Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Opus ekassa on lähestytty nousevan auringon maan kaunokirjallista tuotantoa tähän mennessä sarjakuvien kautta: Hajime Isayaman Attack on Titan ja Kazuo Umezun The Drifting Classroom olivat molemmat varsin omaleimaisia ja -laatuisia teoksia, joiden surrealistisen kauhistuttavat ja armottomat maailmat ovat jääneet kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Nyt arvosteltava Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa -romaani ei sekään pyytele anteeksi omintakeisuuttaan, mutta on edellä mainittuihin manga-sarjakuviin verrattuna samaan aikaan lempeä ja helppo lukukokemus.

Tammelle pitää nostaa hattua siitä, että Murakamin suomentamista suoraan japaninkielisistä alkuteoksista on jatkettu Värittömän miehen vaellusvuosien jälkeen! Käännöstyöstä vastaa jälleen japanologi Raisa Porrasmaa, jonka Japani pintaa syvemmältä -tietokirjan Jenni arvosteli viime kesänä.

Murakamin alkupään tuotantoon kuuluva tiiliskivi seuraa kahta eri tarinalinjaa. Kovaksikeitetyssä ihmemaassa nimettömäksi jäävä minäkertoja toimii salaperäisen Systeemin laskijana. Ihmisten mielistä muistoja tallentava päähenkilö saa tehtäväkseen erään kuuluisan professorin pääkopan sisällön taltioimisen – työhuoneensa kaapissa olevan vesiputouksen takana (!) asuva tutkija kun on selvittämässä, miten äänet saisi katoamaan maailmasta. Työn suoritettuaan päähenkilö saa professorilta säilytettäväkseen yksisarvisen pääkallon, joka johdattaa tämän hurjiin seikkailuihin yhdessä professorin lukioikäisen lapsenlapsen kanssa.

Maailmanlopussa nimettömänä pysyttelevä kertoja matkustaa korkeiden muurien ympäröimään kaupunkiin, jonka asukkailla ei ole varjoja – päähenkilökin joutuu jättämään omansa portinvartijan luokse. Varjoton kertoja pääsee kaupungin kirjastoon töihin toimimaan Untenlukijana, jonka tehtävänä on katsella unia kirjaston hyllyissä olevista pääkalloista, joista yksi sattuu kuulumaan yksisarviselle.

Maailmanloppu ja ihmemaa tuntuu samaan aikaan tutulta mutta silti vähän erilaiselta Murakamilta – mukana ovat tämän maneerit aina länsimaisten viskien tuntemisella ylpeilystä klassisen musiikin kuunteluun ja kirjallisuusviittauksista vahvaan eroottiseen lataukseen, joka on läsnä molemmissa romaanin tarinoissa. Tieteis- ja fantasiakirjallikirjallisuudesta ammentavat elementit tuovat Norwegian Woodin kaltaisten ihmissuhdekuvausten sijaan mieleen miehen niin ikään scifiä ja fantasiaa sekoittaneen 1Q84-trilogian.

Surrealistista mutta vakavahkoa juonta kevennetään Murakamille ominaisesti mielenkiintoisilla ja vähän tärähtäneillä hahmoilla ja näiden välillä aivan käsittämättömillä puheilla. Dialogi tasapainottelee jatkuvasti nokkeluuden ja korniuden välimaastossa, kun Kovaksikeitetyn ihmemaan päähenkilö asioi tarinan lukuisten naishahmojen kanssa.

”Isoisä sanoo että ensimmäisellä kerralla on paras mennä sänkyyn yli 35-vuotiaan miehen kanssa. Hän sanoo myös, että jos seksihalut kasaantuvat yli tietyn määrän, ajattelun selkeys kärsii.”
   ”Kuulin tuonkin jutun isoisältäsi.”
   ”Onkohan se totta?”
   ”En ole biologi joten en tiedä”, minä sanoin. ”Lisäksi seksuaalisten halujen määrä vaihtelee ihmisen mukaan melkoisesti joten mielestäni asia ei ole niin yksinkertainen.”
   ”Kuulutko itse niihin joilla on paljon haluja?”
   ”Jaa, taidan olla aika tavallinen”, vastasin hieman mietittyäni.
   ”Minä en vielä tunne kunnolla omia seksihalujani”, pulska neiti sanoi. ”Siksi halusin varmistua.” [s.74]

Juonesta sen enempää paljastamatta voi todeta, että Maailmanloppu ja ihmemaa käsittelee taitavasti ja mielenkiintoisesti ihmisen mielikuvitusta, sielua ja henkistä maailmaa mielenkiintoisilla tulkinnoilla maustettuna. Murakami ei kuitenkaan avaa luomansa maailman pelisääntöjä ja rakenteita yhtä seikkaperäisesti kuin mitä Laura Lindstedt tekee Oneironissaan, vaan jättää ronskisti useiden teemojen käsittelyn vähän puolitiehen – esimerkiksi Kovaksikeitetyn maailmanlopun puolivälissä esitellyt mielenkiintoiset konnat sysätään lopulta kokonaan sivuun yliluonnollisemman aineksen tieltä.

Ajoittaista haparointia lukuun ottamatta Maailmanloppu ja ihmemaa tasapainottelee kuitenkin hienosti fantasiaelementtien ja Kovaksikeitetyn maailmanlopun realistisen kaupunkiympäristön kuvauksen välillä. Murakami tekee tavoilleen uskollisesti mielenkiintoisia havaintoja tarina tapahtumapaikoista, jotka tuntuvat tavallisuudestaan huolimatta raikkailta ja jännittäviltä – vaikka tarina ei aina etenekään niiden aikana, ne tasapainottavat surrealistista menoa kiitettävästi.

Tiskillä oli tusinan verran jakkaroita, mutta vaaleanpunaista neitiä ei näkynyt. Istahdin tuoleista reunimmaiselle ja tilasin maidon ja voileivän. Maito oli niin kylmää että sen makua tuskin aisti, voileipä puolestaan muovikelmussa niin, että leipä oli lionnut märäksi. Pureskelin voileipää hitaasti suupala kerrallaan ja join maitoa pienin siemauksin. Kulutin tovin katsellen seinään kiinnitettyä Frankfurtin matkailujulistetta. Julisteessa oli syksy, jokivarren puissa hehkui ruska, joella uiskenteli joutsenia, mustaan takkiin ja metsästyslakkiin pukeutunut vanhus ruokki niitä. Komean vanhan kivisillan takana näkyi katedraalin torni. Tarkkaan katsoessa saattoi nähdä, että sillan kummassakin päässä oli sen kannatinpalkkeja hyödyntävät pikkuhuoneet, joissa oli muutama pieni ikkuna. En ymmärtänyt niiden käyttötarkoitusta. Taivas oli sininen, pilvet valkoiset. Jokivarren penkeillä istui paljon ihmisiä. Kaikki olivat kääriytyneet lämpimiin takkeihin, moni naisista oli sitonut huivin päähänsä. Kuva oli kaunis, mutta pelkkä sen katselukin hytisytti. Syksyinen Frankfurt oli kylmän näköinen, mutta syynä oli myös se, että korkeiden ja terävien tornien katselu sai minut aina palelemaan.
   Sitten katsoin vastapäiseen seinään kiinnitettyä savukejulistetta. Silokasvoinen nuori mies katseli hajamielisen näköisenä etuviistoon palava filtteritupakka sormissaan. Miksiköhän tupakkamainosten mallit osaavat aina ottaa ilmeen, joka tuntuu sanovan ”en näe mitään, en ajattele mitään”? [s.164–5]

Maailmanloppu ja ihmemaa on Oneironin tavoin monitulkintainen ja runsas romaani, mutta toisaalta yllättävän yksinkertainen ja helposti lähestyttävä, kunhan lukija hyväksyy sen maailman ja tarinan omalaatuiset lainalaisuudet. Tunnelmaltaan Maailmanloppu ja ihmemaa on lopulta taattua Murakamia: kaihoisaa, kaunista ja toisinaan jopa ajatuksia herättävää luettavaa. Mikäli miehen tuotantoon on tehnyt mieli tutustua jo pidemmän aikaa, tässä on varsin pätevä jalansija ensiaskeleen ottamista varten.

Petter ei useinkaan seuraa oman varjonsa liikkeitä tai toimia.

Alkuteos: 世界の終りとハードボイルド・ワンダーランド / 
Sekai no owari to Hado-Boirudo Wandarando
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1985
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Tammi
Lajityyppi: fantasia, scifi, jännitys, surrealismi
Sivumäärä: 546
Päällys: Jussi Kaakinen
Mistä saatu: arvostelukappale