tiistai 27. syyskuuta 2016

Karl Ove Knausgård: Syksy










Omasta elämästään yli 3500 sivua kirjoittanut Karl Ove Knausgård on koetellut Taisteluni-romaanikuusikollaan kaunokirjallisuuden rajoja ja sukulaistensa hermoja useamman vuoden ajan. Omalla kohdallani Knausgårdin omaelämäkerralliset avautumiset ovat olleet ristiriitaisia ja viimeistään kolmannen osan kohdalla kesken jääneitä kokemuksia – mielenkiintoisen ja rankan elämän elänyt Knausgård osaa kyllä kirjoittaa edesottamuksistaan vetävästi, mutta taitavan kerronnan keskeyttäneet jaarittelevat esseemäiset pohdinnat ovat tehneet lukukokemuksesta lähinnä rasittavan ja turhauttavan.

Siksi miehen uuden ”vuodenaikaromaanisarjan” avaava Syksy ei kuulostakaan järin lupaavalta: syntymäänsä odottavalle tyttärelle omistettu kokoelma sisältää Knausgårdin pohdintoja ja havaintoja arkipäiväisistä asioista. Onneksi tekstit eivät ole kasvaneet Taisteluni-sarjan miniesseiden mittoihin, vaan asialleen omistautunut lukija ahmaisee kokoelman kaikki 60 kolmen-neljän sivun pituista kirjoitusta helposti yhdessä päivässä – on vain vaikea perustella, miksi kenenkään pitäisi koskea tähän rahastuskirjallisuuteen metrin tikullakaan.

Syksyn kirjoituksissaan Knausgård lähestyy moninaisia aiheitaan – meduusoja, muovipusseja, sotaa, puhelimia, nappeja, yksinäisyyttä, kirkkoja, Vincent Van Goghia, anteeksiantoa, kärpäsiä ja niin edelleen – tutun analyyttisesti, mutta miehellä ei oikein tunnu olevan mitään uutta sanottavaa yhdessäkään kirjoituksessaan. Ne valahtavat turhan helposti puuduttavan luettelomaisiksi kokonaisuuksiksi, kuten käy esimerkiksi Kehykset-tekstissä.
Kehykset reunustavat kuvia ja erottavat kuvan sisällön sen ulkopuolisista asioista. Kehykset eivät kuulu kuvaan mutta eivät ole myöskään osa sitä, mikä on kuvan vieressä, niin kuin seinää, jolle taulu on ripustettu. Kehyksillä ei juuri ole merkitystä sellaisenaan, kehys ilman kuvaa on tyhjä, vailla sisältöä. Kehykset ovat läheistä sukua ikkunankarmeille ja silmälasinpokille, ja laajemmin ne ovat sukua muureille, aidoille, aitauksille, maan rajoille, kategorioille. [s.51]
On selvää, että kovia kokenut viisikymppinen ja kohta jo neljännen lapsensa saava Knausgård on ajatusmaailmaltaan niin sanottu vanhan liiton mies, joka ei malta olla kirjoituksissaan tölväisemättä tasa-arvoajattelun kaltaisia nykyajan ilmiöitä. Tämän olisi voinut ehkä tehdä vähän turvallisemmin rivien välistä, sillä nyt Vauvat-kirjoituksesta pistävä piikki muodostuu yhdeksi Syksyn kiusallisimmista hetkistä.
Minulle miehenä lapsen pitäminen sylissä on ainoa tuntemani fyysisen läheisyyden muoto, joka ei ole seksuaalinen. En tiedä, miten naisilla on, mutta rohkenen väittää, että toisin. Ehkä juuri siksi miehen pitää olla todella miehinen, ettei muuttuisi naiseksi eläessään symbioosissa pienen vauvan kanssa. [s.124]
Syksy on yksi kirjavuoden heikoimmista tekeleistä, joka kannattaa suosiolla unohtaa kirjakauppaan ja kirjastoon. Laadukkaampaa lyhytproosaa etsivien kannattaa tutustua mieluummin Haruki Murakamin kerrassaan mainion Miehiä ilman naisia -novellikokoelman antiin.


Petterin vanhemmat eivät tätä odottaessaan lähteneet onneksi rustaamaan lyhytproosaa, vaan ottivat poikansa syntymäpäivänä ilmestyneen Hesarin talteen.

Alkuteos: Om høsten
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos:
Jonna Joskitt-Pöyry
Kustantaja: Like
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit
Sivumäärä: 217
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 22. syyskuuta 2016

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia







Vuonna 2014 ilmestynyt Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli ehdottomasti yksi kyseisen kirjavuoden parhaista ja puhutuimmista romaaneista. Vastikään julkaistu Baltimoren sukuhaaran tragedia -uutukainen ei jää pekkaa pahemmaksi vaan singahtaa kevyesti ainakin käännöskirjallisuuden puolella yhdeksi kuluvan vuoden loistokkaimmista romaaneista Sadie Jonesin Kotiinpaluun rinnalle.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta -romaanista tuttu kynäniekka Marcus Goldman toimii myös uuden romaanin kertojana. Hieman yllättäen Baltimoren sukuhaaran tragedia keskittyykin rikostarinan sijaan Goldmanin klaanin keskinäisiin kahinoihin, joiden synkät seuraukset ovat tuhonneet kokonaan Baltimoressa asuvan Goldmanien sukuhaaran – mitä Marcuksen ihailemille Hillel- ja Woody-serkuille ja näiden perheelle oikein tapahtui?

Vaikka Dickerin uudessa romaanissa tavataan Harry Quebertin tapauksen parissa askaroineita tuttuja hahmoja, Baltimoren sukuhaaran tragedia on omilla jaloillaan seisova, itsenäinen jatko-osa. Se hylkää kokonaan edellisen romaanin dekkarirakenteen ja tarjoilee huomattavasti henkilökohtaisemman ja synkemmän tarinan, joka etenee mestarillisin ottein. Varsinkin Baltimoren sukuhaaran tragedian loppumetreillä odottava Tragedia tuntuu luontevalla tavalla kohtuuttoman julmalta ja se tyydyttää verenjanon, jonka Dicker on synnyttänyt romaanin aikana lukijaan.

Synkistelystä huolimatta Dicker muistaa antaa huumorin kukkia yhtä laaja-alaisesti kuin viime kerrallakin – persoonallinen huumori tekee Baltimoren sukuhaaran tragediasta hyvällä tavalla kepeän mutta samaan aikaan myös tragikoomisen teoksen. Dicker syventää Harry Quebertin tapauksessa lähinnä tapahtumia taltioinutta Marcusta varsin kiitettävästi, ja mielenkiintoisen ja ristiriitaisen hahmon oma yksityiselämä pääsee nyt esille aivan uudenlaisessa valossa.
Isoisä pelkäsi, että jonain päivänä minäkin kohtaisin kaikkia muita kuin Baltimoren Goldmaneja koskevan kirouksen: kuuluisan ärtyneen suolen syndrooman. Hän vannotti minua syömään paljon kuitupitoisia vihanneksia ja olemaan koskaan pidättämättä ulostetta, jos minulle tuli ”iso hätä”. Aamuisin kun Hillel ja Woody söivät mahansa täyteen makeita muroja, isoisä pakotti minut syömään All Bran -täysjyvämuroja. Olin ainoa, jonka oli pakko syödä niitä, se oli merkki siitä, että Baltimoreilla oli varmasti joitakin lisäentsyymejä, joita meillä muilla ei ollut. Isoisä kertoi minulle tulevista ruuansulatusongelmistani. ”Voi Marcus-parka, isälläsi on samanlainen suoli kuin minulla. Saat vielä huomata, että sama kohtalo odottaa sinuakin. Syö paljon kuituja, poikaseni, se on kaikkein tärkeintä. Pitää aloittaa ajoissa, jos haluaa pitää vatsan kunnossa.” Isoisä seisoi takanani, kun ahmin All Braneja ja laski kätensä myötätuntoisesti olkapäälleni. Luonnollisesti, kun söin valtavia määriä kuituja, vietin paljon aikaa vessassa ja sieltä tullessani kohtasin isoisäni katseen, joka tuntui sanovan: ”Sinullakin on se, poikaseni, nyt on jo liian myöhäistä.” Suolijuttu teki minuun suuren vaikutuksen. Tutkin kaupunginkirjastossa jatkuvasti lääkärikirjoja ja odotin kauhulla sairauden ensioireita. Ajattelin, että jos en saisi sairautta, olisin kenties erilainen, samanlainen kuin Baltimoren suvun jäsenet. [s. 39–40]
Dicker onnistuu punomaan romaanistaan monitasoisen kokonaisuuden, jossa sinänsä useaan otteeseen nähdyt ja jo kuluneet teemat ja asetelmat limittyvät toisiinsa varsin yllättävillä tavoilla. Vaikka esimerkiksi kielletty rakkaus, kirjallinen kunnianhimo ja vaikeat isä-poika-suhteet eivät Dickerin silminkään tarjoa mitään uutta, niiden osuus kokonaisuudessa yllättää kerran toisensa jälkeen.  Koko romaanin ajan lukijaa kuumotteleva Tragediakin paljastuu yllättävän laajaksi keitokseksi, johon liittyvien hahmojen osuudet eivät ole missään vaiheessa kiveen hakattuja – juonenkäänteet pistävät kuvioita säännöllisin väliajoin uusiksi, mutta ne tuntuvat seurauksineen erittäin uskottavilta ja loogisilta.

Baltimoren sukuhaaran tragedia on uskomattoman koukuttava, runsas ja jännittävä kaunokirjallinen nautinto, joka on edeltäjäänsä huomattavasti ennalta-arvaamattomampi, traagisempi ja paremmin mietitty kokonaisuus – Dickerin uutuusromaani on ensiluokkaista kaunokirjallista valohoitoa syksyisen pimeitä iltoja vastaan.

Petter ihmettelee, miksei Baltimoren sukuhaaran tragedia kelvannut
Dickerin edellisromaanin tavoin mukaan Tammen Keltaiseen kirjastoon.

Alkuteos: Le livre des Baltimore
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos:
Kira Poutanen
Kustantaja: Tammi
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani, sukuromaani
Sivumäärä: 554
Päällys:
Markko Taina
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 20. syyskuuta 2016

Miika Nousiainen: Juurihoito

Mainostoimistossa työskentelevä Pekka Kirnuvaara istahtaa kalliolaisen hammaslääkärin tuoliin ja aloittaa samalla elämänsä ”juurihoidon”. Miehen suuta näet hoitaa samalla sukunimellä varustettu kuusikymppinen Esko, joka paljastuu Pekan velipuoleksi. Veljekset päättävät lähteä selvittämään yhteisen isänsä kohtaloa – Onni Kirnuvaara kun on kävellyt molempien elämistä poikien ollessa vielä taaperoiässä. Isäukon paikallistaminen on luonnollisesti huomattavasti monimutkaisempi operaatio, joka vie Eskon ja Pekan Lieksan kautta Australiaan saakka.

Huikean tragikoomisella Vadelmavenepakolaisella suomalaiset lukijat valloittanut Miika Nousiainen tarjoilee uudessa Juurihoito-romaanissaan varsin haaleaksi ja keskinkertaiseksi jäävän sopan. Tämä arvostelu sisältää muutamia juonipaljastuksia Pekan ja Eskon maailmanympärimatkaan liittyen.

Juurihoidon pääkaksikon muodostavat Pekka ja Esko ovat niin epätasapainoinen duo että oikein harmittaa. Pekasta on tehty nykyaikainen tekniikan ja maailmalla sosialisoinnin hallitseva isä, joka on kotopuolessa tehnyt keitellyt lapsilleen luomupuurot tuosta vain ja jaksanut ydinperheen kaikennielevää arkea melkein loputtomiin. Nousiainen vetkuttelee hahmon avioeroon johtaneiden syiden selviämistä aivan liian pitkään Juurihoidon viimeisille sivuille asti, jolloin paljastus ei ehdi vaikuttaa kalkkiviivoille ehtineeseen tarinaan mitenkään.

Eskon kanssa Nousiainen on kuitenkin tehnyt suurimmat mokansa luodessaan toisesta päähenkilöstä kliseisen suomalaisen mörököllin, joka ei osaa puhua tunteistaan vaan jauhaa hammaslääketieteestä loputtomiin. Perheettömäksi jääneen Eskon tapa käsitellä tunteitaan ja uuden veljen kohtaamista on vedetty niin lakonisella tavalla överiksi, ettei Eskoon löydy oikein tarttumapintaa missään vaiheessa.
Parempi unohtaa ja jatkaa elämää. Tehdä sitä mihin minut on luotu. Hoitaa hampaita, syödä terveellisesti ja lenkkeillä. Siten pysyn työkykyisenä ja voin tehdä hommia seiskavitoseksi. Kyllä minä sen loput kymmenen vuotta ajatusteni kanssa jotenkin toimeen tulen. Ei siinä isää tarvita. Eikä muitakaan sukulaisia.
   Elämässä on kolme suurta kysymystä. Kuka olet? Minne menet? Puudutetaanko? Itse osaan vastata vain viimeiseen. Kannattaa puuduttaa. Varsinkin tunteet.
[s.19]
Toisaalta Nousiaisen tyylille ominaisesti kaikki Juurihoidon hahmot ovat äärimmilleen vietyjä karikatyyrejä, jotka ärsyttävät ja välillä jopa huvittavat oikkujensa tähden. Revittely vie kuitenkin vähän pohjaa emotionaaliselta pohjavireeltä, jota Nousiainen yrittää kaivella esille säännöllisesti – hahmoihin ei synny sen suurempaa sidettä, kun näitä ei missään vaiheessa käsitellä kovin syvällisesti vaan pusketaan stereotyyppi edellä lukijan silmille. Maanosa maanosalta suuremmaksi paisuva hahmogalleria yhdistettynä varsin kovatahtiseen juonenkulkuun ei auta asiaa yhtään.

Eskon ja Pekan matkalla käydään seksiturismin ja muutenkin kaikkea muuta kuin eettisen matkailun rapauttamassa Thaimaassa ja Australiassa ihmettelemässä ahtaalle ajettujen aboriginaalien ahdinkoa. Nousiainen jaksaa muistella sivutolkulla sitä, miten valkoiset miehet ovat tulleet ja pistäneet kyseiset maat itselleen edulliseen pakettiin – historiasta angstaaminen ei juuri sovi perhesiteitä ratkovaan romaaniin, vaan vie fokuksen pois sinänsä mielenkiintoisista hahmoista ja näiden välisistä suhteista.

Kiusalliseksi homma menee siinä vaiheessa, kun Esko ja Pekka päättävät kantaa kortensa kekoon ja auttaa paikallisia. Ihmisiin varovaisesti suhtautuva Esko pistää hetken mielijohteesta thaimaalaisessa sairaalassa hammaslasaretin pystyyn ja empaattinen Pekka on tarjoamassa jatkuvasti olkapäätä ja syliä miesten hyvyydestä liikuttuville ja itkuun pillahtaville naisille. Juurihoidon mukakoskettava sentimentaalisuus ja ”valkoinen mies tarjoaa laastaria ja sympatiaa” -asennoituminen hiertävät ja ärsyttävät silmittömästi. Nousiaisen hahmojen asenne ei tunnu ollenkaan nöyrältä saati vilpittömältä vaan kaksinaismoralistiselta henkselien paukuttelulta varsinkin siinä vaiheessa, kun Esko iskee hammaslääkäröinnissä tätä auttaneen nuoremman thainaisen.

Vähän omituisista asetelmistaan huolimatta Nousiainen osaa veistellä samanlaista mainiota ja tarkkanäköistä huumoria kuin edellisessä Metsäjätti-romaanissaan. Samalla kirjailija pystyy taitavasti yhdistelemään ulkomailla havaittavissa olevia ilmiöitä suomalaiseen elämänmenoon ja näin  muistuttaa siitä, kuinka hyvin meillä asiat täällä Suomessa lopulta ovatkaan – välillä Nousiaisen ilkikurinen huumori ampuu piikkejään osuvasti myös kohti katajaista kansaamme. Hyvänä esimerkkinä toimivat Pekan pohdinnat ruotsalaisessa Södertäljen kaupungissa sijaitsevasta Ronnan lähiöstä.
Helsingin valtuustossa perussuomalaiset käyttävät Ronnaa esimerkkinä paikasta, jossa kaikki on mennyt päin persettä maahanmuuttajien takia. Ja siihen joku vihreistä sanoo, että omissa lähiöissä on panostettava siirtolaisten integraatioon segregaation välttämiseksi. Kokoomus sanoo, että ihan sama kunhan sinne pääsee autolla. Ja demarit haluaa kaavoittaa sinne Prisman eikä Lidliä. Ja Vihreät kannattaa ehdotusta kun Lidl tuo mehunsa epäekologisesti kaukaa. Kokoomukselle on sama kunhan ne mehut saa viedä autolla mahdollisimman kauas ilman holhousta. Ja perussuomalaiset vaativat lisää väkeä verovirastoon töihin, koska paikka on täynnä maahanmuuttajia, jotka ovat tulleet tänne maksamaan meidän verot. [s.112]
Juurihoito on ongelmistaan huolimatta mukavan joutuisasti etenevä vaellusromaani, jonka aikana lukijakin tulee nähneeksi maailmaa melkoisen siivun. Harvinaisen ennalta-arvattava ja alleviivattuun tunteikkuuteen nojaava juoni omituisine asetelmineen kuitenkin heikentää romaanin tekemää vaikutusta – Nousiaiselta olisi ollut lupa odottaa huomattavasti laadukkaampaa kokonaisuutta.




Petter yöpyi Södertäljessä kymmenisen vuotta sitten ja muistaa kuunnelleensa iltaisin hotellihuoneen sängyssä paikallisten ihan supiruotsalaista elämöintiä kaupungin kaduilla.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 332
Kansi: Elina Warsta
Lajityyppi: vaellusromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö




(Aluksi pahoittelen blogihiljaisuuttani - muu elämä on imaissut paljon aikaa kesästäni, ja on ollut pakko miettiä omaa motivaatiota kirjoittamiseen ja ajankäyttöön. Lupaan hiljalleen taas aktivoitua bloggailun kanssa, kiitos Petterille aktiivisuudesta blogin kanssa.)

Saara Turusen esikoisromaani imaisi minut heti puolelleen. Rakkaudenhirviö tuntuu sellaiselta teokselta, jota haluaa vain pyyteettömästi rakastaa – samanlaisia tunteita minussa herätti aiemmin esimerkiksi Emma Hooperin Etta ja Otto ja Russell ja James. Ehkä elo-syyskuinen melankoliakin vaikutti kokemukseeni: mielestäni tämä on paras vuodenaika käpertyä fiilistelemään hyviä tekstejä.

Turusen romaanin päähenkilö on nainen, jonka epäsuunnitellusti edennyt elämä on tehnyt hänestä rakkaudenhirviön. Nimeämätön nainen aloittaa elämästään kertomisen aivan perusteista, isovanhemmistaan lähtien. Hän kirjoittaa lukijalle lapsuudestaan itäsuomalaisessa pikkukylässä, jossa hänen ystävänsä asuu kaupungin kerrostaloissa ja saa käyttää minihameasua ja etelästä ostettuja papukaijakorvakoruja, kun taas päähenkilö asuu isänsä rakentamassa valkotiilisessä talossa, joka on täysin samanlainen kuin muutkin kunnan valkotiiliset talot, jotta erilaisuus ei sotkisi maisemaa. Hän kirjoittaa perheestään, erityisesti äidistään, joka ei mitään muuta hartaammin toivo kuin tyttärensä olevan tavallinen ihminen. Perheessä on kova kuri, etenkin taloutta johtavan ruokaterapeuttiäidin takia ruoan suhteen: kun muut lapset saavat taidenäyttelyn jälkeen makkaraperunoita, syö romaanin tyttö evääksi muovirasiasta vaniljasokerilla maustettua rasvatonta maitovaahtoa, joka on liuennut takaisin lämpimäksi maidoksi. Jäykkä itäsuomalainen perhe ei turhia halaile tai puhu tunteista. Rakkaudenhirviö ei saakaan lapsuudessaan hellyyttä tai lämpöä, ja hän jää monien sisarustensa ja armeijamaisen kurin jalkoihin.

Teini-iässä Turusen päähenkilö saa maaseudusta tarpeekseen ja muuttaa Helsinkiin taidelukioon. Lukiossa hän tutustuu Lauraan, joka on sinisilmäinen, vaaleatukkainen, uskomattoman karismaattinen ja luonnonlahjakkuus. Laura kerää ympärilleen kauneutta, älyä ja ihailua. Mieleeni tuleekin väistämättä Maija Vilkkumaan Ingalsin Laura: kiltti, kohtelias ja kaunis tyttö. Päähenkilö jumaloi ystäväänsä, eikä tunnu koskaan yltävän tämän tasolle.
Teatterikorkeakouluun pääseminen on vaikeaa. Sen tietävät monet. sen tietää jopa äitikin, mutta siinä, että Laura valittiin, ei ole mitään kummallista. Laurassa on jotakin erityistä. Laura on niin ihana tyttö. Jotenkin niin tavallinen, mutta silti niin ihana, muistaa äitini aina mainita, kun Laurasta tulee puhetta. Sellaiset tytöt kuin Laura voiva kurkotella kuuseen, sillä onnistuminen on kirjoitettu heidän kohtaloonsa jo vuosisatoja sitten jollakin ylemmällä taholla, josta se on sitten ilmoitettu äidilleni. Jotkut ovat sentään lahjakkaita, sanoo äitini.
          Hän soittaa minulle pääsykokeita edeltävänä iltana ja lohduttaa minua jo etukäteen, sillä todennäköisesti joutuisin pettymään. On niitä muitakin ovia, jos tämä ei nyt aukea, sanoo äitini. Kyllä sinä jotain keksit, hän jatkaa ja hänen äänensä on omituisen lempeä.
[s. 266]
En tiennyt Turusesta tai hänen taustoistaan mitään ennen Rakkaudenhirviön lukemista. Ilmeisesti romaani mukailee hänen omia taustojaan, esimerkiksi päähenkilön opiskellessa käsikirjoittamista tai asuessa Antti-nimisen taiteilijapojan kämppiksenä. Romaani ei kuitenkaan minusta tunnu liian kliseiseltä kasvukertomukselta, enkä ainakaan minä koe Turusen omia ääriviivoja liian kuultavina romaanin sivujen läpi. Rakkaudenhirviön naisen kasvu on taitaen tehty, vaikkakin ehkä kirjoittamisen teemat ovat aika itsestäänselviä usein kirjallisuudessa. Mielestäni Rakkaudenhirviössä kuitenkin sivutaan kirjoittamista ja kirjoittavan ihmisen ajatuksia ja ongelmia hyvin.

Rakkaudenhirviö ei jätä ainoastaan itäsuomalaista pikkukylää vaan myös Koto-Suomen. Päähenkilö matkaa ensin kirjoitusten jälkeen Lauran kanssa Lontooseen, jossa hän työskentelee pikaruokalassa kerrosvoileipiä täyttäen aamuyöstä iltapäivään. Musta pilvi ja peilistä tuijottava lehmä eivät kuitenkaan jätä häntä rauhaan, vaikka hän matkustaisi kuinka pitkälle lapsuudenkylästään. Myöhemmin päähenkilö jättää jälleen Suomen ja matkaa Espanjaan, rakastuakseen mieheen, joka tuntuu tekevän hänestä täydellisen. Silti pakeneminen ei täytä menneisyyden jättämiä kuoppia, musta pilvi ja huono olo seuraavat naista itsepintaisesti.
Tyhjässä huoneessa tuijotan suoraan pimeyteen. Pimeys katsoo takaisin ja kaukaa kuuluu pahaenteistä huminaa. Suuri kuilu ammottaa keskellä huoneeni lattiaa. Miksi kukaan ei neuvonut elämään oikein? Tai ehkä neuvoikin, mutta miksi en kuunnellut? Ehkäpä siivoamalla paha katoaa, minä tuumin ja käärin hihani. Siivoan hädissäni pienen huoneen. Lakaisen lattian oven takaa löytämälläni harjalla, petaan sängyn ja pyyhin joka nurkan nuhjuisella rätillä. Kiillotan lavuaarin ja hanan. Pesen itsenikin vanhalla saippuanpalalla päästä varpaisiin. Sitten istun tuolilla ja lehteilen pientä sanakirjaani. Huoneesa on omituisen hiljaista, mustuus ammottaa lattiassa eikä pahaenteinen humina ole hävinnyt minnekään. Pakenen alakerran kauppaan ja ostan kolme laatikollista kermaleivoksia. Ostan myös paketillisen Príncipe-keksejä ja jotain toisenlaisia keksejä, joissa on valkoinen täyte ja päällä suklaata, päinvastoin kuin Príncipeissä. Ostan minisuklaapatukoita, joiden sisällä on valkoista mönjää. Ostan kovia karkkeja, jotka haisevat pölyltä. Ostan tikkareita, rinkeleitä, kroisantteja, vanukasta, maitoa ja jäätelöä. Ostan kaakaojauhetta, suklaakastiketta, peanutbutteria, ketsuppia, vispikermaa ja hilloa. Sitten sulkeudun takaisin huoneeseeni ja syön kaiken. Syön ja syön. Kaadan majoneesia, ketsuppia, ja suklaakastiketta suoraan purkeista suuhuni. Kerma pursuaa ja mansikkahillo valuu. Lopulta uppoan kerman ja hillon sekaan. En ajattele enää mitään. Istun vain tahmean liman seassa ja kadun pahoja tekojani. Suolaiset kyyneleet valuvat, kunnes vajoan omituiseen uneen. [s. 319–320]
Rakkaudenhirviö on paljas, herkkä kertomus, joka kuitenkin sai minut nauramaan moneen otteeseen. Romaanin huumori synkistyy mitä pidemmälle se etenee, mutta romaani ei koskaan vaivu täysin pikimustaan synkkyyteen. Erityisesti pidän Turusen tavasta kuvata päähenkilön kokemia tunteita hyvin konkreettisesti: masentuessaan päähenkilön alle kasvaa kuoppa, hänen sukulaisensa alkavat lapioida multaa hänen päälleen. Konkreettisuus näkyy myös siten, että romaanissa on myös ripaus maagista realismia: erityisesti lapsuudenmuistojaan kuvatessa jotkin tapahtumat eivät ole täysin realistisia, ja päähenkilön ympäristö herää käymään dialogia hänen kanssaan.
Minä tuijotan taulua. Menneiden aikojen mies seisoo keskellä savuavia raunioita miekka vyöllään ja hopeinen ruusuke rinnassaan. Taustalla liehuu Ranskan lippu. Mies näyttää jotenkin tutulta. Hän taitaa olla se sama keisari, jonka kuva oli äitini vanhan historiankirjan kannessa. On totta, että mies on hirmu elävän näköinen. --
          Mies tuijottaa minua kalamaisilla silmillään ja sitten hän alkaa puhua. Mies tiedustelee, olenko jo naimisissa. Selitän miekkoselle, että nykyaikana naiset voivat elää vapaina melko kauan ennen kuin heidän on otettava mies kattonsa alle ja ruvettava keräilemään likaisia kalsareita ja sukkia lattioilta. Sitä paitsi jotkut eivät mene naimisiin ollenkaan, minä lisään. Jotkut elävät vain kissojensa kanssa kerrostaloasunnossa ja äitini on sanonut, että meidän on vain hyväksyttävä sellainen. Hetkeksi tulee hiljaista, kun mies muuttuu mietteliääksi. Sitten hän kehottaa minua varomaan sellaista kohtaloa, sillä siitä ei hyvää seuraisi. Mistä sinä voit sen tietää? yritän vielä kysyä, mutta menneiden aikojen mies ei sano enää mitään. Hän vain koputtelee lattiaa ruosteisella miekallaan ja murahtelee hiljaa, kunnes jähmettyy sotatantereelle, pulleat kalansilmät tyhjyyteen tuijottaen. Omituista, minä mietin ja hiivin tieheni.
[s. 112–113]
Rakkaudenhirviö on halliten ja taitaen rakennettu, ja erityisesti päähenkilön ongelmallinen suhde ruokaan, äitiin, kehoon ja läheisyyteen on kuvattu ja kerrottu hämmentävän hyvin. Romaani käsittelee teemojaan hienovireisesti, läikähdellen, tuomatta mitään näistä lukijan kasvoille saarnaavasti tai itsestäänselvästi. Lukukokemus oli nautinnollinen – en olisi halunnut päästää tästä irti. Oli vaikeaa aloittaa seuraavan kirjan lukemista, ja mielestäni se on erinomaisen romaanin merkki.

Jenni arvostaa aina sitä, jos erilaisuus on päässyt sotkemaan maisemaa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 441
Päällys: Timo Mänttäri
Lajityyppi: kehitysromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: lahjakirja

tiistai 13. syyskuuta 2016

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia










Haruki Murakamin uusin kaunokirjallinen tuotos Miehiä ilman naisia onkin kokonaisen romaanin sijaan rypäs mainioita novelleja. Alun perin Japanissa vuonna 2014 ilmestyneeseen kokoelmaan on liitetty vielä kirsikaksi kakun päälle vuonna 2013 julkaistu Rakastunut Samsa -lyhytkertomus.

Viime syksynä suomeksi ilmestyneen Maailmanloppu ja ihmemaa -scififantasioinnin jälkeen on miellyttävää lukea astetta realistisempaa Murakamia. Miehiä ilman naisia käsittelee hämäävästä nimestään huolimatta rakkautta ja siihen liittyviä haasteita – naisenpuutteessa eläminen nousee tapetille vasta kokoelman päättävässä niminovellissa.

Näyttelijä avautuu seuraelämästään naispuoliselle autonkuljettajalleen, kahvilassa työskentelevä nuori mies saa kollegaltaan luvan seurustella tämän tyttöystävän kanssa, puotipuksuna toimiva nainen kertoo itseään nuoremmalle rakastajalleen muinoin tekemistään asuntomurroista, Franz Kafkan Muodonmuutos-novellin päähenkilö Gregor Samsaksi muuttunut kertoja rakastuu lukkoseppänä työskentelevään kyttyräselkäiseen naiseen ja niin edelleen – Murakamin novellit ottavat rakkauden juuri japanilaisittain sopivalla kieroon käsittelyyn. Miehiä ilman naisia -kokoelman erikoisimmat novellit jäävätkin tehokkaimmin mieleen.

Rakastuneessa Samsassa Murakami tuo kerrontaansa mukaan Kafkalta lainaamiaan pessimismin ja itseinhon sävyjä, jotka tuntuvat aluksi vähän omituisilta kokoelman muiden novellien sisältöön nähden. Murakami kuitenkin selviää kafkamaista maailmankuvaa henkivän tekstin kirjoittamisesta ja Muodonmuutos-novellin asetelmien päälaelleen kääntämisestä erittäin onnistuneesti.
Samsa katsoi alastonta vartaloaan ja tutki käsillään niitä kohtia, joita ei nähnyt. Millaiseen ruumiiseen hän olikaan joutunut! Se ei ollut ainoastaan ruma. Se oli suojaton. Sileässä valkeassa ihossa kasvoi karvoja vain nimeksi. Haavoittuvainen vatsa oli pehmeä ja paljas. Sukuelimet olivat naurettavan muotoiset. Käsiä ja jalkoja oli pari kumpaakin ja ne näyttivät pituuteensa nähden onnettoman heikoilta. Hauraat verisuonet kuulsivat sinisinä viiruina ihon läpi. Pitkä kaula pystyi vain hädin tuskin kannattelemaan suurta ja oudon muotoista päätä. Päälakea peitti tiheä ja takkuinen pitkä karva. Pään molemmilla puolilla oli äkillisesti ulkonevat simpukanmuotoiset korvat.
   Onko tämä todella minä, Samsa kysyi itseltään. Pystyisikö hän selviytymään maailmassa näin epäkäytännöllisessä ja helposti särkyvässä kehossa? Siinä ei ollut sen paremmin aseita kuin suojaavaa kuortakaan. Miksei hänestä ollut tullut kalaa? Miksei hänestä ollut tullut auringonkukkaa? Siinä olisi ollut edes vähän järkeä ja kohtuutta; ainakin enemmän kuin siinä, että hänestä oli tullut Gregor Samsa.
[s.229 –230]
Kauhuelementeillä pelaavassa, Tokion syrjäkujalle baarin perustaneesta miehestä kertovassa Kinossa rakkaustarina jää lopulta aika kokonaan aisankannattajan rooliin. Siitä huolimatta tarina tempaa mukaansa esimerkillisen tenhoavasti, ja Kinon pari viimeistä aukeamaa olivat jännittävintä luettavaa pitkään aikaan.

Murakamin maneerina on ollut aina eräänlainen snobbaileva jaarittelu mielellään joko länsimaisista alkoholeista, musiikkityyleistä tai kirjailijoista, eikä mies ole päässyt tässä suhteessa pilkuistaan. Eniten novelleissa hiertävät kuitenkin ympäripyöreät ja itsestään selvät pohdinnat rakkaudesta, jotka tuntuvat kalseudessaan ja neutraaliudessaan vähän ylimääräisiltä. Hyvänä esimerkkinä toimii sitaatti rakastuneesta plastiikkakirurgista kertovasta Itsenäinen elin -novellista.
Sanoin, ettei minulla ollut tarjota mitään konkreettista neuvoa, ja että ne tunteet, joista hän kertoi minulle, vaikuttivat minusta täysin ymmärrettäviltä. Ne kuuluvat rakastumiseen. Rakastunut menettää tunteidensa hallinnan ja kokee olevansa jonkin järjenvastaisen voiman armoilla. Selitin, ettei hänen kokemuksessaan ollut mitään outoa tai poikkeuksellista. Hän oli vain rakastunut tosissaan. Rakastunut ihminen pelkää menettävänsä rakkautensa kohteen. Hän haluaa olla aina ja ikuisesti yhdessä rakastettunsa kanssa. Jos hän ei saa tavata rakastaan, tuntuu, että maailma uhkaa loppua. Ne ovat yleisiä ja täysin luonnollisia tunteita. Ne kuuluvat aivan normaalin ihmisen elämään. [s.121]
Merkillepantavaa Miehiä ilman naisia -kokoelmassa on se seikka, että mukaan ei ole eksynyt yhtään heikkoa saati menettelevää kertomusta. Murakamin omalaatuiset tarinat pitävät otteessaan, ja vähänkään innostuneempi lukija ahmaisee kokoelman helposti parissa päivässä – lopputulokset kummittelevat mielessä sitäkin sitkeämmin.





Petter on usein halunnut livahtaa kärpäseksi kattoon mitä erilaisimpiin tilaisuuksiin.

Alkuteos: 女のいない男たち / Onna no inai otokotachi
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos:
Juha Mylläri
Kustantaja: Tammi
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit
Sivumäärä: 276
Päällys:
Jussi Kaakinen
Mistä saatu: kirjastosta lainattu