Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa seuraa Guylain Vignollesin kirjavaa elämää Pariisissa. Luonnollisen kierrätyksen ja käsittelyn yhtiössä työskentelevä Guylain käyttelee valtavaa Zerstor 500 -makulointikonetta, jolla hän tuhoaa yhtiöön kärrättyjä, myymättä jääneitä kirjoja uusien opusten raaka-aineeksi. Tuhotuista kirjoista jää kuitenkin helvetinkoneen vatsan perälle yksittäisiä sivuja, jotka Guylain kerää talteen lukeakseen niitä ääneen työmatkallaan aamujunassa.
Vapaa-ajallaan Guylain juttelee omistamalleen kultakalalle ja etsii entisen, Zerstorille jalkansa menettäneen työtoverinsa Giuseppen kanssa erään puutarhanhoito-oppaan painettuja kappaleita, sillä Giuseppe uskoo makuloitujen raajojensa jäännösten löytyvän noiden kirjojen sivuista. Guylainin huomio siirtyy kuitenkin jalkajahdista muualle, sillä aamujunasta löytyy salaperäisen Julietin muistitikku, joka on täynnä ostoskeskuksen vessan rahastajana toimivan naisen kertomuksia.
Lukija aamujunassa kuvailee Aku Ojalan Antelias kaupunki -romaanin tapaan hauskasti sitä, miten lukeminen ja kirjat ovat hämärtäneet ja sekoittaneet sen hahmojen ajattelukyvyn. Guylainin omituisen harrastuksen syvin tarkoitus jää kuitenkin vähän etäiseksi, ja näin käy myös luvun kanssa, jossa miehen työpaikalla puominnostajana toimiva Yvonin näytelmäinnostuksen laajuus paljastuu. Aleksandriini-runomitasta innostunut vanhus selviää tylsistä työpäivistä eläytymällä erilaisiin rooleihin ja näiden monologeihin aivan samalla tavalla kuin mitä Guylain tekee työmatkoillaan.
Viimeistään siinä vaiheessa, kun herrat menevät vanhainkotiin esittämään tekstejään, Lukija aamujunassa muistuttaa omaa lukijaansa siitä, miten tärkeä sosiaalinen merkitys yhdessä kuullulla ja koetullakin tarinalla on. Parhaimmillaan Didierlaurent pystyy hienolla tavalla kuvaamaan sitä, kuinka ihmiset voivat nauttia yhdessä eri tarinoista – ovathan Guylainin eri kirjoista poimitut sivut ja Yvonin lyhyet monologinpalaset some-ajalle tyypillisesti varsin lyhyitä ja itsenäisiä tarinanpoikasia. Vanhainkodin asukkaille ne kuitenkin kelpaavat hyvin niin kuunneltaviksi kuin kirjallisuusdebatinkin polttoaineeksi.
”Oliko se itsemurha?”
”No, ainakin se kovasti vaikuttaa siltä”, Guylain huomasi yllätyksekseen vastaavansa naiselle sovittelevalla äänellä.
”Mies teki sen varmasti 45:lla”, pieni lihava mies totesi käheällä äänellä.
”Minusta se oli kyllä ennemminkin 22. Siinähän puhutaan pienenpienestä reiästä”, vastasi toinen.
”Miksei se voisi olla haulikko”, pyörätuolissa köyryssä istuva vanha nainen sanoi epävarmasti.
”Eihän nyt haulikolla voi ampua ohimoon, rouva Ramier!”
”Tai sitten kyseessä oli murha, vaikka en kyllä usko”, heitti pieni vanha mies elehtien samalla epävarmasti.
”Mutta missä tämä oikein tapahtuu?” André kysyi.
”Niin missä se tapahtuu? Ja miksi mies teki sen?” eräs mummoista kysyi huolestuneena.
”Minusta se voisi olla maatilalla metsän keskellä.”
”Tai miksei kaupunkiasunnossa? Ei se mahdotonta olisi. Joka vuosi löydetään monta päivää, joskus jopa monta viikkoa kuolleina olleita ihmisiä, joilla on paljon naapureita.”
”Minusta se tapahtuu laivassa. Purjeveneessä tai pienellä jahdilla. Mies lähti merelle koiransa kanssa ja ampui itseään kalloon. Niinhän siinä sanotaan, puhutaan kosteasta hajuttomasta ja samalla suolaisesta ilmasta.” [s.90–91]
Didierlaurentin romaanin loppu sitä vastoin vähän onnahtaa, sillä hän nostattaa vinolla huumorilla ja persoonallisella otteella varustellun tarinansa oikeastaan aika tyypilliseksi rakkaustarinaksi, mikä tuntuu omintakeisen alun jälkeen aikamoiselta pettymykseltä. Guylainin ihastuminen työstään kirjoittaneeseen Julietiin saa tämän unohtamaan kaiken mielenkiintoisen aineksen, jota Didierlaurent on käsitellyt kirjassaan siihen mennessä. Lukija jää siirappisen kaipauksen ja epätoivoisen etsinnän sijaan kaipaamaan lisää tietoa esimerkiksi Guylainin työpaikasta ja tämän kummallisesta äitisuhteesta, jotka sysätään aivan syrjään vähän itsestäänselvän lopun tieltä.
Didierlaurent ei oikein pysty kursimaan teostaan kovin hyvin kasaan, vaan sen eri osat jäävät lopulta aika irrallisiksi ja jopa epäoleellisiksi itse kokonaisuuden kannalta. Novellistina Ranskassa tunnetun Didierlaurentin tausta tuleekin esille juuri tässä: monet mielenkiintoiset teemat ja hahmot muodostavat tämän romaanissa pieniä itsenäisiä kokonaisuuksiaan, jotka liittyvät yhteen varsin löyhästi, jos lainkaan.
Toisaalta runsas sisältö päästää Didierlaurentin leikkimään erilaisilla tyylilajeilla kiitettävän monipuolisesti: vaikka kaikki romaanin osuudet eivät istukaan kokonaisuuteen, ne ovat sellaisinaan aika hauskoja. Hyvänä esimerkkinä tästä toimivat Julietin kirjoitukset julkisten vessojen elämästä ja niiden siivoamisesta.
Didierlaurent ei oikein pysty kursimaan teostaan kovin hyvin kasaan, vaan sen eri osat jäävät lopulta aika irrallisiksi ja jopa epäoleellisiksi itse kokonaisuuden kannalta. Novellistina Ranskassa tunnetun Didierlaurentin tausta tuleekin esille juuri tässä: monet mielenkiintoiset teemat ja hahmot muodostavat tämän romaanissa pieniä itsenäisiä kokonaisuuksiaan, jotka liittyvät yhteen varsin löyhästi, jos lainkaan.
Toisaalta runsas sisältö päästää Didierlaurentin leikkimään erilaisilla tyylilajeilla kiitettävän monipuolisesti: vaikka kaikki romaanin osuudet eivät istukaan kokonaisuuteen, ne ovat sellaisinaan aika hauskoja. Hyvänä esimerkkinä tästä toimivat Julietin kirjoitukset julkisten vessojen elämästä ja niiden siivoamisesta.
Kuuloni on ajan kuluessa kehittynyt ja pystyn nykyään analysoimaan epäröimättä kaikki suljettujen ovien takaa tulevat äänet, olivat ne kuinka vaimeita tahansa. Klooratun kaikkitietävä tätini oli jakanut ääneen kolmeen pääkategoriaan. Ensin tulivat äänet, joita hän kutsui jaloiksi ääniksi: vaimea avautuvan vyösoljen kolahdus, alas vedetyn vetoketjun kevyt laulu, avautuvan nepparin kuiva napsahdus sekä tietenkin erilaiset silkkien, nylonien, puuvillan ja muiden kankaiden äänet ihoa vasten, kahina, suhina, sihinä ja rahina. Seuraava kategoria oli nimeltään suojaäänet. Nolostunut yskiminen, teeskennellyn iloinen vihellys, vessan vetäminen, kaikki äänet, joiden tarkoitus oli peittää alleen kolmas äänikategoria, toiminnan äänet: ilmavaivat, kurinat, lorinat, pöntön emalipinnan laulu, korkealta hypänneen sukeltajapökäleen ääni, paperirullan tyhjennys, paperin repiminen. Itse lisäisin näihin vielä kolmannen kategorian, joka on harvinaisempi, mutta todella mielenkiintoinen: mukavuusäänet, kaikki ne äännähdykset ja huokaukset, jotka kohoavat kohti kattoa, kun venttiilit aukeavat ja liian pitkään pidätelty vapauttava suihku tai suoliston lastin äänekäs vyöry valuu pöntön emalipintaan. [s.148-9]Loppujen lopuksi Lukija aamujunassa on onnistunut romaani lukemisesta ja kirjoittamisesta. Se yllättää mielenkiintoisilla hahmoillaan ja tarinoillaan kerran toisensa jälkeen.
Petter ei ryhtyisi suurin surminkaan harjoittamaan ääneenlukua
suomalaisessa aamumetrossa tai -bussissa, koska vasta heräilee niiden kyydissä.
Alkuteos: Le Liseur du 6h27
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Kira Poutanen
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 189
Kansikuva: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: kollaasiromaani, romantiikka
Mistä saatu: kirjastosta lainattu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti