tiistai 15. tammikuuta 2019

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin



Johannes Anyurun palkittu He hukkuvat äitiensä kyyneliin on karu näkemys tulevaisuuden totalitaarisesta Ruotsista. Romaani on kuitenkin juoneltaan varsin monimutkainen ja haastava kokonaisuus, jonka kärryillä pysyminen vaatii lukijaltaan paljon.

Tarinan alussa kolme jihadistia hyökkää göteborgilaiseen sarjakuvaliikkeeseen surmatakseen kiistellyn kuvataiteilijan, ja terrori-isku muuttuu moninaisten käänteiden takia hallitsemattomaksi verilöylyksi. Pari vuotta myöhemmin ainoa tekijäkolmikosta henkiin jäänyt jäsen, mielenterveydeltään ilmeisen järkkynyt nuori nainen, kutsuu kuuluisan muslimikirjailijan luokseen oikeuspsykiatrian klinikalle. Nainen paljastaa kynäniekalle, ettei ole enää tuo sama terrori-iskuun osallistunut henkilö vaan tulevaisuuden painajaismaisesta dystopia-Ruotsista saapunut aikamatkaaja. Naisen tarinaa kuunnellessaan kirjailija joutuu itsekin pohtimaan, onko hänen oman aikansa Ruotsi enää turvallinen paikka elää – tulevaisuudesta puhumattakaan.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin muistuttaa pirstaleisuudessaan ja eri aikatasoilla liikkuessaan melkoisesti Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaania, ja muistot niin göteborgilaisen lähiön kuin ”vääräuskoisille” tarkoitettujen käsittelylaitosten tapahtumista muodostavat mielenkiintoisen kuvan nopeasti muuttuneesta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Maahanmuuttajataustaisille henkilöille vuosittain laadittavat ”kansalaissopimukset” ja haarniskoihin pukeutuvat, radikalisoituneet kantaruotsalaiset eivät tunnu kovinkaan epäuskottavilta lieveilmiöiltä, vaan Anyuru on luonut täysin mahdollisen ja yksityiskohdiltaan puistattavan tulevaisuuden. Kaningård-keskitysleirin nöyryyttävät ja painajaismaiset tapahtumat toimivat hyvänä esimerkkinä Anyurun sommittelemasta uudesta uljaasta maailmasta.
Muistan miten isä sorkki leipäänsä, nosti kurkunviipaletta ja paljasti leikkelesiivun, joka oli kalvennut kuin iho laastarin alla.
   Me ei syöty mitään mikä oli käynyt lähelläkään sianlihaa. Joskus me poimittiin kasviksia lautasen reunoilta, jos se oli mahdollista, tai syötiin leipää ja säilykkeitä, joita isä hommasi meille jostain. Syynä ei ollut pelkästään uskonto vaan se, että me haluttiin voida kontrolloida edes jotain. Yani #syömishäiriö.
   Kenkieni alla litisi, kun nousin seisomaan: niin monet nyppivät lihasiivut lautaisiltaan ja heittivät ne lattialle niin että pöytien ja tuolien alle oli kertynyt harmahtava mönjäkerros. Pala edellispäiväistä makkaraa takertui kengänpohjan uurteeseen ja kun kaivelin sitä muovihaarukalla, mieleeni tuli Koraanin tarina miehestä, joka oli joutunut jättimäisen kalan mahaan ja jäänyt sinne.
   Ajattelin, että me oltiin Ruotsin mahassa
.
[s. 151–152]
Romaanin maalaama synkkä kuva tulevaisuudesta ei ole lopulta erityisen omaperäinen saati mieleenpainuvan raadollinen – He hukkuvat äitinsä kyyneliin tuo tässä suhteessa mieleen Piia Leinon Taivas-dystopiaromaanin, joka sekin nojaa turhan vahvasti genren tyypillisimpiin tukipilareihin. Anyuru nostaa esille aikamatkaaja-terroristin tarinaa kuuntelevan kirjailijan perhe-elämän ja Ruotsista pakenemisen kaltaisia juonikuvioita, jotka toki tasapainottavat kokonaisuutta jossain määrin.

En kuitenkaan nähnyt kirjailijahahmoa erityisen samaistuttavana saati mielenkiintoisena tuttavuutena, vaan He hukkuvat äitiensä kyyneliin on ehdottomasti vahvimmillaan kuvatessaan ”kaksoispäähenkilönsä” vaiheita niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa. Ajoittain Anyuru kuitenkin onnistuu kuvaamaan kirjailijan perhe-elämän pieniä tapahtumia ja kohtaamisia mukavan hienovaraisella ja pysäyttävälläkin tavalla.
Tyttäreni seisoi jalkakäytävällä hievahtamatta. Minä pidätin hengitystäni, etten säikäyttäisi metsäkaurista tiehensä, ja kumarruin varovasti kuiskaamaan hänen korvaansa:
   ”Tämä on rakkausruno.” Sanat vain tulivat. Kauris juosta kopisteli bussipysäkin mainostaulun ohi. Ilta hämärsi, liikennettä ei ollut lainkaan, tunnelma oli harras, pyhä, minulla oli ruokakassi kädessäni ja se rapisi aavistuksen, kauris säpsähti ja katsoi toisella silmällään suoraan meitä kohti. ”Rakkausruno Jumalalta”, kuiskasin, ja kauris katosi parilla uljaalla loikalla metsikköön. Tyttäreni katsoi lehdettömiä puita ja niiden varjoja.
   ”Onko kaikki metsäkauriit rakkausrunoja?” hän kysyi. Ajattelin sitä kuinka avoin hän oli kielen vallalle. Kehotin häntä istuutumaan bussipysäkille.
[s. 230]
Ajoittaisesta haastavuudestaan ja vaikeaselkoisuudestaan huolimatta He hukkuvat äitiensä kyyneliin on puhutteleva näkemys tulevaisuudesta, joka ei häämötä oikeastaan sen kauempana kuin teräväkielisimpien maahanmuutokriitikoiden puheissa. 


Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Outi Menna
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 303
Kansikuva: Sanna Mander
Lajityyppi: scifi, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 8. tammikuuta 2019

Sally Salminen: Katrina






Sally Salmisen vuonna 1936 ilmestynyt Katrina on jäänyt vuosikymmenten saatossa unohduksiin, mutta Teos on tehnyt todellisen uroteon julkaistessaan klassikkoromaanin uudestaan Juha Hurmeen suomennoksena.

1800-luvun loppupuolella pohjanmaalainen Katrina rakastuu ahvenanmaalaiseen merimieheen, joka tulee luvanneeksi tomeralle nuorelle naiselle liikoja loistokkaasta saaristoelämästä. Naimisiinmenon jälkeen Johan huitelee pitkin vuotta laivamatkoilla, ja Katrina joutuu paitsi huolehtimaan miehen ränsistyneestä kodista mutta myös työskentelemään omahyväisille maaherroille ja muille Torsön saaren vallasväen edustajille. Hitaasti mutta varmasti ahvenanmaalaiseen elämäntyyliin sopeutuvaa Katrinaa ei päästetä erityisen helpolla – omapäinen nuori nainen koettelee paremman väen kärsivällisyyttä, ja karu saaristolaiselämä osoittaa kovuutensa säännöllisin väliajoin puhkeavien tragedioiden myötä.

Katrina on uskottavan raadollinen kuvaus entisaikojen rankasta elämästä – Salminen kuvaa hienolla tavalla paitsi sisukkaan päähenkilönsä sopeutumista mutta myös unelmien murskautumista, kun Katrina-parka tajuaa olevansa jumissa Ahvenanmaalla käytännössä orjan asemassa. Nuoren Katrinan elämä on hyvin puhuttelevaa luettavaa, ja Salminen purkaa päähenkilönsä selviytymistaistelun sävyttämää ajattelua mielenkiintoisella ja uskottavalla tavalla.
Hänen poikansa osasi nyt kävellä, ja Katrina otti hänet kaikkialle mukaansa töihin. Poika kasvoi tuhdiksi ja vahvaksi, ja Katrina oli kiitollinen jokaisesta kuluvasta päivästä, jona hän tiesi, ettei odottanut jälleen lasta. Niin kauan kuin hän sai olla terve ja vapaa työskentelemään pojan puolesta, eikä hänen tarvinnut jakaa ruoan murenia useimmille suille, oli kaikki niin paljon paremmin. Hän näki hyvin viereisen talon esimerkistä, mikä murskaava mahti köyhyydellä oli kodissa, jossa oli paljon lapsia. Mitä auttoi, vaikka Beda teki töitä kunnes selkä katkeaisi, niin pitkään kuin yksi leipä ja yksi kenkäpari eivät olleet enempää kuin pisara heidän tarpeidensa meressä. Siksi Katrina siunasi jokaisen päivän, jonka hänen poikansa sai olla yksin. Hän tiesi, että pojalla olisi siitä hyötyä koko elämänsä ajan. [s.74–75]
Alun rankkojen kokemusten kuvaamisen myötä Katrina kuitenkin siirtyy kuvaamaan päähenkilön perheen sekä torsöläisten elämää, ja viimeistään tässä vaiheessa romaani puhkeaa viimeistään kukkaan upealla tavalla – vaikka kova elämä ei tähän lopukaan. Katrinan lapset varttuvat ja kasvavat mielenkiintoisiksi hahmoiksi omine haaveineen ja heikkouksineen, ja jälkikasvun kipuilu sekä köyhyyden että omapäisten vanhempien varjossa on raastavaa luettavaa. Salminen kuvaa uskottavalla tavalla äidin mielenliikkeitä, kun Katrina yrittää pitää parhaansa mukaan huolen merille halajavista jälkeläisistään ja toisaalta ohjata näitä eteenpäin elämissään. Lopullinen hinta sekä murskatuista että toteutuneista unelmista on kuitenkin kova, ja kovat käänteet lyövät Katrina-paran rajulla tavalla polvilleen kerran toisensa jälkeen. Esimerkiksi Katrinan päättävä kuvaus päähenkilönsä vanhoista päivistä vetää hiljaiseksi upealla tavalla.

Katrina onkin traaginen romaani, joka ei kuitenkaan sorru missään vaiheessa liialliseen synkkyyteen. Menetykset ja epäonnenpotkut kääntävät hahmojen elämät ylösalaisin uskottavalla tavalla; yksiulotteisilta vaikuttavista tuttavuuksista tuodaan esille mielenkiintoisia uusia piirteitä. Loistava esimerkki tällaisesta hahmonkehityksestä on huithapelina suunsoittajana tunnettu Johan, joka kasvaa ja kehittyy yksipuolisesta onnenonkijasta varsin syvälliseksi hahmoksi. Pariskunnan suhteen kuvaaminen kolhuineen mutta myös onnen hetkineen on yksi romaanin hienoimmista sivujuonteista. Kaikkiaan Salminen esittelee Katrinassa runsaan, kiinnostavan ja teoksen ilmestymisaikaan nähden erittäin moninaisen hahmokaartin, jonka keskinäisten suhteiden kuvaaminen ei jää yhtään jälkeen esimerkiksi Hanya Yanagiharan Pienen elämän nerokkuudesta.

Fyysisesti vastenmielisiksi ja ahneiksi kuvatuista herraskaisistakin paljastuu mielenkiintoisia ja yllättäviä piirteitä sotakirveen hautaamisen jälkeen, mutta rahaan ja valtaan nojaavat yläluokan edustajat eivät epäröi jyrätä vähävaraista kansanosaa tilaisuuden tullen. Yhteiskunnallinen kantaaottavuus on vahvasti mukana Katrinan juonessa, vaikka nämä elementit jäävätkin romaanin puolivälin jälkeen ajoittain taka-alalle.

Teoksen julkaisema uusintapainos Katrinasta saa viimeisen mutta erittäin oleellisen silauksensa Hurmeen erinomaisesta käännöksestä. Ruotsin kielen ystäväksi tunnustautunut kirjailija on tasapainoillut hienolla ja uskottavalla tavalla Katrinan monikielisen maailman kanssa – englanninkieliset hokemat ja luontevasti suomennetut sananparret tekevät dialogista sopivan omintakeista mutta ajankuvaan nähden uskottavan oloista luettavaa. Myös yksittäisten hetkien ja saariston arjen kuvaaminen heräävät upealla tavalla henkiin loistavan suomennoksen myötä.
Nuoret tytöt vaelsivat käsi kädessä sunnuntai-iltapäivisin merenrantaan katsomaan purjelaivoja. Katrina teki eräänä sunnuntaina saman promenadin kauniissa kevätilmassa. Hän asettui istumaan kallioille lähelle vettä. Hän piti kädessään pientä kimppua voikukkia, jotka hän oli poiminut maantien vierestä. Hänen lähellään istui tyttöjä pienissä ryhmissä kallioilla ja kivillä. He olivat kaikki pukeutuneet parhaisiin kevätkoreuksiinsa ja käyttäytyivät koketisti ja teennäisesti nyt, kun niin monia miehiä oli liikekannalla. Mutta tällä kertaa kaikki housuväki, jopa pikkupojat, oli mennyt aluksiin. Sillä heille ei ollut kylliksi työskennellä niissä kuutena päivänä viikossa. Sunnuntaisin he tekivät niihin huviretkiä ja kiipeilivät köysistössä omaksi ilokseen. [s. 289]
Katrina pääsi yllättämään minut erittäin positiivisesti – verkkaiselta ja karulta vaikuttava romaani kasvaa hämmästyttävän väkeväksi mutta kauniin inhimilliseksi tarinaksi tavalla, jollaista en kyllä osannut odottaa tältä unohdetulta helmeltä. Ilmestymisaikanaan kuulemma ”bestsellerin” aseman saavuttanut kahdeksankymppinen klassikkoteos raivaa tiensä vaivattomasti myös kirjavuoden 2018 parhaimmistoon.


Alkuteos: Katrina
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1936
Suomennos: Juha Hurme
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 448
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

David Grossman: Hevonen meni baarin



David Grossmanin romaanissa Hevonen meni baariin seurataan kahden lapsuudenystävän yllättävää kohtaamista. Tuomarin hommista eläköitynyt Avishai saapuu netanyalaiselle klubille seuraamaan Dovaleh-hauskuuttajan stand-uppia tähden itsensä kutsusta – Dovaleh haluaa Avishain ”näkevän” koomikon ihan uudessa valossa.

Hevonen meni baariin etenee kahdella tasolla: Grossman seuraa Dovalehin keikkaa yleisön seassa istuskelevan Avishain näkökulmasta sekä avaa koomikon menneisyyttä runsaiden takaumien muodossa – Dovalehin esiintyminen herättää mielenkiintoisella ja uskottavalla tavalla muistoja eloon Avishain mielessä. Miehet käyvät keikan aikana tietynlaista henkistä vuoropuhelua, ja Grossman osaa hienolla tavalla kuvata taiteilijan ja yleisön välistä vuorovaikutusta, mikä näyttäytyy voimallisimmin nimenomaan pienissä hetkissä.
Hän koskettaa kevyesti otsaansa. Siellä täällä muutamat koskettavat hajamielisesti omaa otsaansa, sekä miehet että naiset. Niin minäkin. Tulee outo hiljainen hetki. Ihmiset vajoavat itseensä. Sormeni lukevat otsaani. Se ei ole minulle helppo, tämä kosketus. Hiuksia on tippunut viime vuosina tasaiseen tahtiin, ja ryppyjä on. Uurteita ilmestyy. Kuin joku tatuoisi otsaa sisäpuolelta, kuvittaisi sitä koristeellisilla viivoilla ja suunnikkailla ja neliöillä. Puskevan härän otsa, olisi Tamara sanonut, jos olisi nähnyt. [s. 179–180]
Huomasin romaania lukiessani nimenomaan intensiivisten ja pitkien keikkakuvausten olevan raskasta ja varsin itseään toistavaa luettavaa, ja Hevonen meni baariin tuntuu vetävän niin itsensä kuin lukijansa piippuun jo ensimmäisellä puolikkaallaan. Dovaleh iskee juttua toimenkuvaansa nähden uskottavista aiheista – navanalusjutut tosin saavat seurakseen hirtehistä huumoria holokaustista, josta ilkamointi on varmasti kuohuttanut israelilaislukijoita. Holokaustivitsit ja israelilaisen viihdemaailman tähtien kustannuksella pelleily menevät varmasti monelta kontekstiin perehtymättömältä suomalaislukijalta hilseen yli.

Dovalehin lavashow´n sisältöjen ja takaumien pitäisi ilmeisesti muodostaa jonkinlainen sujuva kokonaisuus, mutta ainakin omalla kohdallani Hevonen meni baariin tuntui rakentuvan kahden hyvin erilaisen puolikkaan varaan – harmittavasti romaanin selkärangaksi tarkoitettu Dovalehin keikka on näistä kahdesta se heikompi osio. Toisaalta taas Grossman on onnistunut kuvaamaan ja esittämään Dovalehin tosimaailman naurattajien tavoin varsin rasittavana esiintyjänä, jonka yritykset heittää astetta vakavampaa settiä esimerkiksi lapsuudenajan tragedioista tuntuvat kiusallisilta ja epäluontevilta. Avishai ja lukija raapivat kumpikin päätään miettiessään, mitä ihmettä Dovaleh oikein yrittää kertoa esimerkiksi kaikkein latteimpien ja kuluneimpien kaskujen muodossa.
”Oli miten oli, tässä on kyse yksinkertaisesta sielusta.” Hän tukahduttaa hymynpoikasen ja vinkkaa ravintolapäällikköä lähettämään minulle toisen oluen omaan laskuunsa. ”Aloittelijan sielupaketti, ei päivityksiä, ei blingiä, ihan perussielu, sielu, jonka omistava mies haluaa syödä kunnolla ja hiukan juoda ja polttaa pilveä ja laueta kerran päivässä ja panna kerran viikossa mistään murehtimatta, mutta sitten käy ilmi, että tällä rasittavalla vitun sielunketkulla on aivan hulluna vaatimuksia! Sillä on jopa oma luottamusmies!” Hän nostaa taas kätensä ja laskee sormillaan: ”Sydänsuruja – yksi! Ja omantunnon kolkutuksia – kaksi! Ja pahan sanansaattajia – kolme! Ja painajaisia ja levotonta vuoteessakieriskelyä, koska pelottaa että miten tässä käy – neljä!” [s. 37–38]
Valitettavasti Hevonen meni baariin rypee päähenkilönsä tavoin samanlaisissa uskottavuusongelmissa – juonen yllättävä vakavoituminen möykkäävän alun jälkeen on kaikkea muuta kuin kivuton tyylilajin vaihdos, jonka jälkeen paljastuva Dovalehin salaisuus ei oikein lunasta paikkaansa kokonaisuudessa. Menneisyyden tapahtumien valkeneminen kuitenkin muuttaa romaanin tunnelman kokonaan, ja katsomossa istuvilla, Avishain kaltaisilla erityisvierailla on sanansa sanottavanaan.

Hevonen meni baariin on varsin erikoinen romaani, joka on kuitenkin omalla tavallaan puhutteleva kokonaisuus kaikessa epätasaisuudessaan ja holtittomuudessaankin. Näin omintakeisen lukuelämyksen purkaminen voi olla varsin hedelmällistä esimerkiksi ennakkoluulottomien lukupiiriläisten kesken.


Alkuteos: Sus echad nichnas lebar
(Arto Schroderuksen käännös pohjautuu 
Jessica Cohenin A Horse Walks into a Bar -englanninnokseen)
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 196
Kansikuva: Anna Lehtonen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Jari Tervo: Aamen



Jari Tervon viimeisin romaani Aamen tuo vahvasti mieleen toissavuonna ilmestyneen Matriarkan – Tervo lähtee jälleen avaamaan suomalaista nykymenoa useamman traagisen ihmiskohtalon kautta. Tosimaailman puolella vahvassa nousussa oleva maahanmuuttokriittisyys on Matriarkasta tutulla tavalla myös Aamenessa voimakkaasti esillä.

Aamenen keskushenkilönä nähdään kahdeksankymppinen, aivoinfarktistaan toipuva Leo Maanvilja, joka hoipertelee romaanin kiinnostavuudeltaan rajusti vaihtelevien tapahtumien lävitse. Helsinkiläistä kerrostaloyhteisöä koetteleva murhenäytelmä avautuu sinänsä luontevasti melkoisen mittavan kertojajoukon esittämien tarinoiden kautta, vaikka kokonaisuus tuntuukin aluksi erittäin sekavalta – lukijalta kuluu melkoinen tovi Maanviljan klaanin jäsenten välisten suhteiden hoksaamiseen. Sekavuudestaan huolimatta Aamenen juoni onnistuu osoittamaan varsin karullakin tavalla sen, kuinka vähän ihmiset välttämättä ymmärtävätkään toistensa ongelmista ja kärsimyksistä. Nämä hetket jäävät Aamenessa kuitenkin harmittavan vähiin.

Matriarkkaan perehtynyt lukija ei voi olla panematta merkille sitä, miten paljon Tervo lopulta toistaa edellisen romaaninsa sisältöjä uutukaisessaan. Maahanmuuttokysymykset ja maahanmuuttokriittisyys ovat nyky-Suomessa erittäin päivänpolttavia teemoja, joiden käsittely tuntuu kuitenkin tässä romaanissa vähän lepsulta ja ympäripyöreältä – Tervon yritys satirisoida vihapuhetta suoltavia hahmoja on suoraan sanottuna vähän hampaattoman oloista tekstiä. Antiikin ajan näytelmien rakenteesta innoituksensa saanut ”sosiaalisen median kuoro” jää lähinnä vähän päälleliimatun oloiseksi pilkanteoksi kommenttiosastoilla kukkivista kielioppivirheistä ja lähimmäisenvihasta.

Myös muiden teemojen esittäminen lopahtaa tarkoituksettomalta tuntuvaksi möykkäämiseksi, jonka aikana Tervo jää pyörittelemään kuluneita teemoja. Hyvänä esimerkkinä tästä käy kohta, jossa Leon äiti Karoliina Maanviljaa jakaa ajatuksiaan haudan takaa.
Te ette sikiä enää ollenkaan – telkkarit on isoja kuin näyteikkunat – sylkipisarat ja hilsehaituvat näkyvät – kaikki maailman äänilevyt mahtuu stidiaskiin – mulla oli satakuusikymmentä levyä, valtaosa savikiekkoja ja ne vei helvetin pitkän pätkän kirjahyllystä semmosesta kohtaa johon olisi mahtunut tietosanakirjoja – niitäkään ei ole enää – kaikki vempaimet on ja palkkaa kaksikymmentä kertaa enemmän kuin viisikymmentäluvulla ja puhelimesta voi tilata ruokaa kotiin…
   Te lerpat ja te lahopillut synnytätte yhtä vähän lapsia kuin nälänhädän vuosina – te ette synnytä lapsia eikä niitä saa tänne tuodakaan – mitä te teette, te runkkaatte, mieluummin kuin naitte huohottaen ja litisten ja hikoillen, tiedätkö vanhuspoikani mitä te teette – ketkä te, se kysyy – te suomalaiset, te teette itsemurhaa, tuijotatte ruutua käsi housuissa, niin täältä lähtee kansa joka aina maksoi velkansa ja kun tästä korottaa äänensä kaikki ilmoittavat etteivät he ole tähän syyllisiä – joku muu on, ne kyllä tekis lapsia jos siitä maksettaisiin –
[s. 131]
Aamen on rutiininomaiselta tuntuvaa ajankuvaa nyky-Suomesta, eivätkä runsaslukuisen hahmokaartinkaan toimet ja kohtalot jaksa kiinnostaa lukijaa. Yhteiskunnallisia ilmiöitä puivaa kirjallisuutta etsivien kannattaa mieluummin tarttua vaikkapa Ossi Nymanin Röyhkeyteen.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 
Kansikuva: Tuuli Juusela
Lajityyppi: satiiri, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Naomi Alderman: The Power



Naomi Aldermanin kehuttu ja kohuttu romaani The Power tuo kaikessa provokatiivisuudessaan mieleen Margaret Atwoodin Orjattaresi-teoksen. Englanninkielistä proosaa vierastavienkaan ei onneksi tarvitse jättää tätä helmeä väliin, sillä The Power ilmestyy alkuvuodesta Gummerukselta suomeksi Marianna Kurton Voima-käännöksenä.

The Power käynnistyy, kun naiset ympäri maailmaa huomaavat hallitsevansa sähköä – eikä mikään ole enää entisellään. Voimaantunut ja uusista kyvyistään huumaantunut naisväki aikoo tasata tilit maailmaa hallinneiden miesten kanssa, ja pian kokonaiset valtiot sortuvat ”tyttöjen päivän” alettua. Romaanissa seurataan naisten kostoretkeä useamman vuoden mittaisen ajanjakson verran neljän eri hahmon vaiheiden kautta.

Kasvattivanhempiensa luota hatkat ottava ja poikkeuksellisilla sähkövoimilla varustettu Allie päätyy Yhdysvalloissa hengellisen vallankumouksen keulakuvaksi, kun taas rikollisperheeseen kuuluva englantilainen Roxy on melkoisessa lirissä sotkeutuessaan jengisodan käänteisiin. Amerikkalainen pikkupoliitikko Margot valjastaa voimansa uran edistämiseksi, mutta hän kantaa huolta omien kykyjensä kanssa kamppailevasta Jocelyn-tyttärestään. Romaanin ainoa mieshahmo eli YouTube-”journalistina” työskentelevä Tunde puolestaan matkustaa keskelle kiivaimpia vallanvaihtoja, joissa edellä mainitut naiset ovat mukana päärooleissa.

Aldermanin romaani on runsas mutta miellyttävän ripeätahtisesti etenevä kokonaisuus. Alderman kuvaa uskottavasti ja mielenkiintoisesti niin hengellisiä kuin tieteellisiä vastareaktioita, joita naisten saamat supervoimat synnyttävät – ennen kaikkea Allien oma matka uskonnolliseksi propagandahahmo Eveksi on todella jännittävää ja puistattavaakin luettavaa esimerkiksi hengelliseen aivopesuun liittyen.
They say, ’Why do you call God ”She”?’
   Eve says, ’God is neither woman nor man but both these things. But now She has come to show us a new side to Her face, one we have ignored for too long.’
   They say, ’But what about Jesus?’
   Eve says, ’Jesus is the son. But the son comes from the mother. Consider this: which is greater, God or the world?’
   They say, for they have learned this already from the nuns, ’God is greater because God created the world.’
   Eve says, ’So the one who creates is greater than the thing created?’
   They say, ’It must be so.’
   Then Eve says. ’So which must be greater, the Mother or the Son?’
   They pause, because they think her words may be blasphemy.
[s. 80]
The Power ei ole kuitenkaan erityisen tasapainoinen lukuelämys, sillä tarinan kunnianhimoisuus ja monitasoisuus tekevät ajoittain kokonaisuuden seuraamisesta haastavaa puuhaa – pahimmillaan Aldermanilla tuntuu olevan turhan monta rautaa tulessa, ja eri juonikuvioita yhdistellään väkivaltaisesti. Esimerkiksi Roxyn tupsahtaminen Amerikkaan ei ole kovinkaan luonteva aasinsilta Allien maailmaan. Margot jää politikointeineen tarinan edetessä harmittavasti tyttärensä haasteiden jalkoihin, mutta toisaalta Jocelynin ihmissuhdeongelmien kautta päästään pidemmän päälle erittäin mielenkiintoisen sisällön äärelle – esimerkiksi sähköä hallitsevat miespuoliset hahmot kääntävät kokonaisuuden päälaelleen.

Tunde on mielenkiintoinen lisä kokonaisuuteen. Toimittajahahmo pääsee havainnoimaan ja todistamaan ihmisyyden rumimpia ja vastenmielisimpiä piirteitä – ihmiskunnan valtasuhteiden heilahtaminen päälaelleen ei poista esimerkiksi ihmiskaupan kaltaisia ilmiöitä. Miesten ja naisten ääriliikkeiden toiminnan kuvaaminen on sekin mielenkiintoista ja kylmäävää luettavaa siitä, kuinka aatteet voivat kärjistyä ja eskaloitua seuraamuksiltaan tuhoisiksi näkemyksiksi; eräskin naistaho hekumoi kuin Orjattaresi-romaanissa ikään ajatuksella siitä, että miehet pitäisi sulkea kotiin ja päästää ulkomaailmaan vain naispuolisen huoltajan seurassa. Radikalisoituneiden miesasiamiesten öyhöttäminen on sisällöltään varsin tuttua tosielämän puolelta.
Tunde’s read this theory before. You can’t have a good conspiracy plot without any conspirators. He’s only surprised that UrbanDox hasn’t mentioned Jews.
   ”The Zionists used the concentration camps as emotional blackmail to get the stuff shipped out in the water.”
   There we go.
   ”It was a declaration of war. Silent, stealthy. They armed their warriors before they sounded the first battle cry. They were among us before we even knew we’d been invaded. Our own government has the cure, you know, they’ve got it under lock and key, but they won’t use it except on the precious few. And the endgame… you know the endgame. They hate us all. They want us all dead.”
[s. 178–179]
The Power on yliluonnollisista elementeistään huolimatta uskottava ajatusleikki ihmiskunnan sisäiset valtasuhteet mullistavista tapahtumista. Kyseessä onkin varsin monitasoinen kokonaisuus, jonka kintereillä pysyminen vaatii lukijaltaan paljon – mikäli englanninkielinen proosa tuntuu haastavalta, omia kykyjä ei kannata ehkä lähteä kokeilemaan juuri tämän teoksen alkukielisen version kanssa.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Penguin Books
Sivumäärä: 339
Kansikuva: Nathan Burton
Lajityyppi: fantasia, scifi, kollaasiromaani, toiminta
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä