossa eräässä Moduulissa – hänestä oli kuviakin makaamassa kantokassissa kuistilla, päivämäärineen kaikkineen, albumissa niiltä ajoin jolloin äiti jaksoi vielä yrittää – mutta nyt he asuivat isossa atriumtalossa, jossa oli sisällä oma uima-allas ja pieni kuntosali. Jimmy oli jo varsin vanha ennen kuin tajusi mitä sana tarkoitti – että kutakin reproduktioesinettä kohden oli yksi alkuperäinen jossakin. Tai oli joskus ollut. Tai jotain.
   Talo, uima-allas, huonekalut, kaikki kuului BioYhtymän siihen piiriin, missä firman ylin johto asui. Siellä asui myös yhä enemmän keskitason pikkupomoja ja nuorempia tutkijoita. Jimmyn isä sanoi että niin oli parempi, koska työntekijöiden ei tarvinnut matkustaa Moduuleista. Huolimatta steriileistä liikenneputkista ja huippunopeista luotijunista oli aina olemassa vaara, että joutui kulkemaan kaupungin halki.
   Jimmy ei ollut koskaan käynyt kaupungissa. Hän oli nähnyt sen vain televisiosta – loputtomasti mainostauluja ja neonvaloja ja rakennuksia, korkeita ja matalia; loputtomasti ankean näköisiä katuja, lukemattomia erilaisia ajoneuvoja, joista eräiden takaa tuprutti sankka savu; tuhansia ihmisiä jotka kiiruhtivat eteenpäin, hurrasivat, rettelöivät. Oli myös muita kaupunkeja, sekä lähellä että kaukana, ja isä sanoi että eräissä oli parempiakin asuinalueita, melkein kuin Piireissä, sellaisia missä talojen ympärillä oli korkeat aidat, mutta niitä ei juuri näytetty televisiossa.
   Piirin asukkaat eivät käyneet kaupungeissa ellei ollut pakko, eivätkä silloinkaan koskaan yksin. He kutsuivat kaupunkeja nimellä rahvaanmaat. Huolimatta sormenjälkiin perustuvista henkilökorteista, joita nykyään oli kaikilla, yleinen turvallisuus rahvaanmailla jätti toivomisen varaa; siellä liikkui ihmisiä, jotka kykenivät väärentämään mitä tahansa ja saattoivat olla keitä tahansa, puhumattakaan marginaaliaineksista – narkkareista, rähinöitsijöistä, ryysyläisistä ja hulluista. BioYhtymän työntekijöiden kannalta oli siis parasta, että kaikki asuivat samassa paikassa, missä turvajärjestelyt toimivat aukottomasti.
[s.41-2]
Kliseistä huolimatta tai kenties juuri niiden takia Oryxin ja Craken maailma houkuttelee lukijan hitaasti mutta varmasti puolelleen. Atwood on rakentanut teoksensa vähän turhankin varmalle pohjalle, mutta on suunnitellut ja hionut sen viimeistä piirtoa myöten liki täydelliseksi aina televisiossa pyörivistä väkivaltaporno-ohjelmista Jimmyn ja Glennin pelaamaan Sukupuutio-tietokonepeliin asti.

Kirsikkana kakun päällä ovat Atwoodin suunnittelemat hybridieläimet, joiden häiriintyneisyys nousee uuteen valoon Lumimiehen seikkailujen aikana, kun tämä joutuu pakenemaan ristisiitoksista vaarallisempia henkensä edestä. Ihmisen aivokuorta korviensa väliin saaneet gemakko-tappajasiat, ovelat koirasudet ja muut kammotukset ovat Hajime Isayaman Attack on Titanin ihmissyöjäjättiläisten tavoin sopivan mielenkiintoisia ja pelottavia vastustajia, vaikka kuulostavatkin tässä arvostelun yhteydessä mainittuna vähän hassuilta. Eläinperäiset viholliset ovat joka tapauksessa persoonallinen piristysruiske populaarikulttuurin valloittaneisiin eläviin kuolleisiin nähden, joita nähdään turhankin usein tällaisissa postapokalyptisissä seikkailuissa.
Pesunäädät olivat saaneet alkunsa erään BioYhtymän laboratorion huipputekijän vapaa-ajan harrastuksena. Niihin aikoihin kokeiltiin kaikenlaista – eläinten luominen oli niin hauskaa, sanoivat alan harrastajat, siinä sai tuntea itsensä Jumalaksi. Osa kokeilujen tuloksista tuhottiin, koska ne olivat vaarallisia. Kuka kaipaa rupisammakkoa, jolla on tarttumahäntä niin kuin kameleontilla, ja joka voi livahtaa sisään kylpyhuoneesta ja sokaista ihmisen kun tämä harjaa hampaitaan? Toinen esimerkki oli kyyrotta, käärmeen ja rotan epäonnistunut risteytys; siitä oli pitänyt hankkiutua eroon. Mutta pesunäädistä tuli suosittuja lemmikkieläimiä Bioyhtymän Piirissä. Ne eivät olleet peräisin ulkomaailmasta – toisin sanoen Piirin ulkopuolelta – eikä niissä ollut vieraita mikrobeja, joten niistä ei ollut vaaraa gemakoille.
   Pikkuinen pesunäätä antoi Jimmyn ottaa sen syliinsä. Se oli mustavalkoinen: musta naamiomainen naama, selässä valkoinen raita ja pörheässä hännässä mustia ja valkeita renkaita. Se nuoli Jimmyn sormia, ja hän rakastui siihen heti
.
[s.69-70]
Kristiina Drewsin kunnianhimoisen suomennoksen mielenkiintoinen nimistö on omalta osaltaan tekemässä Oryxista ja Crakesta varsin omintakeista ilmestystä. Drewsin näkemys ei jää paljoa jälkeen Jaana Kapari-Jatan Harry Potter -saagan kanssa tekemän käännöstyön mielikuvituksellisuudesta.

Oryxin ja Craken maailma, juonenkäänteet ja hahmot ovat yksinkertaisesti vertaansa vailla. Niiden pariin palaaminen Herran tarhurit -jatko-osan myötä polttelee melkoisesti – toivottavasti luvassa on vastausten ohella mielenkiintoisia uusia hahmoja ja näkökulmia Atwoodin luomaan sekamelskaan.


Petteriä vähän harmittaa, että nykytaiteessa tulevaisuus näyttäytyy lähes poikkeuksetta uhkaavana ja toivottomana hullunmyllynä.

Alkuteos: Oryx and Crake
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2003
Suomennos: Kristiina Drews
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 483
Kansikuva: Martin Johnson Heade
Lajityyppi: scifi, seikkailu
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä