torstai 16. elokuuta 2018

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens



Becky Albertallin nuortenromaani Minä, Simon, Homo Sapiens on rohkea ja ennakkoluuloton pelinavaus omassa genressään – teoksen päähenkilönä nähdään kuusitoistavuotias Simon, joka tykkää pojista. Homoseksuaalisuutensa puolesta kaapissa elelevä Simon yrittää vältellä ylimääräistä hälinää ja draamaa kaikin mahdollisin keinoin ja viettää tavallista elämää ystävien ja harrastusten parissa.

Simon on kuitenkin päätynyt monimutkaisen tapahtumasarjan päätteeksi kirjoittelemaan netissä Blue-nimimerkin taakse piiloutuvan pojan kanssa. Samassa koulussa opiskelevilla kirjekaveruksilla on selvästi orastavia tunteita toisiaan kohtaan, eikä Simon meinaa pysyä pöksyissään miettiessään, kuka ihme Blue onkaan. Tilanne kuitenkin muuttuu romaanin alussa, kun palanen Simonin ja Bluen arkaluontoista sähköpostiviestittelyä päätyy vääriin käsiin, ja Simonin salaisuus liikahtaa kohti päivänvaloa.


Minä, Simon, Homo Sapiens on nykymenon mukaisesti moninaisuutta, seksuaalisuutta ja sukupuoli-käsitettä pohdiskeleva kokonaisuus, jossa oman itsensä löytämisen teema kiilaa tiensä parrasvaloihin. Albertalli uskaltaa parhaimmillaan sukeltaa varsin syvälle teoksensa teemoihin tavalla, jota nuortenromaanissa näkee harvoin. Simon on kaikkiaan varsin mielenkiintoinen ja monitasoinen hahmo, joka käy korviensa välissä melkoisia itsetutkiskeluja omien tunteidensa ja halujensa kanssa.

Nuoren miehen kokemukset esimerkiksi vastakkaisen sukupuolen kanssa seurustelemisesta ja lapsuuden tytöksi pukeutumisista tuntuvat inhimillisiltä ja uskottavilta kehitysaskeleilta hahmon historiassa. Simonin röyhkeän avoimet tilitykset vähän ruumiillisemmista kokeiluista puolestaan ovat hämmentävän ja vähän kiusallisenkin rehellistä luettavaa, mutta ne tuovat hahmoon mukaan omanlaistaan särmää.
Ja hän tykkää myös slash-fanifiktiosta, josta minäkin kiinnostuin viime kesänä sen verran, että katselin vähän ympärilleni internetissä. Uskomatonta, mitä kaikkea sieltä löytyi: Harry Potter ja Draco Malfoy toistensa kimpussa tuhannessa eri asennossa milloin missäkin Tylypahkan luutakomerossa. Bongailin kirjoittajia, jotka jotenkuten hallitsivat oikeinkirjoituksen, ja luin tarinoita läpi yön. Se oli omituinen pariviikkoinen, jonka aikana opettelin myös käyttämään pyykinpesukonetta. Kaikkia sukkia nyt vain ei voi antaa äidin pestäväksi. [s. 23]
Poikien väliseen viestittelyyn käsiksi pääsevä Martin Addison on ehdottomasti Minä, Simonin tärkein sivuhahmo. Martinin ja Simonin välille kasvaa romaanin alkupuolella erittäin mielenkiintoinen juonikuvio, kun Martin iskee näppinsä salaiseen kirjeenvaihtoon ja ryhtyy kiristämään Simonia valonaralla materiaalilla – Simonin pitäisi saattaa kuuma kaverinsa Abby ja Martin jollain ilveellä yhteen. Kiristysteema seurauksineen hieman väljähtää romaanin edetessä, mutta nörttimäinen Martin onkin loistava esimerkki siitä, kuinka Albertalli osaa tuulettaa nuortenromaaneihin kuuluvia karikatyyrejä. Teatterikerhossa huseeraava Martin muuttuu kiusallisen innokkaasta mutta sanavalmiista show-miehestä riidanhaluiseksi ja pelottavan impulsiiviseksi vastavoimaksi päähenkilölle.

Bluen ja Simonin keskinäinen viestintä on flirttailuineen, todellisista henkilöllisyyksistä vihjailuineen ja Simonin Oreo-maniasta vitsailuineen varsin muikeaa luettavaa – sähköpostiviestittelyn parhaat palat jätän odottamaan romaanin sivuille. Albertalli ei oikein osaa rytmittää Blue-kuvion etenemistä romaanissaan, vaan Bluen ja Simonin köydenvedon kulminaatiopiste tapahtuu aivan liian myöhään romaanin loppupuolella. Vähän rutiininomaisesti loppuun viety poikien suhde hukkuu harmittavasti muutenkin siirappisen onnellisten loppuhuipennusten sekaan. Kyynisten milleniaalien viesteihin on livahtanut mukaan vähän ihmeellisiä ja epäuskottavan aikuismaisia kannanottoja romaanin teemoihin liittyen, ja ne eivät kaikessa aggressiivisuudessaan ihan istu mukaan muuten niin rentoon kokonaisuuteen.
On todella ärsyttävää, että heteroseksuaalisuus (ja sen lisäksi valkoihoisuus) on aina se oletusarvo, ja että omaa identiteettiään joutuvat kelailemaan vain ne jotka eivät mahdu siihen muottiin. Heteroiden pitäisi todellakin joutua tulemaan kaapista, mitä kiusallisemmin, sen parempi. Kiusallisuuden pitäisi olla pakollinen vaatimus. Olisiko tämä meidän versio homosaatiosta? [s. 124]
Simonin vanhemmat ja romaanin aikuishahmot ylipäätään ovat kiusallisen tuttuja jokaiselle amerikkalaista nuorille suunnattua viihdettä nautiskelleelle. Empaattiset ja helposti lähestyttävät opettajahahmot sekä Simonin ylianalysoiva kallonkutistajaäiti löytävät paikkansa kokonaisuudesta vielä jollain ilveellä, mutta Simonin homovitsejä pilke silmäkulmassa laukova isä on kaikessa överiydessään ja itsetietoisuudessaan lähinnä kiusallinen tuttavuus.

Simonin kaveriköörin edesottamukset jäävät pääosin täytemateriaalimaisiksi osuuksiksi Nick tai Leah herättäneet minussa juurikaan tunteita puolesta tai vastaan. Sitä vastoin aiemmin mainitun Abbyn kanssa Simonilla on luvassa mielenkiintoisia tähtihetkiä niin Martinin juonitteluiden kuin erinäisten salaisuuksien paljastumisen myötä. Albertalli osaa hienosti kuvata tiiviin nelikon keskinäisten suhteiden ailahteluja ja rajujakin muutoksia, vaikka ne eivät kuitenkaan ole mitenkään erityisen mieleenpainuvia saati omaperäisiä käänteitä. Ennalta-arvattavuus ja tuttuus kuitenkin sopivat tietyllä tavalla mukaan romaanin rentoon henkeen, vaikka todellisia yllätyksiäkin kyllä riittää. Esimerkiksi Bluen henkilöllisyyden paljastuminen on ehdottomasti yksi Minä, Simonin mehukkaimmista hetkistä.

Minä, Simon, Homo Sapiens tuntuu romaanina vähän kompromissihenkiseltä kokonaisuudelta – uusia tuulia nuortenkirjallisuuteen uutterasti puhaltava tarina jää turhan usein pyörimään jo koluttuihin kliseenurkkiin. Helposti lähestyttävä ja viihdyttävä kokonaisuus kuitenkin kulkee luontevasti eteenpäin, ja uskon, että vähintään peruskoulun viimeistä luokkaa käyvät nuoret lukijat saavat Simonin vaiherikkaasta tarinasta paljonkin irti.

Petter ei ole koskaan ymmärtänyt, mitä hauskaa ensimmäisen 
American Pie -elokuvan sukkakohtauksessa oikein on.

Alkuteos: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Lotta Sonninen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 249
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Kalle Lähde: Loppuluisu


Kalle Lähteen esikoisromaani Happotesti oli pysäyttävä lukuelämys alkoholismista. Joonatan-paran krapula-aamuista, uuteen nousuun kompuroinnista ja väkevillä läträämisestä muodostuva kokonaisuus tempaisi lukijan mukaan yllättävän voimakkaasti – Lähteen tragikoominen mutta omakohtaisen rehellinen kerronta toi toki oman autenttisen lisänsä Happotestiin.

Joonatanin tarinaa jatkava Loppuluisu ei varsinaisesti lähde keksimään pyörää uudestaan, vaan jatko-osan ensimmäinen puolikas etenee varsin tutuissa merkeissä. Avioeron jälkeen Joonatan elelee itsekseen turkulaisessa yksiössä purkamattomien pahvilaatikoiden keskellä, ja yhteisen kodin myynnistä irronneet rahat virtaavat kovaa vauhtia kurkusta alas.

Happotestistä tutut örveltämiset viinan kanssa ovat saaneet kuitenkin muutamia lisätasoja – Joonatan on nimittäin aiempaa kiinnostuneempi vastakkaisesta sukupuolesta. Hameväen edustajat ovat siis tällä kertaa huomattavasti suuremmassa roolissa kuin Happotestissä, ja Joonatanin kömpelöt ja asiattomat lähestymisyritykset tekevät miesparasta entistä surkuteltavamman ja suoraan sanottuna säälittävämmän hahmon. 

Esimerkiksi repaleinen ja epämääräinen suhde Pipsaan on todella tylyä luettavaa, ja Lähde osaa kuvata jälleen taidokkaasti rapajuopon sekavia tunteita yöruusua kohtaan. Hienona esimerkkinä tästä toimii nolosti päättyvä välienselvittely Pipsan kotitalon pihalla.
Päätän palauttaa Pipsan arvostuksen nostamalla painavan pyörätelineen ilmaan. Se on kuin tilauksesta keskellä pihaa. Tartun sateen kastelemaan rautaan ja tempaisen telineen ylös rinnalleni. Ponnistus himmentää tajuntani ja sulkijalihas pettää. Kaadun taaksepäin ja jään vangiksi pyörätelineen alle. Kuulen jonkun parkaisevan.
   Sadevesi valuu silmiini, kun makaan selälläni asfaltilla. Käännän päätäni sivulle ja huomaan poliisimaijan ajavan hitaasti kohti minua. Rimpuilen päästäkseni karkuun, mutta ainoastaan pääni liikkuu. Olen varmasti halvaantunut.
   ”Jaahas”, sanoo poliisihaalariin pukeutunut konstaapeli.
   Päätän puhua konstaapelin kanssa samaa kieltä ja sanon ”jaahas” minäkin. Toinenkin poliisimies nousee autosta ja sanoo ”no niin”. Ensiksi saapunut konstaapeli nostaa pyörätelineen päältäni ja kysyy, miten olen sen alle päätynyt. Nousen istumaan ja vilkaisen Pipsaa, joka seisoo ulko-oven katoksen alla ja itkee. Minun tekisi mieli muunnella kertomustani ja sanoa Pipsan heittäneen minua pyörätelineellä. Kerron olleeni siirtämässä pyörätelinettä pois ulko-oven edestä, missä se oli estänyt vapaan kulkuni morsiamen luokse, Pipsa huutaa, ettei ole kenenkään morsian, eikä varsinkaan minun. Se on kiusallista.
[s. 104–105]
Juuri ennen lopullista pohjakosketusta Joonatanin elämä kuitenkin muuttuu. Alakerrassa asuvan pahasti alkoholisoituneen Jopen maksa sanoo itsensä irti kuolettavin seurauksin, ja Joonatan tutustuu samassa rapussa asuvaan Jopen ex-vaimo Satuun. Joonatanista huolestuva Satu ei suostu katsomaan sivusta Joonatanin vierimistä alamäessä vaan päättää avustaa miesparkaa kohti raittiutta.

Jope ja Satu tuovat tarinaan mukaan lisätasoja, joista Sadun mukanaolo on ehdottomasti mielenkiintoisin mutta valitettavasti vähän epäloogisesti toteutettu sivujuonne. Yksinhuoltaja-leski muuttuu Joonatanin tukihenkilöksi, joka ei ehdi juurikaan surra kuollutta eksäänsä, kun joutuu huolehtimaan Joonatanista – Satu hoitaa pyykit, krapularyyppyjen tarjoilun ja röökiaskien hommaamisen samalla tavalla kuin Joonatanin vaimo teki Happotestissä. On hieman hassua, miten miehensä juomista katsellut ja siitä kärsinyt Satu päätyy samaan tukalaan asemaan uudemman kerran.

Toisaalta taas Lähde kuvaa taidokkaasti sekä Sadun ja Joonatanin välille syntyvää suhdetta sekä sitä, kuinka vääjäämättä ihmiset ajautuvat haitallisiin asemapaikkoihin toistensa kanssa. Mitään Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen -romaanin kaltaista syväanalyysiä hahmojen välisistä suhteista ei ole luvassa, mutta Lähde onnistuu tuomaan menestyksekkäästi alkoholismiproosaansa uusia tasoja. Siinä missä Happotesti oli pääasiassa yhden miehen tragedia, Loppuluisussa avataan taidokkaasti ja kouriintuntuvasti sitä, kuinka alkoholistin käytös ja teot vaikuttavat lähipiirin elämään.

Tästä päästäänkin valitettavasti Loppuluisun heikoimpaan osioon eli Joonatanin siipiensä suojiin ottavan alkoholistiparantolan Holvi-istuntoihin, joissa omaiset pääsevät lavalle huutamaan asiat selviksi tuolissa kiemurtelevalle juopolle. Holvin omituiset tapaamiset välijuontoineen eivät valitettavasti sovi muuten niin ronskiin ja suorasukaiseen maailmaan, jonka Lähde on rakentanut taidokkaasti romaanikaksikossaan. Alkoholismin tuottamat kärsimykset yksilön ja tämän läheisten elämässä tulevat esiin muutenkin niin voimallisesti ja konkreettisesti, ettei Loppuluisu oikeastaan edes tarvitsisi tällaista mukapuhdistavaa ja osoittelevan alleviivaa kiirastulta loppuunsa.
”Kaksikymmentäkaks vuotta mää oon katsellu sun juomista, Makke, siivonnu kusta ja paskaa ja verta. Kasvattanu kaks lasta ja paikannu sun haavoja. Selitelly sukulaisille ja naapureille ja pelännyt. PELÄNNYT MAKKE!”
   Nenäni on muuttunut tukkoiseksi. Joka puolelta Holvia kuuluu niistämisen ääniä. Vilkaisen tyynenä istuvaa Mikaa. Miten sen pää voi kestää tällaista? Oliko se turtunut vai tunteeton? Nainen katsoo myös Mikaa, ja huomaan terapeutin nyökkäävän rohkaisevasti.
   ”Se mistä sää et ole koskaan halunnut puhua, muistatko? Sää ajoit kännissä kun mä olin sairaalassa synnyttämässä. Tiina oli sun kyydissä. Vittu, ja sää selität, mitään hätää ollut kun se oli turvavöissä ja että mää oon hullu. JA MÄ USKOIN VIELÄ ETTÄ MÄ OLEN SE HULLU!”
[s.166]
Omituinen loppuosa vielä korneimpine epilogeineen vie harmittavasti pohjaa pois muuten niin onnistuneelta ja toimivalta kokonaisuudelta. Loppuluisu on kuitenkin pääosin mukaansa tempaisevaa, ajatuksia herättävää ja koukuttavaa, alkoholismia käsittelevää luettavaa, jota Lähde jalostaa ja rikastaa uusilla teemoilla – Happotestin parissa viihtyneiden kannattaakin ehdottomasti selvittää, miten Joonatanille lopulta käy.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 205
Kansikuva: Tuuli Juusela
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Max Porter: Surulla on sulkapeite



Max Porterin
pienoisromaani Surulla on sulkapeite seilaa nimensä mukaisesti varsin synkillä vesillä. Lontoolaisperheen äiti on kuollut, ja varis lehahtaa paikalle tukemaan leskeksi jääneen isän ja äidittömien kaksospoikien surutyötä.

Kunnianhimoinen Surulla on sulkapeite muodostuu useista lyhyistä tarinoista – isän muistot vaimovainaastaan, poikien omat mielikuvitukselliset tarinoinnit menneestä ja tulevasta sekä variksen kertomat sadut taustoittavat tapahtumia ja hahmoja kiitettävällä tavalla. Romaani tuntuu vaatimattomasta sivumäärästään huolimatta varsin runsaalta ja monipuoliselta juuri sisällöllisen vaihtelun ansiosta. Suomentaja Irmeli Ruuskalla lienee ollut kädet täynnä töitä varsinkin variksen runollisten osuuksien kääntämisen kanssa, mutta romaani tuntuu kieleltään yhtäältä ihailtavan yhtenäiseltä mutta toisaalta upean rikkaalta ja rehevältä sanavirralta.

Kaksospoikien tarinat tempaisivat minut mukaansa ehdottomasti voimakkaimmin. Poikaparat tulevat tarinan edetessä lukijalle varsin tutuiksi, kun Porter liikkuu eri aikatasoilla ja käsittelee eri-ikäisinä esitettyjen poikien kautta surua uskottavasti ja mielenkiintoisesti. Eri elämänvaiheet riehakasta lapsuutta ja kyynistä aikuisuutta myöten vääristävät ja muuntavat murhenäytelmän kokemisen muotoja huikealla tavalla.
Keräsimme postinkantajan pudottamia kuminauhoja. Aioimme rakentaa valtavan pallon. Luovuimme ajatuksesta.
   Rakentelimme tukikohtia, leirejä, luolia, majoja, linnoituksia, bunkkereita, linnoja, tuliasemia, tunneleita ja pesiä.
   Katselimme Lontoota, ja Lontoo tarjosi meille äitiehdokkaita, niillä oli farkut, juovikkaita t-paitoja ja päässä Ray-Banit, bongailimme heitä ja nautimme siitä itsetuhoisen tunteettomasta, häijystä touhusta. Olimme kyllästyneitä lapsenvahtiin, joka sanoi: ”Miten voitte nauraa sille, sehän on niin surullista?”
[…]
   […] Laserleikkausten yleistymisen jälkeen mutta ennen murrosikää, ennen ujostelua, ennen yläastetta, ennen kuin raha, aika tai sukupuoli iskivät meihin hampaansa. Ennen kuin kieli oli ansa, silloin kun se oli labyrintti. Ennen kuin isästä tuli mies, joka eli elämänsä kolmeakymmentä viimeistä vuotta. Nyt kun miettii, niin paras hetki menettää äiti.
[s.72–73]
Sitä vastoin perheen isä jää vähän etäiseksi hahmoksi, jonka oma osuus romaanissa ei oikeastaan ole erityisen kiinnostava – olin koko ajan innostuneempi näkemään, miten murhenäytelmä ja kaipaus vaikuttavat poikiin, ja Porter osaa näyttää tragedian seuraukset lapsihahmoissa varsin tyydyttävästi ja traagisestikin. Isän kanssa Porter ei pääse ollenkaan samanlaisiin ulottuvuuksiin.

Miehen yliopistovuosiin ja kuuluisan tutkijan fanittamiseen keskittyvät takaumat eivät tuo hahmoon merkittävästi lisätasoja, ja nykyhetkessä työnteon pariin pakenevan isän mietteet eivät nekään juuri innosta. Laimeimmillaan suru ja kaipaus ilmenevät itsetietoisen pliisuina teksteinä, joita varis sitten on mukanokkelasti kommentoimassa.
Kaipasin häntä niin, että tahdoin rakentaa hänelle sata metriä korkean muistomerkin paljain kourin. Tahdoin nähdä hänet Hyde Parkissa isossa kivituolissa nauttimassa maisemista. Jokainen ohikulkija ymmärtäisi, miten paljon häntä kaipaan. Miten fyysistä kaipuuni onkaan. Ikävöin häntä niin, että kaipuuni on suuri kultainen prinssi, konserttihalli, tuhat puuta, järvi, yhdeksäntuhatta bussia, miljoona autoa, kaksikymmentä miljoonaa lintua ja vielä enemmän. 
   Hyh, Varis sanoi, kuulostat jääkaappimagneetilta.
[s. 57]
Varis on myös hieman ongelmallinen lisä romaaniin. Lintu tuo äkkiväärällä ja roisilla huumorillaan miellyttävää vaihtelua tunneskaalaltaan muuten niin mollivoittoiseen kokonaisuuteen mutta toisaalta varastaa valokeilan turhan usein ihmishahmoilta, joiden surutyön eteneminen on kuitenkin ehdottomasti romaanin mielenkiintoisin teema. Toisaalta taas variksen kahelit sadut ovat mainion omituista luettavaa, ja ne tuovat ajoittain mieleen Maija Sirkjärven Barbara ja muita hurrikaaneja -novellikokoelman kesyttömät tekstit.
Variksen ja ihmishahmojen välinen vuorovaikuttaminen ei pääse missään vaiheessa versomaan erityisen mielenkiintoiseksi luettavaksi. Keskustelut valahtavat jälkimmäisen osanottajan puolelta turhan helposti teennäisen runollisiksi ja mukasyvällisiksi mämminjauhamiseksi.
MIES Olen samaa mieltä. Se muuttuu koko ajan.
   LINTU Suruko?
   MIES Niin.
   LINTU Se on kaikki. Se on itseyden kudelman kudinlankaa, ja se on kauniin kaoottista. Siinä on samoja matemaattisia aineksia kuin monissa luonnon muodoissa.
   MIES Kuten missä?
   LINTU Mistähän aloittaisin? No, sanotaan vaikka höyhenissä. Entä kakkakikkareet? Aallot? Hunajakenno? Rihma? Sisälmykset? Luut? Höyhenet, se jo tulikin, haivenet, ei, odotahan, hatut, harjat, marjat, kirjat, kurut, urut, nokkahuilut, nokka jauhaa…
   MIES Täysin älytöntä.
[s. 109]
Vaikka kyseessä on jo nyt varsin rajattu ja pienimuotoinen romaani, jään väkisinkin miettimään, että Porterilla olisi ollut varaa terävöittää tarinaansa entisestään – esimerkiksi koko jutun keskiössä oleva varis ei täysin onnistu lunastamaan omaa paikkaansa kokonaisuudessa. Romaanin ehdottomasti mielenkiintoisin ja koskettavin kohtaus onkin lopussa odottava tuhkiensirottelu, joka hengittää muuta sisältöä vapaammin ilman linnun itsetietoista raakuntaa.


Alkuteos: Grief is the Thing with Feathers
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 119
Kansikuva: Khius / Shutterstock
Lajityyppi: kollaasiromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen















Haruki Murakamin romaanien ystävillä on ollut viimeisen viiden vuoden ajan todelliset kissanpäivät – Tammi on tarjoillut syksyisissä kirjakattauksissaan aina yhden Murakami-suomennoksen, ja kustannuspäälliköt ovat uskaltaneet näyttää vihreää valoa myös miehen varhaisempien romaanien kääntämiselle. Näistä erikoisin ilmestys lienee ollut Maailmanloppu ja ihmemaa -seikkailuromaani, joka erottuu fantasia- ja scifielementteineen varsin radikaalisti Murakamin muusta tuotannosta. Viime syksynä suomeksi päivänvalon nähnyt mutta alkujaan jo vuonna 1992 Japanissa ilmestynyt Rajasta etelään, auringosta länteen ei juuri koettele genrerajoja, mutta on sitäkin kovempi ja mieleenpainuvampi tähtihetki Murakamin kirjallisella uralla.

Romaanin päähenkilönä nähdään baariyrittäjä Hajime, jolla on elämä päällisin puolin varsin mukavasti reilassa. Äveriään mutta avuliaan appiukon rahoituksella perustetut ravintolat takovat tulosta, vaimo ja lapsetkin voivat hyvin ja 36-vuotias Hajime kokee olevansa onnellinen perheensä ja afääriensä kanssa. Hahmon menneisyydestä kuitenkin paljastuu yksinäisyyden ja surumielisyyden sävyjä, joita Hajimen lapsuudenystävä ja ensirakkaus on ollut helpottamassa, ja aikamieheksi varttunut Hajime muistelee polion runtelemaa jalkaansa laahaavaa Shimamoto-tyttöä edelleen lämmöllä.

Myöhemmät ihmissuhteet eivät ole tuntuneet oikein miltään Shihamotoon verrattuna, ja Hajime kokeekin elämästään puuttuvan merkittävän palasen, vaikka ei osaa määritellä, mitä oikein kaipaa tai haluaa. Hajime pääsee kartoittamaan omia tarpeitaan, kun Shimamoto yhtäkkiä palaakin kuvioihin. Alkuhuuman jälkeen Hajime joutuu tekemään mahdottoman valinnan, jonka seurauksia on kuitenkin vaikea arvioida etukäteen – saati sitä, kuinka vakavissaan oudosti käyttäytyvä Shimamoto lopulta onkaan Hajimen suhteen.

Verkkaisesti käynnistyvä Rajasta etelään, auringosta länteen on aloitukseltaan melkeinpä hypnoottinen vyöryttäessään lukijan silmille Hajimen lapsuudesta ja nuoruudesta nousevia tuskallisia muistoja. Hajimen ja Shimamoton suhteen kuvaaminen loistaa kaikessa outoudessaan ja häiriintyneisyydessään. Shimamoto jättää peruuttamattoman jälkensä Hajimeen, joka myöhemmin elämässään lähestyy naisia lähinnä sen mukaan, ovatko nämä perheensä ainoita lapsia kuten mies itse tai raahaako kyseinen hameväen edustaja jalkaansa Shimamoton tavoin.

Murakami kuvaa taidokkaasti sitä, miten Shihamoto onnistuu joko tahattomasti tai tarkoituksella sekoittamaan muutenkin mieleltään oirehtivan Hajimen pään lopullisesti. Onkin karmaisevaa lukea, kuinka Shimamoton varjo häilyy Hajimen ihmissuhdeongelmien ja naisiin suhtautumisen taustalla – siitä puhumattakaan, kuinka sekaisin Hajime menee naisen palatessa kuvioihin. Romaanissa on aavemaista ja häiriintynyttäkin tunnelmaa, jota Murakamin teoksissa harvemmin näkee. Loistavana esimerkkinä tästä on kohtaus, jossa Hajime lähtee Ayoyamassa varjostamaan Shimamotoa muistuttavaa naista ja joutuu keskelle todella omituista tilannetta. Hajimen eksiin ja näiden suhteiden onnettomiin päätöksiin liittyvät takaumat ovat myös erittäin mielenkiintoista ja omalaatuista luettavaa, jotka tuovat mieleen Murakamin Miehiä ilman naisia -novellikokoelman kierohkot mutta koskettavat tekstit.

Rajasta etelään, auringosta länteen eroaa myös toisenkin keskeisen teemansa ansiosta Murakamin muista romaaneista. Miehen teoksissa on harvemmin seurattu näin arkirealistisissa merkeissä tavallisen yrittäjäisän ahkeraa työskentelyä ja tavallista perhe-elämää, joille muistetaan antaa mukavasti tilaa romaanissa. Murakami kuvaa varsin uskottavasti Hajimen ja tämän vaimon suhdetta, ja yksi romaanin hienoimmista kohtauksista nähdäänkin miehen kodin seinien sisällä, kun Hajime ja puoliso puhdistavat ilmaa loistavalla dialogilla höystettynä teoksen loppupuolella.

Myös Hajimen työkuviot ovat varsin suuressa roolissa romaanissa, ja niiden kautta päästään tutustumaan bisneksiä rahallisesti ja henkisesti tukevaan appiukkoon. Hajimen appi on varsin eksentrinen papparainen, joka ei epäröi lain kiertämistä liiketoimiensa lutvittamiseksi saati Hajimen hyödyntämistä hämärähommissaan. Hajimen raha-asioihin jatkuvasti puuttuva appiukko onnistuu hitaasti ja varmasti nakertamaan päähenkilön motivaatiota omaa yritystä kohtaan, ja sitä kautta toki työntämään Hajimea poispäin vaivalla rakennetusta onnellisesta elämästä.

Häiriintyneimmillään appiukko usuttaa Hajime-parkaa helpottamaan paineita vieraiden naisten kanssa – eli antaa vävylleen luvan pettää tytärtään – ja tällainen öyhötys on omiaan ajamassa Hajimea kohti äärimmäisen valinnan tekemistä. Appiukon överiksi vedetty hahmo ei ihan istu mukaan muuten hienovaraiseen kerrontaan, mutta toisaalta vanhan miehen vahva vaikutus vävyparkaan on karmaiseva ja mielenkiintoinen sivujuonne tarinassa.
Tarkkailin hänen ilmettään. Hetken ajan pelkäsin, että appi tiesi yhteydenpidostani Shimamoton kanssa ja oli kutsunut minut lounaalle sen takia. Mikään hänen äänensävyssään ei kuitenkaan viitannut siihen, että hän aikoisi kuulustella minua naisasioistani. Hän puhui vain yleisellä tasolla.
   ”Minäkin olin sinun iässäsi kova huvittelemaan. Senkään takia en aio kieltää sinua makaamasta muiden naisten kanssa. On ehkä outoa sanoa näin omalle vävylleen, mutta minusta on vain parempi, jos pidät sopivasti hauskaa. Se tekee ihmiselle joskus hyvää. Kun ei päästä paineita kertymään, kotonakin menee paremmin ja on helpompi keskittyä töihin.”
[…]
   […]
”Älä sitten pelehdi tyhjänpäiväisten naisten kanssa. He tekevät sinustakin tyhjänpäiväisen ihmisen. Ja samoin hölmö nainen tekee rakastajastaan hölmön. Mutta älä ole liian hyvienkään naisten kanssa. Sellaisesta suhteesta ei halua palata takaisin. Sitten ei enää tiedä mihin mennä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?” [s. 143]
Vaikka Murakami liikkuu hyvin erilaisilla temaattisilla vesillä Rajasta etelään, auringosta länteen -romaanissaan, teokseen on livahtanut mukaan varsin murakamimaisia maneereja – itseäni eniten hiertävä länsimaisella kulttuuritietoudella päteminen ei ole jäänyt suinkaan kyydistä pois. Murakamilla on myös hieman hämmentävä tapa selittää käänteitä auki hieromalla asioiden todellisia laitoja suoraan sanottuna lukijaan naamaan.

Alleviivaaminen ja toisaalta vähän lukijan aliarvioiminenkin tuntuvat kuitenkin hieman ristiriitaisilta elementeiltä romaanin yleiseen arvoituksellisuuteen nähden, kun esimerkiksi kaikkia Shimamoton salaisuuksia ei todellakaan paljasteta romaanin lopussa. On vaikea sanoa, kuinka itseironisessa tarkoituksessa juonen itsestäänselvimmät kohtaukset on lopulta tuotu mukaan kokonaisuuteen, mutta ne eivät ainakaan omalla kohdallani tehneet suurta vaikutusta. Esimerkiksi Star Crossed Loversin soitattaminen Hajimen anniskeluliikkeessä ja tätä seuraava kappaleen analysointi eivät ole yhdessä erityisen luonteva liikesarja romaanissa.
”Star Crossed Lovers”, Shimamoto sanoi. ”Mitähän se tarkoittaa?”
   ”Epäonnisten tähtien alla syntyneitä rakastavaisia. Onnettomia rakastavaisia. Se on englanninkielinen fraasi. Tässä se viittaa Romeoon ja Juliaan. Kappale kuuluu sarjaan, jonka Ellington ja Strayhorn sävelsivät esitettäväksi Ontariossa pidettävillä Shakespeare-festivaaleilla. Alkuperäisessä esityksessä Johnny Hodges soitti Julian osan alttosaksofonilla ja Paul Gonsalves soitti Romeon osan tenorisaksofonilla.”
   ”Epäonnisten tähtien alla syntyneet rakastavaiset”, Shimamoto sanoi. ”Jotenkin kuulostaa siltä kuin kappale olisi sävelletty meitä varten.”
   ”Olemmeko me rakastavaisia?”
   ”Oletko sitä mieltä, että emme ole?” hän kysyi.
[s. 182]
Kaiken kaikkiaan Murakamin kuvaama ihmissuhderuletti, jota Hajime lähtee pelaamaan uhkarohkeasti koko elämällään, on mielenkiintoinen ja monitasoinen vyyhti – kyse on mielestäni yhdestä parhaimmista lukemistani Murakamin romaaneista. Omituisten ja häiriintyneiden tapahtumien keskellä ovat sätkimässä puutteelliset ja samaistuttavat hahmot, jotka yrittävät ongelmistaan huolimatta löytää läheisyyttä toisistaan. Murakami onnistuukin näyttämään kouriintuntuvasti sen, kuinka ihmisen omat tarpeet ja ominaisuudet voivat tuottaa toisen osapuolen elämässä vahingollisia ja peruuttamattomia seurauksia, joista lukeminen on parhaimmillaan varsin puistattava kokemus.


Alkuteos: 国境の南、太陽の西 /
Kokkyō no Minami, Taiyō no Nishi
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1992
Suomennos: Juha Mylläri
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 230
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Markku Ropponen: Koirapuistoromaani












Markku Ropposen Koirapuistoromaani on kesäisen letkeä ja tapahtumarikas veijariromaani. Syrjäytymään päin ollut jyväskyläläinen Onni Mäihälä palkataan kaupungille koirapuisto-ohjaajaksi, ja joutomiehen elämä saa yllättävää täytettä varsin omintakeisen palkkatyön myötä. Mittavan mutta hämäräperäisen testamenttilahjoituksen turvin perustettu ”koiranvirka” herättää melkoisesti närää kaupungin työntekijöiden keskuudessa, ja Mäihälä huomaa pian joutuneensa köydenvetoon inhottavien virkahenkilöiden kanssa – byrokraatti-ilkimykset ovat riepottelemassa miesparkaa niin työasun kuin kellokorttilaitteen hankkimisen kanssa.

Myös koirapuistoon tuntuu heilahtavan jos jonkinlaista sakkia: muun muassa koko puistohanketta vastustava Mäihälän nuoruudenihastus, koirankakkapusseja kauppaava helppoheikki ja vähän turhankin maallistunut ortodoksipappi käyvät kääntymässä koirapuiston tiluksilla. Onneksi Mäihälän unelias koirakaveri Vauhkonen ei jaksa hermostua vastoinkäymisistä vaan kääntää kylkeään meiningin käydessä liian riehakkaaksi.

Koirapuistoromaani ei ole juoneltaan missään tapauksessa järin monimutkainen tai erityisen yllättäviä käänteitä sisältävä kokonaisuus. Olin silti iloisesti yllättynyt siitä, että vaikka lukija osaakin esimerkiksi arvata Mäihäsen vetävän koirapuisto-ohjaajan hakuprosessissa pisimmän korren, Ropponen venyttää työpaikasta kamppailemisen rohkeasti reilun sadan sivun mittaiseksi operaatioksi. Kaiken kaikkiaan Ropposen rennon itsetietoinen ja luistava kirjoitustyyli sopii loistavasti mukaan romaanin tunnelmaltaan rentoon maailmaan.
– Ja nyt sitten mielit polkaista uuden elämän alkuun hakemalla koirapuiston ohjaajaksi? Sofia Laitimmainen sanoi.
   – Totta, mistä tiesit?
   – Näytät koiraihmiseltä eikä talossa muusta puhuta kuin siitä testamenttilahjoituksesta. Ajattele kahdeksan miljoonaa euroa koirapuiston perustamiseksi ja ohjaajan palkkaamiseksi.
   – Miten niin näytän koiraihmiseltä?
   – Sulla on talutusremmin hankaama känsä peukalontyvessä ja paimenkoiran silmät.
   – Ja se tietää täsmälleen sitä, ettei valintaani estä mikään.
   – Täsmälleen.
[s. 73]
Mäihälän tartuttua koirapuiston ruoriin tarina seuraa nelijalkaisten asiakkaiden ja näiden erikoisten omistajien kanssa tehtävää ohjaustyötä, ja mukaan mahtuu jos jonkinlaisia juonikuvioita aina hajoavista koiranmurkina-automaateista puistoon hylättyjen koirien karuihin kohtaloihin. Parin luvun mittaisten juonikuplettien varrella koirapuisto-ohjaajan virkaan ja salaperäiseen testamenttiin liittyvät salaisuudet paljastuvat verkkaiseen tahtiin. Vaikka kyse ei lopulta olekaan kovin kummoisesta saati erityisen syvälle sukeltavasta punaisesta langasta, Ropponen onnistuu tarjoilemaan muutaman ovelan juonenkäänteen matkan varrella.

Koirapuistoromaani on kuitenkin vähän ongelmallinen romaani sen suhteen, että koiraparat jäävät värikkään ihmishahmokavalkadin jalkoihin kerran toisensa jälkeen. Tähän sopii oivaksi esimerkiksi kohtaus, jossa Mäihälä käyttää Vauhkosta erikoisen koirapsykologin pakeilla – kyseinen juonenhaara antaisi loistavan mahdollisuuden päästä sukeltamaan hurttien sielunelämään, mutta valokeila pysyy turhauttavan itsepintaisesti hernekeittoa ryystävässä ja burmalaista Koirien kirjaa tavaavassa lanttumaakarissa.

En tokikaan odottanut Koirapuistoromaanin nousevan ihmisen ja eläimen suhdetta kuvatessaan Helen Macdonaldin H niin kuin haukka -romaanin tasolle, mutta kyllä se vähän harmittaa, että sympaattiset hännänheiluttajat jäävät niin pinnallisiksi tuttavuuksiksi. Ropponen ei selvästi ole oikein osannut veistää vaikkapa koirapäähenkilölleen kunnon osuutta romaanista, ja Vauhkosesta uneliaan tekeminen on ollut pidemmän päälle vähän laiskan oloinen ratkaisu – nurkkiin nukkumaan unohtuva koirakaveri on jätetty kaikkea muuta kuin luontevasti ulos erittäin oleellisistakin kohtauksista.

Ihmishahmojen väliset kahnaukset ja kuviot nousevat juonessa huomattavan suureen rooliin, ja esimerkiksi sen tilan, jonka Ropponen hassaa päälleliimatun oloiseen lemmenleimahdukseen Mäihälän ja ukulelea soittavan laitoskeittäjän välillä, olisi voinut lahjoittaa paljon mieluummin koirahahmoille. Hauveleiden rajatut roolit ja vaikutusmahdollisuudet koirapuiston ympärillä pyörivässä romaanissa muodostavat ratkaisun, jota kaikkien lukijoiden ei ole välttämättä kauhean helppoa sulattaa.

Koirapuistoromaani on ongelmallisista asetelmistaan huolimatta leppoisan runsas ja monipuolinen kesäinen lukupaketti. Rennon lyhyet luvut, ripeä etenemistahti ja Ropposen viihdyttävät verbaaliset vyörytykset pitävät huolta siitä, että esimerkiksi löhölomailevan lukijan on helppo tarttua romaaniin epäsäännöllisinkin väliajoin ja katsoa, mitä Mäihälä ja Vauhkonen kulloinkin puuhailevat työmaallaan.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 391
Kansikuva ja kuvitus: Ilja Karsikas 
Lajityyppi: veijariromaani
Mistä saatu: arvostelukappale