sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Ari Räty: Syyskuun viimeinen







Vuosikymmeniä sitten poikaporukka löysi kauniin nuoren tytön ruumiin. Syyskuuksi nimetty nuorukainen onnistui näkemään paikalta pakenevan murhaajan, jota hän jahtaa hatarien johtolankojen perusteella vielä nykypäivänäkin. Syyskuu saa kuitenkin yllättävän esteen tielleen, kun korruptoitunut poliisivoimien edustaja ryhtyy pistämään kapuloita miehen pakkomielteenomaisen tutkimuksen rattaisiin.

Ari Räty onnistuu kasvattamaan yksinkertaisista elementeistä rakennetun Syyskuun viimeinen -esikoisjännärinsä suureksi ja monitasoiseksi kertomukseksi, joka on jatkuvasti tukehtumassa omaan liiallisuuteensa. Synkkä ja pessimistissävyinen tarina kantaisi paljon paremmin ilman vaikkapa väkinäis-romanttista sivujuontaan, jossa Syyskuu kärkkyy Piezoksi kutsutun kaverinsa tyttöystävää. Taitavasti ja mielenkiintoisesti kerrotut, poikien nuoruusvuosiin sijoittuvat takaumat jäävätkin kovatasoisuudestaan huolimatta muusta kokonaisuudesta irrallisiksi episodeiksi.

Näissä kohdissa Räty tuntuu muutenkin kulkeneen aidan matalimmasta kohdasta, ja tuloksena on suoraan sanottuna nolon kornia tekstiä. Syyskuun viimeinen on varsin miehinen ja karhea romaani, jonka kliseisimmissä kohtauksissa naishahmoille ei ole jaettu kovinkaan kaksisia kortteja – eikä mieshahmoille toisaalta sen kummoisempia vuorosanoja.
Tyttö nousee notkeasti ja viehkeästi autosta. Hän ravistelee pitkää kiiltävänmustaa loivankiharaa tukkaansa. Hänellä on levolliset tummat silmät ja täyteläiset syvänpunaiset huulet, raskas povi jota hän ei peittele, pitkät voimakkaat jalat ja pyöreän takapuolensa päällä niin lyhyt hame. että hänen saumallisten sukkiensa yläosan pitsikuviot vilkkuvat hameen alta. Mustat nilkkaremmilliset korkokengät näyttävät enemmän kaksintaisteluaseilta kuin jalkineilta; niissä on punaiset nahkapohjat ja neljän tuuman korot jotka kopisevat piukasti asvalttiin. Ne on tehty kamppailuun josta yksikään mies koskaan selviydy voittajana. Tytön lantio keinuu hengästyttävästi.
   Komo tietää katsomatta missä Syyskuun silmät viipyvät. He istuvat kaksin tyhjäkäyntiä jauhavassa autossa.
   ”Saat sen jos haluut”, Komo sanoo jääkylmät tähdet silmänurkissaan.
   ”Hä?”
   ”Jaanan. Saat sen jos haluut.”
   ”Ei sun tarvi puhua siitä noin.”
   ”Miten.”
   ”Vittu mä en jaksa jauhaa. Älä alota tota.”
   Komo siemailee olutta. Hänen silmänsä kiiltävät.
   ”Väitätsä ettei se ole pornoin muija ketä sä oot ikinä nähny?”
   ”
Pornoin? Mikä vittu sua vaivaa? Sä oot sen kundikaveri etkä parittaja, molopää.”
   ”Joo joo, mut väitätsä?”
   Syyskuu huokaisee.
   ”No en väitä.”
   ”Eli on?”
   ”Saattaa olla.”
[s.194–195]
Syyskuun viimeinen on julma ja lohduton tarina, ja Rädyn karheudessaan kiinnostava tyyli vie lukijan mennessään ajoittaisesta kompastelusta huolimatta. Nopeaan tahtiin etenevä tarina malttaa hidastella juuri sopivasti tärkeimpien kohtausten kohdalla, ja jatkuvasti vaihtelevista näkökulmistaan huolimatta Syyskuun viimeinen onnistuu pysymään kautta linjan varsin selkeänä kokonaisuutena. Syyskuun ja pahana kyttänä toimivan Hagmanin vinkkeleiden ohella tarinaa seurataan muun muassa parin puhtoisemman koppalakin ja edelleen veritekojaan jatkavan tappajan näkökulmista.

Rädyn esikoisromaani toimii parhaiten sen synkimpinä ja ahdistavimpina hetkinä. Sen laadukkaimpia kohtia ovat varsinkin loppupuolen luvut, joista ihmissuhdekuviot on riisuttu kokonaan pois ja Räty malttaa pysytellä mukavuusalueillaan eli melankolisen tunnelman luomisessa ja virtaviivaisen toiminnan kuvaamisessa. Onnistunut loppu ei yhtäältä pelasta Syyskuun viimeistä sen pahimmilta ongelmilta, muttei toisaalta vähennä sen tosiasian merkitystä, että suomalainen jännityskirjallisuus on saanut uuden lupaavan ja kunnianhimoisen tekijän.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 309
Kansikuva:
Peter Levi, Getty Images
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 20. huhtikuuta 2017

John Williams: Augustus












Stoner- ja Butcher´s Crossing -romaaneistaan tuttu amerikkalaiskirjailija John Williams on noussut viime vuosien aikana postuumisti maailmanmaineeseen. Miehen aikoinaan nopeasti unohduksiin vaipuneiden ja sittemmin menestystä takoneiden teosten sarja päättyy Williamsin viimeiseksi ja heikoimmaksi kaunokirjalliseksi tuotokseksi jääneeseen kirjeromaani Augustukseen.

Williams perkaa romaanissaan antiikin Rooman keisarina tunnetun Gaius Octaviuksen kivikkoista taivalta kieltämättä mielenkiintoisesti. Romaanin loppua lukuun ottamatta keskushenkilönä toimiva keisari ei pääse itse ääneen, vaan tämän edesottamuksia kuvaillaan muiden hahmojen toisilleen lähettämissä kirjeissä ja muissa Williamsin sepittämissä dokumenteissa.

Tämä ratkaisu osoittautuu haasteelliseksi heti teoksen alun sekavien tapahtumien myötä. Lukijalle esitellään aivan liian lyhyessä ajassa turhan monta hahmoa, jotka eivät eroa esimerkiksi kirjoitustyyleiltään millään tavalla toisistaan, ja Augustus-parka hukkuu saman tien preivien sekaan. Augustuksen ensimmäinen osa on todella haastava ja turhauttava lukukokemus, jonka rämmittyään tilanne tosin kohenee.

Kirjeromaanin vahvuudet nousevat esille kaikista parhaiten Augustuksen keskellä, kun Williams keskittyy kuvaamaan vallankahvaan päässeen keisarin ympärillä vellovaa valtapeliä. Politikoinnin osapuolet tulevat kirjeiden kautta hitaasti mutta varmasti tutuiksi, ja Williams avaa näiden motiiveja hienosti ja tarkasti vehkeilyn kuvaamisen ohella. Lukija ei kuitenkaan pääse tässäkään vaiheessa järin helpolla, sillä kirjeet näyttelevät valheineen päivineen tärkeää osaa valtapelissä – niiden kanssa saa olla tarkkana pysyäkseen mukana siinä, mikä on romaanin maailmassa totta ja mikä ei.

Augustuksen mielenkiintoisinta antia ovat valtapelikuvioihin liittyvät järjestetyt avioliitot, joita kuvataan romaanissa varsin runsaasti – teoksen traagisimmaksi hahmoksi nousee Augustuksen tytär Julia, joka muuttuu epäonnisesti liitosta toiseen patisteltavaksi pelinappulaksi. Onkin tyrmistyttävää lukea naruista vetelevien miesten kirjoituksia peliliikkeistä, jotka ovat muuttaneet ihmisyksilöiden elämän tyystin. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Gaius Cilnius Maecenaan kirje.
Esimerkki: ensimmäistä [Octaviukselle] hänelle järjestämääni avioliittoa suunniteltiin hyvin varhaisessa vaiheessa ennen triumviraatin muodostamista. Tyttö oli Servilia, jonka isä P. Servilius Isauricus suostui asettumaan Octaviuksen kanssa ehdolle vanhemmaksi konsuliksi Ciceroa vastaan, kun Cicero ryhtyi Mutinan jälkeen vastustamaan Octaviusta. Avioliitto Serviliuksen tyttären kanssa oli tarkoitettu meidän antamaksi takeeksi siitä, että tukisimme Serviliusta aseidemme voimalla, mikäli se tulisi tarpeelliseksi. Kävi kuitenkin niin, ettei Servilius päässyt Ciceron suhteen puusta pitkään eikä ollut meille avuksi. Avioliittoa ei solmittu.
   Toinen avioliitto oli ensimmäistä naurettavampi. Morsian oli Clodia, Fulvian tytär ja Marcus Antoniuksen tytärpuoli. Liitto sisältyi triumviraatin pohjana olevaan sopimukseen; sotilaat halusivat sitä, emmekä nähneet aiheetta tyrmätä heidän mielijohdettaan, niin merkityksetön kuin se olikin. Tyttö oli kolmetoistavuotias ja aivan yhtä ruma kuin äitinsä. Muistaakseni Octavius tapasi hänet kahdesti, eikä tyttö astunut jalallakaan hänen taloonsa. Kuten tiedät, avioliitto ei hillinnyt Fulviaa eikä Antoniusta yhtään; he jatkoivat juonitteluaan ja maanpetturuuttaan. Filippoin jälkeen Antoniuksen ollessa idässä ja Fulvian uhatessa Octaviusta uudella kansalaissodalla meidän oli tehtävä kantamme selväksi avioerolla.
[s.146–147]
Williamsin kirjeromaani toimii parhaimmillaan jännittävänä ja taitavasti eri teemoja pyörittelevänä kokonaisuutena, joka kärsii kuitenkin lukuelämystä rampaannuttavasta sekavuudesta.


Petter on tähän mennessä tutustunut antiikin Roomaan lähinnä Asterix-sarjakuvien muodossa.

Alkuteos: Augustus
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1971
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 429
Kansikuva: Araldo de Luca
Lajityyppi: historiallinen romaani, kirjeromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 13. huhtikuuta 2017

Emma Donoghue: Wonder



Huone-bestselleristään tunnetun Emma Donoghuen Wonder-uutukainen yrittää kovasti olla kirjoittajansa menestysteoksen kaltainen kaunokirjallinen mielenjärkyttäjä, mutta ei osu läheskään napakymppiin.

1800-luvun puolivälin kieppeillä englantilainen sairaanhoitaja Lib Wright passitetaan köyhään irlantilaiseen kylään tutkimaan 11-vuotiaan Anna O´Donnellin tapausta. Tiukan uskonnollisessa kodissa varttunut Anna on saanut koko maailman huomion kiinnittymään itseensä – irlantilainen ihmetyttö väittää eläneensä kuukausia kirjaimellisesti pyhällä hengellä ilman ruoan murenaakaan.

Elämää nähnyt Lib alkaa hitaasti mutta varmasti päästä Annan salaisuuksien ja mahdollisen huijauksen jäljille, mutta saa huomata uusien kapuloiden lentelevän rattaisiinsa säännöllisin väliajoin. Tytön vanhemmilla ja niskassa hengittävillä kylän mahtimiehillä on Annan varalle omat, Libin toimia sekoittavat suunnitelmansa. Kaiken tämän ohella kello käy armotta, sillä syömälakkoa viettävä Anna pysyy jollain ihme konstilla hengissä, mutta riutuu jatkuvasti huonompaan kuntoon.

Wonderia voisi parhaiten kuvailla taannoin ilmestyneiden Jessie Burtonin Nukkekaapin ja Han Kangin The Vegetarianin yhdistelmäksi – siitä löytyy tarkkaa perhe-elämän salaisuuksien valottamista sekä häiriintynyttä hulluuden kuvausta. Donoghue kuitenkin kompastelee ensiksi mainitun osa-alueen kanssa huomattavan paljon, sillä irlantilaisen junttitaajaman asukkaista ja O´Donnellin talonväestä ei löydy yhtä valovoimaisia sivuhahmoja kuin Nukkekaapissa, jossa Brandtin palvelusväen värikkäät jäsenet olivat kiinteä osa kokonaisuutta. Muiden kylän vaikuttajien motiivit ja ennen kaikkea Annan vanhempien mielenliikkeet jäävät harmittavan etäisiksi ja epämääräisiksi, vaikka ne kiinnostaisivat lukijaa.

Wonderissa valokeilaan pääsevät ennen kaikkea Lib ja Anna. Sairaanhoitajan ja kiihkouskovaisen syömälakkoilijan välille hitaasti mutta mielenkiintoisesti syntyvä suhde on romaanille tärkeä punainen lanka, ja dialogit kuvastavat kaikessa häiriintyneisyydessään kaksikon keskinäistä köydenvetoa. Libin ja Annan toisilleen esittämät arvoitukset alleviivaavat sopivan korostetusti hahmojen peräänantamattomuutta, eikä Anna tunnu missään vaiheessa epäuskottavan aikuismaiselta keskustelukumppanilta.
What did Irishwomen call it? ”Your monthlies? Have you ever bled?”
   ”A few times," said Anna, her face clearing.
   ”Really?” Lib was taken aback.
   ”In my mouth.”
   ”Oh.” Could an eleven-year-old farm child really be so innocent that she didn´t know about becoming a woman?
   Obligingly, Anna put her finger in her mouth; she brought it out tipped with red.
   Lib was abashed that she hadn´t examined the girls gums carefully enough on the first day. ”Open wide for a minute.” Yes, the tissue was spongy, mauve in patches. She gripped an incisor and wriggled it; slightly loose in its socket? ”Here´s another riddle for you,” she said, to lighten the moment.

   A flock of white sheep,
   On a red hill.
   Here they go, there they go,
   Now they stand still.
   ”Teeth,” Anna cried indistinctly.
   ”Quite right.” Lib wiped her hand on her apron.
[s.102]
Alun mielenkiintoisista dialogeista huolimatta Wonderin ensimmäinen puolikas laahaa välillä todella huolestuttavan verkkaisesti eteenpäin. Juoni tuntuu välillä pysähtyvän kokonaan ja jäävän herkuttelemaan Annan ja Libin yhteisillä kohtauksilla – ne menettävät tenhonsa hyvin nopeasti, kun homma ei tunnu etenevän minnekään. Annan syömättömyyteen liittyvät paljastukset eivät nekään tunnu oikein kiinnostavan ketään muuta kuin Libiä.

Wonderin lamauttava pysähtyneisyyden tunne toimi hyvin Huoneessa, jossa äidin ja pikkupojan yhteiselämän kuvaus oli viety huomattavasti kipeämmälle ja raadollisemmalle tasolle, mutta nyt Donoghue ei pysty kovasta yrittämisestään huolimatta repimään hahmoistaan irti tarvitsemiaan tunteita oikein missään vaiheessa. Tietynlainen hengettömyys unohtuu kuitenkin Wonderin lopun tapahtumien myötä, kun salaisuudet paljastuvat ja yllättävän toiminnalliset osuudet alkavat. Niiden myötä Donoghuen historiallinen romaani onnistuu saavuttamaan päätepisteensä varsin tyydyttävällä tavalla ja viemään aloittamansa tarinan loppuun asti – tosin melko velvollisuudentuntoisesti.

Wonder on hyvä ja mielenkiintoinen romaani, joka kuitenkin jää yllättävän intohimottomalla tavalla kerrotuksi kokonaisuudeksi. Samalla tavalla syömättömyyden ja itsemääräämisoikeuden kaltaisista teemoista ammentavan Kangin The Vegetarianin ylilyövään synkkyyteen tykästyneille Wonder voi olla liian karu ja yksioikoinen lukukokemus, jolla on kuitenkin lopulta paljon annettavaa kärsivälliselle lukijalle.


Petterillä verensokerit lähtevät jyrkkään laskuun viimeistään 4-5 ruoattoman tunnin jälkeen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Picador
Sivumäärä: 291
Kansikuva: Joanna Thomson
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?



Holly Bournen Normaali-trilogian avausosa Oonko ihan normaali? on terävää ja ajankohtaista nuortenkirjallisuutta kannesta kanteen. Bourne onnistuu tuomaan lajityyppiin feminismiä ja mielenterveysongelmia käsitellessään uudehkoja tuulahduksia, jotka onnistuvat jättämään genren kliseisimmät piirteet suht hyvin alleen.

16-vuotias Evie on mielenterveyskuntoutuja, joka on onnistunut kolmen vuoden kamppailun jälkeen saamaan niskalenkin pakko-oireisesta häiriöstä. Uudessa koulussa aloittaminen jännittää, varsinkin kun Evietä sairauden keskellä tukenut paras kaveri Jane keskittyy lähinnä poikaystäväänsä. Evie päättää pitää OCD-taustansa salassa uusilta ystäviltään, koska ei ole varma siitä, kuinka Amber ja feministinen Lottie reagoisivat Evien ongelmiin – tyttö ei haluaisi mitään muuta niin paljon kuin olla samanlainen nuori kuin muutkin. Viimeistään vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa alkavat kuviot osoittavat kuitenkin Evielle itselleen, että ”normaali” on hyvin venyvä käsite.

Oonko ihan normaali? seuraa Evien tasapainoilua oman mielenterveytensä ja ongelmiensa salailun kanssa – valheellinen ja kulissien ylläpitoon keskittyvä arki vaikuttaa Evieen ja kuormittaa tämän elämää entisestään, ja lukija arvaa jo romaanin alkupuolella, ettei tuossa voi käydä hyvin. Bournen nuortenromaanista löytyy yllättävä määrä traagisuutta, ja esimerkiksi Evien mielessä käymät, itsesyyttelyyn keskittyvät monologit ovat riipaisevaa luettavaa.
Jos äidilläni olisi syöpä tai isä jäisi auton alle tai jotain, se ei olisi minun syytäni. Se olisi kauheaa, mutta sillä ei myöskään olisi mitään tekemistä minun kanssani. Se tapahtuisi, koska elämä oli julmaa ja epäreilua, ja paskoja juttuja sattuu joskus. Mutta minä… Minä ja ongelmani, ne olivat olemassa ainoastaan, koska en ollut tarpeeksi vahva. Koska olin heikko, enkä saanut otettua itseäni niskasta kiinni niin kuin kaikki muut. Tiedän että Sarah olisi eri mieltä, mutta siltä minusta tuntui… [s.340]
On kuitenkin mielenkiintoista, että Bournen nuortenromaani ei missään vaiheessa valahda disneymäiseksi ”voit olla juuri sellainen kuin olet” -propagandaksi. Sekä Evien että myös muiden romaanin nuorten ongelmia kuvataan unohtamatta muistuttaa siitä, kuinka myös Evien ikätoverit yrittävät peitellä pulmiaan. Niiden paljastuminen ja käsitteleminen toimivat hienoina sivujuonteina Evien oman tarinan rinnalla.

Evie perustaa uusien kavereidensa kanssa epätasa-arvon purkamiseen (tai ainakin siitä purnaamiseen) keskittyvän ryhmän. Bournen feministiseksi yltyvä proosa ei missään vaiheessa muutu saarnaavaksi tai liian päällekäyväksi, ja se nousee yllättäen ongelmaksi – Evie ja kumppanit pyörittelevät tapaamisissaan kuukautissuojapakkausten vaaleanpunaisen perusvärin kaltaisia, mutta vähän varttuneempien lukijoiden näkökulmista itsestäänselviä teemoja menemättä niihin sen syvemmälle. Mitään kovin suurta kapinahenkeä Oonko ihan normaali? ei siis lietso, mutta onnistunee osoittamaan teini-ikäisille nyky-yhteiskunnan epäsuhtaisia piirteitä varsin konkreettisesti.

Evien ja kumppaneiden feminismiharrastus saa kuitenkin koomisia mutta vähän kyseenalaisiakin muotoja pitkin matkaa. Tytöt ovat ensinnäkin kovasti mollaamassa romaanin poikapuolisia hahmoja jatkuvalla syötöllä, ja vastustamattoman hyvännäköiset teiniuroot on kuvattu lopulta epäloogisesti toimiviksi ääliöiksi, joita Evie on kuolaamassa jatkuvasti. Toisaalta Bourne onnistuu näin kuvaamaan jälleen kerran onnistuneesti nuorten hahmojensa ristiriitaisia tunteita ja toimia hankalissa tilanteissa. Kerronnan siirappisimmat kohtaukset eivät kuitenkaan ihan istu meininkiin mukaan.
Otin puhelimeni esiin kuluttaakseni aikaa lukemalla uudelleen viestejämme. Laskin kuinka monta viestiä hän oli lähettänyt minulle ja kuinka monta minä hänelle. Olin lähettänyt tarkalleen kaksi enemmän, mikä tarkoitti, että minun piti olla vastaamatta kahteen, jotta hän ei ajattelisi minun olevan liian innokas. Kuljetin kenkäni kärkeä hänen pihansa sorassa, piirsin pieniä pyörteitä, peitin ne ja piirsin uudestaan.
   Guy oli vaihtanut päälleen laivastonsinisen hupparin, joka sai hänen silmänsä pomppaamaan ulos hänen päästään ja tanssahtelemaan. Ei tietenkään kirjaimellisesti. Hänellä oli käsissään narua, ruuvimeisseli ja sakset.
   ”Lähimpään puistoon.”
   Kikatin taas ja peitin Converseni pyyhkäisyllä sydämen, jonka olin piirtänyt.
[s.241]
Oonko ihan normaali? on mainiota ja yllättävän monitasoista nuortenkirjallisuutta, joka onnistuu käsittelemään hankalia teemoja virkistävästi ja koukuttavasti. Myöhemmin ilmestyviin Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja Mitä tytön täytyy tehdä? -osiin jää kuitenkin parantamisen varaa – on mielenkiintoista nähdä, miten Bourne jatkaa sarjaansa siirtyessään kuvaamaan tapahtumia Amberin ja Lottien näkökulmista.


Petter myöntää tarkistavansa välillä turhan monta kertaa ulko-oven lukkoon menemisen.

Alkuteos: Am I Normal Yet?
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos:
Kristiina Vaara
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 402
Kansikuva: Usborne publishing
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 4. huhtikuuta 2017

M. R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö



M. R. Careyn Maailman lahjakkain tyttö on piristävän raikas tuulahdus paikalleen jääneeseen zombiekauhuun. Omaperäisyydestään huolimatta Careyn romaani tuntuu Isaac Marionin zombiepojan ja ihmistytön välille syntyvää rakkautta kuvaavan Warm Bodies -romaanin sekä sienizombieruton runtelemassa maailmassa matkaavien Joelin ja Ellien reissua seuraavan The Last of Us -kauhuvideopelin kaunokirjalliselta risteytykseltä.

Maailman lahjakkaimman tytön päähenkilönä tavataan armeijan tutkimuslaitokseen vangiksi joutunut Melanie. Älykkään tytön päivät koostuvat koulutunneista, joihin Melanie pääsee osallistumaan muiden lasten kanssa pyörätuoliin sidottuna – vihamielisten sotilaiden ja pelottavien tutkijoiden keskellä Melanieta opettava neiti Justineau tuntuu ainoalta tytöstä välittävältä ihmiseltä. Melanie kuitenkin tajuaa myös opettajansa pelkäävän häntä ja muita lapsia, jotka käyttäytyvät tietyissä olosuhteissa samalla tavalla kuin ulkomaailmassa parveilevat, nälkäisiksi kutsutut zombiet.

Melanie ja muut tutkimuslaitoksessa vankeina olevat lapset ovat saaneet tartunnan ulkomaailmassa riehuvasta, ihmisaivoihin kasvaimen tekevän sienizombierutosta, mutteivat ole muuttuneet jostain syystä kokonaan aivottomiksi lihansyöjiksi – nälkä pysyy aisoissa, kun sotilaat ja tutkijat nakkaavat hipiäänsä ihmishajun peittävää suojavoidetta ja lapset pistetään pakettiin pyörätuoleihin. Tilanne kuitenkin muuttuu nopeasti, kun tutkimuslaitos joutuu inhottavien survivalistien hyökkäyksen kohteeksi, ja Melanie pakenee kotinsa raunioista Justineaun ja muutaman muun selviytyjän kanssa aloittaakseen armottoman pitkän matkan kohti tuhoutuneen Lontoon liepeillä sijaitsevaa turvapaikkaa.

Melanie tuo kotinsa lavastettua koulumaailmaa ja myöhemmin romahtanutta ulkomaailmaa ihmetellessään mieleen The Last of Usin Ellien, joka toimii samalla tavalla tarinan sydämenä ja jaksaa pitää optimismin ja elämän liekkiä yllä julman väkivallan ja synkkämielisten kanssahahmojen keskellä. Carey osaa kuvata mielenkiintoisesti Melanien kehitystä ja ajatuksenjuoksua, jota neiti Justineaun opetukset ja jatkuva todellisen maailman ärsyketulva muokkaavat – kun tähän yhdistetään myös maailmanlopun keskellä varttuneen ja entisestä tietämättömän keltanokkasotilas Gallagherin sanailua koulussaan asioita oppineen Melanien kanssa, lopputuloksena on parhaimmillaan varsin sykähdyttävää luettavaa.
Kaksikerroksinen auto on rysähtänyt kaupan ikkunaan. Se on vähän kallellaan, ja kaikki sen ikkunat ovat pirstaleina. Haurastuneiden renkaiden pintakerrokset ovat irronneet kaarevina suikaleina kuin jonkin oudon hedelmän tummat kuoret. Missään ei näy verta tai ruumiita, mikään ei paljasta, mitä tälle kömpelölle muinaiselle jättivaunulle oikein tapahtui. Se vain tuli matkansa päähän juuri täällä, luultavasti hyvin kauan sitten, ja on seisonut paikallaan siitä lähtien.
  ”Sitä sanottiin bussiksi”, Melanie kertoo hänelle.
  ”Joo, tiesin sen”, Gallagher valehtelee. Hän on kuullut sanan, mutta ei ole koskaan nähnyt sellaista. ”Tietenkin se on bussi.”
  ”Kuka tahansa sai matkustaa niillä, jos vain osti lipun. Tai matkakortin. Kortti työnnettiin laitteeseen, laite luki kortin ja päästi kortinhaltijan bussiin. Bussit pysähtyivät ja lähtivät uudestaan liikkeelle, ne ottivat matkustajia kyytiin ja päästivät heitä pois. Ja teissä oli erityisiä kaistoja, joita pitkin vain bussit saivat ajaa. Ne olivat paljon parempia ympäristöille kuin se, että kaikki käyttivät omia autojaan.”
  Gallagher nyökkää hitaasti, aivan kuin mikään siitä ei olisi tuttua hänelle. Totuus kuitenkin on, että tämä kadonnut maailma on jotain mistä hän ei tiedä yhtään mitään ja jota hän tuskin koskaan edes ajattelee. Romahduksen lapsena hän oli huomattavasti kiinnostuneempi jonkun toisen leipäannoksesta kuin loistavan menneisyyden tarinoista. Totta kai hän käyttää jatkuvasti menneiden aikojen tuotteita. Hänen pistoolinsa ja veitsensä on valmistettu silloin. Samoin tukikohdan rakennukset ja suoja-aita ja suurin osa kalusteista. Humvee. Radio. Oleskeluhuoneen jääkaappi. Gallagher on talonvaltaaja imperiumin raunioissa, mutta hän ei tutki raunioita sen enempää kuin syömänsä lihan alkuperää. Useimmiten on parempi, jos sitä ei tiedä.
[s. 254–255]
Maailman lahjakkain tyttö on The Last of Usin ohella miellyttävän hahmovetoinen seikkailu elävien kuolleiden maailmassa – olen liian usein saanut seurata, miten erilaiset zombieteokset ovat sortuneet halpaan säikyttelyn ja muuttuneet lopulta tylsäksi verilöylyksi, jossa hahmot ovat päässeet näyttelemään lähinnä teuraseläinten rooleja. Onkin hienoa, että Carey on jaksanut syventää myös kliseisen oloisia sivuhahmoja niin, että neuroottisesti nälkäisten tutkimiseen suhtautuva tiedemies Caldwell ja ärtyisä Parks-kessu toimivatkin lopulta varsin mukavasti.

Lukijaa oikeasti kiinnostavat hahmot auttavat Maailman lahjakkainta tyttöä selviämään uuvuttavan pitkäksi venähtäneen keskivaiheensa läpi. Melanien ja kumppanien turvapaikanhakuoperaation kuvaaminen ei varsinaisesti romahduta romaanin laatua, mutta itseääntoistava nälkäisten ja survivalistien vältteleminen tuntuu turhauttavan tavanomaiselta – se muistuttaa harmittavan paljon limboa, johon esimerkiksi The Walking Dead ajaa itsensä säännöllisin väliajoin.

Miellyttävän erilaisen alun ja suvannoksi muuttuneen keskikohdan jälkeen Carey kuitenkin korjaa romaaninsa kurssia upealla tavalla. Lopun hurjat tieteiskauhukuvitelmat ja monipuolinen ja -vaiheinen loppurähinä repäisevät lukijan hienosti mukaan unettavan sisällön jälkeen – ihailin sitä, miten lopputaistelu ei ole ollenkaan niin nälkäisten harventamiseen keskittyvä kuin olisin ehkä kuvitellut, vaan konfliktit nousevat selviytyjien keskeltä. Carey osaa ovelasti kasvattaa romaanin ajan Melanien ja tämän matkatovereiden välillä kipunoivia jännitteitä ja viedä tilanteen varsin tyydyttävästi loppuun asti.

Carey ei tosin anna lukijan unohtaa Maailman lahjakkaimman tytön lopussakaan, että kyse on zombiemaailmanloppua kuvaavasta kauhukertomuksesta. Varsinaiset scifielementit nousevat pintaan vasta romaanin lopussa ja jäävät harmittavasti varsinaisen kauhutoiminnan jalkoihin. Careyn romaanin viimeiset luvut ovat täynnä pakokauhunomaista ja häiriintynyttä toimintaa, joka tyydyttää hurmeisuudellaan ja oivalla rytmityksellään lukijan verenhimon.
Lapset keskeyttävät hyökkäyksensä ja perääntyvät hänen ulottumattomiin.
   Mutta nyt lapsia on joka puolella. Gallagher ei pysty laskemaan, kuinka monta heitä on, mutta vaikuttaisi siltä, että kymmeniä. Satoja ehkä. Pieniä kalpeita kasvoja pilkistää hyllyjen välistä ja katoaa sitten näkyvistä. Rohkeimmat kerääntyvät käytävän päähän ja tuijottavat häntä avoimesti. He ovat varustautuneet kaikilla mahdollisilla aseilla veitsistä ja haarukoista katkenneisiin oksiin. Heistä on suurin osa alasti kuten pikkutyttö, mutta joillakuilla on outoja, sekalaisia vaatteita, jotka on luultavasti viety näyteikkunoista. Yhdellä pojalla on leopardikuvioiset rintaliivit, ne on vedetty vinoittain ylävartalon poikki ja sidottu alapäästä solkivyöhön, josta roikkuu koristeellisia avainrenkaita.
   Gallagherin ensimmäisenä näkemä pikkutyttö seisoo yhä lähettyvillä. Hän on vain astunut vähän taaksepäin ja tehnyt tilaa aseistautuneille lapsille. Hän pureskelee kuollutta rottaa tyynesti ja kiireettömästi.
[s. 333]
Maailman lahjakkain tyttö ei ole yhtään enempää tai vähempää kuin genrensä pikaisesti tarvitsemaa tekohengitystä. Se tarjoilee sekä syvällisen että mielikuvituksekkaan seikkailun, joka nousee The Last of Usin rinnalle yhdeksi viime aikojen laadukkaimmista zombeilla höystetyistä kauhuelämyksistä.


Alkuteos: The Girl with All the Gifts
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Juha Ahokas
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 407
Lajityyppi: psykologinen romaani, kauhu, toiminta
Mistä saatu: kirjastosta lainattu