sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Maria Peura: Tunkeilijat


Maria Peuran novellikokoelma Tunkeilijat osoittaa, miten pari vuotta jyllännyt pakolaiskriisi alkaa yhteiskunnallisesta tärkeydestään huolimatta hiipua kirjallisuuden puolella – kokoelman suoraan pakolaisiin liittyvät tarinat ovat samaa vanhaa kannesta kanteen. Peura pysyttelee turvallisesti itsestäänselvien aiheiden suojassa kuvatessaan sotatantereeksi muuttuneita kotiseutuja, vanhoillisten arvojen vaikutuksia varsinkin nuorten naisten elämissä ja ensiaskelia kummallisessa uudessa kotimaassa, jossa turvapaikanhakijat temmataan lukkojen taakse suojaan kiivailta väkijoukoilta. Näiden novellien tarinat ovat tietynasteisesta järkyttävyydestään huolimatta niin moneen kertaan kuultuja ja kauhisteltuja, etteivät ne herätä maailman menoa seuraavassa lukijassa oikein mitään tunteita.
Äiti aukaisee luukun ja minä ryömin pimeään paikkaan, jossa olen ennenkin ollut. Minä leikin siellä elävää kuollutta. Me olemme äidin kanssa sitä leikkiä yhdessä harjoitelleet. Siinä leikissä hengitetään oikein syvään ja rauhallisesti, mutta yhtään ääntä ei saa päästää, ei mitään ääntä, joka voisi houkutella paikalle miehiä. Minä leikin nyt huolellisesti kuollutta, koska äiti on ollut koko päivän kauhean huolissaan, vielä enemmän kuin silloin, kun minua viimeksi tuntiin hakemaan markkinoille.
  Silloinkin oli puhetta verestä. Aikuiset ovat kummallisen kiinnostuneita verestä. Kun minua viimeksi tultiin hakemaan, en minä vielä tiennyt mitään koko verestä, eikä minun pyhästä paikastani ollut koskaan valunut verta paitsi silloin kerran, kun Sam-serkku tuli sodasta lomalle ja kiusasi minua kepillä, piiskasi minua sillä ja yritti työnnellä joka paikkaan, mutta silloinkin äiti minut kerkesi pelastaa. Minulla on hyvä äiti. Äiti itse sanoo, että kaikki on isän ansiota, siis sen ansiota, että isä on elossa.
[s.40–41]
Peura on ilmeisesti itsekin tiedostanut olevansa liikkeellä vähän heikoilla eväillä, sillä hän on laajentanut Suomen rajojen ylittäneiden pakolaisten vaiheita kuvaavan novellikokoelmansa teemoja käsittelemään mitä tapahtuu, kun ylitetään henkilökohtaisia rajoja eri tasoilla. Käytännössä tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että Peura käsittelee enemmän tai vähemmän kaikissa novelleissaan miesten ja naisten epätasa-arvoista suhdetta pääosin tuttujen asetelmien kautta.

Peuran novellien tapahtumia sävyttävät runollisesti kuvatut ja varsin surrealistisiksi villiintyvät käänteet, jotka piristävät muuten niin tutuilla laduilla suihkivaa kerrontaa. Kikkailut eivät kuitenkaan tuo tarinoihin mitään uusia tasoja – ne valpastavat lukijan hetkeksi, mutta sitten realistisemmaksi palaava tyyli muuttuu jälleen tutuksi unettavaksi itsekseen. Voikin miettiä, kuinka tarkoituksenmukaista tällainen lopulta on.
Ja Ingemar nyökäytti päätään ja rupesi nielemään, äänekkäästi pyydysti kurkullaan pulppuilevia sanoja, liian nopeasti nieleskeli, kasvot roihahtivat punaisiksi, sitten leimuaviksi, liekit roihahtivat Ingemarin suusta, polttivat Iran yläpuolelle muodostuneet puhekuplat, joissa muodostui erilaisia pahaa enteileviä kirjainyhdistelmiä. [s.75]
Tunkeilijat on harvinaisen moniääninen mutta samalla musertavan mielenkiinnoton novellikokoelma, joka pelaa aivan liiaksi varman päälle ollakseen millään tavalla varteenotettava kokonaisuus – eri tyylilajien ennakkoluuloton sekoittaminen ei riitä pelastamaan tuttua materiaalia tylsyyteen vajoamiselta. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua mieluummin Antti Heikkisen mainioon Matkamies maan -romaaniin.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 222
Kansikuva: Eevaliina Rusanen
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, surrealismi
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 8. kesäkuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä











Clare Mackintoshin kiitetty Annoin sinun mennä -esikoisromaani kääntää kaikki petaamansa asetelmat päälaelleen juuri ennen teoksen puoliväliä, muttei oikein saa kokonaisuutta pysymään kasassa – eikä se Mackintoshin toteuttama kohuttu juonenkäännöstemppukaan ole lopulta kovin kummoinen. Tämä arvostelu sisältään muutamia oleellisia juonipaljastuksia.

Jenna Gray menettää pienen Jacob-poikansa liikenneonnettomuudessa ja pakenee itsesyytösten vainoamana Walesin rannikolle. Siellä Jenna ryhtyy taiteilijaksi ottamalla valokuvia rantahiekkaan kirjoitetuista viesteistä, ja alkaa samalla hieroa vispilänkauppoja paikallisen eläinlääkärin kanssa. Lontoossa rikoskomisario Ray Stevens tasapainottelee perhe-elämän ja kuormittavan työn ristitulessa ratkoessaan Jacobin kuolemantapausta ja alkaa ajautua vaarallisesti kahden naisen loukkuun.

Ensimmäisen puolikas Annoin sinun mennä -romaanista kulkee hyvin tyypillisillä laduilla selvittämättömine rikoksineen ja orastavine romansseineen, kunnes pöytään räväytetään kaikkien aikojen kortti – uuden todistajanlausunnon myötä Jenna joutuu oikeuteen Jacobin surmaamisesta, ja paljastuu, ettei Jenna olekaan Jacobin äiti!

Mackintosh hämää lukijaa romaaninsa aikana nykykirjallisuuden kuluneimmalla tempulla eli jatkuvasti vaihtuvilla kertojilla, joiden takia Annoin sinun mennä -teoksen alussa luodaan hienovaraisesti vaikutelma siitä, että Jenna olisikin Jacobin äiti. Romaanin jälkimmäisellä puoliskolla puolestaan innostutaan entisestään leikittelemään kertojilla, kun siihen asti sivussa pidetyt erittäin tärkeät hahmot pääsevät valottamaan sekä Jennan omia taustoja että Jacobin kuolinillan tapahtumia.

Jennan hahmo ja tämän rankka elämäntarina ovat edellä mainituista huomattavasti mielenkiintoisempi kokonaisuus. Jennaa kaltoin kohtelevan ja henkisesti sairaan Ian-aviomiehen vinkkelistä esitetyt tapahtumat ovat kauhistuttavan häiriintyneitä, ja Annoin sinun mennä on synkimmissä kohdissaan ehdottomasti vaikuttavimmillaan. Jenna ja Ian ovat molemmat mielenkiintoisia ja sopivan ristiriitaisia hahmoja, joiden tekojen ja niiden seuraaminen on erittäin koukuttavaa ja palkitsevaa.

Sitä vastoin rikoskomisario Stevensin ympärille kyhätty kolmiodraama ja vaikean perhe-elämän seuraaminen ovat aika tylsää ja ennalta-arvattavaa luettavaa. Mackintosh ei ole parhaimmillaan dialogin kirjoittamisessa, ja laahaava parisuhdekuvaus tuntuu ympäripyöreän länkyttämisen säestämänä entistä tympeämmältä.
”Sinä rakastat työtäsi, Ray, ja se on minusta ihanaa. Se on osa sinua. Mutta minusta tuntuu ihan siltä, että lapset ja minä olemme olemassa vain jossakin taka-alalla. Tunnen itseni näkymättömäksi.”
   Ray avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Mags vain pudisti päätään.
   ”Puhut Katen kanssa enemmän kuin minun kanssani”, hän sanoi. ”Näin sen tänä iltana – teidän välillänne olevan yhteyden. En ole typerä ja tiedän kyllä, millaista on, kun tekee jonkun kanssa pitkiä päiviä: silloin tulee puhuttua yhtä ja toista, ja se on ihan normaalia. Mutta se ei tarkoita, ettet voisi puhua minunkin kanssani.”
[s.309–310]
Annoin sinun mennä on taitavasti rakennettu romaani, joka kärsii kuitenkin ajoittaisesta hengettömyydestä. Jacobin kuolema ja Jennan todellinen suhde Jacobiin eivät ole todellakaan esimerkiksi Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedian murhamysteerin kaltaisia monimutkaisia rakennelmia, vaan Mackintosh pelaa huomattavasti vaatimattomimmilla panoksilla. Juonenkäänteet ja yllätykset tuntuvat kuitenkin itseään suuremmilta ja kokonaisvaltaisemmilta lukijaparan jatkuvan hämäämisen ja puijaamisen myötä – tämä on toki kunnioitettava saavutus.


Petter on onnistunut välttelemään ajokortin hommaamista ainakin tähän asti.

Alkuteos: I Let You Go
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Päivi Pouttu-Deliere
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 414
Kansikuva: Hannah Wood
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale