sunnuntai 29. toukokuuta 2016

John Irving: Ihmeiden tie


John Irvingin uusimman romaanin päähenkilönä on raajarikko meksikolaistaustainen ja sydänlääkkeistä riippuvainen kirjailija Juan Diego Guerrero. Kovaonnisen elämän kokenut ja aikuisiällä amerikkalaistunut kynäniekka joutuu lähtemään Filippiineille kiertueelle, jonka jokaisella etapilla Juan Diego saa kimppuunsa kirjailijasta kiusallisen paljon tietävän naiskaksikon. Ahdistavaa nykyhetkeä on kuitenkin helppo paeta menneisyyteen, kun beetasalpaajien ottamatta jättäminen saa Juan Diegon palaamaan säännöllisesti Meksikon Oaxacassa sijaitseville jättömaille omituisten aikuisten, uskonnon, sirkuksen ja eläinten täyttämään lapsuuteen.

Meksikosta käynnistyvä romaani on kuitenkin tapahtumapaikkojensa puolesta eksoottisinta ja erilaisinta Irvingiä sitten parikymmentä vuotta sitten ilmestyneen, Intiaan painottuvan Sirkuksen pojan jälkeen. Meksikon ja Filippiinien maisemissa tapahtuvat seikkailut ovat tervetullutta vaihtelua länsimaisiin toimintaympyröihin – erityisesti Oaxacaan keskittyvät takaumat tarjoavat mielenkiintoista kuvausta paikallisesta kulttuurista, joka elää ihan omaa elämäänsä esimerkiksi uskonnollisuuden suhteen.
Oaxacassa oli neitsyitä myyvä kauppa; kaatopaikan lapset löysivät sen heti ensimmäisillä käynneillään. Oltiin Meksikossa: espanjalaiset valloittajat olivat vallanneen maan. Eikö jatkuvasti käännyttävä katolinen kirkko ollutkin osallistunut neitsytkauppaan jo vuosia? Oaxaca oli muinoin ollut mixtecien ja zapotecien sivistyksen keskus. Eivätkö espanjalaiset valloittajat olleetkin myyneet neitsyitä alkuperäiskansoille vuosisatoja – ensin augustinolaiset ja dominikaanit ja sitten jesuiitat, eivätkö he kaikki olleet tyrkyttäneet kansalle omia Neitsyt Marioitaan?
   Nykyisin oli muutakin kaupattavaa kuin Marioita – Lupe oli pannut sen merkille Oaxacan monissa kirkoissa – mutta missään muualla kaupungissa ei neitsyistä ollut tarjolla niin kirjavaa valikoimaa kuin Independencian Neitsytkaupassa. Siellä oli luonnollisen kokoisia neitsyitä ja elävää suurempia neitsyitä. Mainittakoon neitsyistä kolme, jotka olivat saatavina halpoina ja huonoina kopioina: ensiksi Neitsyt Maria, tietenkin, mutta saatavana oli myös Guadalupen Neitsyt Maria ja luonnollisesti Nuestra Señora de la Soledad. La Virgen de la Soledadiin Lupe suhtautui halveksien ”paikallisneitsyenä” – se oli kovia kokenut Neitsyt ”typerine aasitarinoineen”. (Aasi, pieni kuorma-aasi, oli luultavasti syytön.)
   Neitsytkaupassa myytiin myös elävän kokoisia (ja suurempia) versioita ristiinnaulitusta Kristuksesta; oman vertavaluvan Jeesuksen sai viedä kotiin vaikka heti, jos jaksoi kantaa, mutta vuodesta 1954 Oaxacassa toimineen Neitsytkaupan myyntivaltti olivat joulunajan juhlien (las posadas) tarvikkeet.
   Itseasiassa vain kaatopaikan lapset kutsuivat Independencian myymälää Neitsytkaupaksi, kaikki muut puhuivat siitä joulujuhlakauppana – kammottavan puodin oikea nimi oli La Niña de las Posadas (sananmukaisesti Joulujuhlatyttö). Kyseinen tyttö oli se, joka kulloinkin valittiin kotiin vietäväksi; ilman muuta joku noista elävänä kokoisista neitsyistä piristikin joulukekkereitä – ainakin enemmän kuin ristiinnaulittu Kristus.
[s. 38–9]
Ihmeiden tie onkin monessa mielessä tyypillistä Irvingiä kannesta kanteen: mukaan mahtuvat miehen tyypillisimmät maneerit suurta hahmogalleriaa ja maagista realismia lähenteleviä elementtejä myöten – Juan Diegon Lupe-pikkusisko osaa lukea ihmisten ajatuksia. Mukaan romaaniin on päässyt prostituoitujen ohella luonnollisesti isätön, kirjailijaksi ryhtyvä päähenkilö, mutta painimolskilla huhkiminen ja karhut ovat jääneet tästä keitoksesta pois; mesikämmeniä ovat sijaistamassa sirkusleijonat, ja Juan Diegon ja Lupen kotina toimivalla kaatopaikalla asustavat kulkukoirat.

Juan Diegon lapsuuskuvaus kärsii kuitenkin mielenkiintoisten tapahtumien puutteesta ja huonosta rytmittämisestä. Irving näet paljastaa  Juan Diegon lapsuudesta oleellisimpia kohtauksia kauan ennen niiden tapahtumista, ja kun kuolema lopulta korjaa satoaan päähenkilön lähipiirissä, lukijassa ei herää mitään reaktioita. Vaikka Ihmeiden tie ei yritäkään olla mikään Game of Thrones, pieni yllätyksellisyys lukuisten epäonnenpotkujen suhteen olisi piristänyt kummasti.

On myös kummallista, että Irving ei perustele lukijalle, miten nuoresta Juan Diegosta on kehkeytynyt sydänvaivainen ja kummallinen papparainen, joka lähinnä sukeltaa lapsuusmuistoihinsa lähinnä kulkeakseen niiden lävitse – muut hahmot tuntuvat vain olevan enemmän huolissaan Juan Diegon lasisesta lapsuudesta kuin ukko itse.

Välinpitämättömyyskin on tosin ihan uskottava tapa suhtautua menneeseen elämään, mutta kunpa Irving olisi vain ravistellut Juan Diegon hahmoa vähän lisää – miten tämä on päätynyt kovettamaan itsensä näin täysin? Irving ei pysty käyttämään kahta aikatasoa hyväkseen kuvatakseen päähahmonsa kehitystä ja kehityksen lopputulosta. Esimerkiksi Antti Ritvasen Miten muistat minut -romaanin Jesse Vuorisen hahmon traumaattinen lapsuus näkyy miehen toimissa kauhistuttavilla tavoilla pitkin matkaa.

Ihmeiden tien ehkä hämmentävin piirre on se, miten laiha romaani lopulta on sisältönsä puolesta. Irving vemputtaa samoja teemoja eestaas sellaisella pieteetillä, että loputtomat uskonnolliset höpinät, sydänlääkkeiden ja Viagran annostelu, omaelämäkerrallisen kaunokirjallisuuden vuoroin puolustaminen ja vuoroin tuomitseminen ja monet muut teemat pursuvat lukijan korvista ulos. Mahdollisesta ideoiden loppumisesta kertoo myös se, kuinka paljon Irving nojaa edelliseen, Minä olen monta -romaaniinsa. Seksuaalisilla rooleilla ja seksuaalisuudella leikitelleen William Abbottin tarinasta tutut teemat ovat omituisen suuressa roolissa myös Ihmeiden tiessä.

Iowalaisen pappiskokelas Edward Bonshaw´n rakastuminen itseään myyvään Flor-transvestiittiin on tietysti hauska lisäys Ihmeiden tien muutenkin uskonnollisuudelle luunappeja jakelevaan maailmaan, mutta se muistuttaa liikaa Abbottin seksuaalisia pohdintoja ja mieltymyksiä. Tämän sivujuonteen ympärille keskittyvät kappaleet voisivat hyvin olla Minä olen monta -romaanista ylijääneitä tekstinrippeitä.
Edward Bonshaw oli epäilemättä miettinyt oliko hän homo vai ei tai oliko hän rakastunut juuri tähän nimenomaiseen henkilöön, jolla vain sattui olemaan rinnat ja penis. Epäilemättä señior Eduardo oli kysynyt itseltään: Eivätkö transvestiitit inhota monia homomiehiä? Silti Edward Bonshaw tiesi että toisia homoja transsut kiehtoivat. Mutta varmaan hän oli miettinyt sitä, tekikö se hänestä vähemmistön vähemmistön sisällä. [s.358]
Ihmeiden tie on turhan usein tyhjäkäynnille unohtuva romaani, joka on eksoottisista alkuasetelmistaan huolimatta patavanhoillista Irvingiä niin hyvässä kuin pahassakin. Sen suurimmaksi ongelmaksi muodostuu lopulta se, että tarinassa ei ole tarpeeksi syvyyttä saati sisältöä – niinpä Ihmeiden tiestä jää uuvuttava ja vedellä jatkettu jälkimaku, jonka myötä pettymyksen katkera kalkki maistuu vielä väkevämmältä. 



Petterin joulunodotusta on Joulujuhlatytön sijaan helpottamassa perinteisesti
partiolaisten aina yhtä päheä joulukalenteri.


Alkuteos: Avenue of Mysteries
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Lajityyppi: fantasia, historiallinen romaani, perheromaani
Sivumäärä: 600
Päällys: Timo Mänttäri
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 24. toukokuuta 2016

Antti Ritvanen: Miten muistat minut



Antti Ritvasen esikoisromaani Miten muistat minut käynnistyy keväällä 2011, kun päähenkilö Jesse Vuorinen saa kuulla taitelijaäitinsä Marjatta Aallon kuolleen. Hervantalaisen hotellin kylpyammeeseen hukkunut ja risaisen elämän elänyt kirjailijatar saa poikansa kaivelemaan äitinsä arkistoja ja aloittamaan kiusallisen, raadollisen ja vaikean matkan omaan menneisyyteensä.

Miten muistat minut ei jää kuitenkaan pelkäksi Jessen kasvukipujen kuvaamiseksi, vaan Ritvanen nostaa niiden rinnalle Marjatan omat kokemukset ja vähintään yhtä vaikeat elämänvaiheet. Toisiinsa niin hyvässä kuin pahassa vaikuttaneiden äidin ja pojan elämänkokemusten vuoropuhelu muotoutuu Ritvasen käsissä yhdeksi kevään kirkkaimmista romaaneista.

Vuorotellen Jessen ja Marjatan vaiheita perkaava Miten muistat minut tekee heti lähtemättömän vaikutuksen onnistuneella rytmityksellään, joka toimii täydellisesti koko romaanin ajan. Jessen lapsuusaikaa kuvaava osuus tuo painajamaisuudessaan mieleen Ian McEwanin kammottavan Sementtipuutarhan, kun Ritvanen vyöryttää lukijan silmille kuvottavia väläyksiä pienen pojan elämästä. Aggressiivinen ja tempoltaan nopea muistojen kuvaaminen käyttää groteskeja, viattomasti esimerkiksi päivähoitokaverin marmorikuulien etsimisestä alkavia kohtauksia taitavasti: Ritvanen ei jää näihin kohtiin jumiin märehtimään, mutta ne jäävät lukijan mieleen kammottavina väläyksinä seurauksineen päivineen.
Salla tulee koulusta, se saa auttaa etsinnöissä. Tuulikin täytyy keittää perunoita. Salla saa eteisen, minulle olohuone. En jaksa enää. Salla on eteisessä kontallaan kenkätelineen luona. Hansu katsoo minua häkistään surullisesti kuin arvaisi ajatukseni. Menen Sallan luo ja tartun sitä kädestä. Se ravistaa ensin päätään, mutta minä en anna periksi. Seisomme vessassa housut kintuissa. Pimppi on sellainen viiva joka on pehmeä. Kun sitä vasten painaa pippelin tuntuu kuin olisi pissa tulossa.
   Salla kirkuu.
  
[…] Sanon että olen tosi, tosi pahoillani. Äiti hakee keittiöstä viinipullon ja lasin, menee makuuhuoneeseen ja vetää oven kiinni. Avaan sen. Pois, äiti sanoo minuun katsomatta, mä en halua nähdä sinua enää ikinä. Se istuu työpöydän edessä kirjoituskone edessään ja katselee ulos. Äiti, anelen. Katson peiliin. Naamani on typerän näköinen kun itken. Painu helvetiin, äiti korottaa ääntä ja tuijottaa ulos. Minä menen sen viereen, kosketan paljasta käsivartta ihan hellästi. Etkö sä äpärä ymmärrä, äiti huutaa ja käsi heilahtaa. Kaadun vasten sängynkulmaa, kylkeen sattuu, en oikein pääse ylös. Aurinko paistaa ikkunasta, taivas näyttää melkein kesältä. [s. 69–70]
Sitä vastoin Marjatan osuuksien kohdalla Ritvanen hidastaa hienosti kerronnan tahtia. Marjatan päiväkirjateksteissä on niin kunnian kukkuloilla kieriskelevän, tyhjän paperin kammosta kärsivän kuin kaiken nähneen ja saavuttaneen taiteilijan koko tunneskaala, joka pääsee juuri hitaan ja verkkaisen tahdin myötä paremmin esille.
25.2.[1986]

Oi, minä olen voinut mainiosti. Päivät ovat savukkeen mittaisia. Herättyäni sytytän tupakan ja kun tumppaan on ilta. Istun samassa tuolissa, samoissa vaatteissa, samassa mielentilassa. Eilen nousin, puin ja lähdin ulos. Kävelin ja eksyin, tällä kertaa katosin itseltänikin. En muista kuinka päädyin takaisin tänne. Muistan yksityiskohtia: lumi oli likaista ja jonkun edellä kulkevan saappaista tuli mieleen isä. Neitsyt se ja se kirkon ikkunassa lapsi sylissään, mairea hymy kumisella naamalla. Vaatteeni tuoksuivat savulta niin kuin kapakasta tullessa, päänsärystä päätellen olin juonut. Varpaani olivat paleltuneet. Haluaisin palelluttaa kaiken muunkin, jos se veisi tämän tyhjän pois.

26.2

Olen häipymässä, kuihtumassa, kuolen. Ruoka ei pysy sisällä, en edes yritä. Joka paikkaan koskee, vatsaan, keuhkoihin, pilluun. Havahdun näistä koleista huoneista, ihmettelen esineitä käsissäni, törmäilen itseni mustelmille kuin vanhus. Jos nukun, näen unia joita hän sanoo ilmestyskirjaunikseni, niitä joissa tuuli soittaa kirkonkelloja, lintuparvet putoavat kuolleina maahan, ihmisäideille syntyy eläinlapsia. Silloin on melkein parempi kun ei nuku
. [s.93–4]
Jessen äidin myötä Miten muistat minut sukeltaa vähän yllättäen suomalaisen viihdemaailman ytimeen ja esittelee maamme lukumäärältään vaatimattoman tähtitaivaan, jonka muodostamaan herrakerhoon Marjatta kuuluu ainoana naisena. Jengissä ovat myös mukana Marjatan elämän miehet: hittibiisien säveltäjänä työskentelevä Jessen isä Väinö Vuorinen ja Marjatan toinen aviomies, rokkikukko Mark Lindberg, joiden suhde Marjattaan ja Jesseen ei ole läheskään niin yksinkertainen kuin romaanin alussa annetaan ymmärtää. Onkin julmaa seurata, kuinka sisäpiirin eri jäsenet kulkevat Jessen ja Marjatan elämissä tiiviisti mukana ja ovat antamassa vauhtia varsinkin alamäkien kohdalla.

Ritvasen teos on esikoisromaaniksi todella kunnianhimoinen ja onnistunut paketti, joka pysyy kasassa upealla tavalla loppuun asti. Sen huikeisiin mittoihin kasvava juoni yllättää lukijan useine yllätyksineen ja koukkuineen. Ehkäpä suurin yllätys Miten muistat minut -romaanissa on sen nykyhetkeen liittyvä käänne, kun äitinsä kuolemaa sureva Jesse kipuilee oman perhekriisinsä keskellä ja yrittää saada sovinnon aikaiseksi New Yorkiin muuttaneiden vaimonsa ja poikansa kanssa. Vähän kliseiseltä vaikuttava sivujuonne aukenee romaanin edetessä hienolla tavalla ja paljastaa ihan uusia asioita niin Jessestä kuin muistakin Vuorisista – on selvää, että myös Marjatta on työntänyt lusikkansa tähänkin soppaan.

Ritvanen kuitenkin tasapainottaa tarinansa synkkyyttä erinomaisen kaunokirjallisen rytmitajun ohella myös huumorilla, jota käytetään romaanissa miellyttävän säästeliäästi – valonpilkahdukset muuten synkässä tarinassa tuntuvat näin vielä kirkkaammilta ja helpottavammilta.
Reetta tekeytyy humalaisemmaksi kuin on, hivuttautuu lähemmäs, niin lähelle että haistan tupakan ja shampoon hedelmäaromin sen hiuksissa. Reetta kehuu Herkon tekstiä, kuinka helppoa olikaan tehdä rooli kun jollain oli homma hanskassa.
Sitten se menee asiaan.
– Mä oon ollut vähän sekaisin viime aikoina. Mä jätin Pasin.
– Mä olen pahoillani.
– Ei tarvitse. Ei se ollut mun tyyppiä. Sille tuli
Korkeajännitys kotiin.
– Millainen sun tyyppi sitten on, kysyn.
Reetta ei sano mitään, hymyilee vain, piirtelee sormella hiekkaan. Voiko tämä olla näin helppoa, ajattelen.
[s.200–1]
Ritvasen tarinan useat teemat nivoutuvat Iida Rauman erinomaisen Seksistä ja matematiikasta -teoksen tavoin tyydyttävästi ja yllättävästikin yhteen ja palkitsevat muutenkin tyytyväisyydestä hykertelevän lukijan. On vaikea uskoa, että Miten muistat minut -romaanin sovinnaisten kansien väliin mahtuu näin upean synkkä kaunokirjallinen nautinto!


Petter luki elämänsä ensimmäisen Korkeajännityksen numeron
ollessaan tet-harjoittelussa päiväkodissa, jonka vaippaikäisten
lukuvalikoimasta kyseinen aviisi löytyi.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 462
Lajityyppi: kollaasiromaani, perheromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 17. toukokuuta 2016

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Opus ekassa on lähestytty nousevan auringon maan kaunokirjallista tuotantoa tähän mennessä sarjakuvien kautta: Hajime Isayaman Attack on Titan ja Kazuo Umezun The Drifting Classroom olivat molemmat varsin omaleimaisia ja -laatuisia teoksia, joiden surrealistisen kauhistuttavat ja armottomat maailmat ovat jääneet kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Nyt arvosteltava Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa -romaani ei sekään pyytele anteeksi omintakeisuuttaan, mutta on edellä mainittuihin manga-sarjakuviin verrattuna samaan aikaan lempeä ja helppo lukukokemus.

Tammelle pitää nostaa hattua siitä, että Murakamin suomentamista suoraan japaninkielisistä alkuteoksista on jatkettu Värittömän miehen vaellusvuosien jälkeen! Käännöstyöstä vastaa jälleen japanologi Raisa Porrasmaa, jonka Japani pintaa syvemmältä -tietokirjan Jenni arvosteli viime kesänä.

Murakamin alkupään tuotantoon kuuluva tiiliskivi seuraa kahta eri tarinalinjaa. Kovaksikeitetyssä ihmemaassa nimettömäksi jäävä minäkertoja toimii salaperäisen Systeemin laskijana. Ihmisten mielistä muistoja tallentava päähenkilö saa tehtäväkseen erään kuuluisan professorin pääkopan sisällön taltioimisen – työhuoneensa kaapissa olevan vesiputouksen takana (!) asuva tutkija kun on selvittämässä, miten äänet saisi katoamaan maailmasta. Työn suoritettuaan päähenkilö saa professorilta säilytettäväkseen yksisarvisen pääkallon, joka johdattaa tämän hurjiin seikkailuihin yhdessä professorin lukioikäisen lapsenlapsen kanssa.

Maailmanlopussa nimettömänä pysyttelevä kertoja matkustaa korkeiden muurien ympäröimään kaupunkiin, jonka asukkailla ei ole varjoja – päähenkilökin joutuu jättämään omansa portinvartijan luokse. Varjoton kertoja pääsee kaupungin kirjastoon töihin toimimaan Untenlukijana, jonka tehtävänä on katsella unia kirjaston hyllyissä olevista pääkalloista, joista yksi sattuu kuulumaan yksisarviselle.

Maailmanloppu ja ihmemaa tuntuu samaan aikaan tutulta mutta silti vähän erilaiselta Murakamilta – mukana ovat tämän maneerit aina länsimaisten viskien tuntemisella ylpeilystä klassisen musiikin kuunteluun ja kirjallisuusviittauksista vahvaan eroottiseen lataukseen, joka on läsnä molemmissa romaanin tarinoissa. Tieteis- ja fantasiakirjallikirjallisuudesta ammentavat elementit tuovat Norwegian Woodin kaltaisten ihmissuhdekuvausten sijaan mieleen miehen niin ikään scifiä ja fantasiaa sekoittaneen 1Q84-trilogian.

Surrealistista mutta vakavahkoa juonta kevennetään Murakamille ominaisesti mielenkiintoisilla ja vähän tärähtäneillä hahmoilla ja näiden välillä aivan käsittämättömillä puheilla. Dialogi tasapainottelee jatkuvasti nokkeluuden ja korniuden välimaastossa, kun Kovaksikeitetyn ihmemaan päähenkilö asioi tarinan lukuisten naishahmojen kanssa.
”Isoisä sanoo että ensimmäisellä kerralla on paras mennä sänkyyn yli 35-vuotiaan miehen kanssa. Hän sanoo myös, että jos seksihalut kasaantuvat yli tietyn määrän, ajattelun selkeys kärsii.”
   ”Kuulin tuonkin jutun isoisältäsi.”
   ”Onkohan se totta?”
   ”En ole biologi joten en tiedä”, minä sanoin. ”Lisäksi seksuaalisten halujen määrä vaihtelee ihmisen mukaan melkoisesti joten mielestäni asia ei ole niin yksinkertainen.”
   ”Kuulutko itse niihin joilla on paljon haluja?”
   ”Jaa, taidan olla aika tavallinen”, vastasin hieman mietittyäni.
   ”Minä en vielä tunne kunnolla omia seksihalujani”, pulska neiti sanoi. ”Siksi halusin varmistua.”
[s.74]
Juonesta sen enempää paljastamatta voi todeta, että Maailmanloppu ja ihmemaa käsittelee taitavasti ja mielenkiintoisesti ihmisen mielikuvitusta, sielua ja henkistä maailmaa mielenkiintoisilla tulkinnoilla maustettuna. Murakami ei kuitenkaan avaa luomansa maailman pelisääntöjä ja rakenteita yhtä seikkaperäisesti kuin mitä Laura Lindstedt tekee Oneironissaan, vaan jättää ronskisti useiden teemojen käsittelyn vähän puolitiehen – esimerkiksi Kovaksikeitetyn maailmanlopun puolivälissä esitellyt mielenkiintoiset konnat sysätään lopulta kokonaan sivuun yliluonnollisemman aineksen tieltä.

Ajoittaista haparointia lukuun ottamatta Maailmanloppu ja ihmemaa tasapainottelee kuitenkin hienosti fantasiaelementtien ja Kovaksikeitetyn maailmanlopun realistisen kaupunkiympäristön kuvauksen välillä. Murakami tekee tavoilleen uskollisesti mielenkiintoisia havaintoja tarina tapahtumapaikoista, jotka tuntuvat tavallisuudestaan huolimatta raikkailta ja jännittäviltä – vaikka tarina ei aina etenekään niiden aikana, ne tasapainottavat surrealistista menoa kiitettävästi.
Tiskillä oli tusinan verran jakkaroita, mutta vaaleanpunaista neitiä ei näkynyt. Istahdin tuoleista reunimmaiselle ja tilasin maidon ja voileivän. Maito oli niin kylmää että sen makua tuskin aisti, voileipä puolestaan muovikelmussa niin, että leipä oli lionnut märäksi. Pureskelin voileipää hitaasti suupala kerrallaan ja join maitoa pienin siemauksin. Kulutin tovin katsellen seinään kiinnitettyä Frankfurtin matkailujulistetta. Julisteessa oli syksy, jokivarren puissa hehkui ruska, joella uiskenteli joutsenia, mustaan takkiin ja metsästyslakkiin pukeutunut vanhus ruokki niitä. Komean vanhan kivisillan takana näkyi katedraalin torni. Tarkkaan katsoessa saattoi nähdä, että sillan kummassakin päässä oli sen kannatinpalkkeja hyödyntävät pikkuhuoneet, joissa oli muutama pieni ikkuna. En ymmärtänyt niiden käyttötarkoitusta. Taivas oli sininen, pilvet valkoiset. Jokivarren penkeillä istui paljon ihmisiä. Kaikki olivat kääriytyneet lämpimiin takkeihin, moni naisista oli sitonut huivin päähänsä. Kuva oli kaunis, mutta pelkkä sen katselukin hytisytti. Syksyinen Frankfurt oli kylmän näköinen, mutta syynä oli myös se, että korkeiden ja terävien tornien katselu sai minut aina palelemaan.
   Sitten katsoin vastapäiseen seinään kiinnitettyä savukejulistetta. Silokasvoinen nuori mies katseli hajamielisen näköisenä etuviistoon palava filtteritupakka sormissaan. Miksiköhän tupakkamainosten mallit osaavat aina ottaa ilmeen, joka tuntuu sanovan ”en näe mitään, en ajattele mitään”?
[s.164–5]
Maailmanloppu ja ihmemaa on Oneironin tavoin monitulkintainen ja runsas romaani, mutta toisaalta yllättävän yksinkertainen ja helposti lähestyttävä, kunhan lukija hyväksyy sen maailman ja tarinan omalaatuiset lainalaisuudet. Tunnelmaltaan Maailmanloppu ja ihmemaa on lopulta taattua Murakamia: kaihoisaa, kaunista ja toisinaan jopa ajatuksia herättävää luettavaa. Mikäli miehen tuotantoon on tehnyt mieli tutustua jo pidemmän aikaa, tässä on varsin pätevä jalansija ensiaskeleen ottamista varten.


Petter ei useinkaan seuraa oman varjonsa liikkeitä tai toimia.

Alkuteos: 世界の終りとハードボイルド・ワンダーランド / 
Sekai no owari to Hado-Boirudo Wandarando
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1985
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Tammi
Lajityyppi: fantasia, scifi, jännitys, surrealismi
Sivumäärä: 546
Päällys: Jussi Kaakinen
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 10. toukokuuta 2016

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa


Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa seuraa Guylain Vignollesin kirjavaa elämää Pariisissa. Luonnollisen kierrätyksen ja käsittelyn yhtiössä työskentelevä Guylain käyttelee valtavaa Zerstor 500 -makulointikonetta, jolla hän tuhoaa yhtiöön kärrättyjä, myymättä jääneitä kirjoja uusien opusten raaka-aineeksi. Tuhotuista kirjoista jää kuitenkin helvetinkoneen vatsan perälle yksittäisiä sivuja, jotka Guylain kerää talteen lukeakseen niitä ääneen työmatkallaan aamujunassa.

Vapaa-ajallaan Guylain juttelee omistamalleen kultakalalle ja etsii entisen, Zerstorille jalkansa menettäneen työtoverinsa Giuseppen kanssa erään puutarhanhoito-oppaan painettuja kappaleita, sillä Giuseppe uskoo makuloitujen raajojensa jäännösten löytyvän noiden kirjojen sivuista. Guylainin huomio siirtyy kuitenkin jalkajahdista muualle, sillä aamujunasta löytyy salaperäisen Julietin muistitikku, joka on täynnä ostoskeskuksen vessan rahastajana toimivan naisen kertomuksia.

Lukija aamujunassa kuvailee Aku Ojalan Antelias kaupunki -romaanin tapaan hauskasti sitä, miten lukeminen ja kirjat ovat hämärtäneet ja sekoittaneet sen hahmojen ajattelukyvyn. Guylainin omituisen harrastuksen syvin tarkoitus jää kuitenkin vähän etäiseksi, ja näin käy myös luvun kanssa, jossa miehen työpaikalla puominnostajana toimiva Yvonin näytelmäinnostuksen laajuus paljastuu. Aleksandriini-runomitasta innostunut vanhus selviää tylsistä työpäivistä eläytymällä erilaisiin rooleihin ja näiden monologeihin aivan samalla tavalla kuin mitä Guylain tekee työmatkoillaan.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun herrat menevät vanhainkotiin esittämään tekstejään, Lukija aamujunassa muistuttaa omaa lukijaansa siitä, miten tärkeä sosiaalinen merkitys yhdessä kuullulla ja koetullakin tarinalla on. Parhaimmillaan Didierlaurent pystyy hienolla tavalla kuvaamaan sitä, kuinka ihmiset voivat nauttia yhdessä eri tarinoista – ovathan Guylainin eri kirjoista poimitut sivut ja Yvonin lyhyet monologinpalaset some-ajalle tyypillisesti varsin lyhyitä ja itsenäisiä tarinanpoikasia. Vanhainkodin asukkaille ne kuitenkin kelpaavat hyvin niin kuunneltaviksi kuin kirjallisuusdebatinkin polttoaineeksi.        
”Oliko se itsemurha?”
”No, ainakin se kovasti vaikuttaa siltä”, Guylain huomasi yllätyksekseen vastaavansa naiselle sovittelevalla äänellä.
”Mies teki sen varmasti 45:lla”, pieni lihava mies totesi käheällä äänellä.
”Minusta se oli kyllä ennemminkin 22. Siinähän puhutaan pienenpienestä reiästä”, vastasi toinen.
”Miksei se voisi olla haulikko”, pyörätuolissa köyryssä istuva vanha nainen sanoi epävarmasti.
”Eihän nyt haulikolla voi ampua ohimoon, rouva Ramier!”
”Tai sitten kyseessä oli murha, vaikka en kyllä usko”, heitti pieni vanha mies elehtien samalla epävarmasti.
”Mutta missä tämä oikein tapahtuu?” André kysyi.
”Niin missä se tapahtuu? Ja miksi mies teki sen?” eräs mummoista kysyi huolestuneena.
”Minusta se voisi olla maatilalla metsän keskellä.”
”Tai miksei kaupunkiasunnossa? Ei se mahdotonta olisi. Joka vuosi löydetään monta päivää, joskus jopa monta viikkoa kuolleina olleita ihmisiä, joilla on paljon naapureita.”
”Minusta se tapahtuu laivassa. Purjeveneessä tai pienellä jahdilla. Mies lähti merelle koiransa kanssa ja ampui itseään kalloon. Niinhän siinä sanotaan, puhutaan kosteasta hajuttomasta ja samalla suolaisesta ilmasta.”
[s.9091]
Didierlaurentin romaanin loppu sitä vastoin vähän onnahtaa, sillä hän nostattaa vinolla huumorilla ja persoonallisella otteella varustellun tarinansa oikeastaan aika tyypilliseksi rakkaustarinaksi, mikä tuntuu omintakeisen alun jälkeen aikamoiselta pettymykseltä. Guylainin ihastuminen työstään kirjoittaneeseen Julietiin saa tämän unohtamaan kaiken mielenkiintoisen aineksen, jota Didierlaurent on käsitellyt kirjassaan siihen mennessä. Lukija jää siirappisen kaipauksen ja epätoivoisen etsinnän sijaan kaipaamaan lisää tietoa esimerkiksi Guylainin työpaikasta ja tämän kummallisesta äitisuhteesta, jotka sysätään aivan syrjään vähän itsestäänselvän lopun tieltä.

Didierlaurent ei oikein pysty kursimaan teostaan kovin hyvin kasaan, vaan sen eri osat jäävät lopulta aika irrallisiksi ja jopa epäoleellisiksi itse kokonaisuuden kannalta. Novellistina Ranskassa tunnetun Didierlaurentin tausta tuleekin esille juuri tässä: monet mielenkiintoiset teemat ja hahmot muodostavat tämän romaanissa pieniä itsenäisiä kokonaisuuksiaan, jotka liittyvät yhteen varsin löyhästi, jos lainkaan.

Toisaalta runsas sisältö päästää Didierlaurentin leikkimään erilaisilla tyylilajeilla kiitettävän monipuolisesti: vaikka kaikki romaanin osuudet eivät istukaan kokonaisuuteen, ne ovat sellaisinaan aika hauskoja. Hyvänä esimerkkinä tästä toimivat Julietin kirjoitukset julkisten vessojen elämästä ja niiden siivoamisesta.
Kuuloni on ajan kuluessa kehittynyt ja pystyn nykyään analysoimaan epäröimättä kaikki suljettujen ovien takaa tulevat äänet, olivat ne kuinka vaimeita tahansa. Klooratun kaikkitietävä tätini oli jakanut ääneen kolmeen pääkategoriaan. Ensin tulivat äänet, joita hän kutsui jaloiksi ääniksi: vaimea avautuvan vyösoljen kolahdus, alas vedetyn vetoketjun kevyt laulu, avautuvan nepparin kuiva napsahdus sekä tietenkin erilaiset silkkien, nylonien, puuvillan ja muiden kankaiden äänet ihoa vasten, kahina, suhina, sihinä ja rahina. Seuraava kategoria oli nimeltään suojaäänet. Nolostunut yskiminen, teeskennellyn iloinen vihellys, vessan vetäminen, kaikki äänet, joiden tarkoitus oli peittää alleen kolmas äänikategoria, toiminnan äänet: ilmavaivat, kurinat, lorinat, pöntön emalipinnan laulu, korkealta hypänneen sukeltajapökäleen ääni, paperirullan tyhjennys, paperin repiminen. Itse lisäisin näihin vielä kolmannen kategorian, joka on harvinaisempi, mutta todella mielenkiintoinen: mukavuusäänet, kaikki ne äännähdykset ja huokaukset, jotka kohoavat kohti kattoa, kun venttiilit aukeavat ja liian pitkään pidätelty vapauttava suihku tai suoliston lastin äänekäs vyöry valuu pöntön emalipintaan. [s.148-9]
Loppujen lopuksi Lukija aamujunassa on onnistunut romaani lukemisesta ja kirjoittamisesta. Se  yllättää mielenkiintoisilla hahmoillaan ja tarinoillaan kerran toisensa jälkeen.


Petter 
ei ryhtyisi suurin surminkaan harjoittamaan ääneenlukua

suomalaisessa aamumetrossa tai -bussissa, koska vasta heräilee niiden kyydissä. 

Alkuteos: Le Liseur du 6h27
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Kira Poutanen
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 189
Kansikuva: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: kollaasiromaani, romantiikka
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 5. toukokuuta 2016

Nadja Sumanen: Rambo

Finlandia Junior -palkinto meni viime syksynä Nadja Sumasen Rambo-nuortenromaanille, ja näin jälkikäteen ei voi kuin todeta kunnianosoituksen menneen harakoille. Vaikka Rambon kesäinen asetelma tuokin mieleen reilut kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneen Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen, Sumanen on onnistunut liki ilmiömäisesti tekemään omasta nuortenromaanistaan paljon vanhanaikaisemman ja tympeämmän kokonaisuuden. Tässä arvostelussa on mukana muutamia juonipaljastuksia Rambosta.

Sumasen romaanin nimihenkilö on tuskin ehtinyt tuoda todistuksen kevätjuhlasta kotiin, kun angstaava teini tempaistaan luuseriäitinsä miesystävän perheen mökille viettämään kesää. Levottoman ja mielialoiltaan ailahtelevan Rambon reissu meinaa mennä pieleen heti alussa, kun äiti joutuu sairaalaan. Onneksi Rambo saa jäädä isäpuoliehdokkaansa Riston ystävällisten sukulaisten keskelle nauttimaan suvesta – eikä sekään tietysti haittaa, kun lähellä liihottelee Riston ihana siskontytär Liina.

Rambon hahmot ovat aika tylsiä ja kliseisiä – Riston isä Erkki on miehinen mies, äiti Annikki hössöttävä taloudenpidon ja keittiöhommat hanskaava äitihahmo, Risto on laiska hampuusi ja Liina taas etäinen mutta kaunis kesäkissa omine, aika ennalta-arvattavine ongelmineen. Muutenkin tasapaksusta juonesta kärsivä romaani muuttuu vielä tylsemmäksi, kun hahmoissa ei ole syvyyttä tai muutenkaan mitään mielenkiintoista.
– Jos olisi sellainen saunanlämmittäjän virka tarjolla, niin sen mä voisin ottaa, avauduin Erkille kohottaessani kirveen uuteen iskuun.
Erkki siirsi pölliä kannolla parempaan kohtaan, korjasi käteni asentoa ja nyökkäsi sitten luvan iskeä.
– Siihen pestiin lähtisin kyllä kilpasille. Mutta kukahan sellaisen saunanlämmittäjän palkkaisi?
– Suomen presidentti voisi palkata.
– Taitaa suomalainen mies lämmittää itse saunansa ja hakata halkonsa vaikka presidentti olisikin, Erkki tuumaili. – Se on Rambo niin, että kuorolaulu ja halonhakkuu. Ne ovat ne asiat, jotka pitävät suomalaisen miehen tolkuissaan tässä maailmassa. Ja kun on tämmöinen lauluääni kuin minulla, niin olen kallistunut tähän jälkimmäiseen.
[s.170]
Myös Rambon hahmo on aika ontuva toimija, josta Sumanen ei osaa valitettavasti ottaa kaikkea irti. Herkästi ahdistuvan Rambon ahdinkoa tasapainotetaan merkillisesti kuvaamalla, miten tämä yhtäkkiä alkaa suunnitella ilmansaasteita vähentäviä koneita – Sumanen lyö päähenkilönsä otsaan kliseisen tiedostava nuori -kortin, jolla hän pyrkii tasapainottamaan päähenkilönsä heittelehtiviä mielialoja.

Tämäkin menee pieleen, sillä Rambon tärkeimmät luonteenpiirteet ovat niin kaukana toisistaan, etteivät ne tunnu samassa ihmisessä olevina ollenkaan realistisilta. Rambosta sukeutuu ristiriitaisesti toimiva hahmo, joka saattaa yhdessä hetkessä rymytä pitkin metsiä raivoissaan ja seuraavaksi pohtia otsonikerroksen ohuutta. Esimerkiksi Harri Sirolan Abiturientin synkkämielinen päähenkilö Ville Siikala on jatkuvassa ahdistuksessaan rypiessään yksipuolisempi mutta paljon uskottavampi, mielenkiintoisempi ja johdonmukaisempi hahmo.

Myös Liina jää aika turhauttavan pinnalliseksi, kliseiseksi ja epäloogiseksi hahmoksi, jolta Sumanen vie vähäisetkin uskottavuuden piirteet tytön paljastettua tunteensa Rambolle. Nuorenparin dialogi on suoraan sanottuna kamalaa luettavaa.
– Sit kun sä olet valmis, niin teetkö sä sen mun kanssa?
– Sä voit joutua odottamaan aika kauan, varoitin.
– Mitä välii, mehän ollaan vasta yläasteella.
– Ja haluaisitko sä muka oikeasti kokeilla tällasen tyypin kanssa, joka voi seota? Ja jolla on sellainen äiti, kysyin, vaikka jokainen sana kangersi kurkussani kuin olisin niellyt käpyjä.
– Haluan. Kyllä mä haluan. Just sun kanssa, Rambo. Sä olet kyllä erilainen kuin muut pojat, mut silleen hyvällä tavalla. Sä et ole mikään kovis, mut silti sä olet ihan superrohkea tyyppi. Mut silleen sä olet kyllä vähän daiju, että sä et edes huomannut, kun mä piirsin saunan ikkunaan
L sydän R.
[s.195]
Sikäli mutkattomasti etenevä ja helposti lähestyttävä Rambo sopii paremman puutteessa lomalukemiseksi vaikka sinne kesämökille. Kepeää mutta huomattavasti laadukkaampaa nuortenkirjallisuutta etsivien kannattaa kääntyä suosiolla esimerkiksi Rainbow Rowellin Eleanor & Parkin puoleen, joka käsittelee samanlaisia teemoja paljon raikkaammin, monipuolisemmin ja mielenkiintoisemmin.


Petterin on vaikea kuvitella Sauli Niinistön tekevän halonhakkuuhommia.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 238
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: arvostelukappale