sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Piia Leino: Taivas


Suomalainen tieteiskirjallisuus on pikkuhiljaa pääsemässä parrasvaloihin, vaikka tyylilajin harvat edustajat ovat Johanna Sinisalon ja Leena Krohnin tuotantoa lukuun ottamatta jättäneetkin toivomisen varaa. Piia Leino lähtee Taivas-dystopiaromaanissaan hyvin eri suuntaan kuin mihin Tuomo Jäntin Verso-ekokatastrofikuvitelmat harhailivat, ja Leinon realistisempi ja karumpi ote 2050-luvun Suomen kuvaamisessa toimii vähäeleisen hienosti.

Taivas kertoo entisestä Helsingistä eli Valon kaupungista, joka on muuttunut kansallissosialistiseksi kaupunkivaltioksi. Pakolaisvirtojen, luonnonkatastrofien ja lopulta sisällissodan runtelema Suomi taantui 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä sisäänpäin kääntyneeksi fasistimaaksi, joka on lopulta eristäytynyt kokonaan muusta maailmasta kammottavin tuloksin – Helsingin kadut ovat täynnä apaattisia kerjäläisiä, ruokaa ei meinaa riittää oikein kenellekään rauhanomaisesta ja vakaasta tulevaisuudesta puhumattakaan.

Valo kuitenkin tarjoaa kärsiville asukkailleen leipää ja sirkushuveja Taivas-virtuaalimaailman muodossa. Taivaan niityillä kaiken vapaa-aikansa viettävä tutkija Akseli tapaa virtuaalimatkoillaan kauniin ja kiinnostavan Iinan, joka asuu yhdessä Taivasta korjaavan ja kehittävän Jalon kanssa. Iina ja Aleksi siirtävät pian tapaamisensa raunioituneen Helsingin kaduille, ja ennen pitkää uudenlaiset ja vaarallisetkin ajatukset alkavat muuttua myös teoiksi.

Taivas on varsin uskottava ja raadollinen näkemys mahdollisesta tulevaisuuden Suomesta ja Helsingistä hyönteisruokineen, Hakaniemen torilla huojuvine kerjäläisineen ja propagandistisine julistuksineen ”puhtaan” isänmaan puolesta. Leino suoriutuu romahtaneen ja nyrjähtäneen yhteiskuntajärjestyksen kuvaamisesta yhtä luontevasti ja mielenkiintoisesti kuin Laura Gustafsson Korpisoturi-romaanissaan. Vanhoja dokumentteja tutkivan Akselin kautta Leino onnistuu mielenkiintoisesti avaamaan Suomen romahdukseen johtaneita syitä ja nostamaan esille tässäkin ajassa kyteviä katastrofin aineksia – kuten viiltävältä dystopiaromaanilta voisi odottaakin.
Akseli lukee vuosituhannen alun arvioita masennuksen yleistymisen syistä, muttei osaa päätellä, kuinka uskottavia ne ovat. Kirjoitusten mukaan monien oli vaikea kestää muutosta, kun vakituiset työpaikat katosivat, uskonnot menettivät merkitystään ja sosiaalinen kanssakäyminen siirtyi verkkoon. Elämä koettiin yksinäiseksi ja merkityksettömäksi. Masennus ja siihen käytetyt lääkkeet aiheuttivat seksuaalista haluttomuutta ja kyvyttömyyttä ja ne taas pahensivat masennusta, mutta asioiden syy-yhteys jää kirjoituksissa melko hämäräksi.
   […] Akseli on lukenut vasta muutaman sivun, muttei kykene enempään. Hän riisuu lasinsa ja painaa kasvot käsiinsä, maistaa suussaan yhtä torakkajauhon happaman maun. Vuosituhannen alun runsas ja viisasteleva teksti takoo hänen päässään. He kirjoittivat niin paljon, mutta ymmärsivätkö he mitään? [s. 48]
Dystopiaromaani on haastava ja varsin suosittu lajityyppi, ja harmittavasti Taivaan rahkeet eivät oikein riitä ulkomaisten synkkien tulevaisuudenkuvausten rinnalla. Leinon näkemys toimii kyllä romaanin näyttämönä oivallisesti, mutta valvontayhteiskuntaversio Helsingistä tuntuu vähän nukkavierulta esimerkiksi Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin Gileadiin nähden. Siinä missä Atwood avaa omassa teoksessaan naisvihamielisen Gileadin syntyhistoriaa ja ideologisia vaikuttimia, Leino puolestaan jättää Valon valtakunnan liiaksi hämärän peittoon – kolmesta päähahmosta kyllä kaivetaan esille takaumia, mutta ehdottomasti mielenkiintoisimman elementin avaaminen jää rikollisen vähälle. Lukija toki osaa yhdistellä mielessään yhteiskunnallisten mullistusten takana olevia ilmiöitä Akselin kaivamista muinaisdokumenteista, mutta populaarikulttuurissa esiintyviin dystopiakuvauksiin tutustuneelle Taivas ei valitettavasti tarjoa tässä suhteessa mitään erityisen omaperäistä.

Leino osaa hyödyntää raunioitunutta Helsinkiä hauskalla tavalla romaanissaan, kun päähahmot tutkiskelevat pääkaupungin rähjääntyneitä maamerkkejä ja nähtävyyksiä. Hiippailuhetki autiossa Töölön kirjastossa tarjoaa reilun annoksen jännitystä, ja Akselin ja Iinan treffit tuhotulla Linnanmäellä tekevät romaaniin varsin tunnelmallisen ja kaikessa nyrjähtäneisyydessään jopa omaleimaisenkin sivupolun. 

Romaania lukiessani yllätyin siitä, kuinka virtuaalimaailmaan tehdyt todellisuuspaot toivat mieleen loppukesästä ilmestyneen We Happy Few -videopelin. Sekakäytön sävyttämistä juonenkäänteistä tunnettu Compulsion Gamesin dystopiaseikkailu toi huumehörhöilyillään valvontayhteiskuntakuvaukseen tragikoomisia ja visuaalisesti komeita lisäelementtejä, ja hieman hämmentävästi samantapainen päihdepuoli on edustettuna myös Taivaassa. Lääkehuuruissa vallankumousta puuhaavien Akselin ja Iinan toikkarointi on varsin lohdutonta seurattavaa puhumattakaan Akselin omasta virtuaalimaailmariippuvuudesta, johon edes rakastuminen ei tunnu purevan.

Taivas uskaltaa lähestyä maailmanloppua ja ihmiskunnan tulevaisuutta varsin omintakeisesta vinkkelistään – vaikka Leinon vision olisi voinutkin viedä huomattavasti tämänhetkistä toteutusta pidemmälle, kyseessä on vaikuttavan vähäeleinen mutta miellyttävän monitasoinen dystopiakuvaus.


Petter suosittelee painajaismaisen scifin ystäviä tarttumaan Atwoodilta sittemmin ilmestyneisiin 
Oryx ja Crake- sekä Herran tarhurit -romaaneihin, joissa maailman kohtalosta huolestuneen kirjailijan mielikuvitus laukkaa pelottavalla poljennolla.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 250
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani, scifi
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani

S. K. Tremaynen Ennen kuolemaani -jännäri on tekijältään uskalias muutos jo Jääkaksoset-pelinavauksessa muodostuneeseen menestyskaavaan. Aluksi meininki tosin tuntuu masentavan tutulta – mukana on jälleen onnetonta perhe-elämää, suojattomia syrjäseutuja ja omituisesti käyttäytyviä lapsihahmoja. Tremayne kuitenkin koukuttaa lukijan seuraamaan Redwayn perheen murhenäytelmää muutamalla varsin yksinkertaisella mutta toimivalla tempulla.

Kath Redway on jäänyt henkiin yritettyään joulun välipäivinä itsemurhaa, mutta perheen arki on kokenut peruuttamattoman muutoksen. Yksiniitinen ja muutenkin juro Adam-siippa pakenee ääneen lausumattomia totuuksia metsänvartijan velvollisuuksien pariin, ja pariskunnan tytär on vielä hurjemmassa kunnossa. Asperger-oireyhtymästä mahdollisesti kärsivä mutta diagnosoimatta jätetty Lyla käyttäytyy entistä holtittomammin ja kertoilee äidilleen Dartmoorin nummiseuduilla toikkaroivasta tuntemattomasta miehestä.

Kath ei valitettavasti osaa tukea tai lähestyä tyrmistyneitä perheenjäseniä, sillä hän ei muista tekoaan edeltävistä viikoista juuri mitään. Naisparka kuitenkin alkaa saada muistojen palautuessa vihiä omista tekemisistään ja niihin johtaneista paljastuksista, joiden jälkijäristykset koettelevat Redwayn ruokakunnan ohella myös Kathin Dan-velipojan perhettä. Kallonkutistajakäly-Tessa saa useaan otteeseen huomata haukanneensa aivan liian ison palan luvattuaan auttaa Kathia totuuden selvittämisessä.

Ennen kuolemaani nojaa nimensä mukaan vahvasti Kathin muistojen ja sitä kautta tämän itsetuhoisen teon taustavaikuttajien selvittämiseen. Uusia muistikuvia ja välähdyksiä Kathin joulukuusta tarjoillaan säännöllisin väliajoin, kun päähenkilö viilettää pitkin kotiseutuaan ja takaumat heräävät henkiin tuttujen maisemien ja tuoksujen myötä – varsinkin jälkimmäisten kohdalla mennyt palaa päähenkilön mieleen suoraan sanottuna epäuskottavankin tehokkaasti.

Joka tapauksessa paljastukset kääntävät kokonaisuutta päälaelleen mukavan armottomalla tavalla, ja olin varsin vaikuttunut siitä, kuinka ilkeän kipeä salaisuus häiriintyneine lieveilmiöineen lopulta onkaan Kathin oirehdinnan taustalla. Tremayne uskaltaa lähteä kokeilemaan uusia psykologisia tasoja suorastaan pöyristyttävän hyytävin tuloksin.

Lyla on arvoituksellinen ja mielenkiintoinen hahmo – eikä vähiten siksi, että fiktiossa tai mediassa ylipäätään esitellään harvoin naispuolisia Asperger-henkilöitä. Tremayne osaa mielenkiintoisesti kuvata arkea erityislapsen kanssa puhumattakaan siitä, miten epätoivoista on saada tyttö puhumaan todistamistaan kipeistä tapahtumista. Kaiken kaikkiaan Lyla tuntuu uskottavalta ja monitasoiselta tuttavuudelta, joka tuo uudenlaisia sävyjä dekkarien vakiintuneisiin perhesuhteiden kuvauksiin.
Lampaat on täällä ylänköseudulla tapana merkitä maalaamalla niiden turkkiin tietyn värinen läikkä. Lyla on kehittänyt käytännön pohjalta oman lampaanbongauspelinsä, jossa punaisella merkitystä lampaasta saa yhden pisteen, sinisellä merkitystä kaksi ja vaaleanpunaisella värjätystä viisi. Välillä me pelaamme lampaanbongausta koko perheen voimin, koska silloin saamme Lylan havahtumaan mietteistään ja sanomaan edes jotain. Vaitonaisella tuulella ollessaan hän suostuu yleensä kommunikoimaan vain hyvin säännönmukaisten tilanteiden kautta, esimerkiksi numeroista keskustellessaan tai jonkinlaisen pelin tai leikin välityksellä. [s. 112–113]
Lylan kautta käsitellään myös varsin riipaisevin tuloksin esimerkiksi yksinäisyyden teemoja, ja tyttöparan ankeiden syntymäpäiväjuhlien kuvaus on todella karua luettavaa. Tremayne osaa käsitellä Lylaa ja tämän erityisominaisuuksia mielenkiintoisesti ja toki omalla tavallaan puistattavasti kuitenkaan repimättä tytöstä kuitenkaan irti samanlaista kauhua ja pelkoa kuin aiempien romaaniensa häiriintyneistä lapsihahmoista. Ennen kuolemaani saa Lylan ansiosta pirtaansa uudenlaista syvyyttä ja monitasoisuutta, mikä nappasi ainakin minut koukkuunsa. Huomasin lukiessani jännittäväni ehdottomasti eniten sitä, kuinka Lylalle lopulta käy ja miten tämän pää kestää lievästi sanottuna raastavien koettelemusten keskellä.

Toisaalta taas mielestäni oli vähintäänkin epäuskottavaa, että Adam ja Kath eivät ole hankkineet selvästi Asperger-oireilevalle tyttärelleen apua ja tukea. Adamista on tehty modernia maailmaa halveksiva, perinteisille arvoille lämpenevä ja luontoa kunnioittava mörökölli, jonka rinnalla Kath on oikeastaan vain alistunut ja mukautunut omaan rooliinsa korvessa elävänä perheenäitinä. Romaanin alkupuolella Kathin hehkutukset perhe-elämästään ja onnekkuudestaan tuovat naiviudessaan mieleen Elin Willowsin Sisämaan vähän samassa asemassa olevan päähenkilön mielenliikkeet – Kathin itsemurhayrityksestä tietoinen lukija toki tajuaa heti, että Redwayn idyllissä on jokin pahan kerran pielessä.

Kathin muistoista paljastuvat kauheudet ja salaisuudet tuottavat uskottavia jälkijäristyksiä myös Danin ja Tessan perheessä. Tremayne onnistuu kyllä onnistuneesti hämäämään lukijaa toiseen perheeseen liittyvillä käänteillä – onko niillä lopulta mitään tekemistä Kathin teon ja traumaattisen muistiinmenetyksen kanssa vai ei? Kuten jo aikaisemmin totesin, Ennen kuolemaani -romaanin taustalla vaikuttava salaisuusvyyhti on varsin monimutkainen, ja eri asioiden vuorovaikutussuhteet valottuvat tyydyttävästi vasta tarinan jälkipuoliskolla.

Ennen kuolemaani on myös miljöönsä puolesta varsin mieleenpainuva. Tremayne osaa loihtia Dartmoorin nummimaista seudun mytologian ja historiallisten nähtävyyksien avulla omintakeisen ja mielenkiintoisen tapahtumapaikan. Paikallishistoriaa ja pakana-ajan tapoja avataan muun muassa Kathin ja Lylan yhteisten seikkailujen myötä, ja menneen maailman erikoisuudet on myös nivottu osaksi nykyhetkeä parilla erittäin mielenkiintoisella käänteellä. Kaiken kaikkiaan historialliset osuudet luovat osaltaan toimivasti jännäriin omintakeista tunnelmaa, minkä ansiosta kokonaisuus tuntuu raikkaalta ja kovin epädekkarimaiselta.
Lyla suuntaa minuun rävähtämättömän katseen.”Mustan surman aikoihin nummien asukkaat veivät kivikehien sisään ruokatarvikkeita. Sen jälkeen rannikolta saapui ruttoon sairastuneita ihmisiä, jotka kävivät hakemassa ruoan ja jättivät maksuksi kulta- ja hopearahoja etikalla täytettyyn juomakaukaloon. Ruton leviämistä yritettiin sillä tavoin estää.” Lyla räpyttää silmiään ja jatkaa puhettaan. ”Eikö ole ihmeellinen juttu? Täällä Dartmoorissa oli siis ruttoepidemian aikaan erityinen markkinapaikka, jossa ihmisten ei tarvinnut kohdata toisiaan. Myyjät ja ostajat kävivät siellä eri aikaan ja olisivat yhtä hyvin voineet olla toisilleen kuin haamuja. Ja rahat upotettiin vielä etikkaan.” Hän kurtistaa kulmiaan ja pyörittelee yksittäistä ruohonkortta sormiensa välissä. ”Se ei kuitenkaan auttanut, tai niin tekstissä ainakin sanottiin. Musta surma levisi siitä huolimatta tännekin, ja kaikki ihmiset kuolivat. Edes etikka ei auta, äiti. Kaikki kuolevat joka tapauksessa. [s. 61–62]
Ennen kuolemaani on miellyttävä yllätys aiemmin niin tasaisen varmalta ja vakaalta Tremaynelta – ovelilla koukuilla ja lisätasoilla voi puhaltaa yllättävän vaivattomasti omintakeisuutta perinteiseenkin jännäriin. Kyseessä on laadukas kokonaisuus, joka kipuaa Ruth Waren Nainen hytissä 10 -trillerin rinnalle yhdeksi loppukesän jännittävimmistä lukuelämyksistä.


Alkuteos: Just Before I Died
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Suomennos: Antti Autio
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 431
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kauhu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 30. elokuuta 2018

Paul Auster: 4 3 2 1


Tiivistunnelmaisista ja hillityn mittaisista romaaneistaan tunnettu Paul Auster luo nahkansa uhkarohkeasti mutta uskomattoman komeasti 4 3 2 1 -tiiliskiven muodossa – Ian McEwan toteutti yhtä riskialttiin ja onnistuneen kirjallisen muuttumisleikin taannoin Pähkinänkuori-teoksellaan. Reippaasti yli tuhatsivuinen 4 3 2 1 voi tuntua kirjahyllyssä köllötellessään melkoiselta luku-urakalta, mutta kunhan lukija ja Auster pääsevät vauhtiin, Fergusonin nelinkertainen elämä vie taatusti mennessään.

Toissa keväänä ilmestynyt Miki Liukkosen O laajensi ainakin omissa silmissäni romaanin käsitettä ja sitä, miten massiivisen maailman lukijan silmille voikaan levittää yhden niteen muodossa – O:n kantavana ideana kun oli kertoa yksinkertaisesti ”kaikki”, ja mielestäni Liukkonen onnistui tässä suorastaan loistavasti. Auster ampaisee itsevarmasti samanlaisiin sfääreihin 4 3 2 1:n siivillä, sillä romaanissa kerrotaan kaikkiaan neljä erilaista versiota vuonna 1947 syntyneen Archie Fergusonin ja tämän lähipiirin elämästä 1900-luvun puolivälin Amerikassa.

4 3 2 1 muistuttaa neljällä erilaisella tarinalinjallaan etäisesti Orhan Pamukin romaania Kummallinen mieleni, jossa Mevlut-päähenkilö pääsee kokemaan elämänsä rakkauden kahteen kertaan eri naisen kanssa ja näkemään, miten erilaisista asioista onnellisuus voikaan koostua. Auster kuljettaa Ferguson-parkaa kaikkiaan neljän hyvin erilaisen vaihtoehtoisen elämän läpi, jossa esimerkiksi avioerot, kirjallisen kunnianhimon löytymiset, rakastumiset, Ohukainen ja paksukainen -leffoista innostuminen, auto-onnettomuudet, yliopistossa opiskeleminen, Pariisissa kirjailijanelämän viettäminen ja seksuaalinen suuntautuminen mullistavat Fergusonin elämän kukin omalla tavallaan eri tarinalinjoilla.

Ferguson toimii itse romaanin vakaana kivijalkana, ja hahmo pysyy luonteenpiirteineen suhteellisen samanlaisena tarinan kaikissa vaihtoehtoisissa tulkinnoissa. Hahmo on monitasoinen ja mielenkiintoinen tuttavuus, joka reagoi käänteisiin omalla tavallaan aina yhtä uskottavasti ja johdonmukaisesti. Auster osaa toki myös kuvata rajuimpien epäonnenpotkujen seuraukset raadollisesti päähenkilönsä mielenmaailmassa – tarinoista kolmosversio erottuu edukseen kaikessa melankolisuudessaan ja traagisessa holtittomuudessaan.

4 3 2 1 on kaikkine tarinoineen autenttinen ja herkkä kuvaus niin Yhdysvaltojen historian kipukohdista 50- ja 60-luvuilla kuin myös elämästä itsestään, ja Auster osaa näyttää hienovaraisesti elämän eteenpäin kuljettavan voiman kerran toisensa jälkeen. Romaanin kaikki hahmot kohtaavat suuria ja pieniä vastoinkäymisiä säännöllisin väliajoin, ja niistä pyristely johtaa vääjäämättä uutta kohti. Fergusonin yrittäjävanhempien urat ja avioliitot taipuvat uskottavasti ja inhimillisesti neljälle varsin omanlaiselleen mutkalle, ja mielestäni kunnianhimoisen ja yritteliään Rose-äidin taivalten seuraaminen oli ajoittain melkein jopa mielenkiintoisempaa kuin Fergusonin kommelluksista lukeminen.

Auster kuvaa varsinkin 4 3 2 1:n alkupuoliskolla mielenkiintoisesti omin käsin rakennetun amerikkalaisen unelman pimeää puolta – uuttera Stanley-isäukko on valmis uhraamaan aivan liikaa työlleen, ja etäinen vanhempi heittää synkän varjonsa raastavalla tavalla Fergusonin ylle.
Ei siinä, oliko rahaa liikaa vai liian vähän, ei siinä mitä ihminen teki tai jätti tekemättä, ei siinä, ostiko isomman talon tai kalliimman auton, vaan kunnianhimossa. Se selitti, miksi Brownstein ja Solomon onnistuivat soljumaan elämänsä läpi verraten levollisin mielin: kunnianhimon kirous ei piinannut heitä. Sen sijaan Fergusonin isä ja Don-setä olivat tulenpalavan kunnianhimoisia, mikä paradoksaalisesti teki heidän maailmoistaan pienemmän ja epäviihtyisämmän kuin niiden, joita se kirous ei vaivannut, sillä kunnianhimo merkitsi ainaista tyytymättömyyttä, jatkuvaa nälkää saada lisää. loputonta yrittämistä, ja koska suurimmatkaan saavutukset eivät voisi tyydyttää uusien ja vielä suurempien saavutusten janoa, oli pakko laajentaa yksi kauppa kahdeksi ja sitten kaksi kolmeksi, pakko puhua nyt neljännen kaupan rakentamisesta ja jopa viidennen, samalla tavalla kuin yksi kirja oli pelkkä askelma toiseen kirjaan, ja lisää kirjoja syntyi koko elämän ajan, mikä edellytti samanlaista keskittymistä ja määrätietoisuutta kuin liikemies tarvitsi rikastuakseen. [s. 124–125]
Auster osaa ottaa kaiken irti romaaninsa rikkaasta hahmogalleriasta, ja hän esittää mielenkiintoisia ja uskottavia variaatioita vaihtoehtoisista ihmissuhteista. Esimerkiksi Fergusonin elämän rakkautena nähtävästä Amy Schneidermanin hahmosta versoaa erittäin mielenkiintoisia ja vähän puistattaviakin juonikuvioita. Jännitteinen ja kaikkea muuta kuin tasainen suhde Amyyn on lopulta turhankin suuressa roolissa romaanin puolivälissä, sillä samojen elementtien käsitteleminen eri tarinoissa luo väkisinkin turhalta vaikuttavaa toistoa tarinaan.

Tilanne ei kuitenkaan ole yhtä ankea kuin miltä lukijasta saattaa tuntua 4 3 2 1:n puolivälin paikkeilla, kun Auster jää pyörimään Kennedyn salamurhan, Vietnamin sodan ja Amyn liehittelyn välimaastoon, sillä romaanin ihmissuhdekuvaus ja yhteiskunnallisen murrosajan käsitteleminen ovat suorastaan loistavia. Auster uskaltaa tuikata terävän kynänsä esimerkiksi katastrofaalisen Vietnamin sodan ytimeen ja osaa tuoda esille Yhdysvalloissa 50 vuotta sitten rehottaneen rasismin, jota käsitellään ainakin omasta mielestäni raikkaista näkökulmista – esimerkiksi hyväosaisen juutalaisväestön kokema viha ja epäluulo mustaa kansanosaa kohtaan oli todella yllättävää ja silmiä avaavaa luettavaa.

Itse ehkä koin ihan romaanin loppupuolella leimahtavien opiskelijamellakoiden kuvaamisen vähän puuduttavaksi ja pitkitetyksi, mutta Amyn ja Fergusonin suhteen käsitteleminen suoranaisen sotatilan keskellä on sekin lopulta varsin huikea loppuhuipennus yhdelle päähenkilön elämänvaiheelle. 4 3 2 1 on ihmissuhdekuvaukseltaan saman tason napakymppi kuin Hanya Yanagiharan herkkä ja monitasoinen Pieni elämä – raadollissävytteiset Julietin ja Andyn kohtaamiset kuuluvat ehdottomasti romaanin unohtumattomimpiin hetkiin, ja Auster osaa myös tasapainoilla komeasti kevyemmän sisällön kanssa. New Yorkissa asustava juutalaisyhteisö kietoutuu Fergusonin ympärille eksentrisine sukulaisineen ja Amyineen uskottavasti ja mielenkiintoisesti.

Austerin tuotannon tuntevat tuskin yllättyvät siitä, että urheilu ja kirjoittaminen ovat vahvasti läsnä melkein kaikissa Fergusonin elämissä. Pitkät ja laajat kuvaukset pesäpallon ja koriksen parissa huhkimisesta eivät tehneet minuun järin suurta vaikutusta, vaikka tässäkin teemassa on toki omat hetkensä. Esimerkiksi eräässä tarinalinjassa kuvattiin hauskasti sitä, kuinka Ferguson löytää kirjoittamisen nimenomaan urheilun kautta.

Kirjailijuus ja lehtityö vievät lopulta Fergusonin mennessään, ja olin iloisesti yllättynyt siitä, miten 4 3 2 1:n runsaita tekstimassoja piristetään tyylillisillä muutoksilla. Romaanissa on näet mukana Fergusonin omia tekstejä, jotka ovat virkistävän erilaista luettavaa ja uskottavia hengentuotoksia kirjoittajansa kulloiseenkin ikätasoon nähden. Auster ei lähde kuitenkaan revittelemään tyylikokeiluilla Nathan Hillin sisällöltään moninaisen Nix-romaanin tavoin, vaan proosan sisäistä proosaa esiintyy juuri sopivaksi harvennetulla tiheydellä – ja se on vieläpä laadultaan hulvattoman hauskaa. Hyvänä esimerkkinä tästä käy nuoren Fergusonin rustaama novelli kovaonnisen kenkäparin karusta kohtalosta.
Mutta kuten veljeksillä yleensä, niillä on eripuran ja pahantuulisuuden hetkiä, riitoja ja kiukunpuuskia, sillä vaikka ne ovat solmitut saman miehen jalkoihin, nuo jalat ovat hieman erilaiset – Quinen vasen ja oikea jalka eivät aina tee täsmälleen samoja liikkeitä samaan aikaan. Ajatelkaamme tuolissa istumista, Vasenkätisenä Quinn yleensä vie vasemman jalan oikean päälle paljon useammin kuin oikean jalan vasemman päälle, ja ani harva tunne on ihanampi kuin ilmaan nostaminen, hetkellinen lattiasta erkaneminen ja pohjan paljastaminen maailmalle, ja koska Hank on vasen kenkä ja pääsee näin ollen nauttimaan tästä elämyksestä useammin kuin Frank, Frank kantaa hienoista kaunaa Hankia kohtaan, joskin se tavallisesti pinnistelee salatakseen sen, mutta joskus jalan nostaminen saa Hankin niin hilpeälle tuulelle, ettei se malta olla vinoilematta. Se naureskelee killuessaan korkeuksissa isännän oikean polven oikealla puolella ja huutelee Frankille: Millaisia ilmoja siellä alhaalla pitelee, Frankie-poitsu?, missä vaiheessa Frank väistämättä polttaa päreensä ja käskee Hankin tukkia turpansa. [s. 342]
4 3 2 1 on elämänmakuinen, uskomattoman sisältörikas ja huikean monitasoinen romaanijärkäle, jonka neljä erilaista tarinaa nivoutuvat yhteen vähintäänkin ainutlaatuiseksi kokonaisuudeksi. Auster ylittää sekä itsensä että kaikki suuret odotukseni romaania kohtaan, ja 4 3 2 1 vei minut täysin mennessään viimeisen kahden ja puolen viikon aikana. Kyseessä onkin ehdottomasti yksi 2010-luvun merkittävimmistä amerikkalaisista romaaneista, joka myös nostaa Austerin kirjailijanuran uudelle tasolle komealla ja hersyvän yllätyksellisellä tavalla.


Alkuteos: 4 3 2 1
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 1141
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: kollaasiromaani, historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 23. elokuuta 2018

Karin Erlandsson: Saarretut


















Karin Erlandssonin Saarretut sijoittuu lumimyrskyn riepottelemaan pikkukaupunkiin joulukuussa 1992. Kajsan ja Jonaksen perhe on myräkän kehkeytyessä vasta toipumassa kohtuuttomasta tragediastaan – nuorten äiti on kuollut, ja sureva isä ei pysty kohtaamaan jälkikasvuaan saati selviytymään arjesta.

Myrsky katkoo kuitenkin yhteydet ulkomaailmaan, ja erityksiin jääneen kaupungin asukkaat joutuvat turvautumaan toisiinsa. Nämä kohtaamiset kuitenkin nostavat vaiettuja salaisuuksia pintaan, ja lopulta myös passivoitunut ja sisäänpäin kääntynyt Jonas lähtee selvittämään totuuksia tavalla, joka järkyttää koko kaupunkia.

Kajsa on ehdottomasti Saarrettujen mielenkiintoisin hahmo, ja mielenkiintoista onkin, että tyttö pysyy pääosin erillään romaanin päätapahtumista. Näin Erlandsson antaa kiitettävästi tilaa Kajsan sielunelämän avaamiselle ja perheen taustojen selvittämiselle, ja nämä ovat huomattavasti mielekkäämpää luettavaa kuin romaanin muut tapahtumat. Äitiään kaipaavan Kajsan muistelot ja kiusaamiskokemukset ovat varsin surullista luettavaa, ja hahmon kohtaukset tuovat melankolisuudessaan ja nostalgiapitoisuudessaan mieleen Max Porterin romaanin Surulla on sulkapeite.
Kajsa tuijotti Jessikaa. Kunhan hän tuijottaisi tarpeeksi pitkään, tämä katoaisi. Jessika ei kuitenkaan kadonnut, vaan kumartui kuiskaamaan:
   – Jonaskaan ei ole koulussa. Teitä oli neljä, mutta nyt sinä olet yksin.
   – Entä sitten?
   Kajsakin kumartui eteenpäin. Hän tuli niin lähelle, että Jessika otti askeleen taaksepäin.
   – Voisit antaa jo olla, Kajsa sanoi.
   Jessika hymyili. Kajsa tunsi hymyn, sillä hän oli pitänyt siitä heidän ollessaan pieniä. Siitä oli tiennyt, että Jessika aikoi käydä hyökkäykseen. Silloin he olivat olleet samalla puolella, ja Kajsa oli tiennyt että he voittaisivat. He saisivat olla rauhassa keinuissa, tai he saisivat viimeiset pullat äidin pullapussista
.
[s. 38–39]
Toisin kuin Saarretut antaa ymmärtää alkumetreillään, kokonaisuus ei valitettavasti pyöri sen kiinnostavimman kuvion eli Kajsan ja tämän surun murtaman perheen ympärillä. Saarretut seuraa Mikael Niemen Veden viemää -romaanin tavoin luonnonvoimien puristuksessa sinnitteleviä ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä poikkeusolosuhteiden ohella omien kipuilujensa kanssa.

Saarretuissa lumimyrsky on kuitenkin verrattain pienessä roolissa, ja sen sijaan Erlandsson on antanut tilaa hahmoille – luonnonvoimat eivät uhkaa Niemen romaanin tavoin hahmojen henkeä. Juopottelevan paikallislehden toimittajan vaikea perhe-elämä ja toisen journalistin kipeä ero eivät kuitenkaan ole erityisen kiinnostavia teemoja, ja varsinkin väkivaltaista eksäänsä pelkäävän Sara Kvistin kuvio tuntuu jopa vähän väkinäiseltä elementiltä romaanissa. Paikallislehden toimituksessa leimahtava draama virkistää veltolta tuntuvaa kokonaisuutta, mutta harvinaisen löperön loppuratkaisun takia lukijan tekee lähinnä mieli kääntää kylkeä päästessään tarinan loppuun.

Kokonaisuus tuntuu lopulta lievältä pettymykseltä. Esimerkiksi reissun päälle soveltuvaa ja juoneltaan helposti seurattavaa luettavaa kaipaavan aika ei varsinaisesti käy Erlandssonin romaanin seurassa pitkäksi, mutta ajan voisi käyttää mielekkäämmin vaikkapa Ane Rielin niin ikään tiiviin mutta hypnoottisen jännittävän Pihkan parissa.


Alkuteos: Pojken
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Suomennos: Laura Varjola
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 212
Kansikuva: Sanna Mander
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 16. elokuuta 2018

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens



Becky Albertallin nuortenromaani Minä, Simon, Homo Sapiens on rohkea ja ennakkoluuloton pelinavaus omassa genressään – teoksen päähenkilönä nähdään kuusitoistavuotias Simon, joka tykkää pojista. Homoseksuaalisuutensa puolesta kaapissa elelevä Simon yrittää vältellä ylimääräistä hälinää ja draamaa kaikin mahdollisin keinoin ja viettää tavallista elämää ystävien ja harrastusten parissa.

Simon on kuitenkin päätynyt monimutkaisen tapahtumasarjan päätteeksi kirjoittelemaan netissä Blue-nimimerkin taakse piiloutuvan pojan kanssa. Samassa koulussa opiskelevilla kirjekaveruksilla on selvästi orastavia tunteita toisiaan kohtaan, eikä Simon meinaa pysyä pöksyissään miettiessään, kuka ihme Blue onkaan. Tilanne kuitenkin muuttuu romaanin alussa, kun palanen Simonin ja Bluen arkaluontoista sähköpostiviestittelyä päätyy vääriin käsiin, ja Simonin salaisuus liikahtaa kohti päivänvaloa.


Minä, Simon, Homo Sapiens on nykymenon mukaisesti moninaisuutta, seksuaalisuutta ja sukupuoli-käsitettä pohdiskeleva kokonaisuus, jossa oman itsensä löytämisen teema kiilaa tiensä parrasvaloihin. Albertalli uskaltaa parhaimmillaan sukeltaa varsin syvälle teoksensa teemoihin tavalla, jota nuortenromaanissa näkee harvoin. Simon on kaikkiaan varsin mielenkiintoinen ja monitasoinen hahmo, joka käy korviensa välissä melkoisia itsetutkiskeluja omien tunteidensa ja halujensa kanssa.

Nuoren miehen kokemukset esimerkiksi vastakkaisen sukupuolen kanssa seurustelemisesta ja lapsuuden tytöksi pukeutumisista tuntuvat inhimillisiltä ja uskottavilta kehitysaskeleilta hahmon historiassa. Simonin röyhkeän avoimet tilitykset vähän ruumiillisemmista kokeiluista puolestaan ovat hämmentävän ja vähän kiusallisenkin rehellistä luettavaa, mutta ne tuovat hahmoon mukaan omanlaistaan särmää.
Ja hän tykkää myös slash-fanifiktiosta, josta minäkin kiinnostuin viime kesänä sen verran, että katselin vähän ympärilleni internetissä. Uskomatonta, mitä kaikkea sieltä löytyi: Harry Potter ja Draco Malfoy toistensa kimpussa tuhannessa eri asennossa milloin missäkin Tylypahkan luutakomerossa. Bongailin kirjoittajia, jotka jotenkuten hallitsivat oikeinkirjoituksen, ja luin tarinoita läpi yön. Se oli omituinen pariviikkoinen, jonka aikana opettelin myös käyttämään pyykinpesukonetta. Kaikkia sukkia nyt vain ei voi antaa äidin pestäväksi. [s. 23]
Poikien väliseen viestittelyyn käsiksi pääsevä Martin Addison on ehdottomasti Minä, Simonin tärkein sivuhahmo. Martinin ja Simonin välille kasvaa romaanin alkupuolella erittäin mielenkiintoinen juonikuvio, kun Martin iskee näppinsä salaiseen kirjeenvaihtoon ja ryhtyy kiristämään Simonia valonaralla materiaalilla – Simonin pitäisi saattaa kuuma kaverinsa Abby ja Martin jollain ilveellä yhteen. Kiristysteema seurauksineen hieman väljähtää romaanin edetessä, mutta nörttimäinen Martin onkin loistava esimerkki siitä, kuinka Albertalli osaa tuulettaa nuortenromaaneihin kuuluvia karikatyyrejä. Teatterikerhossa huseeraava Martin muuttuu kiusallisen innokkaasta mutta sanavalmiista show-miehestä riidanhaluiseksi ja pelottavan impulsiiviseksi vastavoimaksi päähenkilölle.

Bluen ja Simonin keskinäinen viestintä on flirttailuineen, todellisista henkilöllisyyksistä vihjailuineen ja Simonin Oreo-maniasta vitsailuineen varsin muikeaa luettavaa – sähköpostiviestittelyn parhaat palat jätän odottamaan romaanin sivuille. Albertalli ei oikein osaa rytmittää Blue-kuvion etenemistä romaanissaan, vaan Bluen ja Simonin köydenvedon kulminaatiopiste tapahtuu aivan liian myöhään romaanin loppupuolella. Vähän rutiininomaisesti loppuun viety poikien suhde hukkuu harmittavasti muutenkin siirappisen onnellisten loppuhuipennusten sekaan. Kyynisten milleniaalien viesteihin on livahtanut mukaan vähän ihmeellisiä ja epäuskottavan aikuismaisia kannanottoja romaanin teemoihin liittyen, ja ne eivät kaikessa aggressiivisuudessaan ihan istu mukaan muuten niin rentoon kokonaisuuteen.
On todella ärsyttävää, että heteroseksuaalisuus (ja sen lisäksi valkoihoisuus) on aina se oletusarvo, ja että omaa identiteettiään joutuvat kelailemaan vain ne jotka eivät mahdu siihen muottiin. Heteroiden pitäisi todellakin joutua tulemaan kaapista, mitä kiusallisemmin, sen parempi. Kiusallisuuden pitäisi olla pakollinen vaatimus. Olisiko tämä meidän versio homosaatiosta? [s. 124]
Simonin vanhemmat ja romaanin aikuishahmot ylipäätään ovat kiusallisen tuttuja jokaiselle amerikkalaista nuorille suunnattua viihdettä nautiskelleelle. Empaattiset ja helposti lähestyttävät opettajahahmot sekä Simonin ylianalysoiva kallonkutistajaäiti löytävät paikkansa kokonaisuudesta vielä jollain ilveellä, mutta Simonin homovitsejä pilke silmäkulmassa laukova isä on kaikessa överiydessään ja itsetietoisuudessaan lähinnä kiusallinen tuttavuus.

Simonin kaveriköörin edesottamukset jäävät pääosin täytemateriaalimaisiksi osuuksiksi Nick tai Leah herättäneet minussa juurikaan tunteita puolesta tai vastaan. Sitä vastoin aiemmin mainitun Abbyn kanssa Simonilla on luvassa mielenkiintoisia tähtihetkiä niin Martinin juonitteluiden kuin erinäisten salaisuuksien paljastumisen myötä. Albertalli osaa hienosti kuvata tiiviin nelikon keskinäisten suhteiden ailahteluja ja rajujakin muutoksia, vaikka ne eivät kuitenkaan ole mitenkään erityisen mieleenpainuvia saati omaperäisiä käänteitä. Ennalta-arvattavuus ja tuttuus kuitenkin sopivat tietyllä tavalla mukaan romaanin rentoon henkeen, vaikka todellisia yllätyksiäkin kyllä riittää. Esimerkiksi Bluen henkilöllisyyden paljastuminen on ehdottomasti yksi Minä, Simonin mehukkaimmista hetkistä.

Minä, Simon, Homo Sapiens tuntuu romaanina vähän kompromissihenkiseltä kokonaisuudelta – uusia tuulia nuortenkirjallisuuteen uutterasti puhaltava tarina jää turhan usein pyörimään jo koluttuihin kliseenurkkiin. Helposti lähestyttävä ja viihdyttävä kokonaisuus kuitenkin kulkee luontevasti eteenpäin, ja uskon, että vähintään peruskoulun viimeistä luokkaa käyvät nuoret lukijat saavat Simonin vaiherikkaasta tarinasta paljonkin irti.

Petter ei ole koskaan ymmärtänyt, mitä hauskaa ensimmäisen 
American Pie -elokuvan sukkakohtauksessa oikein on.

Alkuteos: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Lotta Sonninen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 249
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu