tiistai 26. syyskuuta 2017

Laura Lehtola: Takapenkki




Laura Lehtolan Takapenkki on melkeinpä Miika Nousiaisen romaaneja muistuttava keveähkö teos, jossa naureskellaan kevyesti nykyajan ilmiöille ja pannaan omituisia hahmoja selviämään kummallisista tilanteista. Tämä arvostelu sisältää pari paljastusta Takapenkin juonesta.

Aleksi viettää tuilla loisivan vapaaherran elämää, kunnes työkkäri patistaa tämän työkokeiluun selänpesijäksi. Lukioikäinen Elina pitää yksinään huushollia pystyssä vanhempiensa liehuessa ulkomailla ja huomaa Aleksin kanssa vietetyn yön päätteeksi olevansa raskaana. Takapenkin kolmantena pyöränä nähdään työkkärin virkailijana työskentelevä Tuula, jonka poika on muuttamassa pois kotoa, eikä insinöörisiippa Topi ymmärrä vaimonsa tunnekuohuja.

Takapenkki kummeksuttaa heti alussa vanhanaikaisilla ja suoraan sanottuna tympeillä sukupuolirooleillaan. Aleksi ja Topi ovat molemmat omilla tavoillaan täysin pihalla olevia uroksia, joita tunteitaan avoimesti käsittelevät ja rationaaliset Elina ja Tuula saavat koko ajan olla patistelemassa haluamaansa suuntaan. Varsinkin Tuulan ja Topin mielenkiintoisilta vaikuttavat kohtaukset toistavat koko ajan saamaa kaavaa: Topi mokaa aluksi jotain ja sitten korjaa kurssiaan sanomalla jotain vielä typerämpää.
Joinakin vuosia sitten hänellä oli tapana tehdä Top-5-lista kuukauden turhimmista ostoksista ja teipata se jääkaapin oveen. Kerran listalla oli mascara. Sittemmin selvisi, että Topi oli sekoittanut ripsivärin mascarpone-juustoon ja siksi arvioinut 127 markkaa kohtuuttomaksi hinnaksi.
   Kostoksi en hääpäivänämme laittanut meikkiä lainkaan. Topi ei tietenkään huomannut koko asiaa.
   – Miten minä voisin huomata sellaista, mikä sinusta puuttuu? Topi puolustautui myöhemmin, kun valitin ettei häntä selvästikään kiinnosta naamani lainkaan.
[s. 233]
Romaanin nuoremmat hahmot toimivatkin tarinoineen ihan eri tavalla. Elinan pakkomielteinen raskautensa salailu on mielenkiintoista luettavaa, ja se kertoo karusti siitä, kuinka kaikki sosiaaliset kontaktinsa katkaiseva ihminen onnistuu jäämään täysin yksin nykymaailmassa – vanhemmat lähettävät elinkustannukset kattavaa kuukausirahaa matkoiltaan eivätkä tunnu välittävän ihmeemmin tyttärensä toilailuista.

Vaikka Takapenkin mieskuvassa olisikin parantamista, Aleksi kunnostautuu komeasti tarinan edetessä. Hahmoon kohdistuvat paineet kasvavat uusien juonenkäänteiden myötä, ja tämän lopussa toteuttama ihmiskaappaus on tietynlaisesta epäuskottavuudestaan huolimatta äkkiväärään tarinaan mainosti istuva loppuhuipennus. Takapenkin osittain avoimeksi jäävä loppu muodostuu vääjäämättä pettymykseksi, kun lukijalle ei kerrota, mitä todella tapahtui.

Aleksin kautta Takapenkkiin tuodaan reilusti mukaan yhteiskunnallisesti kannanottavaa ainesta.  Mitään kafkamaista virkamieskoneistoa vastaan taistelemista ei ole luvassa, vaan Takapenkki turvautuu tässäkin vähän halpaan huumoriin kerran toisensa jälkeen.
– Nonniiiich, nainen sanoo muka ymmärtävästi ja kääntyy kohti. – Ja jossain vaiheessa ilmeisesti ollut tällaista päihdeasiaa sinulla? se sanoo madalletulla äänellä.
   – Ei ole ollut ongelmaa. Mä en juo viinaa ollenkaan.
   – Siltähän se usein itsestä tuntuu ettei ongelmaa ole. Mutta se on jo oikein hyvä alku ettei juo väkeviä.
   Se kirjoittaa hitaasti pelkällä etusormella: ”Ei juo enää väkeviä.”
   En jaksa selittää.
[s. 207]
Takapenkki on oivallinen kaunokirjallinen välipala, joka sopii keveydessään esimerkiksi työmatkoille tai pidemmällekin reissulle. Sujuvasti etenevä juoni tempaisee lukijan kyllä mukaansa, vaikka osa sisällöllisistä ratkaisuista mietityttääkin.


Petter kirjoittaa diginatiivina tietokoneellaan aina kahdella etusormella.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 270
Kansikuva: Päivi Puustinen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 21. syyskuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku



Anni Kytömäen Kivitasku kertoo Mustasalmen suvun tarinan. Lukija pääsee seuraamaan Suomessa 1800-luvulla vankityöläisenä olevan Sergein värikkäitä vaiheita sekä uudella vuosituhannella elävän Vekan arkea. Sairaseläkepäiviään viettävä Veka karkaa Savon sydämessä tyhjillään olevalle suvun mökille, ja Louhurannassa vietetyt hiljaiset päivät kääntävät Vekan katseen oman sukunsa salaisuuksiin.

Sergein tarina venähtää melkein sadan vuoden mittaisella aikajänteellään varsin komeisiin mittoihin, kun lukija saa seurata samojen hahmojen varttumista ja elämistä melkoisten elämänvaiheiden lävitse. Vekan perehtyessä sukunsa vaiheisiin lukija huomaa, että Sergein kertomien tapahtumien ja Mustakallioiden taltioitujen vaiheiden välillä on melkoisesti eroja. Näin Kivitaskussa painotetaan hienosti, kuinka historiasta unohtuu ja jää pois melkoisen oleellisia tarinoita ja faktoja – tilalle ui luonnollisesti koko joukko valheita ja petoksia.

Sergei pysyy oman tarinansa tähtenä mielenkiintoisen hahmonkehityksen kuvaamisen turvin. Kuolleen Albert-vankitoverinsa nimen ja identiteetin kaappava, Albertiksi hitaasti muuttuva Sergei pitää entistä minäänsä elossa sisällään ja elää tavallaan kahden ihmisen elämää samanaikaisesti.

Albert ja Sergei kommentoivat ihmiskuorensa sisällä tapahtumia kukin omalla tavallaan – tällainen monitasoisuus tuo muutenkin laadukkaaseen historialliseen kuvaukseen mukaan ihan uusia elementtejä. Mainiona esimerkkinä toimii se, kuinka Venäjällä vallankumousta aikoinaan kabineteista käsin puuhannut Sergei joutuu lopulta kohtaamaan kovan maailmaan silmästä silmään.
Jos Sergei olisi ollut maaorja, hän olisi viljellyt maata ja palvellut isäntäänsä. Nyt hän miettisi, miten selviytyä vapaana. Maaorjille on luvattu ilmaiseksi neljännes siitä maatilkusta, jota he ovat viljelleet. Loput heidän on lunastettava itselleen. Ei heillä ole siihen varaa.
   Niin pitkälle emme ajatelleet, kun vaadimme orjille vapautta. Vapaus on hyveistä ylin, sen kaikua ei saa himmentää miettimällä mitä käsite käytännössä tarkoittaa. Kuten hyveet yleensäkin, myös vapaus käpristyy kokoon kun se on saavutettu. Sen takana ei ole mitään tavoiteltavaa. On vain sama ruumis joka on pidettävä kylläisenä ja lämpimänä, ja mieli jonka on etsittävä uusi kirkas tähti.
   Kuuntelen askelia kadulla. Joko niitä on enemmän, joko entiset orjat ovat palaamassa? Joko he ovat huomanneet, että keisarin antama vapaus on vain pakkotyön uusi muoto? Heidän on haettava turvaa kaupungista, asetuttava sen laidoille hökkeleihin ja haalittava elanto kokoon. Tilanherrat ryhtyvät tyytyväisinä viljelemään kerjuulle lähteneiden käskyläistensä peltoja
.
[s. 434–435]
Vekan tarina on puolestaan hivenen ongelmallisempi kokonaisuus. Mustasalmen suvun jälkeläisten elämää ja ongelmia kuvaavat, nykyaikaan sijoittuvat osiot ovat kyllä mielenkiintoisia, mutta etäinen ja tylsä Veka, jonka edesottamukset eivät tunnu kovinkaan uskottavilta, toimii lähinnä riippakivenä omassa kertomuksessaan.

Kivitaskun loppu kuitenkin muuttaa kaiken, kun Vekasta selviää muutama todella iso, kokonaisuuden täysin ylösalaisin kääntävä piirre. Kytömäki on ajoittanut paljastukset tarkasti niin, että niiden jälkijäristykset ehtivät tuntua lukijassa asti, ja ne kieltämättä hienosti muuttavat Vekan osuuksien sävyn. Käänteitä edeltäneiden tapahtumien tylsyyys ja ennalta-arvattavuus eivät kuitenkaan katoa mihinkään tällaisen hattutempun avulla.

Kivitasku on raukeassa etenemistahdissaan, faktaa ja fiktiota villisti sekoittavassa kehyskertomuksessaan häikäisevän monitasoinen teos, joka onnistuu vangitsemaan kansiensa sisälle täysin erilaisia maailmoja – nykyaikaisen Louhurannan ankea taajamaelämä, syrjäytyneen ja sairastavan ihmisen mielenmaailmojen avaaminen, 1800-luvun vankityöläisen vaiheet sekä Vekan äidin sairauden kuvaaminen toimivat kukin tavallaan osana kokonaiselämystä.


Petter odottelee edelleen sisäisen viherpeukaloisensa heräämistä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 645
Kansikuva: Jenni Noponen
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 12. syyskuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja


Petina Gappahin kehuttu Muistojen kirja maalaa kiitettävän rennosti ja monitasoisesti kuvan Zimbabwesta unohtamatta kansilehdessäkin mainittua ”värikästä tarinaperinnettä” – onkin harmi, että kokonaisuus leviää hajanaiseksi sotkuksi, ja sitä kasassa pitävä tarina osoittautuu varsin heikoksi tekeleeksi.

Muistojen kirjan päähenkilönä nähdään kaltereiden takana kuolemantuomiotaan odottava Memory-albiinonainen. Vanhempiensa myymää Memorya syytetään kaupan toisena osapuolena olleen valkoihoisen professorin murhasta, ja juridista apua vartova Memory rustaa saamiinsa muistikirjoihin elämäntarinaansa. Memoryn värikkään elämän ohella kirjoihin päätyy sekä huomioita vankilaelämästä että aikamatkoja Zimbabwen vaikeaan menneisyyteen.
Näsäviisastelu johti siihen, että Synodia takavarikoi Raamattuni kahdeksi viikoksi. Hän varmaan kuvittelee, että ilman Hyvää kirjaa eläminen on ihmiselle aivan äärimmäistä ahdinkoa. Hän halusi ikään kuin alleviivata tekoaan, rangaista minua henkisen tason lisäksi myös ruumiillisella, joten hän määräsi minut siivoustöihin, mikä on kaunis tapa ilmaista, että keräsin kahden viikon ajan pahanhajuisia ja verisiä terveyssiteitä paljain käsin ja panin ne sitten suureen metallikanisteriin, joka toimii myös jätteidenpolttoastiana.
   Eikö jossain ole tutkittu, että kun naisjoukko elää lähellä toisiaan, heidän kuukautiskiertonsa synkronisoituvat? Siltä täällä tosiaan tuntuu, aivan kuin kaksisataa-kolmesataa naista saisi kuukautiset aina samaan aikaan.
   Kerran viikossa, iltaisin, siivousvuoroon määrätyt vangit keräävät terveyssiteet ja kantavat ne polttoastiaan Takavarikon taakse. Meille ei anneta hanskoja, joten sovelsimme siihen tarkoitukseen vanhoja muovikasseja ja tungimme iljettävät lastit polttoastiaan, missä ne rätisivät ja paloivat uhkuen hajua, joka tarttui vaatteisiin ja hiuksiin, emmekä me kyenneet pesemään sitä pois, koska vettä ei ollut.
[s. 82–83]
Välillä nopeatahtisuus kostautuu ennen kaikkea Memoryn lapsuutta kuvaavissa osioissa, joissa päähenkilö latelee kerronnan lomaan niin paljon nimiä, että lukija menee auttamatta sekaisin. Myös dialogiin ripotellut shonankieliset huudahdukset ja kokonaiset repliikit ovat toki eksoottisia lisäyksiä, kunhan lähistöllä on vain tarjolla jonkinlainen suomenkielinen käännös.

Lapsuudenkuvaus on kuitenkin parhaimmillaan äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa – Memoryn elämään sekoittuu ennakkoluulottomasti afrikkalaisia kaupunkilegendoja, myyttejä, esimerkiksi Raamatusta tuttuja käänteitä ja kuulopuheita, jotka rikastavat muuten vähän ohutjuonista romaania unohtumattomalla tavalla
MaiWhizi, MaiNever ja MaiMaTwins keskustelivat pyykkiämpärien äärellä. Lähtöni vuonna heillä oli pakkomielle Peggyyn, asuinalueen haamuun jolla oli punaiset huulet, häikäisevä afrokampaus ja houkuttava takamus. Peggy oli heidän mukaansa nähty sekä Highfieldsissä että Glen Norahin Chitubussa ja matkasi paraikaa Kambuzuma Roadia pitkin kohti Mufakosea.
   ”Hän lumosi miehen Mushandirapamwe-hotellissa,
banzi he tanssivat koko yön.”
   ”Kun he pääsivät miehen kotiin, hän sanoi ettei mies saisi sytyttää kynttilää.”
   ”Mies heräsi seuraavana aamuna hautausmaalta sen naisen haudan päältä.”
   ”Mies näki Peggyn, mutta tämä oli muuttunut patsaaksi,
pafungei ipapo, patsaaksi joka oli polvillaan haudalla, polvillaan vain, jäykkänä kuin mikä, kunge mukadzi waLoot chaiye. Aivan kuin Lootin vaimo.”
[s .55]
Muistojen kirjan polttavin kysymys on kuitenkin se, onko Memory syyllistynyt oikeasti pahamaineiseen veritekoonsa, ja tähän vastaaminen on ollut Gappahille ilmeisen vaikea pala. Memoryn ostanut Lloyd jää todella etäiseksi ja tylsäksi hahmoksi, jonka kieltämättä kurjasta kohtalosta lukija ei opi välittämään missään vaiheessa. Memoryn, Lloydin ja erään kolmannen hahmon muodostama kolmiodraama on hivenen epäuskottava lopputulemaansa myöten, ja lattea päätös ei kohoa edes parin Memoryn perheeseen liittyvän paljastuksen avulla.

Gappahin romaani tarjoilee kieltämättä eksoottisen ja hyvinkin erilaisen lukuelämyksen, jonka tärkeät kysymykset eivät vain pääse nousemaan kovinkaan näkyvään osaan.


Petter ihmettelee, miksei niinkin tunnetulle Raamatun hahmolle
kuin Lootin vaimolle ole annettu etunimeä.

Alkuteos: The Book of Memory
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Tero Valkonen
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 302
Kansikuva: Eveliina Rusanen
Lajityyppi: psykologinen romaani,
historiallinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 5. syyskuuta 2017

S. K. Tremayne: Tulilapsi





















S. K. Tremaynen Tulilapsi tuntuu heti ensituntumalta varsin tutulta – mukana ovat luonnon keskellä ja armoilla oleva asuinsija, häiriintynyt pikkulapsi sekä tämän vanhempien keskinäinen köydenveto, jossa panokset kovenevat luku luvulta. Tulilapsi muistuttaakin niin hyvässä kuin pahassa tekijänsä läpimurtoteosta Jääkaksoset.

Kovissa oloissa kasvanut Rachel menee naimisiin leskeksi jääneen Davidin kanssa. Kunnianhimoisen ja varakkaan juristin kotina toimii cornwallilainen kartano, josta käsin Davidin maineikas suku on hallinnoinut lähitienoon kaivostoimintaa. Rachel saa luonnollisesti ajan mittaan huomata, että uuden siipan kotipuolessa kaikki ei ole ollenkaan kohdillaan – poikapuoli Jamie on näkevinään salaperäisissä olosuhteissa kuollutta äitiään joka nurkan takana. Uunituoreen äitipuolen mielenterveys on kirjaimellisesti koetuksella viimeistään siinä vaiheessa, kun Jamie uhkaa Rachelin kuolevan kovaa vauhtia lähestyvinä joulunpyhinä…

Tulilapsi eroaa kuitenkin kaikkea muuta kuin edukseen Jääkaksosista nimenomaan Jamien takia – lapsihahmo ei ollenkaan uskottava saati mielenkiintoinen. Kahdeksanvuotiaan pojan psykoottiset höpinät ja esimerkiksi kirjeet kuolleelle äidilleen ovat kiusallisen kliseistä ja tympeää luettavaa ja romuttavat Tulilapsen kauhupuolen kokonaan.
Porejuomat eivät sovi sinulle ja muistan että joluna toin sinulle porejuoman ja luulin että syy on minun että olet kuollut ja takkisi haudattiin mutta en enää ajattele tätä.
   Kuuntelen merta ja se kuulostaa kuin iso mies hengittäisi, iso pelottava mies ja äiti pimeässä ja mustassa. Minä näen pelotavia unia sinusta ilman sormia Anteeksi sinä hymyilet
[s. 90.]
Tremayne sysääkin Jamien viimeistään romaanin puolivälin jälkeen syrjään Tulilapsen keskiöstä, ja Rachelin ja Davidin välinen köydenveto nousee huomattavasti suurempaan osaan. Se kannatteleekin hienosti romaanin jälkipuoliskoa, kun molemmat pyrkivät saamaan yliotteen sekä toisistaan että Davidin suvun tiloista. Samalla Tremayne kuvaa mielenterveydeltään hauraan Rachelin hidasta sekoamista ja naisen elämään liittyvien salaisuuksien paljastumista, jotka luonnollisesti kääntävät romaanin perusasetelmat päälaelleen. Muutama käänne yllättää myös lukijan, mutta noin muuten Tulilapsi on juoneltaan varsin ennalta-arvattava.

Tremayne leikittelee huomattavasti Jääkaksosia enemmän kauhuelementeillä ja yliluonnollisilla tapahtumilla, jotka sotkeentuvat parhaimmillaan varsin luontevasti yhteen Rachelin oman sekoamisen kanssa. Varsinkin romaanin loppupuolella psykoosit ovat tulilla sen verran kovalla lämmöllä, että lukija menee onnistuneesti sekaisin painajaisten, muistojen ja nykyhetken kauhujen kanssa.

Tulilapsen loppu ja Rachelin mielenterveyden pettämisen kuvaaminen kuitenkin kärsivät huomattavasti Tremaynen vauhtisokeudesta. Aivan liian nopeaan tahtiin etenevän tarinan mielenkiintoiset sivujuonteet, kuten Rachelin raskaus, katoavat ja unohtuvat jonnekin matkan varrelle. Tremaynen kiihko tarinan loppuun viemiseksi saa taitavat painajaiskuvitelmat puuroutumaan ja aiheuttaa vähän koomisiakin, kaikkea muuta kuin uskottavia mielenliikkeitä.
Olen iskemäisilläni takaisin – puolustamassa itseäni äänekkäästi, kertomassa hänelle raskaudesta – kun hänen puhelimensa soi ja vaimentaa meidät molemmat. Hän onkii sen taskustaan, katsoo näyttöään ja rypistää hämmentyneenä kulmiaan. Sitten hän huitaisee ärtyneesti kädellään minun suuntaani kuin sanoakseen: Tämä on sinua tärkeämpää. Hän menee käytävään ja sulkee oven perässään voidakseen vastata puheluun niin, etten minä kuule.
   Haluaisin polttaa marisätkän. Mutta en voi. Minä olen raskaana.
[s. 199]
Tulilapsi tarjoaa Jääkaksosiin tykästyneille sikäli samankaltaisen mutta kömpelömmin toteutetun psykologisen jännärin. Mitään järin erikoista saati unohtumattoman ainutlaatuista ei olekaan luvassa.


Alkuteos: The Fire Child
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 365
Kansikuva: Richard Augustus
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kauhu
Mistä saatu: arvostelukappale