torstai 21. kesäkuuta 2018

Nadja Sumanen: Terveisin seepra


Nadja Sumasen toinen nuortenromaani Terveisin seepra seuraa Iris Björkin taivalta yhdeksännen luokan ajan. Ahdistunut ja itseään viiltelevä nuori nainen kärsii niin kotona kuin koulussakin mutta ryhtyy kirjeenvaihtoon maalla asuvan ikätoverinsa kanssa. "Runotyttö" onnistuu etäisyyksien päästä johdattamaan Iiristä kohti uusia haasteita ja maailmoja, joista taiteellisten kunnianhimojen herääminen ja perheenjäsenten kanssa yhteisen sävelen löytäminen eivät ole suinkaan pienimpiä etappeja.

Terveisin seepra -romaanin ehdottomasti tärkeimmät teemat ovat Iriksen veitsenterällä häilyvä mielenterveys sekä Björkien perheenjäsenten keskinäinen kipuilu, joista jälkimmäinen nousee huomattavan isoon rooliin tarinan edetessä. Björkin ruokakunnan ongelmien kuvaileminen ja käsitteleminen tuovat vahvasti mieleen samoja aiheita sivunneen Cara Delevingnen ja Rowan Colemanin Mirror mirror -nuortenromaanin.

Kuluneet hahmoasetelmat eivät kuitenkaan innosta aluksi kauheasti – Iriksen isä huitelee omilla työmatkoillaan, päihdesekoiluilla asiansa sotkenut velipoika on kipeä muisto ja äiti pakenee ongelmia liikunnan pariin. Sumanen päätyy hieman yllättäen syventämään edellä mainitusta kolmikosta Iriksen isää, joka perehdyttää tyttärensä vanhanaikaisen filmikuvauksen saloihin, ja ajan kuluessa toisistaan vieraantuneet Iris ja Erik lähentyvät hitaasti mutta varmasti. Isäukon kanssa on luvassa parikin sykähdyttävää juonenkäännettä, ja Sumanen osaa kirjoittaa kiinnostavasti isän ja tyttären uudelleen lämpenevistä väleistä.
– Mitä valokuvaus sun mielestä edes on? puuskahdin. – Onks tää taidetta vai tekniikkaa?
   Erik mietti. Vastaus ei tulisi olemaan ”on” tai ”ei”. Sen näki siitä, miten Erik erotteli rypyn nenänsä varresta ja otti sen peukalonsa ja etusormensa väliin. Nopeasti olin oppinut Erikille tyypilliset maneerit; parran mietteliään hieroskelun, otsaryppyjen harkitsevan puristelun ja sen, että kun asiaan liittyi jotain tunteita herättävää, Erik nytkytti peukalon ja etusormen välissä nenäänsä.
   – Ensin pitäisi määritellä, mitä on taide. Taide taas on jotain, mikä pakenee määritelmiä, Erik sanoi ja nosti katseensa.
   Harmaa hiussuortuva oli valahtanut isän otsalle, ja hän harasi sen takaisin korvansa taa. Korvan ja posken välissä oli ryppy. En ollut huomannut sitä aiemmin.
[s. 114]
Mielenterveysasiat pyyhkäistään näennäisen huomaamattomasti syrjään, kun Iris yhtäkkiä reipastuu ja valpastuu valokuvauksen löytämisen myötä. Vaikka lukijan on siis turha odottaa Holly Bournen Oonko ihan normaali? -nuortenromaanin tyylistä päänavausta, onnistuu Sumanen kuitenkin ajoittain osumaan todelliseen kultasuoneen kuvatessaan Iriksen itseinhon ja ahdistuksen sävyttämää mielenmaailmaa. Mielenterveyden heilahdukset tuntuvat useimmiten uskottavilta, ja sykähdyttävimmät niistä jäävät mieleen yllättävän pitkäksi aikaa – Björkien painajaismainen jouluaatto ja Iriksen ja Oidipus-käärmeen viimeinen kohtaaminen lukeutuvat Sumasen nuortenromaanin puhuttelevimpiin kohtauksiin.

Sitä vastoin Runotyttö on vuolaine ja yksityiselämää kiusallisen paljon valottavine kirjeineen erikoinen lisäys romaaniin, ja Sumanen on selvästi itsekin ollut vähän epäileväinen hahmon hyödyntämisen suhteen – pliisu loppuratkaisu kytkee hahmon mukaan kokonaisuuteen kaikkea muuta kuin luontevalla tavalla. Salaperäinen Runotyttö esiintyy Terveisin seepra -romaanissa pelkästään rustaamiensa kirjeiden muodossa, ja kahden nuoren henkilön välinen viestittely ei oikein missään vaiheessa puhkea kukkaansa tavalla, jota olisin odottanut teoksen nimen perusteella.

Sumanen on lähtenyt riskillä rakentamaan Runotytöstä korostetun herkkää haaveilijaa, joka unelmoi Helsinkiin muutosta ja taidelukiossa opiskelemisesta eikä meinaa kestää pienen kotipaikkakuntansa toilailuja. Siirappiset mielenmaisemoinnit alkavat kuitenkin syödä varttuneemman lukijan kärsivällisyyttä, enkä usko, että nuoremmatkaan lukijat sulattavat imelimpiä maalailuja täysin mukinoitta.
Me ollaan Jennin kanssa hiihdetty ja istuttu meidän lempikuusen juurella pihkamöykyt sieraimissa juomassa kuumaa mehua, niin kun ennen lapsena. Kun me oltiin pieniä, me koristeltiin se kuusi talvisin maitotölkeistä tehdyillä lintulaudoilla. Nyt me vaan istutaan sen alla havumajassa, haaveillaan ja puhutaan salaisuuksistamme, ja paluumatkalla tehdään pellolla enkeleitä lumeen.
   Sanon nyt ihan suoraan, että Jennin haaveet on tosi tylsiä. Se on minun ihan paras ystävä, mutta silti. Jenni haaveilee koirasta, perheestä ja omakotitalosta. No, tiedän mistä se johtuu, mut se on vaan niin tylsää. Ei ne ole mitään oikeita haaveita! Ne on vaan asioita, joita kaikki tekee. Haluan jotain enemmän! Haluan nähdä maailmaa, oppia elämää, tulla sielukkaaksi. Haaveilen siitä, että kun muutan Helsinkiin, tapaan kirjastossa sielunkumppanini. Me tartutaan samaan runokirjaan yhtä aikaa, aletaan puhua runoista ja meille selviää, että me molemmat osataan ulkoa samat runot. Tai sitten me istutaan ratikassa rinnakkain ja kaivetaan repuistamme sattumalta esiin samat romaanit.
[s. 125]
Vaikka Runotytön toteuttaminen ei olekaan osunut aivan nappiin, Sumanen onnistuu hahmon kautta käsittelemään ajallemme tyypillisiä kysymyksiä, kuten omien asioiden puimista netissä – lukija ja Iris ovat takuulla aivan yhtä pyörällä päästään pohtiessaan, mitä yksityisasioillaan ilkamoivalle Runotytölle oikein uskaltaisi vastata. Voisin kuvitella, että Runotytön hahmon ja tämän motiivien pohtiminen saattaisi synnyttää vaikkapa yläkoulun äidinkielen tunneilla vilkasta keskustelua. Voiko Runotyttöön luottaa ja onko mikään tämän kertoma lopulta edes totta?

Terveisin seepra on runsas ja vaiherikas romaani, joka etenee selkeästi eteenpäin – yhdessä luvussa käsitellään harvemmin yhtä teemaa tai juonikuviota enempää asioita. Ajoittain itsestään selvistä sisällöllisistä ratkaisuista huolimatta olin ilahtunut Sumasen ratkaisusta jättää lajityyppiin kuuluvat rakkauskuviot hyvin minimiin, sillä romaanissa on kuitenkin pohjimmiltaan kyse Iriksestä ja tämän omasta kivisestä tiestä. Terveisin seepra on sävyltään mukavan voimaannuttava ja parhaimmillaan varsin viihdyttävä lukupaketti.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 264
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Elin Willows: Sisämaa



Elämäni ei vie tilaa. Kaikki mitä toin tänne mahtui yhteen autoon. Enää ei mahtuisi, mutta tavaraa ei vieläkään ole paljon. Mietin, minne muuttaisin jos lähtisin ja mitä jättäisin tänne saadakseni kaiken mahtumaan yhteen autoon. Siihen ei ole selvää vastausta. En voi muuttaa takaisin. Tiesin sen jo lähtiessäni. En siksi että olisin nimenomaan jättänyt jotakin taakseni, vaan enemmänkin siksi että tein valinnan. Päätin lähteä tänne ja päätin jäädä vaikka erosimme, ja nämä kaksi valintaa estävät minua muuttamasta mieltäni. Takaisin palaaminen olisi mielensä muuttamista.
   Tarvitsisin syyn lähtemiseen, mutta en keksi sellaista, ja siksi jään tänne. [s. 88]
Elin Willowsin esikoisromaani Sisämaa on kauniin vähäeleinen kertomus yksinäisyydestä, vapaudesta, arjesta ja ihmisen kyvystä sopeutua uuteen. Sisämaan päähenkilö muuttaa romaanin alussa pohjoisruotsalaisen rakkautensa perässä pieneen kaupunkiin. Suhteen nopean kariutumisen jälkeen nainen jää asumaan uudelle kotiseudulleen, vaikka poikaystävä myöhemmin muuttaakin paikkakunnalta opiskelujensa perässä. Nainen työskentelee täkäläisessä ruokakaupassa, katsoo rikossarjoja videolta, ajaa jossain välissä itselleen ajokortin ja tutustuu hitaasti kaupungin asukkaisiin – ulkopuolisuuden tunne ei vain päästä naista otteestaan missään vaiheessa.

Sisämaa on arkirealismia komeimmillaan ja kauneimmillaan kannesta kanteen. Willows osaa kuvailla tarkkanäköisesti päähenkilön ympärillä tapahtuvia asioita sekä hahmon omaa, melko nurinkurista suhtautumista asioihin. Willowsin teksti tuo hypnoottisuudessaan mieleen Ossi Nymanin samanlaisella älykkäällä naivismilla kirjoitetun Röyhkeys-romaanin.
Löydän vuokrattavana olevan asunnon ja menen katsomaan sitä yhtenä keskiviikkona töiden jälkeen. Asunnon varsinainen vuokralainen työskentelee toistaiseksi ulkomailla ja vuokraa kaksion kalustettuna. Asuntoa esittelee hänen poikansa. Poika vaikuttaa stressaantuneelta, seisoo koko ajan eteisessä ja riisuu vastahakoisena kengät, kun kysyn parvekkeesta. Tiedän heti kättelyssä, etten aio vuokrata asuntoa.
   Kävelen kotiin pitemmän kautta ja kuuntelen musiikkia. Asunto on alueella, jolla on omakotitaloja ja kerrostaloja, ja yhdessä toimitilassa on myös vapaakirkko, mutta ei mitään muuta. Luonto ei ole täällä läsnä. Alue voisi olla missä tahansa, mutta se on täällä.
[s. 35–36]
Sisämaan tapahtumien kuvailu etenee varsin tajunnanvirtamaisella logiikalla, ja aiheet saattavat vaihdella varsin villisti yhden luvun sisällä – aluksi nainen pohtii kaupungin jättämistä opiskelujen merkeissä, mutta hetken kuluttua kertookin ensikäynnistään pizzeriassa ja tämän jälkeen kuvailee rauhallista järvimaisemaa.

Lukijan mielikuva naisesta ja tämän elämästä, ajatuksista ja toiveista täydentyy ja muuttuu mielenkiintoisesti Sisämaan edetessä. Willows osaa taitavin koukuin rakentaa päähenkilöstään mielenkiintoisen ja monitasoisen hahmon, joka muuttuu ja kehittyy huomattavasti syvemmäksi tuttavuudeksi kuin olisin lopulta uskonutkaan.
Ennen kuin tapaan hänet, ennen kuin opin tuntemaan tämän paikan edes nimeltä, ajattelen tätä maankolkkaa metsänä ja vuorina ja susina ja karhuina. Olen nuori eikä naiiviuteni ole mikään ihme. Tosiasiassa en ole koskaan edes ajatellut tätä maankolkkaa, mutta näin jälkeenpäin tiedän, että juuri noin olisin ajatellut. Mutta enhän minä sellaisia mieti. En piittaa eikä minua kiinnosta, sillä minulla on liian paljon muuta ajateltavaa. [s. 80]
Sisämaa on hienovarainen lukuelämys, joka vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä varsinkin alussa – näennäisen helppoon ja verkkaiseen mutta rikkaaseen kerrontatyyliin sisälle pääseminen vie oman aikansa. Ulkopuolisuuden, yksinäisyyden ja arkisten tapahtumien uskottava ja inhimillinen kuvaus toimii hienosti romaanin kantavana voimana.


Petter myöntää, ettei hänen maantiedollinen hahmottamisensa 
ole vahvimmillaan Pohjois-Suomen kohdalla.

Alkuteos: Inlandet
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Teos & Förlaget
Sivumäärä: 191
Kansikuva: Camilla Pentti
Lajityyppi: psykologinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 24. toukokuuta 2018

George Saunders: Lincoln bardossa








George Saunders on tullut suomalaisille lukijoille tutuksi mainioiden novellikokoelmiensa myötä – Joulukuun kymmenes ja Sotapuiston perikato ovat osoittaneet Saundersin olevan kynänjäljeltään terävä ja omintakeinen kirjoittaja. Siksi ehkä jännitinkin, miten lyhytproosallaan vakuuttanut mies selviää kokonaisen romaanin kirjoittamisesta. Harmittavasti Saundersin Lincoln bardossa -esikoisromaani on saamastaan suitsutuksesta huolimatta kaikkea muuta kuin ongelmaton lukuelämys.

Lincoln bardossa seuraa Abraham Lincolnin perhe-elämän traagisia käänteitä. Lincolnin poika Will kuolee helmikuussa 1862 lavantautiin keskellä sisällissodan hurjinta myllerrystä, ja sureva isä vetäytyy yhdeksi yöksi hautuumaan kryptaan jättämään hyvästejä pojalleen.

Abraham ei osaa arvatakaan, minkälainen hullunmylly tuonpuoleisessa on käynnissä kovan surun keskellä. Will Lincolnin saapuminen bardo-nimiseen välitilaan käynnistää hurjan taiston helvetin ja taivaan välillä. Kiirastulessa tekojaan enemmän tai vähemmän katuvat, kaikkea muuta kuin puhtoiset ihmissielut joutuvat pistämään itsensä likoon pelastaakseen Willin ja itsensä.

Lincoln bardossa on kerrontatavaltaan hyvin poikkeuksellinen romaani. Tarinaa seurataan vuorotellen eri hahmojen sisäisen monologin muodossa, ja vikkelimmillään Saunders vaihtaa kohtauksen kertojaa parin lauseen jälkeen – tosimaailman puolella tapahtumat rakentuvat hautuumaakohtauksia lukuun ottamatta ”aikalaiskirjallisuudesta” napattujen lainausten varaan, ja tuonpuoleisessa aaveet kertovat todistamistaan tilanteista kukin omalla nyrjähtäneellä tyylillään.

Roger Bevins III ja Hans Vollman toimivat tarinan jonkinlaisina päähenkilöinä, jotka yrittävät häiriintyneistä tavoistaan ja olomuodoistaan huolimatta pitää bardossa yllä jonkinlaista jöötä – aviovuoteen iloja kokemattoman Vollmanin sukuelin on paisunut valtavaksi, ja Bevinsillä on puolestaan käsiä ja jalkoja vaikka muille jakaa. 

Miehet eivät kuitenkaan syvene tarinan edetessä erityisen mielenkiintoisiksi hahmoiksi, vaan Saunders luottaa vähän liikaakin kaksikon mukanokkelaan ja itsetietoiseen sanailuun, jonka kautta samoja juonenkäänteitä kerrataan aina uudestaan ja uudestaan läpi. Muut bardossa kärvistelevät aaveparat surkeine kohtaloineen, inhimillisine vikoineen ja ajattomine ongelmineen ja neurooseineen ovat huomattavasti mielenkiintoisempia ja samaistuttavampia kuin valokeilaan päässeet kummajaiskummitukset.
Kun omistaa neljä kotia ja palkkaa viisitoista täyspäiväistä puutarhuria huolehtimaan, että seitsemän puutarhaa ja kahdeksan keinotekoista puroa ovat moitteettomassa kunnossa, sitä viettää, välttämättömyyden pakosta, paljon aikaa rientämällä kodista toiseen, puutarhasta puutarhaan, niin ettei kenties ole yllätys, että eräänä iltapäivänä, kiiruhtaessaan tarkastamaan miten lempihyväntekeväisyyskohteen johtokunnalle laitettavan päivällisen valmistelut edistyvät, sitä huomaa tarvitsevansa ihan välttämättä lepoa, lysähtää toisen polven varaan, sitten kokonaan polvilleen ja kaatuu naamalleen, eikä pääse ylös, jatkaa matkaa tänne vähän pitemmälle lepotauolle vain huomatakseen, että se on kaikkea muuta kuin levollista, sillä vaikka sitä näyttää lepäävän, sitä murehtii kaiken aikaa vaunujaan, puutarhojaan, huonekalujaan, kotejaan ynnä muuta, kaikkea mikä (toivon mukaan!) odottaa kärsivällisesti omistajansa paluuta, eikä ole (taivas varjele!) joutunut jonkun (holtittoman, huolimattoman, arvottoman) Toisen käsiin.  
percival ”hosupekka” collier


Hra Collier (paidanrinnus savessa kaatumisen jäljiltä, nenä liiskaksi ruhjoutuneena) oli pakotettu jatkuvasti leijumaan vaaka-asennossa kuin inhimillinen kompassineula, päälaki siihen suuntaan, mikä kiinteistö häntä kulloinkin eniten huolestutti. Nyt hänen päälakensa osoitti länteen. Meidän saapumisemme sai huolen haihtumaan ja hän huokaisi huomaamattaan mielihyvästä, ponnahti pystyasentoon ja kääntyi meihin päin.
 
hans vollman [s. 154–155]
Lincoln bardossa yhdistää mielenkiintoisesti fantasiaelementtejä historialliseen kerrontaan. Bardon omituinen maailma ja romaanin puolivälin jälkeen käynnistyvä sodankäynti, joka tappaa kerran kuolleita uudestaan, eivät kuitenkaan varsinaisesti tarjoile mitään uutta – nyrjähtäneistä fantasiasepitteistään tunnetun Terry Pratchettin kädenjälki näkyy vahvasti romaanin maailmassa. Olisin odottanut Saundersilta nimenomaan tällä saralla huomattavasti enemmän, sillä miehen novelleissa nähdyt oudot miljööt ovat olleet poikkeuksetta mielenkiintoisia ja persoonallisia.

Saunders kuitenkin petraa hienosti kuvaamalla todellisen maailman puolella tapahtuvia kauheuksia. Mustien orjien kokemat julmat kohtalot ovat karua luettavaa – esimerkiksi Litzie Wrightin kauhea kohtalo on kaikessa yhtäkkisyydessään tyrmistyttävä sivujuonne romaanissa. Sitä vastoin piipahdus Fort Donelsonin mittelön jälkiselvittelyihin jää turhan irralliseksi sivupoluksi, vaikka Saunders kuvaa taistelukentän kauheuksia tutulla häiriintyneellä alavireellä höystettynä.
En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt ketään kuollutta. Nyt näin niitä senkin edestä. Yksi poikarukka oli karahtanut umpijäähän katsellen haavaansa silmät kauhusta selällään. Sisälmykset olivat pursunneet osin ulos ja hänen kylkeensä oli ohuen jääkuoren alle muodostunut punaisen ja violetin kirjava töhry. Minulla oli kotona lipaston päällä pyhäkoulukortti, jossa oli kuva Jeesuksen Pyhästä Sydämestä, ja tämä nuori mies oli ihan kuin se, paitsi että violetinpunainen möykky oli hänellä alempana ja se oli isompi ja toisella puolella ja hän katsoi sitä kauhuissaan.

Brian Bell ja Libby Trust (toim.):
Kunnian hirvittävä hinta – Kokoelma sisällissodassa taistelleiden miesten kirjeitä
[s. 183]
Lincoln bardossa ei kuitenkaan osaa hyödyntää mielenkiintoisinta hahmoaan kovinkaan tyydyttävällä tavalla. Saunders ei nosta missään vaiheessa Abraham Lincolnia erityisen isoon rooliin saati havainnoi romaanin tapahtumia pitkänhuiskean presidentin vinkkelistä, ja tämä on mielestäni hukattu tilaisuus. Aaveita näkemätön ja Willin ruumiin äärellä kykkivä Lincoln on koko romaanin ajan autuaan tietämätön bardon tapahtumista, ja vaikka Abrahamin omat muistot välillä välähtävätkin esille, hahmo jää etäiseksi ja ylimääräisen oloiseksi.

Vaikka en odottanutkaan mitään postmodernia kuvainraastamista saati Timur Bekmambetovin Abraham Lincoln: Vampire Hunter -elokuvan henkistä yliampuvaa uudelleentulkintaa historiallisesta henkilöstä, on sääli huomata, miten Saunders varoo ja arkailee isä-Lincolnin käyttämistä. Niinpä persoonallisisesta olemuksestaan tunnetun presidentin ulkonäön arvosteleminen tuntuu halvalta ja väkinäiseltä ratkaisulta.
Korvat olivat isot ja epämuodostuneet.

Abraham M. Gordon:
Abraham Lincoln – lääketieteellinen luonnehdinta



Kun hän oli hyvällä tuulella, odotin aina että hän heiluttelisi niitä kuin hyväluontoinen norsu.

Ruhtinatar Felix Salm-Salm
: Kymmenen vuotta elämästäni



Hänen nenänsä ei ollut suhteettoman suuri, mutta kaidat kasvot saivat sen näyttämään kookkaalta.

Edward J. Kempf:
Abraham Lincolnin terveen järjen filosofia



Hänellä oli melko pitkä nenä, mutta melkoisen pitkä on mieskin, joten mittasuhteiden tasapainolle se on Välttämättömyys.

Ruth Painter Randall
: Mary Lincoln – Avioliiton elämäkerta, erään sotilaan kertomus
[s. 237]
George Saundersin romaani osoittaa valitettavasti sen, että mies ei veny luontevasti pidemmän proosan kirjoittamiseen. Lincoln bardossa on kunnianhimoinen teos, jonka toteutus on jäänyt valitettavan puolitiehen.


Alkuteos: Lincoln in the Bardo
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 254
Kansikuva: Ilkka Kärkkäinen
Lajityyppi: historiallinen romaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 17. toukokuuta 2018

Ulla-Lena Lundberg: Sade



Ulla-Lena Lundbergin Sade on mielenkiintoinen mutta kokonaisuutena hyvin omituinen romaani vedestä, ihmisyydestä ja kunnianhimosta. Oraan ja Bengtin seikkailut vetäisevät lukijan mukaansa parhaimmillaankin vain keskinkertaisella imulla.

Kivikaudella elävä Oras liikkuu heimonsa kansanvaelluksen mukana uusiin seikkailuihin. Heimon poppamiehenä toimivan Parveilevan mehiläisen varjoon jäänyt Oras oppii hyödyntämään omia kykyjään henkiasioiden suhteen, mutta matkat yliluonnollisessa maailmassa sade-eläinten houkutteluineen muuttuvat iän kertyessä aina vain hankalammiksi. Vuosituhansia myöhemmin ruotsalainen vesi-insinööri Bengt saapuu Afrikkaan vesihuollon kehittäminen mielessään, mutta takakireä teknokraatti huomaa olevansa itse nesteessä niin perinteitä arvostavan paikalliskulttuurin kuin lievästi sanottuna haastavan vesitilanteen kanssa.

Sateen ensimmäisen puolikkaan mittainen Oraan tarina on sekava mutta kieleltään raikkaan runollinen aikamatka ihmiskunnan alkuvaiheisiin. Varsinkin Oraan osuuden loppupuoli juoksettuu unenomaisine henkimaailmassa kulkemisineen haastavaksi luettavaksi, ja se loppuu kuin seinään Oraan yhtäkkisen vanhenemisen myötä. Luolamiehen tarina on omalaatuisine kielikuvineen parhaimmillaan kuvatessaan todellisen maailman tapahtumia, ja Lundberg pääsee uskottavalla tavalla asettumaan entisajan ihmisen nahkoihin.
Me emme vieroksu lihan ryöstämistä leijonilta, niinhän leijonatkin ryöstävät lihaa hyeenoilta, ja joskus se onnistuukin. Joskus leijonista kuitenkin paistaa ilkeä taipumattomuus, ja tiesimme kuinka kävisi kun teimme niin kuin tehdään. Uhrasimme suustamme viimeisen kosteuden, syöksyimme hirveästi kirkuen niitä kohti ja heitimme niitä kivillä ja oksilla ja huusimme, että ne olisivat kuolema omia, elleivät antaisi lihaa takaisin. Meistä kai näki, ettemme olleet vakuuttuneita asiastamme. Pari leijonanaista nousi ja kyyristyi loikkaan, maa järkkyi jalkojemme alla niiden sähinästä ja karjunnasta. Kun lähimpänä oleva ponkaisi hyppyyn ja syöksyi eteenpäin, me kaikki pinkaisimme juoksuun.
   Leijona on sellainen eläin, että jos se haluaa, se voi tappaa meidät, mutta siinä suhteessa se muistuttaa vanhaa ihmistä, että se säästelee voimiaan. Se oli juuri syömässä, ja oli laiha vuodenaika. Kun se loikan jälkeen päätyi maahan, se pysähtyi, ravisteli turkkiaan, huitoi hännällään ja karjui ja huusi uhkauksia, joita leijona suoltaa helposti, sillä se ei ole kohtelias eläin. Se nakkeli päätään, kääntyi ja lönkytti takaisin ruokapaikalleen.
[s. 41–42] 
Bengtin tarinanpuolikas on ehdottomasti Sateen mielenkiintoisin osuus. Lundberg kuvaa insinöörin vaikeuksia letkeän liioittelun kautta – mies joutuu hankaluuksiin melkein jokaisessa juonenkäänteessä suurelta osin oman taitamattomuutensa takia. Tilanteet leviävät käsiin yhtä tragikoomisella tavalla kuin niin ikään afrikkalaista elämänmenoa kuvanneessa Petina Gappahin Muistojen kirjassa.

Sateen Afrikka ei kuitenkaan esittäydy lukijalle mahdottomana maanosana, jonka omintakeinen kulttuuri ja lapsenkengissään oleva infrastruktuuri eivät anna länsimaiselle hyväntekijälle jalansijaa. Lundbergin Afrikka-kuvaus on monitasoista ja mielenkiintoista luettavaa, jossa Lundberg lähtee itsetietoisesti purkamaan stereotypioita esimerkiksi Bengtin tuhoon tuomitun vesiprojektin avajaisia kuvatessaan.
Hän maalaili eteeni kuvan ristiriidoista ja kytevästä väkivallasta. Loppujen lopuksi juhlista pääsisivät nauttimaan vain korppikotkat, jotka iskisivät kiinni pumppuasemani savuavien raunioiden ympärille kinostuneisiin ruumiisiin.
   Minä kuitenkin tiesin, ettei kysymys ollut siitä. Justicen maalailema vanhan ja uuden ristiriita oli ollutta ja mennyttä: tosiasiassa eri kirkkokuntien edustajat olivat kiinnostuneita ekumeniasta ja osallistuivat aktiivisesti paikalliseen kulttuurielämään, ja perinteisen kansanparantajien ja klinikan henkilökunnan välit olivat olivat kohteliaat: toisinaan he jopa ohjasivat potilaita toistensa luo. Henget kehottivat ngangaa lähettämään jonkun potilaan klinikalle; toisaalta taas potilas, joka teki kuolemaa vaikkei hänestä löydetty mitään sairautta, saatettiin ohjata ngangan luokse jotta tämä selvittäisi, mikä henki oli pannut potilaaseen kuoleman, ja ajaisi sen ulos.
[s. 111]
Bengtin toimet eivät ole kuitenkaan erityisen mielenkiintoisia – paikallisten byrokraattien kanssa häslääminen ja vallasväen voitelu alkavat toistaa itseään varsin nopeasti. Lundberg on rakentanut Oraan ja Bengtin välille suoraan sanottuna vähän ohuen aasinsillan. Tarinan edetessä Bengt näet rupeaa vesihommien sijaan suojelemaan lähiseudulla olevia luolamaalauksia, joita Oras ja Parveileva mehiläinen tekivät elinaikoinaan.

Kulttuuriperinnön turvaaminen voisi olla mielenkiintoinenkin sivupolku, mutta Sade hajoaa loppuaan kohden liian hajanaiseksi kokonaisuudeksi, joka menettää parhaansa teränsä viimeistään Solveigin ilmestyttyä kuvioihin. Ruotsiin jätetty heila saapuu Afrikkaan antamaan Bengtille uuden tilaisuuden ja muuttamaan Sateen kömpelön mukahauskaksi nolosteluksi. Lundberg vetää kaikin tavoin pieleen menevän jälleennäkemisen tilannekomedian puolelle kaikkea muuta kuin luontevasti, ja kyseessä on harmillinen pohjanoteeraus muutenkin askellukseltaan haparoivalle romaanille.
– Miten ihmeessä sinä olet täällä? Sinähän olet sairas, sinulla on kuumetta.
   – Ei enää. Olen terve kuin pukki. Kun olit lähtenyt, kylän poppamies tuli ja paransi minut.
   – Herttanen aika sentään. En ymmärrä yhtään.
   – Sen minä käsitän. Jos kaikki olisi sujunut suunnitelmien mukaan, olisit saanut tutustua häneen, hän on kiinnostava ihminen. Olisimme ajaneet kylään ja käyneet katsomassa minun pumppuasemaani ja kierrelleet tyypillisessä maalaiskylässä. Se olisi varmasti kiinnostanut sinua, mutta suunnitelma meni nyt mönkään.
   – Tulitko tänne minun takiani?
   – Tietenkin. Olen niin onneton siitä, miten tässä kävi. Kaikki muuttuu, kun saan oikaistuksi selkäni.
   Mutta kun minä en saanut selkääni oikaistuksi. Solveig lukitsi auton puolestani ja minä kompuroin hotellin vastaanottoon nojaten rystysiini kuin gorilla. Nenäni ylettyi juuri tiskin reunalle, kun toivotin hyvää iltaa.
[s. 194]

Petter otti elämänsä pahimman noidannuolen 
selkäänsä kesken erästä muuttoa vuosia sitten.

Alkuteos: Regn
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1997
Suomennos: Leena Vallisaari
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 254
Kansikuva: Ulla-Lena Lundberg ja
Shutterstock/Donovan van Staden
Lajityyppi: psykologinen romaani,
historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 8. toukokuuta 2018

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärven esikoisnovellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja pursuaa mielenkiintoisia ja karmaisevia tarinoita, jotka jäävät kummittelemaan lukijaan mieleen – vaikka osa kertomuksista kärsiikin Sirkjärven itsetietoisen mukacoolista kerrontaotteesta.

Barbaran novellien kantavana teemana on yllättävä kohtaaminen, johon joutuminen muuttaa hahmojen kohtalon. Morsiuspukua sovittava Astrid kuulee kopissa piilottelevalta varkaalta paljastuksia miehestään, aikuisen poikansa kanssa elävä vanha nainen epäilee lapsuudenkaverinsa jälkikasvun joutuneen manatuksi, perheenisä alkaa heilastella kuolemansairaan mutta seksikkään ja äveriään miestennielijän kanssa tuhoisin seurauksin ja niin edelleen.

Sirkjärven novellit ovat poikkeuksetta sivumäärällisesti varsin lyhyitä ilmestyksiä, joten painopiste on hahmojen syventämisen sijaan omintakeisen tunnelman luomisessa, ja tässä Sirkjärvi onnistuu upeasti kerran toisensa jälkeen. Jokainen kokoelman teksteistä tuntuu melkeinpä kauhuelokuvamaiselta kokonaisuudelta, jossa näennäisen tavallinen päähenkilö järjestää itsensä keskelle omituisia, käsistä karkaavia tapahtumasarjoja. Herkulliset lähtötilanteet kasvavatkin huomattavasti suuremmiksi painajaisuniksi, jotka päätyvät varsin tyrmistyttäviin loppukohtauksiin – näin käy esimerkiksi maaseudun elämää painajaismaisesti kuvaavassa Perinneryijy-tekstissä, jonka hyytävä loppuhuipennus tuskin jättää ketään kylmäksi.

Surrealistisen kauheiksi muuttuvia tilanteita puivat novellit eivät kuitenkaan keksi pyörää uudestaan perinteisen kauhukuvaston suhteen. Väkivaltaiset kohtaukset ja kauhistuttavat ilmestykset seonneita kotirouvia, vihamielisiä maalaisia ja paholaisen valtaamia lapsia myöten ovat tuttua ja moneen kertaan kierrätettyä huttua. Mielenkiintoiset päähahmot kuitenkin pelastavat kokonaisuuden, kun lukija alkaa jännittää, miten kukin hahmo selviytyy omista koettelemuksistaan.

Sirkjärvi osaa taitavasti sulattaa kliseisintä kauhukuvastoa suomalaiseen miljööseen ja mielenmaisemaan. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii edellä mainitun Perinneryijyn raakalaismaisen tyylitajuttomaksi mustamaalatun maalaisväestön kuvailu.
Tyttö selitti, että Suvelan mielestä oli parempi elää ilman tiskikonetta, koska tiskikone tekee työttömäksi.
   – Kuinka paljon tässä kylässä on väkeä? Noora kysyi.
   – Pikkasen päälle tuhat.
   Minkä vuoksi kaikki maalaiset värjäävät tukkansa hiusväreillä, jotka ovat epäluonnollisia ja heidän ihonväriinsä sopimattomia, Noora mietti ja siemaisi tölkistä. Ja minkä vuoksi maalaiset käyttivät aina pyöreäkärkisiä, sämpylänmallisia kenkiä ja 2000-luvun alusta peräisin olevia silmälasinkehyksiä. Aivan kuin he tekisivät tietoisesti kaikkensa näyttääkseen rumilta.
[s. 205]
Barbaran novellit nojaavat hyvin pitkälti erilaisten stereotypioiden revittelyn varaan, ja Sirkjärvi vie tämän ajoittain yksinkertaisesti liian pitkälle. Itsetietoinen liioittelu ja muoti-ilmausten runsas viljeleminen tuovat tyyliltään mieleen Rosa Liksomin sähäkän lyhytproosan. 

Sirkjärvi ei kuitenkaan osa rytmittää hengästyttävää latelemistaan saati yhdistää tyyliä ja tarkoitustaan – vyöryttäminen vesittää joistakin kohtauksista tunnelman alta aikayksikön. Näin käy esimerkiksi yltäkylläisestä vangin elämästä nauttivan miehen vaiheita kuvaavassa Perhehuolia?-novellissa.
Vedän sängyn alta Zalandon laatikon, joka tuli eilen postissa, ja nostan esiin vaaleanpunaisen karvatakin. Puen sen ylleni ja menen vessan peilin eteen. Pörri on hypännyt sängylle ja katselee minua avonaisesta ovesta. Kissalla on ilmeitä vähintään yhtä paljon kuin ihmisellä. Nyt sen ilme on tuima sfinksi, resting bitch face. Välillä olen melkein varma, että se alkaa puhua.
   Floora antaa minun tilata internetistä vaatteita niin paljon kuin haluan. Hän lainaa Madonnaa ja sanoo:
   – Express yourself, don’t repress yourself.
[s. 112–113]
Barbara ja muita hurrikaaneja -novellikokoelma on mielenkiintoinen ja erikoinen kokoelma astetta kesyttömämpää, yllättävämpää ja ennakkoluulottomampaa kotimaista lyhytproosaa kuin mihin olen ainakin itse tottunut. Sirkjärvi tempaisee vastustamattomalla tavalla lukijan kerran toisensa jälkeen keskelle kauhistuttavia kurimuksia – kyseessä on siis ansiokas ja omaääninen kaunokirjallinen debyytti.


Petter odottelee kauhunsekaisella innolla lapsuudenaikaisen traumojentuottajansa
eli
Noidan käsikirjasta syksyllä ilmestyvää uusintapainosta.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 236
Kansikuva: Marika Maijala
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, kauhu, surrealismi
Mistä saatu: arvostelukappale