Laura Lehtola: Takapenkki

Laura Lehtolan Takapenkki on melkeinpä Miika Nousiaisen romaaneja muistuttava keveähkö teos, jossa naureskellaan kevyesti nykyajan ilmiöille ja pannaan omituisia hahmoja selviämään kummallisista tilanteista. Tämä arvostelu sisältää pari paljastusta Takapenkin juonesta.

Aleksi viettää tuilla loisivan vapaaherran elämää, kunnes työkkäri patistaa tämän työkokeiluun selänpesijäksi. Lukioikäinen Elina pitää yksinään huushollia pystyssä vanhempiensa liehuessa ulkomailla ja huomaa Aleksin kanssa vietetyn yön päätteeksi olevansa raskaana. Takapenkin kolmantena pyöränä nähdään työkkärin virkailijana työskentelevä Tuula, jonka poika on muuttamassa pois kotoa, eikä insinöörisiippa Topi ymmärrä vaimonsa tunnekuohuja.

Takapenkki kummeksuttaa heti alussa vanhanaikaisilla ja suoraan sanottuna tympeillä sukupuolirooleillaan. Aleksi ja Topi ovat molemmat omilla tavoillaan täysin pihalla olevia uroksia, joita tunteitaan avoimesti käsittelevät ja rationaaliset Elina ja Tuula saavat koko ajan olla patistelemassa haluamaansa suuntaan. Varsinkin Tuulan ja Topin mielenkiintoisilta vaikuttavat kohtaukset toistavat koko ajan saamaa kaavaa: Topi mokaa aluksi jotain ja sitten korjaa kurssiaan sanomalla jotain vielä typerämpää.

Joinakin vuosia sitten hänellä oli tapana tehdä Top-5-lista kuukauden turhimmista ostoksista ja teipata se jääkaapin oveen. Kerran listalla oli mascara. Sittemmin selvisi, että Topi oli sekoittanut ripsivärin mascarpone-juustoon ja siksi arvioinut 127 markkaa kohtuuttomaksi hinnaksi.
   Kostoksi en hääpäivänämme laittanut meikkiä lainkaan. Topi ei tietenkään huomannut koko asiaa.
   – Miten minä voisin huomata sellaista, mikä sinusta puuttuu? Topi puolustautui myöhemmin, kun valitin ettei häntä selvästikään kiinnosta naamani lainkaan. [s. 233]

Romaanin nuoremmat hahmot toimivatkin tarinoineen ihan eri tavalla. Elinan pakkomielteinen raskautensa salailu on mielenkiintoista luettavaa, ja se kertoo karusti siitä, kuinka kaikki sosiaaliset kontaktinsa katkaiseva ihminen onnistuu jäämään täysin yksin nykymaailmassa – vanhemmat lähettävät elinkustannukset kattavaa kuukausirahaa matkoiltaan eivätkä tunnu välittävän ihmeemmin tyttärensä toilailuista.

Vaikka Takapenkin mieskuvassa olisikin parantamista, Aleksi kunnostautuu komeasti tarinan edetessä. Hahmoon kohdistuvat paineet kasvavat uusien juonenkäänteiden myötä, ja tämän lopussa toteuttama ihmiskaappaus on tietynlaisesta epäuskottavuudestaan huolimatta äkkiväärään tarinaan mainosti istuva loppuhuipennus. Takapenkin osittain avoimeksi jäävä loppu muodostuu vääjäämättä pettymykseksi, kun lukijalle ei kerrota, mitä todella tapahtui.

Aleksin kautta Takapenkkiin tuodaan reilusti mukaan yhteiskunnallisesti kannanottavaa ainesta.  Mitään kafkamaista virkamieskoneistoa vastaan taistelemista ei ole luvassa, vaan Takapenkki turvautuu tässäkin vähän halpaan huumoriin kerran toisensa jälkeen.

– Nonniiiich, nainen sanoo muka ymmärtävästi ja kääntyy kohti. – Ja jossain vaiheessa ilmeisesti ollut tällaista päihdeasiaa sinulla? se sanoo madalletulla äänellä.
   – Ei ole ollut ongelmaa. Mä en juo viinaa ollenkaan.
   – Siltähän se usein itsestä tuntuu ettei ongelmaa ole. Mutta se on jo oikein hyvä alku ettei juo väkeviä.
   Se kirjoittaa hitaasti pelkällä etusormella: ”Ei juo enää väkeviä.”
   En jaksa selittää. [s. 207]

Takapenkki on oivallinen kaunokirjallinen välipala, joka sopii keveydessään esimerkiksi työmatkoille tai pidemmällekin reissulle. Sujuvasti etenevä juoni tempaisee lukijan kyllä mukaansa, vaikka osa sisällöllisistä ratkaisuista mietityttääkin.

Petter kirjoittaa diginatiivina tietokoneellaan aina kahdella etusormella.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 270
Kansikuva: Päivi Puustinen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale