sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Katja Kallio: Yön kantaja















Katja Kallion Yön kantaja on tunnelmallinen ja omintakeinen romaani hulluudesta ja ihmisyydestä – sekä Seilin saaresta. Yön kantajan päähenkilönä nähdään tosielämän puolelta tuttu Amanda Fredrika Aaltonen, joka haastoi elinaikansa naiskuvaa, ja myös Kallion Aaltonen on melkoisen räiskyvä tapaus. 1800-luvun loppupuolella irtolaiselämää viettävä Amanda nousee Suomen käytyä pieneksi ranskalaisen miehen kuumailmapallon kyytiin ja lentää etelään uuteen maailmaan. Ranskanreissultaan häntä koipien välissä Suomeen palannut Amanda muilutetaan Seilin saarelle parantumattomasti mielisairaaksi diagnosoituna.

Yön kantaja on ehdottomasti vahvimmillaan kuvatessaan päähenkilönsä mielentiloja ja niiden muutoksia tarinan edetessä. Yön kantajan alun mielenkiintoiset tapahtumat Ranskassa ovat jännittävää luettavaa, ja Amandan huumaavan hullaantunut tapa kuvailla ympäristöään on todella kaunista seurattavaa. Lopulta onkin karua lukea siitä, kuinka Amanda laitostuu Seilissä, ja hourulaan siirtymisen myötä Kallio kadottaakin romaaninsa punaisen langan.
Mutta miten veikeää onkaan kerjätä tuolla tavoin, kiinnittää kerjuukeppi ongenvapaan, kyllä tuossa päässä vielä leikkaa, ei ole siitä kiinni ainakaan, täytyy oikein kädestä pitäen onnitella, onneksi olkoon monsieur, te olette nero! Marchetta, marchetta, surisee korvissa kuin kärpänen, siinä kuurossakin, marchetta, se italialainen äijä oli huudellut hänelle ennen kuin oli vienyt hänet vajaan, kumma ettei surina lopu vaikka hän työntää sormen niin syvälle että kynsi pistää kuin naula. Hui, vatsan räjähdys kadulla, ei kai tuo minun ole? Ei kai sentään, vaikka voi toisaalta ollakin, missä on nenäliina, parasta pyyhkiä suu kaiken varalta, ja oksennuksen seassa valkoinen höyhen, oliko joku syönyt linnun höyhenineen päivineen, vaikka ei sovi nauraa; mutta kaiketi valkoinen pulu vain on käynyt oksennuksessa aterialla, höyhen lepattaa lepattaa ei pääse irti, ja voi tätä valosohjoa! [s. 78–79]
Seilissä Yön kantaja taantuu perinteiseksi mielisairaalakuvaukseksi, jonka ainoana valonpilkahduksena toimii Amandassa tapahtuva muutos ajan kuluessa. Kallio ei malta ruokkia romaaninsa kantavaa, Amandan mielenterveyteen liittyvää jännitettä tarpeeksi – vihanhallintaongelmista ja ahdistuksesta kärsivän ja omapäisen mutta muuten suht selväpäisen Amandan sulkeminen hullujenhuoneelle hukkuu mielenkiinnottomien sivuhahmojen sekaan. Jotkin sivujuonteista ovat lisäksi vähän väkinäisiä ja aika omituisiakin – päälleliimatun oloinen rakkauskyhäelmä ja juonenhaara, jossa lapsensa tappanut Pikku-Greta pannaan vahtimaan henkilökunnan jälkikasvua, ovat ehdottomasti Yön kantajan sisällön latteimmasta päästä.

Sitä vastoin Kallio muistaa antaa valokeilaa Amandallekin romaanin uuvuttavan puolivälin jälkeen. Hahmosta näet muotoutuu toimintakykyisyydessään ja suhteellisessa järkevyydessään eräänlainen välimuoto potilaan ja hoitohenkilökunnan edustajan välillä, ja on mielenkiintoista seurata, kuinka Amanda hyödyntää omaa asemaansa – ja on valmis riskeeraamaan kaiken useaan otteeseen. Epäonnenpotkut ja niiden seuraukset tuntuvat ja näkyvät Amandassa julmilla tavoilla tarinan varrella.

Rankkojen aiheiden ja kurjien mutta etäisiksi jäävien ihmiskohtaloiden keskellä Yön kantaja uskaltaa antaa tilaa myös paljonpuhuvalle mustalle huumorille sekä omintakeiselle tunnelmalle, ja ne molemmat tuntuvat kumma kyllä täysin uskottavilta lisiltä romaanin kerronnassa. Potilaiden epäinhimillinen kohtelu ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus ovat ajattomia teemoja, ja Kallio löytää toisinaan paljonpuhuvan sarkastisen näkökulman mukaan hahmojen horinoihin. Hyvänä esimerkkinä tästä käy kohta, jossa Seilin henkilökunta odottelee hienoa helsinkiläistä ylihoitajaa saapuvaksi saarelle.
Helpi oli kuullut Elsa Holmströmiltä, joka oli kuullut rouva Hagilta, että uudella ylihoitajalla oli ruokavalio.
   ”Mikä se ruokavalio on”, kysyi Serafina, pitkä laiha yhdeksänvuotias tyttö, joka auttoi äitiään keittiössä aamupäivät.
   ”Se on sitä, että joku on niin paljon fiini, ettei voi syödä samaa ruokaa kuin muut kristityt”, sanoi Hilpi ja iski kuuraamansa kattilan hellalle niin että kipunoi.
[s. 281]
Yön kantaja kulkee parhaimmillaan yhtä lennokkaasti kuin kuumailmapallo Euroopan yllä, mutta mukana on pidemmän päälle aivan liikaa mielenkiinnotonta painolastia. Amandan samaistuttava hahmo ja erikoinen elämäntarina kannattelevat kokonaisuutta alusta saakka mukavan hienovaraiseen loppuratkaisuun asti.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 380
Kansikuva: Fonderie Deberny
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Cara Delevingne & Rowan Coleman: Mirror mirror














Malli-näyttelijä Cara Delevingnen esikoisromaani Mirror mirror on viihdyttävä nuortenromaani – Rowan Colemanin avustuksella syntynyt nide on kunnianhimoinen mutta lopulta vähän omituisiin sfääreihin karkaava kokonaisuus. Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia Mirror mirrorin tapahtumista.

Red, Leo, Rose ja Naomi ovat lontoolaisia teinejä, jotka ovat pistäneet rockbändi Mirror, Mirrorin pystyyn. Nelikko pakenee ongelmiaan musiikin pariin, mutta valitettavasti bänditoiminta ei riitä varjelemaan oireilevaa nuorisoretkuetta maailman pahuudelta. Salaperäisesti kadonnut Naomi naarataan puolikuolleena Thamesin aalloista, ja sairaalassa henkitoreissaan makaavan ystävä sekoittaa mirrormirrorlaisten elämät ja keskinäiset suhteet. Romaanin kertojana nähtävä rumpali-Red alkaa selvittää Naomin jokeen päätymiseen johtaneita tapahtumia ja tulee valottaneeksi ikäviä salaisuuksia niin kavereistaan kuin suuremmasta pahuudesta.

Mirror mirror käsittelee identiteettiin ja hämäävään ulkokuoreen liittyviä teemoja. Romaanin hahmot kasvavat tarinan edetessä melko pitkälle viedyistä stereotypioista hieman syvällisemmiksi tuttavuuksiksi, mutta esimerkiksi Leon ongelmat pahoille teille viekottelevan hulttioveljen puristuksessa jäävät vähän turhan nähdyiksi ja kliseisiksikin teemoiksi. Redin perheongelmat ja muut vakavat haasteet ovat Naomin salaisuuksien selvittämisen ohella ehdottomasti Mirror mirrorin mielenkiintoisimpia elementtejä.

Delevingne ja Coleman osaavat taitavasti avata Redin mielenmaailmaa – kovia kokenut hahmo puhuu uskottavalla äänellä tärkeistä teemoista ja omasta ääripäiden välillä tasapainoilustaan tavalla, joka tuo usein mieleen Holly Bournen samoja teemoja käsitelleen Oonko ihan normaali? -nuortenromaanin.
Seuraavan vuoden tein kaikkeni muuttuakseni näkymättömäksi ja kuihduttaakseni sen tyypin olemattomiin, mutta en oksentamalla vaan lopettamalla syömisen melkein kokonaan. Ahmiminen oli kakaroiden puuhaa, sitä tekivät pikkuskidit joilla ei ollut itsehillintää. Syömättömyys oli tämän uuden minäni juttu, tämän jolla oli kaikki täysin hallinnassa, ja olin varma että se huomattaisiin – ja huomattiinhan se. Sain kehuja siitä, miten paljon paremmalta näytin. Vaikka lonkkaluuni törröttivät terävinä nahan läpi, vaikka minua paleli kesähelteelläkin. Paisuin kuin ilmapallo vanhempieni vuoksi, ja heidän vuokseen minä näännytin itseni luurangoksi, mutta mikään ei muuttunut. Paitsi minä. [s. 62]
Mirror mirrorin kertojana toimiva Red on yksi romaanin kantavista elementeistä myös muidenkin ominaisuuksiensa ansiosta. Delevingne ja Coleman tarjoilevat nimenomaan Redin muodossa yhden korkealentoisimmista ratkaisuista, joita olen kuunaan kohdannut nuortenromaaneita tahkotessani. Itse en ainakaan lukijan ominaisuudessa tullut panneeksi hahmoon liittyvää yksityiskohtaa merkille sen kummemmin ennen romaanin puoltaväliä, jolloin asia nousee esiin pariin yllättävän juonenkäänteen myötä.

Sukupuoli-identiteetiltään häilyvä Red on raikas ja yllättävä hahmo, jonka poikamaisen uhmakas käytös mutta toisaalta tämän herkemmät piirteet ja rakastava huolenpito pikkusiskosta nivoutuivat yhteen uskottavasti ja mielenkiintoisesti. Samalla Delevingne ja Coleman tulevat tuulettaneeksi raikkaasti nuortenromaanien perinteistä hahmokuvastoa monimuotoisemmaksi ja monitasoisemmaksi, ja tällainen teko on tietysti itsessään hatunnoston arvoinen asia.

Edellä mainitun, romaanin puolivälissä tapahtuvan juonenkäänneryppään jälkeen Mirror mirror muuttuu melkoisesti. Vähän epärealistiseen suuntaan ryntäävä juoni oudoksuttaa loppuaan kohden melkoisesti – Naomin hakkerisisko Ashira rikkoo överiksi vedetyllä kaikkivoipaisuudellaan hauskasti romaanin maailman todenmukaisuutta, mutta väkisin väännetyt, pedofiilirinkien kaltaiset uhkakuvat eivät oikein istu mukaan Mirror mirrorin maailmaan. Tarinan loppuratkaisu ei ole erityisen omaperäinen sekään ja jättää kokonaisuuteen ikävän kiirehdityn ja varman päälle pelaamisen makuisen fiiliksen.

Mirror mirror on jännittävä ja viihdyttävä nuortenromaani, joka pysyy kasassa mielenkiintoisten hahmojensa ja näiden mainiosti kuvatun ryhmädynamiikan ansiosta. En ole täysin varma, onko Delevingnen ja Colemanin luomassa nelikossa paukkuja mahdollisiin jatkoseikkailuihin, mutta tällaisenaan Mirror mirror on parhaimmillaan puhutteleva ja monitasoinen lukuelämys.


Alkuteos: Mirror, Mirror
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Ulla Selkälä
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 379
Kansikuva: Loulou Clark ja
LJS / Orion Books
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä



Tässä vaiheessa annoin hiukan liekaa itsesäälille, joka oli nostamassa päätään. Toiset nauttivat täysin rinnoin festivaalipäivän karnevaalihengestä ja minut oli sysätty pop up -salapoliisiksi ratkomaan juttua, jossa panokset olivat suuret ja onnistumisen todennäköisyys häviävän pieni. Tietoni etsivän työstä olivat peräisin dekkareista, joista useampia en ollut edes lukenut kokonaan – minä kun en uskonut näppäriin loppuratkaisuihin. Äitini tapaus minun olisi kuitenkin elettävä loppuun saakka. Keksin sille nimenkin siinä toivossa, että se auttaisi minua tarkastelemaan tilannetta ulkopuolisen rauhallisin silmin: Kaarna ja Mutanttikissan arvoitus eli kuinka muuan äiti nousi kuolleista ja juoksi karkuun. [s. 123]
Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä on sadunomaisen vallaton mutta hurjan intensiivinen yhden päivän romaani. Sen keskiössä on arkkitehtinä työskentelevän Kaarnan ja tämän Alice-äidin ongelmallinen suhde – vähän samalla tavalla kuin esimerkiksi Nathan Hillin Nixissä.

Kaarna yrittää pysytellä Marrasvirran juhlahumussa polskivan mutta henkisesti menneisyydessä elävän psykoterapeuttiäitinsä perässä ja kartoittaa tämän mahdollisia piilopaikkoja omia lapsuusmuistojaan vasten. On sanomattakin selvää, että Kaarna joutuu tarinan edetessä kyseenalaistamaan niin omat näkemyksensä menneistä tapahtumista kuin mielikuvansa itsestään tai äidistään.
Koulupoikana olin pannut merkille, millä tavalla äiti katsoi joitakin kohtaamiaan miehiä – pitkiä ja itsevarmoja, sanavalmiita ja hauskoja, kiehtovan vaiteliaita, sellaisistahan äiti piti. Minua hän katsoi eri tavalla. Ikään kuin olisi listannut mielessään näkemiään virheitä. Joskus hän huomautteli niistä ääneenkin:
   – Seiso suorassa, olet muutenkin lyhyt. Ja rintakehäsi on ihan litteä, katso nyt itsekin – miten sinun keuhkosi yleensä voivat toimia…
   Äidin silmät eivät enää ikinä katsoisi minua. Hän oli muuttunut itsensä muotoiseksi esineeksi. Siksi minun olikin nyt ihmeen helppo katsoa ja koskettaa häntä. Hän oli kaadettu ja nyljetty tiikeri. Hänen ihonsa tuntui samalta kuin sen työhuoneen vanhan nahkasohvan pinta, johon on pinttynyt Minervan ja minun jäljiltä rakastelujen tahmea tuoksu.
[s. 42]
Väärän kissan päivässä mukana kulkevat jännityskertomusmaiset elementit saksalaisine vakoojineen, Mutanttikissaksi nimettyine ihmelääkkeineen ja aikamatkustuskuvioineen sopivat kokonaisuuteen hämmentävän luontevasti. Jääskeläinen uskaltaa pyörittää lukijaa ja Kaarnaa jokaisessa luvussa entistä hurjempiin juonenkäänteisiin, ja suvantokohdissa salaperäinen lääketehtailija Lang evästää Kaarnaa uusiin haasteisiin huvittavalla agenttielokuvamaisella paatoksella. Tällainen itsetietoinen tyylilajien kliseillä ilkamointi tuo mieleen Tuomas Vimman Vasen ranta -jännärin.

Jääskeläinen on loihtinut myös Väärän kissan päivän tapahtumapaikasta unohtumattoman miljöön. Joenvarteen rakennettu Marrasvirta on kirjakauppoineen, vaatehtimoineen, lastenkirjastoineen ja mannereurooppalaisine tyyliratkaisuineen korostetun epäsuomalaiselta tuntuva kaupunki, mutta se on juuri sopivan epätavallinen näyttämö Väärän kissan päivälle.
Kun viidennen luokan uskonnontunnilla puhuttiin Vanhan testamentin paratiisista, sijoitin sen mielessäni Veera Peuran puutarhaan. Ajattelin että puutarhassa, ehkä kilometrien syvyydessä, oli enkelien ja muiden raamatullisten olentojen pyhiä jäännöksiä.
   Aikuisena olin oppinut, että Marrasvirran suurimman ja kauneimman puutarhan historia oli lyhyempi. Se oli perustettu viisikymmentäviisi vuotta sitten Venäjän vallan aikaisen vankilan paikalle. Hanketta johti silloinen kaupunginpuutarhuri Veera Peura. Hän oli omalaatuinen ja kiistelty henkilö ja ihailemani visionääri, ja lempipuutarhani oli hänen mestariteoksensa.
   Vankilan alkuperäiset kivimuurit jätettiin pystyyn ja kunnostettiin suojaamaan puutarhaa kaupungilta, joka kasvoi ja kehittyi sen ympärillä. Sisäpuolelle tuotiin eri puolilta Marrasvirtaa vanhoja lehmuksia, pyökkejä ja tammia, joita vartioimaan siirrettiin kokoelma eri ikäisiä patsaita.
   Patsaiden joukossa oli myös suosikkini, pelottava mutta kiehtova Vaihdokas, Marrasvirran suomalais-arabialaisen kuvanveistäjäsuuruuden Abraham Pyyn kiviveistos 50-luvulta. Se esitti peikkoa, joka pitää pientä poikaa kädestä.
[s. 156–157]
Ajassa matkaamisen kaltainen teema on haastava elementti rakenteeltaan muutenkin levottomassa ja monitasoisessa Väärän kissan päivässä, mutta Jääskeläinen onnistuu ihmeen kaupalla pitämään langat käsissään alusta loppuun – lukijakin pysyy tapahtumissa kärryillä, kunhan saa vetää henkeä edellä mainituissa suvantokohdissa. Romaanin hämmentävä päätös sitten erotteleekin jyvät akanoista armottomalla tavalla, jonka tarkoitusta ja merkitystä lukija jää taatusti pohtimaan pitkäksi aikaa.

Väärän kissan päivä on mielikuvituksellinen ja todella omintakeinen lukuelämys, joka vetoaa lukijaan jännittävillä käänteillään sekä ripeällä etenemistahdillaan. Mikäli edellä mainittu Viimeinen ranta tai Miki Liukkosen aivan yhtä vallaton O ovat tehneet kauppansa, seuraavaa kaupunkilomaa varten kannattaa suunnata Marrasvirralle.


Petter viihtyy kotikaupunkinsa puistoalueista parhaiten
Katri Valan puistossa sekä Kontulan komeilla "Alpeilla".

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Atena Kustannus
Sivumäärä: 342
Kansikuva: Sanna Mander
Lajityyppi: psykologinen romaani, fantasia
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 22. maaliskuuta 2018

Hiromi Kawakami: Sensein salkku









Hiromi Kawakamin Sensein salkku on herkkä ja oikukas rakkaustarina. Tsukikon ja tämän entisen lukio-opettajan kohtaloiden yhteen kietoutuminen jää persoonallisuudessaan ja japanilaisen alkoholikulttuurin kuvauksen kautta takuuvarmasti mieleen. Tämä arvostelu pitää sisällään pari paljastusta Kawakamin romaanin juonesta.

Sensein salkun keskiössä on siis elämässään eksyksissä olevan Tsukikon ja tämän korrektin ja suoraselkäisen entisen opettajan suhde. Tsukiko on virkistävän suorasanainen ja omatoiminen naispuolinen päähenkilö japanilaisessa kirjallisuudessa, eikä entisen kansankynttilänkään verbaalinen liekki ole päässyt sammumaan – Sensein salkun päähahmojen humalaiset keskustelut ovat mielenkiintoista seurattavaa kautta linjan. 
”Tsukiko, sinä muistutat jotakin”, Sensei sanoi samalla kun tyhjensi oman tuoppinsa. ”Mitähän? Se on ihan kielen päällä.”
   Minä tilasin
yūdōfua ja Sensei tilasi teriyaki-kalaa.
   ”Hei, siinähän on joulukuusi! Vihreä takki, punainen neule, ruskeat housut, kuin kuusipuu”, Sensei huudahti hieman kimakasti.
   ”Mutta nythän on jo uusi vuosi.”
   ”Vietitkö joulun poikaystäväsi kanssa?” Sensei kysyi.
   ”En.”
   ”Eikö sinulla ole poikaystävää?”
   ”On minulla, kymmenen poikaystävää.”
   ”Vai sillä lailla.”
[s. 93]
Tsukiko ja Sensei kasvavat molemmat romaanin edetessä mielenkiintoisiksi ja syvällisiksi hahmoiksi, joista jälkimmäinen kuitenkin onnistuu varastamaan valokeilan kerran toisensa jälkeen. Sensei vaikuttaa aluksi Tsukikon käytöstä ja puhetapaa korjaillessaan ärsyttävältä ja stereotyyppisen virkaintoiselta opettajahahmolta, jonka pikkumaisen ja omituisen käytöksen taustatekijät alkavat hiljalleen valottua. Kawakami vetää esille säännöllisin väliajoin mielenkiintoisia paljastuksia Sensein omituisesta perhe-elämästä ja tapahtumista, jotka ovat tehneet miehestä baareissa pikkupöhnässä pörräävän herrasmiehen.

Sitä vastoin rakkaustarinana Sensein salkku ei pääse aivan versomaan parhaimpaan mittaansa. Kawakami yrittää venyttää tarinastaan vähän väkisin kolmiodraamaa, ja Tsukikoa liehittelevän Kojiman hahmo jää kiusalliseksi väliintuloksi keskelle sujuvasti kulkevaa romaania. Toisaalta taas Kawakami avaa lukijalle Tsukikon hahmoa ja tämän maailmankuvaa kertomalla, kuinka nainen pyörittää hetken aikaa varsin luontevasti kahta miestä. Tsukikossa on asennetta mutta myös mielenkiintoinen ripaus röyhkeyttä ja häikäilemättömyyttä, jotka tekevät hahmosta entistä monitasoisemman. Kawakami antaa omituisessa rakkausromaanissaan onnistuneesti palttua perinteisille sukupuolirooleille, ja Tsukiko on ihan eri kaliiperia verrattuna esimerkiksi Haruki Murakamin romaanien naishahmoihin nähden.

Toinen mielenkiintoinen elementti Sensein salkussa on alkoholin kulutuksen saama suuri rooli. Olen harvoin nähnyt moista tänne länteen rantautuvissa japanilaisissa fiktiivisissä teoksissa – lähimmäksi taitaa osua Yakuza-konsolipelisarjan osissa nähty japanilaisessa baari- ja yöelämässä mellastaminen. Sensein salkku ei kuitenkaan villiinny Yakuzojen riemukkaan ilonpidon saati Kalle Lähteen Happotestin alkoholismin sävyttämien läträysseikkailujen tasolle, vaan baaritiskillä puhutaan edellä olevan sitaatin sävyisesti epäsuoraan vaikeista asioista.

Kawakami avaa mielenkiintoisesti japanilaista juoma- ja ruokakulttuuria tarinankerronnan varrella. Minulle oli yllätys, että täkäläisissä anniskeluliikkeissä vedetään väkevien yhteydessä ruoka-annoksia! Lisäksi lukija pääsee ihmettelemään sienireissun aikana tapahtuvaa ryyppäämistä, kun riisiviinat kaivetaan ruokailun yhteydessä esille.
Sienisoppa oli loppunut kokonaan, mutta Tōru kaivoi taikalaukustaan ruokia yksi toisensa perään: kuivattuja sieniä, riisikeksejä, savustettua kalmaria, kokonaisia tomaatteja ja katsuo-tonnikalahiutaleita.
   ”Nyt juhlitaan”, Tōru sanoi. Miehet joivat kunnon kulauksia kertakäyttömukeista ja popsivat tomaatteja.
   ”Sake ei nouse niin pahasti päähän, kun syö tomaattia alle”, he selittivät juodessaan.
   ”Sensei, onkohan autoilu turvallista tämän jälkeen?” minä kysyin hiljaa.
   ”Henkeä kohti juomista tulee noin yksi
, eli eiköhän ole”, Sensei vastasi. Sake sai sienisopan lämmittämän vatsan lämpenemään entisestään. Tomaatit olivat herkullisia. Pureskelimme niitä sellaisenaan, lisäämättä edes suolaa. Tomaatit oli kuulemma kasvatettu Tōrun kotipihalla. [s. 75–76]
Japanilaisen kulttuurin ja kirjallisuuden ystäville Sensein salkku on tämän kirjakevään ehdoton valopilkku. Sensein salkku on japanilaisen omintakeinen ja karukin rakkaustarina, jota oivat päähenkilöt ja omaleimainen tunnelma kannattelevat.


Petter tykkää levittää ketsupin aterialla nauhamaiseksi hunnuksi
esimerkiksi ranskalaisten päälle.

Alkuteos: センセイの鞄 / Sensei no kaban
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2001
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 243
Kansikuva: Satu Kontinen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 15. maaliskuuta 2018

Jessie Burton: Muusa






Jessie Burtonin Muusa on jännittävä ja yllättävä romaani kadotetuksi luullun maalauksen takana olevasta salaisuudesta ja rikoksesta. 

Vuonna 1967 trinidadilaistaustainen Odelle pääsee kenkäkaupan puotipuksun hommista astetta parempiin hommiin – mystinen Marjorie Quick palkkaa naisen konekirjoittajaksi hienoon taidegalleriaan. Eipä aikaakaan, kun galleriaan tepastelee Lawrie-miekkonen arvokas taulu kainalossaan. Lawrien äidiltä perinnöksi saatu taulu paljastuu nimekkään Isaac Roblesin teokseksi, mutta uusia kysymyksiä nousee pintaan välittömästi. Mistä Lawrien äiti on saanut kadonneen Roblesin käsiinsä? Miksi Quick käyttäytyy oudosti taulusta puhuttaessa?

Muusan toinen puolikas sijoittuu 1930-luvun lopun Espanjaan, jossa eletään näennäisen tyyntä aikaa sisällissodan ja toisen maailmansodan välissä. Schlossin perhe asustelee suhteellisen rauhassa vuokraamallaan tilallaan, mutta seinien sisällä kuohuu – Sarah-äiti on mieleltään sairas ja holtiton, Harold-isä ei juuri vietä aikaa kotona ja Olive-tytär maalaa salaa vanhemmiltaan. Oliven tutustuttua perheeseen pestattuihin paikallisiin tytön päässä alkaa kehkeytyä maalaustaiteeseen liittyvä juoni, jossa palvelijattarena toimivalla Teresalla ja tämän veljellä eli Isaac Roblesilla on omat tärkeät roolinsa.

Muusa on Burtonin Nukkekaappi-esikoisromaanin kaltainen monitasoinen ja jännittävä mutta helposti seurattava kokonaisuus, jonka paljastukset ja käänteet muuttavat asetelmia jatkuvasti. Äkkinäinen yllätys yhdellä aikatasolla kääntää kuviot ylösalaisin, ja Muusaan onkin todella helppo jäädä koukkuun, kun mielenkiintoisia juonenkäänteitä pudotellaan säännöllisin väliajoin lukijan syliin. Burton onnistuu myös hämäämään lukijaa erittäin onnistuneesti käsitellessään tarinassa tärkeässä roolissa olevia vääriä henkilöllisyyksiä – viimeistä käännettä on mahdotonta arvata etukäteen, ja yllätys tuntuu tyydyttävältä.

Valitettavasti Nukkekaapin heikkoudet ovat löytäneet tiensä myös Muusaan – etäiset ja yksiulotteiset hahmot ovat kuitenkin vähän omituisesti Burtonin tarinan riesana vain Lontoon aikatasolla. Odelle ei pääse kasvamaan missään vaiheessa kunnolla mittaan, jota tarinanpuolikkaan keskushenkilöltä voisi odottaa. Tarinan kannalta erittäin tärkeässä roolissa oleva Marjorie Quick on varsin hämmentävä hahmo, joka tuntuu olevan omituisella tavalla ihan eri aaltopituudella muiden hahmojen kanssa, eivätkä hänen toimensa oikein istu kokonaisuuteen mukaan loogisella tavalla.

Odelle jää yksipuoliseksi salapoliisimaiseksi nuuskijaksi, jonka motiiveja esimerkiksi taulun salaisuuksien selvittämiseen ei avata ollenkaan. Myös suhde Lawrien kanssa jää kummalliseksi harharetkeksi, kun Burton ei vaivaudu selittämään kunnolla, miksei Odelle halua päästää ketään lähelleen. Burton kuitenkin avaa mielenkiintoisesti Lontooseen kotiutuneen Odellen mietteitä, ja olisin mieluusti lukenut tästä puolesta enemmän saadakseni naisesta paremman käsityksen.
Useimmat tapaamani englantilaiset kyselivät minulta saaresta ja odottivat, että sovittaisin koko Trinidadin moninaisuuden tähän yhteen kehoon heidän ilokseen. Kukaan ei ollut ikinä käynyt siellä, joten me olimme kuriositeetti, näytteitä trooppisesta petrimaljasta, jonka yllä brittilippu vielä hiljan liehui. Suurimman osan aikaa, kuten Pamelan kanssa, perienglantilaisten kiinnostus ei ollut pahansuopaa (paitsi silloin kun oli) – mutta heidän kyselemisensä sai minut tuntemaan itseni erilaiseksi, vaikka minut oli kasvatettu ymmärtämään brittien tavat täydellisesti, olinhan minäkin imperiumin lapsi. 
   […]
Melkein jokainen englantilainen uskoi, valistuneetkin ihmiset, että meillä olisi enemmän yhteistä sudanilaisten kanssa kuin heidän kanssaan. Mutta mitä minä tiesin Saharasta, kameleista tai beduiineista? Minun kauneus- ja glamourihanteeni oli koko lapsuuden ajan prinsessa Margaret. Lawrien kanssa olin jutellut James Bondista tai oudosta pomostani tai maalauksesta, tai perhanan Gerrystä, kuolleista vanhemmista. Asioista jotka sitoivat meidät pariksi ja jotka eivät pakottaneet minua edustamaan kokonaista saarta, jota en edes ollut nähnyt viiteen vuoteen. [s. 176, 177]
Schlossien perheen ongelmien kuvaaminen on puolestaan mielenkiintoisuudessaan aivan eri tasolla Odellen jäykistelyihin nähden. Espanja-osuudet tuovat tarkalla perhedynamiikan kuvaamisellaan mieleen Burtonin Nukkekaapissa esiintyvän Brandtin vinksahtaneen huushollin, jossa salaisuudet erottivat mutta toivat myös ihmisiä yhteen kaikkea muuta kuin tervehenkisin seurauksin. Näin käy myös Muusassa, kun Oliven juoni muuttuu parin petoksen myötä täysin hallitsemattomaksi kuvioksi – Burton osaa hienosti kuvata niin taitojaan salailevan taiteilijan päänsisäisiä muutoksia kuin koko talossa tapahtuvaa tunnelman muutosta. Olive on erittäin mielenkiintoinen ja ristiriitainen hahmo, jonka kohtalo ja kärvistely mielisairaan vanhemman synkistämässä kodissa tempaisevat mukaansa välittömästi.
”Onhan se raskasta”, Olive sanoi. ”Isä kutsuu niitä hänen 'myrskypilvikseen', mutta se on vain kohtelias tapa sanoa, että hän retuuttaa meitä mukanaan. Lääkärin mukaan hänen mielensä on kuin hunajakenno, kennoa kennon päällä, joka rikkoutuu yhä uudestaan ja uudestaan. Tiesitkö, että hän näkee tuskansa väreissä? Teräksensininen, mustelmankellertävä, vihurirokonpunainen.” Olive naurahti kolkosti ja Teresa yritti ymmärtää vieraita sanoja. ”Sairaus on aina ollut hänen puolen suvussaan. Yksi isoisoäideistäni on haudattu siunaamattomaan maahan, ja täti – josta kukaan ei ikinä puhu – on teljetty hullujenhuoneelle. Sitten on serkku, Johnny; hän inhosi sisäoppilaitosta ja yritti hukuttautua Ousejokeen. Se on inhottava tauti, ja olen niin itsekäs, että pelkään vain olevani seuraava.”
   Teresa kuuli Oliven hengityksen takertuvan kurkkuun ennen kuin hän imi taas pitkään isänsä tupakkaa. ”Tunnen sen joskus luissani – kuinka helposti se voisi tarttua äidistä.” Olive kääntyi katsomaan häntä. ”Luuletko, että se tarttuu, Tere?”
   Huoli häivähti Oliven kasvoilla, pisamarykelmä nenän päällä, tummanruskeat silmät, suu hiukan auki. ”En usko, että sinusta tulee hullu”, Teresa sanoi. Olive nauroi ja pukkasi häntä olkaan, ja kosketus järkytti Teresaa.
[s. 106–107]
Muusan tasapaino-ongelmat verottavat kuitenkin kokonaisuuden tenhoavuutta sen verran tehokkaasti, että Burtonin uusin ei pääse aivan nousemaan mainion Nukkekaappi-esikoisen tasolle. Luvassa on kuitenkin taiteen tekemistä sekä taiteilijuuden synkkää puolta avaava mainio ja koukuttava tarina, jonka hurjimmat käänteet jäävät takuuvarmasti mieleen.


Petter tietää, että sukuunsa on joskus muinoin
kuulunut avoimesti kommunistinen henkilö.

Alkuteos: The Muse
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Natasha Vilokkinen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 443
Kansikuva: Lisa Perrin
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu