Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Antti Ritvasen esikoisromaani Miten muistat minut käynnistyy keväällä 2011, kun päähenkilö Jesse Vuorinen saa kuulla taitelijaäitinsä Marjatta Aallon kuolleen. Hervantalaisen hotellin kylpyammeeseen hukkunut ja risaisen elämän elänyt kirjailijatar saa poikansa kaivelemaan äitinsä arkistoja ja aloittamaan kiusallisen, raadollisen ja vaikean matkan omaan menneisyyteensä.

Miten muistat minut ei jää kuitenkaan pelkäksi Jessen kasvukipujen kuvaamiseksi, vaan Ritvanen nostaa niiden rinnalle Marjatan omat kokemukset ja vähintään yhtä vaikeat elämänvaiheet. Toisiinsa niin hyvässä kuin pahassa vaikuttaneiden äidin ja pojan elämänkokemusten vuoropuhelu muotoutuu Ritvasen käsissä yhdeksi kevään kirkkaimmista romaaneista.

Vuorotellen Jessen ja Marjatan vaiheita perkaava Miten muistat minut tekee heti lähtemättömän vaikutuksen onnistuneella rytmityksellään, joka toimii täydellisesti koko romaanin ajan. Jessen lapsuusaikaa kuvaava osuus tuo painajamaisuudessaan mieleen Ian McEwanin kammottavan Sementtipuutarhan, kun Ritvanen vyöryttää lukijan silmille kuvottavia väläyksiä pienen pojan elämästä. Aggressiivinen ja tempoltaan nopea muistojen kuvaaminen käyttää groteskeja, viattomasti esimerkiksi päivähoitokaverin marmorikuulien etsimisestä alkavia kohtauksia taitavasti: Ritvanen ei jää näihin kohtiin jumiin märehtimään, mutta ne jäävät lukijan mieleen kammottavina väläyksinä seurauksineen päivineen.

Salla tulee koulusta, se saa auttaa etsinnöissä. Tuulikin täytyy keittää perunoita. Salla saa eteisen, minulle olohuone. En jaksa enää. Salla on eteisessä kontallaan kenkätelineen luona. Hansu katsoo minua häkistään surullisesti kuin arvaisi ajatukseni. Menen Sallan luo ja tartun sitä kädestä. Se ravistaa ensin päätään, mutta minä en anna periksi. Seisomme vessassa housut kintuissa. Pimppi on sellainen viiva joka on pehmeä. Kun sitä vasten painaa pippelin tuntuu kuin olisi pissa tulossa.
   Salla kirkuu.  
[…] Sanon että olen tosi, tosi pahoillani. Äiti hakee keittiöstä viinipullon ja lasin, menee makuuhuoneeseen ja vetää oven kiinni. Avaan sen. Pois, äiti sanoo minuun katsomatta, mä en halua nähdä sinua enää ikinä. Se istuu työpöydän edessä kirjoituskone edessään ja katselee ulos. Äiti, anelen. Katson peiliin. Naamani on typerän näköinen kun itken. Painu helvetiin, äiti korottaa ääntä ja tuijottaa ulos. Minä menen sen viereen, kosketan paljasta käsivartta ihan hellästi. Etkö sä äpärä ymmärrä, äiti huutaa ja käsi heilahtaa. Kaadun vasten sängynkulmaa, kylkeen sattuu, en oikein pääse ylös. Aurinko paistaa ikkunasta, taivas näyttää melkein kesältä. [s. 69–70]

Sitä vastoin Marjatan osuuksien kohdalla Ritvanen hidastaa hienosti kerronnan tahtia. Marjatan päiväkirjateksteissä on niin kunnian kukkuloilla kieriskelevän, tyhjän paperin kammosta kärsivän kuin kaiken nähneen ja saavuttaneen taiteilijan koko tunneskaala, joka pääsee juuri hitaan ja verkkaisen tahdin myötä paremmin esille.

25.2.[1986]

Oi, minä olen voinut mainiosti. Päivät ovat savukkeen mittaisia. Herättyäni sytytän tupakan ja kun tumppaan on ilta. Istun samassa tuolissa, samoissa vaatteissa, samassa mielentilassa. Eilen nousin, puin ja lähdin ulos. Kävelin ja eksyin, tällä kertaa katosin itseltänikin. En muista kuinka päädyin takaisin tänne. Muistan yksityiskohtia: lumi oli likaista ja jonkun edellä kulkevan saappaista tuli mieleen isä. Neitsyt se ja se kirkon ikkunassa lapsi sylissään, mairea hymy kumisella naamalla. Vaatteeni tuoksuivat savulta niin kuin kapakasta tullessa, päänsärystä päätellen olin juonut. Varpaani olivat paleltuneet. Haluaisin palelluttaa kaiken muunkin, jos se veisi tämän tyhjän pois.

26.2

Olen häipymässä, kuihtumassa, kuolen. Ruoka ei pysy sisällä, en edes yritä. Joka paikkaan koskee, vatsaan, keuhkoihin, pilluun. Havahdun näistä koleista huoneista, ihmettelen esineitä käsissäni, törmäilen itseni mustelmille kuin vanhus. Jos nukun, näen unia joita hän sanoo ilmestyskirjaunikseni, niitä joissa tuuli soittaa kirkonkelloja, lintuparvet putoavat kuolleina maahan, ihmisäideille syntyy eläinlapsia. Silloin on melkein parempi kun ei nuku. [s.93–4]

Jessen äidin myötä Miten muistat minut sukeltaa vähän yllättäen suomalaisen viihdemaailman ytimeen ja esittelee maamme lukumäärältään vaatimattoman tähtitaivaan, jonka muodostamaan herrakerhoon Marjatta kuuluu ainoana naisena. Jengissä ovat myös mukana Marjatan elämän miehet: hittibiisien säveltäjänä työskentelevä Jessen isä Väinö Vuorinen ja Marjatan toinen aviomies, rokkikukko Mark Lindberg, joiden suhde Marjattaan ja Jesseen ei ole läheskään niin yksinkertainen kuin romaanin alussa annetaan ymmärtää. Onkin julmaa seurata, kuinka sisäpiirin eri jäsenet kulkevat Jessen ja Marjatan elämissä tiiviisti mukana ja ovat antamassa vauhtia varsinkin alamäkien kohdalla.

Ritvasen teos on esikoisromaaniksi todella kunnianhimoinen ja onnistunut paketti, joka pysyy kasassa upealla tavalla loppuun asti. Sen huikeisiin mittoihin kasvava juoni yllättää lukijan useine yllätyksineen ja koukkuineen. Ehkäpä suurin yllätys Miten muistat minut -romaanissa on sen nykyhetkeen liittyvä käänne, kun äitinsä kuolemaa sureva Jesse kipuilee oman perhekriisinsä keskellä ja yrittää saada sovinnon aikaiseksi New Yorkiin muuttaneiden vaimonsa ja poikansa kanssa. Vähän kliseiseltä vaikuttava sivujuonne aukenee romaanin edetessä hienolla tavalla ja paljastaa ihan uusia asioita niin Jessestä kuin muistakin Vuorisista – on selvää, että myös Marjatta on työntänyt lusikkansa tähänkin soppaan.

Ritvanen kuitenkin tasapainottaa tarinansa synkkyyttä erinomaisen kaunokirjallisen rytmitajun ohella myös huumorilla, jota käytetään romaanissa miellyttävän säästeliäästi – valonpilkahdukset muuten synkässä tarinassa tuntuvat näin vielä kirkkaammilta ja helpottavammilta.

Reetta tekeytyy humalaisemmaksi kuin on, hivuttautuu lähemmäs, niin lähelle että haistan tupakan ja shampoon hedelmäaromin sen hiuksissa. Reetta kehuu Herkon tekstiä, kuinka helppoa olikaan tehdä rooli kun jollain oli homma hanskassa.
Sitten se menee asiaan.
– Mä oon ollut vähän sekaisin viime aikoina. Mä jätin Pasin.
– Mä olen pahoillani.
– Ei tarvitse. Ei se ollut mun tyyppiä. Sille tuli Korkeajännitys kotiin.
– Millainen sun tyyppi sitten on, kysyn.
Reetta ei sano mitään, hymyilee vain, piirtelee sormella hiekkaan. Voiko tämä olla näin helppoa, ajattelen. [s.200–1]

Ritvasen tarinan useat teemat nivoutuvat Iida Rauman erinomaisen Seksistä ja matematiikasta -teoksen tavoin tyydyttävästi ja yllättävästikin yhteen ja palkitsevat muutenkin tyytyväisyydestä hykertelevän lukijan. On vaikea uskoa, että Miten muistat minut -romaanin sovinnaisten kansien väliin mahtuu näin upean synkkä kaunokirjallinen nautinto!

Petter luki elämänsä ensimmäisen Korkeajännityksen numeron

ollessaan tet-harjoittelussa päiväkodissa, jonka vaippaikäisten
lukuvalikoimasta kyseinen aviisi löytyi.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 462
Lajityyppi: kollaasiromaani, perheromaani
Mistä saatu: arvostelukappale