torstai 19. tammikuuta 2017

Antti Heikkinen: Matkamies maan










Antti Heikkisen Matkamies maan sai odotella lukemistaan pitkän tovin kirjahyllyssäni – pakolaiskriisistä ja lynkkausmielialalla ”karvapaikanhakijoita” vastaanottaneista suomalaisista niin ikään ammentanut Jari Tervon Matriarkka oli mielestäni sen verran luokaton ja harkitun provosoiva teos, että teki mieli lukea ihan muuta tässä välissä. Matkamies maan viimeisteltyäni voin kuitenkin todeta sen odotuttamisen olleen vähän kohtuuton ratkaisu, sillä Heikkisen toinen romaani on ihan toisesta maailmasta kuin mahalaskuksi jäänyt Matriarkka.

Tervon ja Heikkisen teokset jakavat kuitenkin yhden varsin vahvan yhteisen tekijän eli valtavaksi ja monitahoiseksi ryöhähtävän juonen. Matkamies maan seuraa suomalaisen pikkupaikkakunnan elämää, joka tuntuu jo ennen vastaanottokeskuksen perustamista olevan ihan omissa sfääreissään. Lukija pääsee Heikkisen runsaan hahmokatraan edesottamusten myötä perehtymään muun muassa Shakespearen Macbethin harjoitteluun kylän amatööriteatterissa, vanhemman naisen ja nuoremman miehen välille syntyvään suhteeseen, niin netissä kuin kasvotustenkin lentävään vihapuheeseen, muistisairauden kuvaamiseen ja koulukiusaamiseen.

Matkamies maan olisikin jo tällaisenaan varsin runsas ja monipuolinen romaani, joten mietin, että miten Heikkinen meinaa vielä änkeä tähän mukaan vastaanottokeskuskuvionkin. Sekin kuitenkin löytää romaanista paikkansa varsin luontevasti ja toimii kortena, joka katkaisee muutenkin jännitteisen pikkukylän kauhun tasapainon. Pakolaisparat joutuvat omista ensimmäisen maailman ongelmistaan stressaantuneiden ja ahdistuneiden suomalaisten silmätikuiksi – erityisen hyvin Heikkinen kuvaa tätä maahanmuuttokriittisten ja kiivaiden Leon ja Jeren kautta, jotka ottavat vokin polttamisen projektikseen  paetakseen omia perhe- ja työelämän ongelmia.

Jere ja Leo tuntuvat aluksi liioitellun yksinkertaisilta ja kiivailta luonteilta, mutta Heikkinen tuo  hienosti heidän kauttaan esille sen, miten helppoa on ongelmien ratkaisun sijaan lähteä purkamaan pahaa oloa vastenmielisiin turvaturisteihin. Ihan suvakkikirjallisuudeksi Matkamies maan ei kuitenkaan ole luokiteltavissa, sillä myös pakolaismassaan mahtuu jos jonkinlaista toimijaa – Heikkisen romaani ei missään vaiheessa lopahda mustavalkoiseksi kokonaisuudeksi vaan jaksaa muistuttaa realistisesti, että ylipäätään ihmisisten joukosta löytyy jos jonkinlaista tallaajaa.

Matkamies maan kertoo Matriarkan tavoin hyvin pitkälti voimakkaasti leimahtavasta vihasta, jota ihminen voi potea joko kanssaeläjäänsä tai ylipäätään lajiitoveriaan kohtaan. Heikkinen onnistuu kuvaamaan tätä tunnetta netissä soljuvan vihapuheen ohella myös varsin sykähdyttävillä ja kohtuuttomuudessaan melkein naurettavilla konkreettisilla esimerkeillä, joista luokanopettajan sijaisuuksia tekevä paikallislehden journalisti pääsee nauttimaan.
Jokseenkin omintakeisissa tunnelmissa ihmisalkujen toimia katseli myös luokanopettajan sijaisuutta tekevä Kati, jonka tekemä aukeaman kokoinen artikkeli vastaanottokeskuksesta oli julkaistu senpäiväisessä paikallislehdessä. Kainaloartikkeleina olivat komeilleet nuoren pakolaismiehen haastattelu sekä Katin kirjoittama humanistinen, turvapaikanhakijat positiivisessa valossa esiin tuova kommentti. Herätessään aamulla puoli kahdeksan maissa Kati oli katsonut kännykkäänsä ja lukenut prepaid-numerosta tulleen tekstiviestin, jossa häntä kutsuttiin mojovan perseraiskauksen ansaitsevaksi huoraksi. Facebookin viestilaatikossa odotti tuntemattoman miehen vituntäyteinen viesti, tunti sen jälkeen entinen luokkatoveri ilmoitti poistavansa suvakkihoron kavereistaan. Ennen välituntivalvontaan lähtöä puolituttu nainen oli viestittänyt katkaisevansa paikallislehden tilauksen ja toivonut samalla, että yhteiskunnan varoja ulkomaalaisille syytävä Kati saisi kohtalokseen yhtä köyhän ja kivuliaan sairaseläkeläisen elämän kuin hän. Epäilyttävää blogia netissä pitävä talonmies oli tönäissyt ohi kulkiessaan muka vahingossa, kun Kati oli kiskomassa Kiva koulu -logolla varustettua huomioliiviä ylleen. Viimeisen niitin oli päksäyttänyt käytävällä vastaan kävellyt tekstiilitöidenopettaja, joka huikkasi äidillisesti hymyillen, että pakolaisasia oli monipiippuisempi juttu kuin äkkiseltään voisi arvella. Ja siinä Kati nyt seisoi keskellä koulun pihamaata, eikä nähnyt vetisiltä silmiltään kiipeilytelineen luona syntynyttä kärhämää alusta pitäen. [s.138–139]
Heikkinen saa vielä yhden sulan hattuunsa käyttämällä rohkeasti vanhempaa kansanosaa edustavia hahmoja romaanissaan. Hän suoriutuu varsin luontevasti niin milf-kuvion kuin muistisairaan Auliksen ajatuksenjuoksun kuvaamisesta – nimenomaan iäkkäämpien hahmojen uskottavat mietteet ja toimet rauhoittavat kiivastahtista romaania ja tuovat siihen lisäsävyjä, joiden myötä Matkamies maan tuntuu luku luvulta rikkaammalta ja monitasoisemmalta kokonaisuudelta. Auliksen muistisairauden sotkema päänsisäinen monologi on parhaimmillaan loistava yhdistelmä herkkyyttä ja jatkuvasti muuttuvien mielialojen sävyttämää maailmankuvaa.

        – Minkäs takia se ukki tänne entiselle talolle tuli? 

Ukki. Niin no niin. Leon emäntähän tämä on. Emännäntekele. Helevetistäkö se tuohon. Ilman aikojani läksin. Kävinkö haudalla, se kysyy. Kenenkä haudalla. Sankarihautojako se. Kerttu-mummon ja Ilpon. Pojan ja Kertun haudalla. En minä lie käyny. Niin kun ne on kuolleet. Pitäis käydä kynttilänviennissä. Kohta se on pyhäinmiestenpäivä. Havut onko se Leo vieny? Hyvä. Minä kompura en enää jaksa metästä hakea ja kirves on kätkössä. Että valtio ei vie. Minut vieköön, mutta kirvestä eivät. En sano missä on. Hyvässä piilossa. Ite tehty varsi. En puhu tytölle siitä. En puhu kenellekään asiasta. Kerttu tietää toisen, mutta Kerttu on kuollu. Ja poika. Se ei tienny. Mistään mitään. Juoppo kuljake. Tuleeko se Leo pirssillä oikeen hakemaan ja tykkääköhän huonoa kun kävellään kun kihlapari. Tyttö nauraa. Naura sinä tyttö. Minä kohta imasen piimän tissistä. Jyväskylässä se on Leo ajussa. Hyvähän se. Toiselle se on paha, jos tulee mökistä lähtö maantielle. Leolle se on hyvä. taas tyttöä naurattaa. Perkele kun minä jaksasin ja pystysin, mutta ei sitä keskellä tietä. [s. 104]

Melkoisen äärimmilleen viedystä, vastakkainasettelupainotteisesta lähtöasetelmastaan huolimatta Matkamies maan on kaikkea muuta kuin mustavalkoiseksi jäävä romaani. Se onnistuu olemaan samaan aikaan uskomattoman sulava ja mielettömän monipuolinen kokonaisuus, jolla on kärkevyydestään ja provokatiivisuudestaan huolimatta paljon viisasta sanottavaa ihmisyydestä.


Petter on mieluummin suvakki kuin tolkun ihminen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 350
Kansikuva: Pekka Loiri
Lajityyppi: satiiri, kollaasiromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Opus ekan kirjavuosi 2016














Vaikka vuosi 2016 ei olekaan ollut esimerkiksi maailmanpolitiikan kannalta järin onnistunut ajanjakso, meillä todellisuuspakoisilla kirjallisuudenystävillä on ollut leppoisat kissanpäivät – mikäli ei ole tullut vilkaisseeksi syyllistävään, lukemattomista kirjoista koostuvaan häpeähyllyyn, johon livahtaa uusia kirjoja säännöllisin väliajoin odottamaan lukemistaan.

Hyvästä kirjallisuudesta ei ole ollut todellakaan pulaa missään vaiheessa vuotta, ja kotimainen kaunokirjallisuus on ollut varsin vahvassa nousussa nimenomaan esikoisromaanien puolella. Ehkäpä kustantamoiden tiukkaakin tiukempi seula esikoiskirjailijoiden ensiteoksia kohtaan palveleekin juuri lukijaa, sillä tuon kynnyksen ylittävien romaanien ajatellaan ja toivotaan olevan sitäkin ilmiömäisempiä – sellaisia Minna Rytisalon Lempi ja Antti Ritvasen Miten muistat minut ovat eittämättä olleet.

Kyseinen ajattelumalli on ongelmallinen suomalaisten pöytälaatikkokynäniekkojen kannalta, sillä läpimurron tekeminen ja ylipäätään seulansilmästä läpi pääseminen muuttuu luonnollisesti aina vain haastavammaksi. Siksi Tiina Lifländerin Kolme syytä elää -esikoisromaania ja suomalaista kustantamopolitiikkaa ruotiva Helsingin Sanomain juttu on samaan toisaalta rohkaiseva mutta yhtäältä varsin pessimistinen selonteko nykytilanteesta.

Päättynyt monipuolinen kotimainen kirjavuosi 2016 on nimenomaan näyttänyt, että Suomeen mahtuu kyllä monenlaista tekijää ja opusta – on vain eri asia, minkälaisen mediahuomion tai markkinapaikan kukin teos onnistuu valtaamaan kanssakilpailijoitaan. Siksi kirjablogit tuntuvat vuosi vuodelta aina vain tärkeämmiltä ja kankeita valtamedioita notkeammilta paikoilta perata uutta ja vanhempaakin kirjallisuutta.

Niinpä helmikuussa kaksivuotissynttäreitään viettävä Opus ekakin lähtee uuteen kirjavuoteen toiveikkain ja innostunein mielin. Ennen uuteen aikaan astumista luomme vielä silmäyksen seitsemään erinomaiseen, meidät vuonna 2016 valloittaneeseen romaaniin.

Minna Rytisalo: Lempi


Rytisalon esikoisteos on intohimoa, riipaisevan traagisia ihmiskohtaloita ja yllättäviä juonenkäänteitä pullisteleva elämys, joka ei hevillä unohdu.”

Lempi oli täysin vastustamaton paketti – sen uskottavien ja mielenkiintoisten hahmojen kertomat tarinat muodostavat Petterin lukuvuoden parhaan romaanin.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin


Kankimäen kirja on ihana päiväunikirja, mutta myös paljon muutakin. Se tuntuu hyvältä ystävältä, ja välillä tuntuu, että melkein olisin jossakin Kioton temppeleistä, kuppiloista tai ravintoloista Kankimäen ja hänen kiotolaisten kämppistensä kanssa. Kankimäen teksti on heleää ja paikoin hurmiollistakin, ja listoineen ja mietelmineen niin elävää, että itsekin tekisi mieli lähteä reissuun. ”

Mia Kankimäen kirja on Jennin mieleen ihanana haaveilukirjana, jonka kanssa voi paeta arjen velvollisuuksia ja vai velloa unelmissa ja täysin toisenlaisessa maailmassa. Jenni uskoo lukevansa kirjan vielä monesti uudelleen – Kankimäki kuvaa niin taidokkaasti Japanin herättämiä kuvia, hajuja ja ajatuksia, ja niihin on kutkuttavaa palata.


Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia


Koko romaanin ajan lukijaa kuumotteleva Tragediakin paljastuu yllättävän laajaksi keitokseksi, johon liittyvien hahmojen osuudet eivät ole missään vaiheessa kiveen hakattuja – juonenkäänteet pistävät kuvioita säännöllisin väliajoin uusiksi, mutta ne tuntuvat seurauksineen
erittäin uskottavilta ja loogisilta.”

Monikerroksista ja sieltä täältä hitaasti avautuvaa mysteeriä valottava Baltimoren sukuhaaran tragedia on Totuus Harry Quebertin tapauksesta -edeltäjäänsä koukuttavampi, sujuvampi, jännittävämpi, yllättävämpi ja tyydyttävämpi kokonaisuus.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö


Turusen romaanin päähenkilö on nainen, jonka epäsuunnitellusti edennyt elämä on tehnyt hänestä rakkaudenhirviön. Nimeämätön nainen aloittaa elämästään kertomisen aivan perusteista, isovanhemmistaan lähtien. Hän kirjoittaa lukijalle lapsuudestaan itäsuomalaisessa pikkukylässä, jossa hänen ystävänsä asuu kaupungin kerrostaloissa ja saa käyttää minihameasua ja etelästä ostettuja papukaijakorvakoruja, kun taas päähenkilö asuu isänsä rakentamassa valkotiilisessä talossa, joka on täysin samanlainen kuin muutkin kunnan valkotiiliset talot, jotta erilaisuus ei sotkisi maisemaa. Hän kirjoittaa perheestään, erityisesti äidistään, joka ei mitään muuta hartaammin toivo
kuin tyttärensä olevan tavallinen ihminen.”

Saara Turusen
teos oli pitkästä aikaa sellainen, ettei Jenni millään malttanut laskea sitä hetkeksikään alas: tarina ja kerronta imaisivat mukaan niin vahvasti, että metrossa matkaava bloggaaja toivoi, ettei samaan vaunuun tule lukemista häiritseviä tuttuja. Rakkaudenhirviö on yhtä aikaa hillittömän hauska ja raastavan surullinen, lohduttava ja synkeä.

Margaret Atwood: Oryx ja Crake


Jimmyn ja Glennin nuoruuden maailma tuntuu Oryxin ja Craken alussa huolestuttavan tutulta. Jyrkät tuloerot, julmat ja kaikkea muuta kuin puolueettomat lainvalvojat, valtavat monikansalliset korporaatiot ja roskaviihteen järkyttävä määrä ovat kaikki nähtyjä ja koettuja yksityiskohtia tieteiselokuvista ja -kirjoista – arkielämää unohtamatta.”

Margaret Atwood rakensi Oryxissa ja Crakessa mielenkiintoisen ja lopulta varsin mielenkiintoisen scifimaailman, joka tasapainotteli tutumman aineksen ja hybridieläinvastustajien kaltaisten uusien ideoiden välillä mestarillisesti. Herran tarhurit -jatko-osa täydensi hienosti edeltäjänsä tarinaa, mutta trilogian MaddAddam-päätösosassa (suom. Ihana maa) sekä Atwood että Lumimiehen ja muiden selviytyjien seikkailut alkoivat osoittaa pahasti hyytymisen merkkejä.


Antti Ritvanen: Miten muistat minut


Toisiinsa niin hyvässä kuin pahassa vaikuttaneiden äidin ja pojan elämänkokemusten vuoropuhelu muotoutuu Ritvasen käsissä yhdeksi kevään kirkkaimmista romaaneista.”

Antti Ritvasen uskomattoman monitasoinen ja koskettava Miten muistat minut -esikoisteos herättää melkein vuotta myöhemminkin värisyttäviä muistoja – lapsuutensa vainoama Jesse ja taiteelle kaiken uhrannut Marjatta ovat uskottavia, samaistuttavia ja mielenkiintoisia hahmoja, joiden elämien alamäet kouraisivat harvinaisen syvältä vatsanpohjasta.

torstai 15. joulukuuta 2016

Emma Cline: Tytöt



Kovaa suitsutusta niin maailmalla kuin Suomessakin saanut Emma Clinen esikoisromaani Tytöt kertoo maailmantuskaa potevasta ja väärään seuraan ajautuvasta Eviestä Kaliforniassa vuonna 1969. Parhaan ystävänsä kanssa riitautunut ja vanhempiensa erosta kärsivä teinityttö tutustuu haavoittuvaisimmillaan ollessaan läheiselle maatilalle majoittuneeseen hippiliikkeeseen. Kun Tyttöjen takakansiteksti paljastaa karismaattisen Russelin hallinnoiman kommuunin tuovan mieleen Charles Mansonin pahamaineisen Perheen, lukija arvaa varsin pian, mihin suuntaan tarina tulee kulkemaan…

Tytöt ei kuitenkaan lähde retostelemaan tosielämän tapahtumiin perustuvilla veriteoilla, vaan sen pääosassa on yksinäinen ja itsensä ulkopuoliseksi niin kotonaan, ystävänsä seurassa kuin anarkistihippien seurassa tunteneen Evien muistelot. Nostalgiaa värittävät aikuiseksi kasvaneen, entisen miehensä taloa asuttavan katkeroituneen Evien havainnot ja ajatelmat, kun tämä joutuu  kohtaamaan menneisyytensä eksän Julian-pojan ja tämän turhan nuoren tyttöystävän pelmahtaessa saman katon alle.
Olin kuvitellut, että päivä Sashan kanssa sujuisi kohteliaassa hiljaisuudessa. Että Sasha pysyisi piilossa kuin hiiri. Hän oli kyllä hyvätapainen, mutta pian hänen läsnäolonsa tuntui selvästi. Huomasin jääkaapin oven unohtuneen auki, keittiössä kuului vierasta hurinaa. Pöydälle oli heitetty collegepaita, tuolilla lojui avattu kirja enneagrammeista. Hänen huoneestaan kuului kovaäänistä musiikkia tietokoneen kaiuttimista. Yllättäen hän kuunteli laulajaa, jonka haikean äänen muistin opiskeluajoiltani, se oli soinut jatkuvana taustamusiikkina tietynlaisten tyttöjen elämässä. Tyttöjen, jotka jo silloin olivat nostalgian liottamia, jotka sytyttelivät kynttilöitä ja veivasivat iltamyöhällä leipätaikinaa jumppapuku päällä ja avojaloin.
   Olin tottunut kohtaamaan jäänteitä – kuusikymmentäluvun jälkihehku oli yhä vahva täälläpäin Kaliforniaa. Tammissa roikkui rukouslippujen resuisia suikaleita, pelloille oli jäänyt ikuiseen parkkiin pakettiautoja, joista puuttui renkaat. Vanhoilla miehillä oli koristeellisia paitoja ja avovaimoja. Mutta ne olivat niitä tavallisia kuusikymmentäluvun haamuja. Minkä tähden ne ajat Sashaa kiinnostaisivat?
   Ilahduin kun Sasha vaihtoi levyä. Naislaulaja ja gootahtava sähköpiano, ei mitään minulle tuttua.
[s.117 – 118]
Cline onnistuu hienosti ja uskottavasti kuvaamaan kyynisen, vanhemman Evien ajatuksenjuoksua – tässä suhteessa Tytöt tuokin mieleen Minna Rytisalon Lempin yhtä lailla realistiset ja taitavasti rakennetut, moniulotteiset hahmot. Tyttöjen nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset ovat Evien ja nuorten välille syttyvine jännitteineen todella vetävää luettavaa, ja ne kannattelevat muuta tarinaa hienosti.

Nuoren Evien edesottamusten ja kärsimysten kuvaus kuitenkin kärsii suunnattomasti romaanissa vankan jalansijan saavasta seksin ja seksuaalisuuden kuvaamisesta, jolloin Tytöt valahtaa pahimmillaan turhan yksipuoliseksi ja alleviivaavaksi teokseksi. Liika on yksinkertaisesti liikaa, vaikka Evien päänsisäisen maailman kuvaaminen ei laadullisesti notkahdakaan missään vaiheessa – Cline onnistuu kuvaamaan hienosti esimerkiksi sitä, minkälaiseksi hallinnan välineeksi seksi muuttuu hahmojensa käsissä.
”Hei”, sanoin kun Teddy avasi oven. ”Teidän koira.”
   Teddy toljotti minua sen näköisenä kuin me emme olisi olleet naapureita iän kaiken. Minä pyörittelin silmiäni hänen hiljaisuudelleen.
   ”Se oli meidän pihalla”, jatkoin. Koira nyki irti otteestaani.
   Teddy ei hetkeen saanut sanaa suustaan, ja siinä odotellessani näin, miten hän vilkaisi avuttomana bikinieni yläosaa, liioitellusti puristunutta rintavakoani. Teddy näki minun huomanneen ja häkeltyi entisestään. Hän moitti koiraa, tarttui sitä kaulapannasta. ”Hyi Tiki”, hän sanoi ja kiskaisi koiran sisälle. ”Tuhma koira.”
   Oli yllättävää huomata, että minun läsnäoloni sai Teddy Duttonin hermostumaan. Tosin viimeksi tavatessamme minulla ei ollut ollut bikineitä ja nyt rintani olivat isommat, hyvännäköiset jopa omasta mielestäni. Hänen huomionsa tuntui suorastaan huvittavalta. Joku vieras mies oli kerran näyttänyt minulle ja Connielle kalunsa elokuvateatterin vessassa – emme heti tajunneet, miksi mies haukkoi henkeä kuin kala kuivalla maalla, mutta sitten näin hänen peniksensä, joka pilkisti vetoketjun raosta kuin käsi hihasta. Mies katsoi meitä kuin neulalla kokoelmaansa seivästettäviä perhosia. Connie tarttui minua käsivarresta ja me käännyimme ja lähdimme nauraen karkuun, suklaarusinat minun kourassani alkoivat sulaa. Puhuimme toisillemme ällötyksestämme ankarin äänenpainoin, mutta oli siinä ylpeyttäkin. Samanlaista kuin siinä, miten tyytyväisesti Patricia Bell oli kerran tunnin jälkeen kysynyt minulta, olinko nähnyt miten opettaja Garrison oli tuijottanut häntä ja eikö se minustakin ollut pervoa.
   ”Sillä on märät tassut”, sanoin. ”Se sotkee lattiat.”
[s.144–145]
Sekä nuoren että varttuneemman Evien näkökulmasta esitetyt tapahtumat on toki kuvattu uskomattoman yksityiskohtaisesti ja tarkasti, ja ne saavat Tytöt tuntumaan sivumääräänsä huomattavasti laajemmalta kokonaisuudelta. Parhaimmillaan Clinen kerronnan kypsyys, tarkkuus ja herkkyys vievät lukijan kokonaan pois tästä maailmasta – se on aina erinomaisen romaanin merkki, ja sellainen Tytöt eittämättä onkin.


Alkuteos: The Girls
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 297
Kansikuva: Neil Krug
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Ryan Gattis: Vihan kadut










Ryan Gattis levittää Vihan kadut -romaanissaan lukijan silmien eteen vaikuttavan katsauksen keväällä 1992 Los Angelesissa roihahtaneisiin mellakoihin. Kun afroamerikkalainen Rodney King oli joutunut poliisien pahoinpitelyn uhriksi ja koppalakit olivat selvinneet syytteistä kuin koirat veräjästä, Enkelten kaupunki oli savunnut kuusi päivää turhautuneiden jengien tuhopolttojen ja ryöstöretkien voimasta.

Gattis ei kuitenkaan ole nostanut Kingin tarinaa romaaninsa keskiöön, vaan tarjolla on huomattavasti monimutkaisempi juonivyyhti, jonka keskiössä on kahden katujengin välienselvittely. Mellakoiden pitkittyessä ja yltyessä myös Gattisin kuvaamien tahojen panokset ja tekojen seuraukset muuttuvat aina vain rajummiksi.

Lumipalloefektin kokema kostotarina on kuitenkin varsin mielenkiintoista ja monipuolista luettavaa aina Vihan katujen viimeiselle sivulle saakka. Gattis kuvaa romaaninsa tapahtumia kaikkiaan 16 eri hahmon silmin, eikä mellakoiden seuraaminen jää suinkaan pelkästään edellä mainittujen jengien kotipoikien varaan – suoranaiseksi kaupunkisodankäynniksi muuttuvaa välienselvittelyä seurataan muun muassa korealaistaustaisten kodinturvajoukkojen edustajan ja palomiehen vinkkeleistä.

Eri näkökulmista kerrotut tapahtumat täydentävät hienolla tavalla toisiaan, mutta jatkuvalla kertojien vaihtelulla on myös huonot puolensa. Hahmot jäävät lähinnä pintaraapaisuiksi, ja varsinkin Vihan katujen alussa ratkaisu tuntuu todella sekavalta. Romaanin rytmiin päästyään lukija osaa kuitenkin nauttia nopeatahtisesta etenemisestä, joka tuntuu parhaimmillaan elokuvamaisen sulavalta.

Varsin veriseksi yltyvä jengisota on siis Vihan kaduissa pääosassa, mutta Gattis muistaa onneksi nostaa mellakointia ja kaikkialla ryöhäävää anarkiaa esille aina siellä täällä. Liki surrealistiset väläykset kaaoksen keskeltä piristävät vähän ennalta-arvattavaa tarinaa varsin mukavasti.
Olen monesti joutunut pohtimaan, mistä saan seuraavan ateriani, ja siksi tuntuu siltä kuin tänään olisi samana päivänä joulu, kiitospäivä, uusivuosi ja synttärit. Enkä minä ole ainoa. Homiet huutavat ja rellestävät ja latovat kasseihinsa kilokaupalla jauhelihaa. Revimme nauraen ulkofileetä hyllystä ja viskomme lampaanpotkia tiskin yli pikkuhomieille. Kun yksi lampaanpotkista putoaa lattialle eikä juniori näytä innostuneelta noukkimaan sitä, huudan hänelle, että hyvää safkaa ei saa heittää menemään.
   ”Se pestään ja syödään, joten nosta kassiin vaan!”
   Sullomme viiden miehen voimin valkoisiin muovipusseihin kaikkea mahdollista, muun muassa kahdeksan kokonaista kanaa, neljä muhkeaa häränkieltä ja makkaraketjun, joka on niin pitkä, että sitä voi heilutella pään ympärillä. Otamme mukaan niin paljon kuin jaksamme kantaa ja painumme takaisin pihalle, missä sullomme kaiken Apassin Cutlassin peräkonttiin, joka on lopulta niin täynnä lihaa, että joudumme hyppimään sen päällä, jotta se menee kiinni. Apassi protestoi, koska näkee, miten repeytyneistä muovipusseista tihkuu läpi verta, joka valuu jo likaista vararengasta pitkin ja imeytyy takakontin tummansiniseen verhoiluun, mutta vakuutan Apassille, että takakontin voi myöhemmin pestä. Annamme vain pikkuhomieille vesiletkun, saippuaa ja pesusienet ja alamme itse lämmittää grilliä. Apassi ei ilahdu mutta pitää turpansa kiinni.
[s.109–110]
Vihan kadut on koruton ja kierolla tavalla kohtuuttoman väkivaltainen kertomus poliisiväkivallan ja rotumellakoinnin kaltaisista, edelleen yhtä ajankohtaisista aiheista. Ongelmistaan huolimatta Gattisin romaani pitää lujasti otteessaan aivan loppuun asti.


Petter jätti itsenäisyyspäivän hulinat suosiolla väliin ja katsoi kotonaan Westworld-sarjan ykköskauden erinomaisen finaalijakson Linnan juhlien sijaan.

Alkuteos: All Involved
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos:
Ilkka Salmenpohja
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 437
Kansikuva:
Chris Hepburn / Getty Images
Lajityyppi: toiminta, jännitys, historiallinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkulan esikoisromaani Kaksi ihmistä minuutissa on sujuva mutta vähän latteaksi jäävä kertomus malariasta, rakkaudesta, kaipauksesta ja ihmissuhteista.

Lahjakas tutkija Alina elää romaanin alussa eräänlaisessa vanhemmuuden tuulikaapissa – hän saa tavata kuolleen puolisonsa Astridin tytärtä vain satunnaisesti ja riutuu liukuessaan omaksi jälkeläisekseen kokemastaan Sellasta aina vain kauemmaksi. Alina päättää lähteä Pohjois-Thaimaan vuorille pariksi viikoksi tutkimaan malariaa ja lääkeresistenttejä sairastapauksia. Leirissä työskentelee Alinan matkaan houkutellut Lotte, jonka tarinaa ja menneitä kokemuksia malariasta seurataan romaanin edetessä.

Kaksi ihmistä minuutissa käsittelee vuorotellen sekä Alinan että Loten edesottamuksia kolmen eri vuosikymmenen ajalta – naisten kautta seurataan myös pohjoisthaimaalaisen perheen jäsenten kärsimystä malarian kourissa. Markkulan romaanissa on siis hurjan paljon sisältöä, ja ongelmana tässä onkin se, että Kaksi ihmistä minuutissa liukuu turhan usein tarinansa tärkeimpien kohtien lävitse sujuvasti ja kauniisti kylläkin – varsinaisiksi huippukohdiksi miellettäviä kohtauksia tulee vastaan todella harvoin.

Erityisesti malarian runtelemaan kylään sijaitsevat kohtaukset ovat vähän vaisuja, sillä sairastuvien hahmojen kohtalot eivät jaksa oikein kiinnostaa tai herkistää lukijaa, kun romaanin hahmotkin reagoivat varsin ennalta-arvattaviin juonenkäänteisiin oudon mitättömästi. Tietyssä mielessä ratkaisu on perusteltavissa sillä, että sekä Lotte että Alina ovat sokeasti eteenpäin porhaltavia ja koko malariantutkimiseen lähinnä projektiluontoisesti suhtautuvia työmyyriä, jotka eivät juuri vilkuile sivuilleen. Markkula olisi kuitenkin voinut kasvattaa esimerkiksi tästä asetelmasta huomattavasti voimakkaamman jännitteen koko tutkijaryhmän ja kyläyhteisön välille – nykyisellään tämä juonenhaara jää varsin hataraksi muiden yhtä ohuiden elementtien sekaan.

Markkulan romaania kasassa pitävät elementit ovat puolestaan niin vahvoja, että ne onnistuvat jättämään muun, vähemmän syvällisen sisällön kokonaan varjoonsa. Alinan yksinäisyyttä, menetystä ja rakkautta sisältävä tarina on melkoisen raju mutta vaikuttava vuoristorata, joka etenee synkkyydestään huolimatta uskomattoman sujuvasti. Alina ja Astrid ovat vähän turhan harkitulla tavalla toistensa vastakohtia, mutta naisten suhteen muodostumisen ja etenemisen kuvaaminen tuntuu halki romaanin uskottavalta ja mielenkiintoiselta luettavalta – kunpa Markkula olisi saanut romaaniinsa Thaimaa-osuuksiin samanlaista tunnelmaa!
”Tunnetko sinä nyt itsesi enemmän naiseksi kuin ennen?” kysyin Astridilta Sellan syntymän jälkeen.
   ”Karhuksi mä itseni tunnen”, Astrid vastasi.
   ”Mitä? Karhuksi?”
   Astridin mukaan muutos karhuemoksi tapahtui välittömästi sen jälkeen kun vauvan oli saanut syliin ensi kerran, sinä hetkenä kun tunsi vastasyntyneen pienten jalkojen painelevan kylkeä sairaalapaidan alla, pienten käsien haparoivan ja nyrkkeilevän itselleen ihoon oman, yksityisen taskun. Silloin tapahtui leimautuminen: minä suojelen sinua tuli mitä hyvänsä.
   Olisin halunnut kokea sen itsekin, muuttumisen eläimeksi, vaistojen ylivallan, teoreetikon täydellisen poistumisen.
   Kun Sella oli kahdeksantoista tunnin ikäinen, sain hänet paitani alle ihoa vasten. Astrid oli juuri vaihtanut vaipan ja opetellut pesemään vauvan. Sellan varpaasta oli otettu verinäyte, ja hän itki lohduttomasti. Astrid nosti hänet sängyltä, pienen laihan ihmisenpoikasen, ja sujautti paitani helman alle. Kantapäät painuivat vatsalleni, pyöreät nahkakuulat leipoivat ihoani ja potkaisivat suoraan sydämeen. Tässä syy, miksi ihmisillä ei ole turkkia, ajattelin, voi rakastaa koko kehonsa voimalla
. [s. 136–137]
Kuluva kotimainen kirjavuosi on ollut nimenomaan esikoisromaanien puolella suoranaista juhlaa, eikä Kaksi ihmistä minuutissa aivan pääse bileiden vip-alueelle Minna Rytisalon Lempin ja Antti Ritvasen Miten muistat minut -romaanien seuraan. Markkulan kaunis kieli ja mielenkiintoiset hahmot kuitenkin kannattelevat hienosti kokonaisuutta alusta loppuun.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 384
Kansikuva:
Jenni Noponen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale