sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkulan esikoisromaani Kaksi ihmistä minuutissa on sujuva mutta vähän latteaksi jäävä kertomus malariasta, rakkaudesta, kaipauksesta ja ihmissuhteista.

Lahjakas tutkija Alina elää romaanin alussa eräänlaisessa vanhemmuuden tuulikaapissa – hän saa tavata kuolleen puolisonsa Astridin tytärtä vain satunnaisesti ja riutuu liukuessaan omaksi jälkeläisekseen kokemastaan Sellasta aina vain kauemmaksi. Alina päättää lähteä Pohjois-Thaimaan vuorille pariksi viikoksi tutkimaan malariaa ja lääkeresistenttejä sairastapauksia. Leirissä työskentelee Alinan matkaan houkutellut Lotte, jonka tarinaa ja menneitä kokemuksia malariasta seurataan romaanin edetessä.

Kaksi ihmistä minuutissa käsittelee vuorotellen sekä Alinan että Loten edesottamuksia kolmen eri vuosikymmenen ajalta – naisten kautta seurataan myös pohjoisthaimaalaisen perheen jäsenten kärsimystä malarian kourissa. Markkulan romaanissa on siis hurjan paljon sisältöä, ja ongelmana tässä onkin se, että Kaksi ihmistä minuutissa liukuu turhan usein tarinansa tärkeimpien kohtien lävitse sujuvasti ja kauniisti kylläkin – varsinaisiksi huippukohdiksi miellettäviä kohtauksia tulee vastaan todella harvoin.

Erityisesti malarian runtelemaan kylään sijaitsevat kohtaukset ovat vähän vaisuja, sillä sairastuvien hahmojen kohtalot eivät jaksa oikein kiinnostaa tai herkistää lukijaa, kun romaanin hahmotkin reagoivat varsin ennalta-arvattaviin juonenkäänteisiin oudon mitättömästi. Tietyssä mielessä ratkaisu on perusteltavissa sillä, että sekä Lotte että Alina ovat sokeasti eteenpäin porhaltavia ja koko malariantutkimiseen lähinnä projektiluontoisesti suhtautuvia työmyyriä, jotka eivät juuri vilkuile sivuilleen. Markkula olisi kuitenkin voinut kasvattaa esimerkiksi tästä asetelmasta huomattavasti voimakkaamman jännitteen koko tutkijaryhmän ja kyläyhteisön välille – nykyisellään tämä juonenhaara jää varsin hataraksi muiden yhtä ohuiden elementtien sekaan.

Markkulan romaania kasassa pitävät elementit ovat puolestaan niin vahvoja, että ne onnistuvat jättämään muun, vähemmän syvällisen sisällön kokonaan varjoonsa. Alinan yksinäisyyttä, menetystä ja rakkautta sisältävä tarina on melkoisen raju mutta vaikuttava vuoristorata, joka etenee synkkyydestään huolimatta uskomattoman sujuvasti. Alina ja Astrid ovat vähän turhan harkitulla tavalla toistensa vastakohtia, mutta naisten suhteen muodostumisen ja etenemisen kuvaaminen tuntuu halki romaanin uskottavalta ja mielenkiintoiselta luettavalta – kunpa Markkula olisi saanut romaaniinsa Thaimaa-osuuksiin samanlaista tunnelmaa!
”Tunnetko sinä nyt itsesi enemmän naiseksi kuin ennen?” kysyin Astridilta Sellan syntymän jälkeen.
   ”Karhuksi mä itseni tunnen”, Astrid vastasi.
   ”Mitä? Karhuksi?”
   Astridin mukaan muutos karhuemoksi tapahtui välittömästi sen jälkeen kun vauvan oli saanut syliin ensi kerran, sinä hetkenä kun tunsi vastasyntyneen pienten jalkojen painelevan kylkeä sairaalapaidan alla, pienten käsien haparoivan ja nyrkkeilevän itselleen ihoon oman, yksityisen taskun. Silloin tapahtui leimautuminen: minä suojelen sinua tuli mitä hyvänsä.
   Olisin halunnut kokea sen itsekin, muuttumisen eläimeksi, vaistojen ylivallan, teoreetikon täydellisen poistumisen.
   Kun Sella oli kahdeksantoista tunnin ikäinen, sain hänet paitani alle ihoa vasten. Astrid oli juuri vaihtanut vaipan ja opetellut pesemään vauvan. Sellan varpaasta oli otettu verinäyte, ja hän itki lohduttomasti. Astrid nosti hänet sängyltä, pienen laihan ihmisenpoikasen, ja sujautti paitani helman alle. Kantapäät painuivat vatsalleni, pyöreät nahkakuulat leipoivat ihoani ja potkaisivat suoraan sydämeen. Tässä syy, miksi ihmisillä ei ole turkkia, ajattelin, voi rakastaa koko kehonsa voimalla
. [s. 136–137]
Kuluva kotimainen kirjavuosi on ollut nimenomaan esikoisromaanien puolella suoranaista juhlaa, eikä Kaksi ihmistä minuutissa aivan pääse bileiden vip-alueelle Minna Rytisalon Lempin ja Antti Ritvasen Miten muistat minut -romaanien seuraan. Markkulan kaunis kieli ja mielenkiintoiset hahmot kuitenkin kannattelevat hienosti kokonaisuutta alusta loppuun.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 384
Kansikuva:
Jenni Noponen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Jari Tervo: Matriarkka












Jari Tervon uusin romaani Matriarkka perehtyy sukukansamme inkeriläisten vaikeisiin vaiheisiin ja piiskaa siinä sivussa autistisiksi soimaamiaan suomalaisia vihamielisestä suhtautumisesta irakilaisiin turvapaikanhakijoihin.

Matriarkan ytimen muodostavat sinänsä mielenkiintoiset keskushenkilöt. Venäläistaustainen Irina Leivonen on ryhtynyt kirjoittamaan romaania sukunsa värikkäistä vaiheista, poliisi Elo Havu puolestaan saa tietää omasta inkeriläisyydestään ja Mitä vittua? -julkaisun nokkamies Ilja Janitskinia henkivä, propagandaansa levittävä Juuso Lapua uhriutuu suvakkivaltamedian unohtamana. Neljäntenä keskushenkilönä toimii inkeriläinen Aamu Karitsantytär, jonka epäonnista ja rankkaa taivalta Inkerinmaalla seurataan 1920-luvun alusta saakka.

Näiden kaikkien osuuksien välillä käydään Leivosen työpaikalla vastaanottokeskuksessa ihmettelemässä Suomeen harhailleita ”karvapaikanhakijoita.” Tervo repii tästä teemasta irti varsin valjuksi ja itsestään selväksi jäävää satiiria, jota ilmankin olisi pärjännyt aivan hyvin – päälleliimatun oloiset provosointikohdat ovat pahimmillaan todella kiusallista luettavaa.
Havu nojasi infotiskiin aulassa ja katsoi pihalle lasintakaisia, Suomeen vitriinitettyjä turvapaikanhakijoita heidän sitä huomaamattaan. He nojailivat seinään, ottivat turhia askelia, sytyttivät savukkeen, tarjosivat tulta, naureskelivat, vertailivat lenkkitossujaan, säpisivät kuin ammiksen pihalla, kuvailivat Suomen Punaisen Ristin vapaaehtoistyöntekijöitä piirtelemällä liioiteltuja muotoaaltoja ilmaan ja räväyttämällä silmänsä lautasiksi. Tämä paikka oli parempi kuin Isisin ainoa kauppatavara: paratiisi neitsyineen. Tämä oli horna huorineen. Julkeasti silmiin tuijottavat naiset olivat impeytensä menettäneet. He osasivat jo.
   [--] Tarkastaja Havu katseli snobbailevan hyvää englanninenglantia puhuvaa irakilaista, joka oli pukenut päälleen T-paidan: Kiitos 1939-1945. Havu sanoi huolellisesti artikuloiden: ”Ei kestä.” [s.338–339]
Tervon kikkailevan runollinen kieli yhdistettynä valtavaksi paisuneeseen hahmogalleriaan on Matriarkan lukemisen kannalta kohtalokas kombo, jonka jäljiltä lukijan käteen jää sekava ja mielenkiinnottomaksi haalistuva kokonaisuus. Erikoisilla sukunimillä varustetut hahmot menevät heti romaanin alussa suloisesti sekaisin, eikä Matriarkan hahmoista jää arvostelun alussa lueteltua nelikkoa lukuun ottamatta mieleen muita kovin suuria persoonallisuuksia. Mielenkiintoisilla sanavalinnoilla höystetty kerronta toimii kuitenkin parhaimmillaan varsin hienosti ja tuo mieleen vuosi sitten iloisesti yllättäneen Katja Ketun Yöperhosen.
Naiset eivät enää rohjenneet varastaa kalaa tehtaalta, vaikka nälkä kairasi vatsaa. Ihminen vuoli perkuupäivän illansuussa pajun oksaa ja solmi siihen ränsistyneen huivinsa. Ihminen ja Aamu kävelivät metsään, vaikka venäläiset varoittelivat: siellä vilisee terävähampaisia petoja. Sitä paitsi tsilaviek oli keksinyt kylän nimenomaan sitä varten, että hän saisi rupatella ihmisten eikä karhujen kanssa. Tosin tsuhna taitaa ljuubia enemmän korpea kuin lähimmäistä. Tsuhna tapaa itsensä, kun metsään menee. Sepä on riemukas jälleennäkeminen. Tuo pääsee mielestään parhaaseen seuraan, kyläläiset arvelivat. Vapaaehtoiset siirtolaiset kiittelivät neuvoista ja näkemyksistä, mutta katosivat metsään, jonka suojista ihminen poimi paitansa suojasta pajuhuivin. [s.126–127]
Matriarkan kielellinen etevyys ei kuitenkaan riitä peittämään sitä tosiasiaa, että Tervo on lähtenyt uutuusromaaninsa kanssa vähän heikoin eväin liikkeelle, eivätkä paisutettu hahmogalleria saati pakolaiskriisillä revittely auta asiaa. Aasinsilta Suomeen evakuoitujen inkeriläisten ja tänne pakolaisaallon huuhtomien irakilaisten välillä on yksi romaanin huterimmista rakennelmista, ja Matriarkka olisi huomattavasti yhtenäisempi kokonaisuus ilman väkisin väännettyä vastaanottokeskustunnelmointia.

Tällaisenaan Matriarkka jää toisaalta yliyrittäväksi ja megalomaanisen isoksi paisuneeksi romaaniksi mutta toisaalta myös laiskanoloiseksi hengentuotteeksi, jonka vuotokohtia on selvästi paikkailtu provosoinnilla. Historiallisista tragedioista kiinnostuneiden kannattaa tutustua tätä mieluummin sekä edellä mainittuun Yöperhoseen että Minna Rytisalon erinomaiseen Lempiin.


Petter ei ole koskaan käynyt Venäjällä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 446
Lajityyppi: historiallinen romaani, kollaasiromaani, vaellusromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 22. marraskuuta 2016

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja













Yoko Ogawan hidastempoinen ja tunnelmallinen Professori ja taloudenhoitaja kertoo matematiikasta, muistista, hetkessä elämisestä ja ihmissuhteista. Entisen matematiikan professorin muisti on vaurioitunut onnettomuudessa, ja edelleen matemaattisia ongelmia suvereenisti laskeva nero elää 80 minuutin mittaisissa pätkissä – tämän jälkeen miehen muisti pyyhkiytyy tyhjäksi. Lukuteoriaan erikoistunut 64-vuotias professori saa kotiinsa taloudenhoitajaksi romaanin kertojana toimivan naisen, joka ystävystyy matemaatikon kanssa, ja kohta sitten lasketaankin taloudenhoitajan pojan kanssa leppoisasti läksyjä ja puhellaan rennolla tavalla henkeviä.

Professori ja taloudenhoitaja
on romaani, josta voisi helposti erehtyä sanomaan, että eihän tuossa tapahtunut oikeastaan mitään. Taloudenhoitoon keskittyvää arkea rikkovat lähinnä professorin omat höpinät lukujen ja matematiikan merkityksistä ovat ajoittaisesta itsestäänselvyydestään huolimatta leppoisaa seurattavaa. Hyvänä esimerkkinä toimii taloudenhoitajan Juureksi kutsutun pojan ja professorin välinen keskustelu ruokapöydän ääressä.
”Sinun on syötävä runsaasti. Isoksi kasvaminen on lasten työtä.”
   ”Olen meidän luokalla kaikista lyhyin.”
   ”Älä sitä sure. Nyt on aika kartuttaa energiaa. Sitten se räjähtää liikkeelle, ja vartut kerralla suureksi. Ei aikaakaan, kun luusi venyvät niin, että nitisevät.”
   ”Kävikö sinullekin samalla tavalla?”
   ”Valitettavasti ei. Minulla energia taisi suuntautua aivan vääriin asioihin.”
   ”Mihin asioihin?”
   ”Minulla kyllä oli paras ystävä, mutta tietyistä syistä emme voineet yhdessä leikkiä purkkista tai pelata baseballia tai harrastaa muuta liikuntaa.”
   ”Se ystävä oli siis kipeä?”
   ”Päinvastoin! Hän oli suuri ja vahva, eikä häntä satuttanut mikään. Mutta hänen asuinpaikkansa oli pään sisällä, joten emme voineet leikkiä kuin siellä. Sinne kohdistin niin paljon energiaa, että sitä ei näköjään riittänyt luihin saakka.”
   ”Hei, minä tiedän! Se kaveri oli varmasti matematiikka. Äiti kertoi, että olet tosi tärkeä matematiikanopettaja.”
[s.48–49]
Huomattavasti suurempi ongelma Professorissa ja taloudenhoitajassa on sen sisältämät laskutoimitukset, jotka rikkovat kaikessa teknisyydessään ja kylmyydessään tarinan tunnelman kerta toisensa jälkeen. Vaikka ne kertovatkin proffan omasta mielenmaailmasta ja mielenkiinnon kohteesta varsin konkreettisesti, ne tuntuvat pahimmillaan tarinaa pitkittäviltä ja tylsiltä lisiltä.
Läpi koko pelin Professori palasi yhä uudelleen lempiaiheeseensa lukuihin. Luulen, että se johtui jännityksestä. Hän korotti vähitellen ääntään, jotta se ei katoaisi ympäristön hälinään, ja sen vuoksi me erotuimme selkeästi muusta Hanshin-fanien joukosta. Kun kuuluttaja ilmoitti ensimmäiseksi syöttäjäksi Nagagominja yleisö hurrasi tämän kulkiessa kohti syöttökumpua, Professori selosti: ”Kummun korkeus on kymmenen tuumaa, siis 25,4 senttimetriä. Sen lakipisteestä kotipesää kohti mentäessä ensimmäisen kuuden jalan matkalla korkeus laskee yhden tuuman per jalka.”
   Huomatessaan Hiroshiman kaikkien seitsemän ensimmäisen lyöjän lyövän vasemmalta puolelta hän ilmoitti: ”Vasemmalta syöttäviä vastaan vasemmalta lyövien keskimääräinen lyöntisuhde on 0,2568. Oikealta lyövien lyöntisuhde oikealta syöttäviä vastaan on 0,2649.”
   Ja silloin, kun Hiroshiman Nishida pääsi karkaamaan ykköspesältä kakkoselle ja ympäriltämme kuului pettyneitä äännähdyksiä: ”Syöttäjä laski irti pallosta 0,8 sekuntia heittoliikkeen alkamisen jälkeen. Pallo ehti siepparin räpylään 0,6 sekunnissa, koska äskeinen oli kierresyöttö. Aikaa siis on kulunut 1,4 sekuntia. Juostava matka on, kun vähennetään se, minkä verran juoksija kärkkyi, 24 metriä. Jos juoksijan nopeus on se ja se niin matka kakkospesälle kestää niin ja niin kauan… Joten siepparilla on aikaa hänen polttamiseensa 1,9 sekuntia.”
   Ja tällaisena se jatkui.
[s.142–143]
Ogawan ensimmäinen suomennettu romaani pitää lukijansa yllättävän tiukasti pihdeissään keveydestään huolimatta. Professori ja taloudenhoitaja on silti vähän turhankin tasaiseksi jäävä lukuelämys, jonka sympaattiset hahmot ja ovelahkot pohdinnat eivät riitä peittämään tarinan onttoutta.

Petterille murtoluvut ovat olleet aina melkoinen matemaattinen murheenkryyni.

Alkuteos: Hakase No Ai Shita Suushiki / 博士の愛した数式
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2003
Suomennos: Antti Valkama
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 286
Kansikuva: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 15. marraskuuta 2016

George Saunders: Sotapuiston perikato








George Saunders iskeytyi vuosi sitten suomalaislukijoiden tietoisuuteen novellikokoelmallaan Joulukuun kymmenes, joka sai osakseen varsin suopean vastaanoton. Itse lämpenin eniten hieman epätasaiseksi jääneen kokoelman varsinaiselle helmelle eli häiriintyneelle scifihenkiselle Pako hämähäkin sydämestä -novellille, jonka kaltaista nyrjähtänyttä meininkiä on luvassa myös vastikään suomennetussa Sotapuiston perikato -novellikokoelmassa.

Alkujaan jo vuonna 1996 ilmestynyt Saundersin esikoisteos uskaltaa revitellä tekstiensä asetelmilla huomattavasti Joulukuun kymmenettä enemmän – lukija pääsee muun muassa tutustumaan liipasinherkällä etusormella varustetun sotaveteraanin vartioimaan, sisällissodasta ammentavaan teemapuistoon, seuraamaan kuinka 200-kiloinen laskutuksesta vastaava konttorirotta ottaa toimistossaan ohjat käsiinsä ja miten 92-vuotias nainen kärsii työskennellessään painajaismaisessa huvipuistossa.

Sotapuiston perikato -kokoelman novellit muistuttavat asetelmiltaan todella paljon toisiaan – melkein kaikkien pohjalla ovat pienellä palkalla huonoissa hommissa ahdistuvien yksilöiden ja lähinnä kustannustehokkuudesta kiinnostuneen sikariportaan väliset kähinät. Reippaat ylilyönnit ja rönsyilyt kuitenkin kulkevat yllättävän luontevasti Saundersin kerronnassa mukana – vaikka Saundersin proosa on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, se soljuu koko ajan eteenpäin hienosti ja luontevasti eikä tunnu missään vaiheessa tukkoiselta. Tällaista runsasta sulavuutta olen viimeksi päässyt ihailemaan Riku Korhosen Finlandia-palkintoa kärkkyvän Emme enää usko pahaan -romaanin sivuilla.
Liiskaamani pikkupojan nimi oli Clive. Kaikesta päätellen hän oli mukava poika. Livahdan toisinaan hänen kotipihaansa tekemään salaa pihatöitä ja rukoilemaan anteeksiantoa Cliven ikkunan alla. Olen vaihtanut öljyt isän autoon, maalannut ikkunalaudat ja nyppinyt labradorinnoutajasta takiaisia. Jos joku tulee ulos kesken kaiken, piiloudun pensaisiin. Cliven sisko, joka käyttää kissansilmälaseja vielä nykyäänkin, luulee että mystinen pihatöiden tekijä on Cliven sielu ja viime aikoina hän on alkanut jättää veljelleen viestejä. Simonen mielestä tyttären pään sekoittaminen ei ole perheelle suoranainen palvelus. [s. 50–51]
Saundersin novelleissa mukana olevat, välillä huuruisiksikin kuplivat scifi-elementit istuvat parhaimmillaan erinomaisesti mukaan tekstien muutenkin umpikieroihin maailmankuviin. Niiden avulla Sotapuiston perikadon novellit paitsi tekevät onnistuneesti hajurakoa Joulukuun kymmenennen astetta realistisimpiin teksteihin mutta myös tuovat hienolla tavalla mieleen Margaret Atwoodin erinomaisen Oryx ja Crake -scifipainajaisen, jossa tieteelliset kehitysaskeleet ovat talloneet inhimillisen ja humaanin ajattelun lattianrakoon.
Hän kertoo olevansa onnellinen koska läpinäkyvä lehmä ei kuollut hänen lomansa aikana. Kirjoituspöydälle on levitelty lehmänkuvia tulevaa posteriesitystä varten. Läpinäkyvä lehmä on Spencerin urakehityksen valttikortti. Hän toivoo pääsevänsä lehmän avulla siivousosastolta Intendenttiosastolle. Herra Jorgsenin teoreettiset laskelmat Soveltavan Biologian Osastolla osoittivat lehmän toteuttamisen mahdolliseksi mutta hän ei tarkoittanut että se toteutettaisiin. Spencer kuitenkin sai suunnitelmat käsiinsä ja järjesti panettelukampanjalla Jorgsenille arvonalennuksen Näyttelyesineiden Korjausosasolle. Suurelta yleisöltä pimitetty varsinainen skandaali on kuitenkin se että lehmät eivät kestä. Niitä on ollut jo kuusi. Tästä ollaan hipihiljaa. Kun yksi lehmä kuolee, apuun rientää asiantuntijaryhmä joka muuttaa uuden lehmän alkuperäisen näköiseksi tarkoitusta varten kehitetyllä karvapeitemeikillä. Sitten lehmä kiidätetään kirurgitiimille joka asentaa sen kylkeen pleksilasin. [s. 102–103]

Sotapuiston perikato tarjoaa kokoelman varsin vinkeitä novelleja, jotka viihdyttävät ja antavat toisinaan jopa ajattelemisen aihetta hämmentyneiden naurunpyrskähdysten lomaan, vaikka mitään ennennäkemättömän ainutlaatuista ei lopulta olekaan luvassa.


Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1996
Suomennos:
Markku Päkkilä
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 208
Kansikuva:
Ilkka Kärkkäinen
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, satiiri, scifi
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 10. marraskuuta 2016

Paperi-T: Post-alfa










Henri ”Paperi-T” Pulkkinen on tarjoillut jo useamman vuoden ajan mielenkiintoisen vaihtoehdon ammattikorkeakoulun tradenomilinjan liiketoimintasuunnitelmien sivutuotteena syntyneelle valtavirtasuomiräpille. Paperi-T tuotantoineen on jäänyt allekirjoittaneelta kuitenkin kokonaan tutkan ulkopuolelle, sillä räppi ei ole koskaan ollut teekuppini niin suomeksi kuin englanniksikaan. Sivujaan myöten mustanpuhuva Post-alfa on kuitenkin koruttomine kansineen lupaavan tyylikäs ilmestys, jolta odottaisi huomattavasti enemmän kuin mitä Paperi-T:llä lopulta on annettavanaan.

Kokoelman nimi on tulkittu Cheekinä tunnetun Jare Tiihosen maskuliinista alfaurosmeininkiä kyseenalaistavaksi kannanotoksi, joka esittelee tosimiesmeiningin alla uiskentelvia pelokkaita ajatuksia ja epävarmuutta. Mielenkiintoinen ajatus jää kuitenkin useissa teksteissä lähinnä luettelomaisiksi ja aika itsestäänselviksi purskahduksiksi kuvitellun isäntämiehen päänsisäisestä maailmasta.
haluan uskoa jokaiseen pop-uppiin ja nigerialaiskirjeeseen
haluan että ansaitset satoja tuhansia dollareita
seuraavan 30 päivän aikana
spämmi on spämmiä jos vain päätät niin
our biggest ever summer sale
facebookin seinät kaatuu päälle
ja läppärin ruudulla pyörii taas hinttiaurinko
pelkään et sanon jotain tyhmää
ja joku tyyppi twitteristä tuhoaa mun elämän
voidaanko kommunikoida vain giffeillä
ahistaa.jpg
1000 tykkäystä ja yksikään niistä ei oo sulta
mitä jos elämäni rakkaus lähestyy mua inbox-viestillä
muista tarkistaa others-kansio
[s.18]
Välillä teksteissä kuitenkin välähtävät mielenkiintoiset ja pelottavatkin mielenmaisemat, joista Paperi-T ei vain viitsi lähteä avaamaan sen enempää. Edellisrunon kaltaisten pidempien avautumisten ohella Post-alfasta löytyy Daniil Harmsin Sattumia-kirjoituskokoelman omituisia tuotoksia henkiviä lyhyempiä tekstejä. Niiden välillä varsin julman metaratkaisukeskeinen, suorasukainen ja yksinkertainen tyyli virkistää kankeiksi jäävien pidempien tekstien välissä.
koira kuumassa autossa
riko ikkuna
kurista koira
[s.24]
Johannes Ekholm osasi kääntää muun muassa namedroppailun ja sosiaalisen median pilkkaamiseen keskittyneessä Rakkaus niinku -romaanissaan nykymenon reilusti satiiriksi ja voittamaan ronskeilla ylilyönneillä ainakin minut puolelleen. Kokonaisuutena Post-alfa on kyllä sinänsä mielenkiintoinen painajaisuni julkisuudesta ja taiteen tekemisestä osuvalla ajankuvauksella höystettynä, mutta niin sanottua sukupolviromaania etsivien kannattaa kyllä kääntyä mieluummin Ekholmin teoksen puoleen – Rakkaus niinkuun verrattuna Post-alfa tuntuu huomattavasti yksiniitisemmältä ja huumorintajuttomalta kokonaisuudelta, jota lehteillessään lukijalle nousee vahva yliyrittämisen maku suuhun.
mulla on kaulassa tommy tabermannin luut
niin paljon sua rakastan
[s.61]

Petter meinasi menettää uskonsa ihmiskuntaan viimeksi Helsingin kirjamessuilla, kun tapahtuman pisin nimikirjoitusjono kiemurteli Cheekin jaloissa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Kosmos
Sivumäärä: 93
Kansikuva: Tuukka Tammisaari
Graafinen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: runot, proosaruno
Mistä saatu: arvostelukappale