tiistai 1. maaliskuuta 2016

Margaret Atwood: Oryx ja Crake


Lumimieheksi itseään tituleeraava selviytyjä harhailee päämäärättömästi muista ihmisistä tyhjenneessä maassa, jonka nurkissa pyörii salaperäisiä Oryxia ja Crakea palvovia klooni-ihmisiä ja hybridieläimiä. Ihmistä muistuttavat olennot parantavat haavat ja luunmurtumat kehräämällä, syövät omia ulosteitaan ja parittelevat vain kiima-aikoina. Lumimies päättää jättää kloonit hetkeksi oman onnensa nojaan ja lähteä Paradiisiksi kutsulle alueelle täydentämään varusteitaan ja verestämään muistojaan siitä, kuinka hän tuhosi ihmiskunnan Oryxin ja Craken kanssa.

Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian avausosa Oryx ja Crake tempaisee lukijan heti alusta mukaan Lumimiehen uskomattomalle taipaleelle. Tunnelmaltaan lohduton ja surumielinen mutta toisaalta monipuolinen ja uskomattoman mielikuvituksellinen romaani on parasta scifiä aikapäiviin.

Oryxin ja Craken suurin yksittäinen saavutus on sen uskottava, pessimistinen ja mielenkiintoinen maailma, joka näyttäytyy romaanissa niin Blade Runner -tyylisenä rumankauniina neonhelvettinä kuin tuhoutuneena rauniona, jonka edellä mainitut kloonit ovat vallanneet. Jälkimmäisessä miljöössä vaeltavan Lumimiehen yksinäisyyden ja epätoivon voi tuntea, kun muistot edellisestä elämästä hyökyvät päälle heikkoina hetkinä – päähenkilö tuntuu hyvin samaistuttavalta hahmolta, jonka vaikeaa taivalta seuraa niin armottomassa orwelliaanisessa valvontayhteiskunnassa kuin maailmanlopun jälkeisissä maisemissa.
”Crake, senkin mulkku”, hän sanoo. Häntä itkettää. Sitten hän kuulee äänen – oman äänensä – joka sanoo byääh; hän näkee tekstin, niin kuin se olisi piirretty sarjakuvan puhekuplaan. Vesi valuu pitkin poskia.
   ”Ei nyt taas”, hän sanoo. Mikä tämä tunne on? Ei se oikeastaan ole vihaa – se on hämmennystä. Vanha sana, mutta käyttökelpoinen. Hämmennys sisältää enemmän kuin vain Craken, ja todellakin, miksi hän syyttää yksin Crakea?
   Jospa hän on vain kateellinen. Taas kerran. Hänkin tahtoisi olla näkymätön ja palvottu. Hänkin tahtoisi olla jossain muualla. Ei toivoakaan – hän on kaulaansa myöten täällä, tässä ja nyt.
[s.215]
Lumimiehen hahmoa avataan kiitettävästi myös takaumissa, jotka valottavat myös Oryxin ja Craken hahmojen taustoja sekä kolmikon suhdetta. Harmittavasti Oryxin hahmo jää vähän sivuun kirjan loppupuoliskoa lukuun ottamatta, koska Atwood keskittyy turhan paljon Jimmynä aiemmin tunnettuun Lumimieheen ja Crakena myöhemmin tunnettuun nerokkaaseen mutta tasapainottomaan Glenniin. Lapsiprostituution ja ihmiskaupan likaisesta maailmasta uuden maailman jumalattareksi nousseen Oryxin kaikkia vaiheita ei avata kunnolla, vaan tämä yksinkertaisesti vain ilmestyy osaksi tarinaa myöhemmin.

Jimmyn ja Glennin nuoruuden maailma tuntuu Oryxin ja Craken alussa huolestuttavan tutulta. Jyrkät tuloerot, julmat ja kaikkea muuta kuin puolueettomat lainvalvojat, valtavat monikansalliset korporaatiot ja roskaviihteen järkyttävä määrä ovat kaikki nähtyjä ja koettuja yksityiskohtia tieteiselokuvista ja -kirjoista – arkielämää unohtamatta.
Kun Jimmy oli pieni, perhe asui matalassa bungalow-tyyppisessä talossa eräässä Moduulissa – hänestä oli kuviakin makaamassa kantokassissa kuistilla, päivämäärineen kaikkineen, albumissa niiltä ajoin jolloin äiti jaksoi vielä yrittää – mutta nyt he asuivat isossa atriumtalossa, jossa oli sisällä oma uima-allas ja pieni kuntosali. Jimmy oli jo varsin vanha ennen kuin tajusi mitä sana tarkoitti – että kutakin reproduktioesinettä kohden oli yksi alkuperäinen jossakin. Tai oli joskus ollut. Tai jotain.
   Talo, uima-allas, huonekalut, kaikki kuului BioYhtymän siihen piiriin, missä firman ylin johto asui. Siellä asui myös yhä enemmän keskitason pikkupomoja ja nuorempia tutkijoita. Jimmyn isä sanoi että niin oli parempi, koska työntekijöiden ei tarvinnut matkustaa Moduuleista. Huolimatta steriileistä liikenneputkista ja huippunopeista luotijunista oli aina olemassa vaara, että joutui kulkemaan kaupungin halki.
   Jimmy ei ollut koskaan käynyt kaupungissa. Hän oli nähnyt sen vain televisiosta – loputtomasti mainostauluja ja neonvaloja ja rakennuksia, korkeita ja matalia; loputtomasti ankean näköisiä katuja, lukemattomia erilaisia ajoneuvoja, joista eräiden takaa tuprutti sankka savu; tuhansia ihmisiä jotka kiiruhtivat eteenpäin, hurrasivat, rettelöivät. Oli myös muita kaupunkeja, sekä lähellä että kaukana, ja isä sanoi että eräissä oli parempiakin asuinalueita, melkein kuin Piireissä, sellaisia missä talojen ympärillä oli korkeat aidat, mutta niitä ei juuri näytetty televisiossa.
   Piirin asukkaat eivät käyneet kaupungeissa ellei ollut pakko, eivätkä silloinkaan koskaan yksin. He kutsuivat kaupunkeja nimellä rahvaanmaat. Huolimatta sormenjälkiin perustuvista henkilökorteista, joita nykyään oli kaikilla, yleinen turvallisuus rahvaanmailla jätti toivomisen varaa; siellä liikkui ihmisiä, jotka kykenivät väärentämään mitä tahansa ja saattoivat olla keitä tahansa, puhumattakaan marginaaliaineksista – narkkareista, rähinöitsijöistä, ryysyläisistä ja hulluista. BioYhtymän työntekijöiden kannalta oli siis parasta, että kaikki asuivat samassa paikassa, missä turvajärjestelyt toimivat aukottomasti.
[s.41-2]
Kliseistä huolimatta tai kenties juuri niiden takia Oryxin ja Craken maailma houkuttelee lukijan hitaasti mutta varmasti puolelleen. Atwood on rakentanut teoksensa vähän turhankin varmalle pohjalle, mutta on suunnitellut ja hionut sen viimeistä piirtoa myöten liki täydelliseksi aina televisiossa pyörivistä väkivaltaporno-ohjelmista Jimmyn ja Glennin pelaamaan Sukupuutio-tietokonepeliin asti.

Kirsikkana kakun päällä ovat Atwoodin suunnittelemat hybridieläimet, joiden häiriintyneisyys nousee uuteen valoon Lumimiehen seikkailujen aikana, kun tämä joutuu pakenemaan ristisiitoksista vaarallisempia henkensä edestä. Ihmisen aivokuorta korviensa väliin saaneet gemakko-tappajasiat, ovelat koirasudet ja muut kammotukset ovat Hajime Isayaman Attack on Titanin ihmissyöjäjättiläisten tavoin sopivan mielenkiintoisia ja pelottavia vastustajia, vaikka kuulostavatkin tässä arvostelun yhteydessä mainittuna vähän hassuilta. Eläinperäiset viholliset ovat joka tapauksessa persoonallinen piristysruiske populaarikulttuurin valloittaneisiin eläviin kuolleisiin nähden, joita nähdään turhankin usein tällaisissa postapokalyptisissä seikkailuissa.
Pesunäädät olivat saaneet alkunsa erään BioYhtymän laboratorion huipputekijän vapaa-ajan harrastuksena. Niihin aikoihin kokeiltiin kaikenlaista – eläinten luominen oli niin hauskaa, sanoivat alan harrastajat, siinä sai tuntea itsensä Jumalaksi. Osa kokeilujen tuloksista tuhottiin, koska ne olivat vaarallisia. Kuka kaipaa rupisammakkoa, jolla on tarttumahäntä niin kuin kameleontilla, ja joka voi livahtaa sisään kylpyhuoneesta ja sokaista ihmisen kun tämä harjaa hampaitaan? Toinen esimerkki oli kyyrotta, käärmeen ja rotan epäonnistunut risteytys; siitä oli pitänyt hankkiutua eroon. Mutta pesunäädistä tuli suosittuja lemmikkieläimiä Bioyhtymän Piirissä. Ne eivät olleet peräisin ulkomaailmasta – toisin sanoen Piirin ulkopuolelta – eikä niissä ollut vieraita mikrobeja, joten niistä ei ollut vaaraa gemakoille.
   Pikkuinen pesunäätä antoi Jimmyn ottaa sen syliinsä. Se oli mustavalkoinen: musta naamiomainen naama, selässä valkoinen raita ja pörheässä hännässä mustia ja valkeita renkaita. Se nuoli Jimmyn sormia, ja hän rakastui siihen heti
.
[s.69-70]
Kristiina Drewsin kunnianhimoisen suomennoksen mielenkiintoinen nimistö on omalta osaltaan tekemässä Oryxista ja Crakesta varsin omintakeista ilmestystä. Drewsin näkemys ei jää paljoa jälkeen Jaana Kapari-Jatan Harry Potter -saagan kanssa tekemän käännöstyön mielikuvituksellisuudesta.

Oryxin ja Craken maailma, juonenkäänteet ja hahmot ovat yksinkertaisesti vertaansa vailla. Niiden pariin palaaminen Herran tarhurit -jatko-osan myötä polttelee melkoisesti – toivottavasti luvassa on vastausten ohella mielenkiintoisia uusia hahmoja ja näkökulmia Atwoodin luomaan sekamelskaan.


Petteriä vähän harmittaa, että nykytaiteessa tulevaisuus näyttäytyy lähes poikkeuksetta uhkaavana ja toivottomana hullunmyllynä.

Alkuteos: Oryx and Crake
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2003
Suomennos: Kristiina Drews
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 483
Kansikuva: Martin Johnson Heade
Lajityyppi: scifi, seikkailu
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti