tiistai 30. elokuuta 2016

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Ian McEwanin tuorein romaani Lapsen oikeus on palkitun kirjailijan paluu vakavampiin aiheisiin.  Lapsen oikeus ei ole Sementtipuutarha-esikoisteoksen kaltainen nopeakäänteinen painajainen vaan selkeästi ja vakaasti etenevä mutta yllätyksettömäksi jäävä kokonaisuus.

Perheoikeuden tuomarina työskentelevän Fiona Mayen aviomies Jack ilmoittaa aikomuksestaan aloittaa suhde itseään puolet nuorempaan naiseen, ja Fionan ja Jackin avioliitto ajautuu kriisiin. Raskaaseen ja kuormittavaan työhönsä vuosien varrella uppoutuneen Fionan harteille kasaantuu lisää paineita, kun tämä saa ratkaistavakseen leukemiaa sairastavan Adam Henryn tapauksen.

Adam on alaikäinen Jehovan todistajien poika, jonka taudin hoitaminen vaatisi uskonlahkon tiukasti kieltämiä verensiirtoja. Uskonnollisen kasvatuksen saanut mutta ikäisekseen poikkeuksellisen älykäs Adam on myös härkäpäisesti hoitoja vastaan, vaikka ilmeisesti hän tajuaa, että niistä kieltäytyminen merkitsee takuuvarmaa kuolemaa. Lopulta Fiona joutuu tekemään pojan puolesta päätöksen ja huomaamaan sen seurausten takia kammottavalla tavalla, että tuomarin velvollisuudet eivät pääty nuijan kopauttamiseen oikeussalissa.

McEwan onnistuu hienosti tuomaan heti romaaninsa alkumetreillä esille sen, miten Fiona on elänyt omalle työlleen ja unohtanut liki kaiken ympärillään olevan Jack-aviomiestään myöten. Fionan ratkaisemat tapaukset ja arjen tapahtumat sulautuvat hurjalla tavalla toisiinsa ja näin kuvaavat päähenkilön pään sisällä vallitsevaa sekamelskaa. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii seuraava katkelma, joka selventää kivuliaan tarkasti Fionan ja Jackin lapsettomuutta ja tuo esille sen tosiasian, miten elämä lopulta vie mukanaan.
Pitkä tarina, mutta nopeasti kerrottu. Loppukokeiden jälkeen lisää tutkintoja, sitten kutsu oikeusasianajajien kiltaan, harjoittelujakso, onnekas kutsu arvostetun asianajajan avustajaksi, alkuvaiheessa menestystä eräiden toivottomien tapausten puolustamisessa – miten järkevältä olikaan tuntunut siirtää lasten hankkimista yli kolmekymppiseksi. Ja kun tuo aika viimein koitti, se toi muassaan mutkikkaita ja mielekkäitä juttuja ja lisää menestystä. Myös Jack oli epävarma, halusi mieluiten odottaa vielä vuoden pari. Puolivälissä neljättäkymmentä Jack oli opettamassa Pittsburghissa ja Fiona teki neljätoistatuntisia työpäiviä ja ajautui yhä syvemmälle perheoikeuden sokkeloihin samalla kun hänen oma haaveensa perheen perustamisesta painui taka-alalle veljen- ja sisarenpoikien ja -tyttärien kyläilyistä huolimatta. Seuraavina vuosina alettiin kuulla ensimmäisiä puheita siitä, että hänet saatettaisiin jo nuorella iällä valita tuomarinvirkaan, minkä jälkeen hän joutuisi kiertämään käräjiä. Kutsua ei kuitenkaan kuulunut, ei vielä silloin. Nelissäkymmenissä pintaan nousivat ikääntyvien raskauksiin ja autismiin liittyvät pelot. Pian sen jälkeen Gray´s Innissä alkoi laukata lisää nuoria vieraita, meluavia ja vaativia veljen- ja sisarentyttärien poikia ja tyttäriä, joita katsellessa tuli ajatelleeksi, miten hankalaa hänen elämäänsä olisi raivata tilaa pikkulapselle. Vielä kaihoisia ajatuksia lapsen adoptoimisesta, joitakin alustavia tiedusteluja – ja seuranneiden ruuhkavuosien mittaan ajoittaisia kauhun ja epäilyksen tuokioita, myöhään illalla tehtyjä päätöksiä kohdunvuokrauksesta ja päätösten luhistumisia aamun töihinlähtökiireessä. Ja kun viimein yhtenä aamuna kello puoli kymmenen hän vannoi tuomarin- ja uskollisuudenvalansa korkeimman oikeuden presidentille oikeuspalatsissa, tuli vihityksi virkaan kahdensadan peruukkipäisen kollegan edessä ja nousi ylpeänä kuulemaan vitsikästä vihkiäispuhetta, hän tiesi että peli oli pelattu, hän kuului nyt oikeudelle niin kuin jotkut naiset olivat ennen olleet Kristuksen morsiamia. [s.52-53]
Sitä vastoin Jackin omat kipuilut Fionan ja nuoremman naisen välillä jäävät todella pinnallisiksi ja etäisiksi. Ihmissuhteissaan edestakaisin soutavan ja huopaavan Jackin ajatusmaailma ja omat intressit eivät aukene oikein millään tavalla, ja koko hahmo jää lopulta vähän ylimääräisen oloiseksi. Tämä on harmillista, mutta toisaalta McEwan tulee samalla kuvanneeksi, miten huonosti Fiona tuntee ja ymmärtää miestään ja tämän oikkuja, joita ei oikeastaan avata tai selitetä lainkaan. Avioparin etäisyys tulee esille konkreettisesti tämän keinon avulla, mutta se ei tuo Lapsen oikeuteen oikeastaan mitään lisää.

Romaanin keskiössä Fionan kanssa paistatteleva Adam puolestaan on mielenkiintoisen ristiriitainen hahmo omassa nuoruudentuskassaan, vahvoissa mielipiteissään ja irrallisuudessaan, jota poika kokee niin Jehovalaisuutta kuin yhteisönsä ulkopuolella eläviä kohtaan. Fionan ja sairaan Adamin ensikohtaaminen sairaalassa on mielenkiintoinen, ja hahmojen välille syttyvä kummallinen suhde seurauksineen on Lapsen oikeuden ehdottomasti hienoin ja vahvin elementti. Fionan ja Adamin hahmot ovat hauskalla tavalla yhtä jääräpäisen oikeudentajuisia ihmisiä, jotka eivät anna tuumaakaan periksi. Kaksikon ajatukset ja teot tuntuvat uskottavilta, mielenkiintoisilta ja pelottavan määrätietoisilta.
”Isäsi on jos selittänytkin näitä uskonnollisia perusteluja, mutta haluaisin kuulla ne sinun omasta suustasi. Mikä varsinaisesti on se syy, miksi et halua verensiirtoa?”
   ”Koska se on väärin.”
   ”Miksi se on väärin?”
   ”Miksi mikään on ylipäänsä väärin? Koska me tiedämme että se on. Kidutus, murha, valehteleminen, varastaminen. Vaikka saisimme puristetuksi pahoista ihmisistä hyviä tietoja kiduttamalla heitä, niin tiedämme että se on silti väärin. Tiedämme sen, koska Jumala on ilmoittanut sen meille. Vaikka–”
   ”Onko verensiirto sama asia kuin kidutus?”

[--] Fiona kuunteli tarkoin, katsoi poikaa silmiin, nyökkäsi silloin tällöin, ja kun puheessa lopulta tuli luonnollinen tauko, hän nousi seisomaan ja sanoi: ”Sanon tämän ihan varmuuden vuoksi, Adam. Ymmärrät varmaan, että tämä on kokonaan minun vallassani päättää, mikä tässä asiassa on sinun etusi. Mitä sanot, jos päätän, että sairaala saa laillisesti tehdä sinulle verensiirron vasten tahtoasi?”
   Adam kampesi itsensä pystympään asentoon, huohotti ja näytti vähän alakuloiselta mutta hymyili kuitenkin. ”Sanon, että rouva tuomari sekaantuu asioihin jotka eivät hänelle kuulu.”
[s.118-119]
McEwanin romaania on markkinoitu vahvasti suuria moraalisia, ihmisen itsemääräämiseen liittyviä kysymyksiä pohdiskelevana mestariteoksena, mutta totta puhuen nuo kysymykset eivät nouse Lapsen oikeudessa järin suureen osaan. Romaanin alussa McEwan tyytyy lähinnä esittelemään erään huoltajuuskiistan ja kuolemaa tekevien siamilaisten kaksosten erottamisen kautta noita teemoja, mutta Adamia koskevan päätöksen tekemisen jälkeen Lapsen oikeus jättää pohdinnat aika nopeasti taakseen.

Tämä on onnistunut ratkaisu, sillä lakitekstien ja tapausten vyöryttäminen romaanin alussa on lukijan kannalta aika uuvuttavaa ja itseään toistavaa. Ne puoltavat paikkansa parhaiten Fionan hahmoa taustoittavina tekijöinä. Toisaalta päähenkilön tekemän päätöksen astuttua voimaan seuraukset vievät päähenkilön ja lukijan niin voimakkaasti mukanaan, ettei filosofisia pohdintoja juuri ehdi kaivata.

Lapsen oikeus ei kuitenkaan ihan kanna loppuun asti, vaan yhtäkkiä McEwan punoo juonenlankansa väkinäisen oloisesti yhteen. Seinään loppuva romaani jättää jälkeensä turhautumisen ja nälän tunteen, vaikka ongelmista huolimatta tarjolla on hieno lukuelämys. Lapsen oikeudessa olisi vain ollut ainekset huomattavasti parempaan romaaniin.


Petter lukee lain sijasta Lucky Lukea.

Alkuteos: The Children Act
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava
Kansikuva: Corbis
Sivumäärä: 216
Lajityyppi: kehitysromaani, psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Vesa Haapala: Karhunkivi





Vesa Haapalan
Karhunkivi-romaanin päähenkilöllä Lassella ei mene kovin hyvin. Vantaalaisessa kirjastossa työskentelevä kolmilapsisen perheen isä yrittää kestää vaikeasti käytöshäiriöistä esikoispoikaansa Lauria samalla kun perusoikeistolainen juustohöylä askaroi erityisopetuksen kimpussa. Lassen pakopaikkana toimivat Ähtärin Karhunkivelle hitaasti mutta varmasti rakentuva mökki ja jatkuvasti kesken jäävät elokuvaesseet Quentin Tarantinon hurmeisesta tuotannosta ja popkulttuurista yleensä. Haapala rakentaa näistä aineksista mielenkiintoisen ja monipuolisen kokonaisuuden, joka etenee sujuvasti eteenpäin muttei maistu oikein miltään.

Pahiten Karhunkivessä hiertävät Lassen ja muiden vanhempien yhteenotot vantaalaisten virkamiesten kanssa. Ne ovat asetelmaltaan toki ajankohtaisia kertoessaan pienen ihmisen pyristelyistä yhteiskunnan hammasrattaissa, mutta valahtavat aivan liian usein saarnaaviksi ja turhan paljon itsestäänselvyyksiä kierrättäviksi kokonaisuuksiksi.
Nämä kunnalliset kampanjat lasten ja nuorten hyväksi… Ei kyse ole lainmuutoksista tai vaihtuneesta toimintakulttuurista, vaan rahasta ja mielikuvituksen puutteesta. Palvelut vain ovat liian kalliita. On priorisoitava näkyvämpiin hankkeisiin, positiiviseen kaupunkikuvaan, kehärataan, muutoksen airuena olemiseen. On ajettava läpi Vantaan mallia, vaikka käytäntö olisi mitä hyvänsä.
   Tuki, jota lapset ovat tähän asti saaneet. Tulokset näkyvät vasta vuosien päästä, eikä niin voi olla, koska kyse on rahasta. Suurin osa näistä lapsista ei hyödytä yhteiskuntaa riittävästi koskaan.
[s.73–74]
Parhaiten Haapalan romaani toimii, kun tämä jättää yhteiskunnallisen heilumisen taakseen ja keskittyy kuvaamaan Lassen samoilua metsässä ja pohtimaan asioita runollisen kauniilla kielellään. Näissä kohdissa Haapala esittää hienoja ajatuksia elämästä ja liittää ne vähän yllättäen ihan muihin asioihin – kuten vaikka The Walking Dead -televisiosarjan hahmoihin.
Kun ihminen kuolee, lähtö on lopullinen, mutta puut lähtevät vielä lopullisemmin. Jää pelkkä kanto, josta ei nouse laulu, myöhemmin ehkä sienet tai savu, lehtipuista versot.
   Kuka on kuollut, kuka minä olen, kuka nyt on kuollut? Kysyn tuntemattomalta tuntematonta, odotan kuin tunnuksettomien hauta-alue lunastetun maan laidalla ylösnousemusta ja irrallisten osieni ennallistamista. Potkaisen nurin pari kärpässientä. Valkeat jalat jäävät törröttämään rosoisina. Meissä kaikissa on sama tappava virus, eikä maailmamme eroa lainkaan siitä, missä Rick, Carl ja Michonne kulkevat katkoen kulkijoiden kauloja, etsien parannusta ihmiskunnalle.
[s. 108–109]
Ajoittaisesta vähän rankemmasta sisällöstään eli Lassen ja Laurin keskinäisestä vuorovaikutuksesta huolimatta Karhunkivi jää vähän löysäksi kannanotoksi ja hätähuudoksi ja nykymenon kritiikiksi. Romaaninakaan Haapalan teos ei pääse loistamaan torsoiksi jäävien hahmojen ja sekavaksi yltyvän lopun myötä.




Petter haluaisi kysyä päättäjiltä sitä, miten Suomesta oli varaa rakentaa aikoinaan 
hyvinvointivaltio ja kuinka sen ylläpitäminen on nyt sitten liian kallista?

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 234
Kansi: Markus Pyörälä
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 23. elokuuta 2016

Mike Pohjola: 1827








Mike Pohjolan historiallinen romaani 1827 kertoo samana vuonna leimahtaneesta Turun palosta, mutta vakavasta aihepiiristä huolimatta Pohjola osaa ja uskaltaa pistää kielen reilusti poskeen. Katja Ketun Yöperhosen ja Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren tavoin myös 1827 tasapainottaa lajityypille ominaista faktapainotteista pönötystä tilannekomiikalla, sopivan yliammutuilla fantasiaelementeillä ja hurtilla huumorilla.
”[…] Terveydeksenne!” keisari sanoi, joi maljansa tyhjäksi ja viskasi sen takanaan olevaan seinään. Amiraalit ja hoviherrat yrittivät seurata esimerkkiä, mutta monen heitto väsähti lattialle.
    Keisarinna yritti jakaa Sofian kanssa huvittuneen katseen, joka olisi halveerannut miesten uhmakkuutta ja näyttämisenhalua. Sofia ei kuitenkaan halunnut jäädä ainakaan amiraaleja huonommaksi vaan tähtäsi omankin kristallilasinsa takaseinään niin, että se pirstoutui ja laskeutui pienenä hopeasateena lattialle.
    Kenraalikuvernööri Zakrevski oli niin viehtynyt madame Clicquot´hon, ettei halunnut heittää shampanjapulloa pois. Hän otti pullon palvelusväeltä, täytti lasinsa siitä ja heitti sitten tyhjän pullon kömpelösti taakseen. Palvelijat siivosivat lasinsirut huomaamattomasti pois. Zakrevskin adjutantti Alexander Armfelt yritti vuoroin olla huomaamatta herransa huonoa käytöstä, vuoroin ohjeistaa palvelijoita tarjoamaan tälle laimennettuja juomia.
    Yhdeksänvuotias suuriruhtinas, vallanperijä ja Turun Akatemian kansleri Aleksanteri yritti myös heittää lasiaan, mutta hänen isoäitinsä, vanhan leskikeisarinnan käsi onnistui estämään yrityksen.
[s.55]
Turun palo tuhosi Suomen silloisen pääkaupungin melkein kokonaan, jätti 11 000 turkulaista kodittomiksi ja muutti pysyvästi maamme valta- ja hallintosuhteita. Pohjola kuitenkin keskittyy romaanissaan pääasiassa siihen, kuinka roihu oikein sai alkunsa ja minkälaisen valtapelin innostamana ensimmäinen kipinä syttyi.

Turkulainen ylioppilas Elias Hellman palaa syyskuussa 1827 kotikaupunkiinsa runonkeruumatkaltaan. Puolentoista vuoden mittainen turnee on kuljettanut kansallistunteen valtaan joutuneen ja kansanperinteestä kiinnostuneen Eliaksen halki Suomen, ja pohjoisesta miehen juuttisäkkiin on tarttunut huumattu runonlaulaja Väinö. Väkivahva ja naisiin vetoava partasuu tönäisee ylioppilaan pois valokeilasta ja iskee silmänsä Hellmannin talon piikaan eli Maria Vossiin, jonka kanssa Eliaksella on ollut sutinaa ennen matkalle lähtöä.

Maria, Elias ja Väinö joutuvat kuitenkin jättämään kolmiodraamansa taka-alalle, sillä Elias pääsee Turun kirkon arkkipiispan avulla oikean salaliittovyyhdin jäljille. Ylioppilas saa tietää, että Aurajoen molemmilla puolilla suorastaan vilisee potentiaalisia pyromaanikandidaatteja, joilla on omat syynsä ja motiivinsa Turun tuleen tuikkaamiseksi.

Juuri tämän jännitteen varaan 1827 rakentuu itse palon syttymiseen asti. Pohjola seuraa vuorotellen Eliaksen ja eri tahojen toimia muutenkin kapinahenkeä tihkuvassa Turussa, jossa venäläiset miehittäjät elävät leveästi. Vaikka lukija tietääkin, miten Turulle tulee lopulta käymään, Pohjola onnistuu mielenkiintoisilla juonenkäänteillä muuttamaan asetelmia luku luvulta jännittävimmiksi – todellisen tuhopolttajan henkilöllisyyden paljastuminen tulee olemaan melkoinen yllätys.

Hienosta historiallisesta pohjatyöstä ja ovelasti rakennetusta juonesta huolimatta osa Pohjolan luomista hahmoista jää varsin kliseisen oloisiksi. Pahiten onnahtaa yhdeksi tarinan konnista nostettu, todelliseen turkulaiseen kauppaneuvokseen pohjaava Gabriel Gestrin, joka haluaa poltattaa Hellmanien talon ostaakseen karrelle palaneen mutta arvokkaan tontin pilkkahintaan. Gestrinistä on rakennettu kliseinen suuruudenhullu luonnonvalintaoppeja ja liiketaloutta sekoittava porho, joka naamiaisiin mennessään pukeutuu silkkaa vaatimattomuuttaan Julius Caesariksi.
Puhtaasti liikemiehenä ajatellen oli tietenkin hyvä, että Gestrin oli jättänyt niin lähtemättömän vaikutuksen kaupungin kermaan, että hänet tunnistettiin naamioituneenakin. Mutta kyllä hänen oli myönnettävä itselleen, että oli se muutenkin mukavaa. Että köyhässä työläiskodissa kasvanut mies oli omalla työllään ja neuvokkuudellaan noussut sellaiseen asemaan, ihmiset Julius Caesarin nähdessään ajattelivat kauppaneuvos Gabriel Gestriniä.
   Räätäli-isä Johan Gestrin oli aina neuvonut nuorta Gabrielia jatkamaan räätälin ammatissa ja tienaamaan niukan elantonsa miten taisi. Jumala oli säätänyt kullekin soveliaan osan maailmassa, eikä pitänyt lähteä merta edemmäs kalaan. Tuleva kauppaneuvos ei ollut koskaan sulattanut tällaista ajattelua, vaan uskoi pikemminkin, että oli sellaisia poikkeusyksilöitä, jotka nousivat yhteiskunnan portaita pelkän oman tahtonsa avulla.
   Akatemian professorit olivat joskus selittäneet hänelle joitain tuoreita teorioita tähän liittyen. Ei hän niiden saksalaisten filosofien nimiä muistanut, mutta heidän ajatuksensa olivat osuneet häntä suoraan sieluun. Että ihminen pystyy omalla tahdollaan muokkaamaan maailmaa haluamansa kaltaiseksi. Ja jopa niin, että jokaisen ihmisen tahto on osa jumalan tahtoa ja Jumala toteuttaa tahtoaan ihmisten kautta. Joillakin ihmisillä on tietysti vahvempi tahto kuin toisilla, ja silloinkin kun he toimivat näennäisesti sovinnaisten tapojen ja jopa lakien vastaisesti, he toteuttavat Jumalan suurempaa tahtoa, joka osoittaa aina kohti kehitystä ja uudistusta.
   Napoleonin ja Venäjän Aleksanterin tahtojen mitellessä koko Eurooppa muuttui, eikä se muutos ollut vieläkään lakannut. Aleksanteri Suuri valloitti maailman ja pystyi ratkaisemaan Gordionin solmun arvoituksen miekallaan. Julius Caesar ratsasti armeijoineen Rubikonin ylitse kohti Roomaa vastoin kaikkea lakia ja järjestystä, mutta seuraten mahtavaa tahtoaan.
   Gestrin ei ratsastanut yli Rubikonin tai Auran vaan käveli vaakunahuoneen ja piskuisen kellohuoneen läpi maistraatin istuntosaliin, joka oli sisustettu juhlakäyttöön.
[s.259–260]
Pohjolalla olisi ollut historiallisessa romaanissaan myös jonkin verran tiivistämisen varaa varsinkin loppua kohden. Turun paloa kuvaava osio on venytetty aavistuksen liian pitkäksi ja tuhokuvastolla mässäileväksi, minkä myötä taitavasti rakennettu jännitys kärsii väkisinkin. Toisaalta katastrofielokuvamainen toiminnallisuus tuo vauhdikkaaseen romaaniin sopivasti lisää menomeinikiä traagisten ja salakavalien juonenkäänteiden myötä. Niiden iskevyyden ansiosta hahmojen karut kohtalot koskettavat huomattavasti enemmän kuin ennalta-arvattavuudesta kärsineessä Lars Keplerin Playgroundissa.

Vähän vaimeaksi jääneestä lopustaan ja itsestäänselvistä hahmoistaan huolimatta 1827 tempaa mukaansa heti alkumetreiltä lähtien, vaikka ihan Yöperhosen ja Painovoiman sateenkaaren tasolle ei tällä kertaa olekaan asiaa.



Petter ei ole koskaan käynyt Turussa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 510
Kansikuva: Tuomo Parikka
Lajityyppi: historiallinen romaani, jännitys, toiminta, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Jesse Andrews: Me and Earl and the Dying Girl











Jesse Andrew'sin nuortenromaani Me and Earl and the Dying Girl seuraa viimeistä high school -vuottaan viettävän Greg Gainesin elämää. Kiusaamista ja sosiaalisia tilanteita pelkäävä Greg on onnistunut pääsemään koulussaan asemaan, jossa hän on hyvää pataa melkein kaikkien oppilaiden kanssa mutta välttelee erilaisiin sosiaalisiin klikkeihin kuulumista ja leimaantumista. Pojan ainoana ystävänä on mielialoiltaan ailahteleva Earl Jackson, jonka kanssa Greg tekee salaa elokuvaversioita poikien omista suosikkifilmeistä.

Uusi kouluvuosi lähtee jo heti alussa uusille urille, kun Gregiin aikoinaan ihastunut lapsuudenystävä Rachel Kushner sairastuu leukemiaan ja Gregin äiti pakottaa pojan viettämään aikaa Rachelin kanssa. Greg ja Earl paljastavat pilvessä ollessaan Rachelille elokuvaharrastuksensa laajuuden ja tämä pääsee katselemaan poikien tekeleitä. Lopulta Greg ja Earl päättävät Rachelin seksikkään ystävän Madisonin ehdotuksesta tehdä elokuvan Rachelista – Greg ei vain osaa aavistaakaan, mitä seurauksia leffan tekemisellä on.

Elokuvien tekeminen on Andrewsin romaanissa varsin suuressa osassa, ja se värittää myös kirjan sisäsivujen taittoa. Meagan Bennettin suunnittelema taitto on lukujen alussa esiintyvien lavasteiden ja normaalien sivujen yläosissa olevien tekijätietojen osalta varsin hieno ja persoonallinen, varsinkin kun lukujen nimet ovat sopivan omituisia ja lukemaan innostavia.



Gregin tapa höystää normaalia kerrontaa elokuvamaisella käsikirjoitustyylillä ja erilaisilla listoilla tekee kuitenkin aukeamista välillä vähän turhan levottoman oloisia.







Greg, Earl ja Rachel muistuttavat karheudessaan, epävarmuudessaan ja ailahtelevuudessaan hienolla tavalla Rainbow Rowellin Eleanor & Parkin realistisia teini-ikäisiä päähenkilöitä. Helposti panikoituvan Gregin hallitsemattomat puhehepulit, äkäisen Earlin ärähdykset ja raivonpuuskat ja sairautensa kanssa painivan Rachelin väsyneisyys ja raskasmielisyys tuntuvat kaikki uskottavilta ja mielenkiintoisilta piirteiltä.

Greg ja Earl eivät ole esimerkiksi John Greenin nuortenromaaneille tyypillisesti ujoja nörttipoikia, eikä Rachel ole etäinen kaunotar vaan tavallinen naapurintyttö – hahmot ovat persoonia terävine kulmineen ja ärsyttävine luonteenpiirteineen päivineen. Tämä on Andrewsilta melkoinen saavutus, jonka merkityksellisyyttä ei voi liiaksi korostaa.

Nuortenromaaneissa ajoittain esiintyvä, vähän pakonomainen nokkeluus on pyyhitty Me and Earl and the Dying Girlistä lähes kokonaan pois, ja se tekee elämyksestä mielenkiintoisen ja raikkaan oloisen. Huumorin kukkaakaan ei olla unohdettu – sävyltään vinon lämmin huumori on hyvin samanlaista kuin edellä mainitussa Eleanor & Parkissa.

Failed Girl Tactic # 1: The Non-Crush. In fourth grade, I realized that girls were desirable. I had no idea what you were supposed to do with them, of course. I just sort of wanted to have one, like as a possession or something. And all of the fourth graders, Cammie Marshall was definitely the hottest. So I had Earl to go up to Cammie Marshall on the playground and say: ”Greg doesn´t have a crush on you. But he´s worried that you have a crush on him.” I was standing about five feet away when Earl did this. The hope wast that Cammie would say, ”Sectretly, I totally have a crush on Greg and I want to be his girlfriend.” Instead, she said, ”Who?”
   ”Greg Gaines”, said Earl. ”He´s standing right over there.”
   They both turned to look at me. I took my finger out of my nose to wave. That was when I realized I had had my finger in my nose.
   ”Nope”, said Cammie.
   Things did not really improve from there.
[s.22]

Me and Earl and the Dying Girlin asetelma leukemiaa sairastavan tytön ja terveen pojan välillä tuo väkisinkin mieleen Greenin silmäkulmia kostuttavan Tähtiin kirjoitettu virhe -nuortenromaanin. Andrews ei kuitenkaan vie omaa tarinaansa ihan Greenin mukakoskettavan romantiikan tasolle, vaan jättää Rachelin aika sivuosaan – poikien keskinäinen suhde niin toisiinsa kuin leffojen tekoonkin nousee romaanin edetessä huomattavasti tärkeämpään rooliin.

Tämä on sääli, mutta toisaalta on mielenkiintoista seurata, miten Greg itse reagoi Rachelista tehdyn elokuvan tuomiin seuraamuksiin ja toimii niiden puserruksessa. Väkisin väännetty rakkaustarina ei olisi yksinkertaisesti toiminut tässä tapauksessa, vaikka Rachel olisi ansainnut hahmona huomattavasti enemmän huomiota.

Andrewsin romaani on kieltämättä persoonallinen kasvukertomus, jonka kaikki palaset eivät kuitenkaan loksahda yhtä tyydyttävästi paikoilleen kuin Rowellin Eleanor & Parkissa, joka osasi tasapainotella monipuolisen sisältönsä parissa uskomattoman tyylikkäästi. Me and Earl and the Dying Girl on silti lukemisen arvoinen tuttavuus.


Petter ei ole koskaan haaveillut elokuvien teosta, vaikka katsookin niitä mieluusti.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Kustantaja: Allen & Unwin
Sivumäärä: 295
Kansikuva: Ben Wiseman ja Brian Levy
Kuvitus: Meagan Bennett
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 18. elokuuta 2016

Helen Macdonald: H niin kuin haukka










Helen Macdonaldin H niin kuin haukka on omaelämäkerrallinen romaani surusta, luonnosta ja haukoista. Se on kaunokirjallisen ja tietokirjallisen sisällön välillä taidokkaasti tasapainoileva teos, joka ei tunnu faktapainotteisuutensa takia missään vaiheessa kohtuuttoman raskaalta vaan saa lukijan tarpomaan innostuneena eteenpäin.

Macdonaldin romaani alkaa samasta asetelmasta kuin Antti Ritvasen upea Miten muistat minut – päähenkilön toisen vanhemman kuolemasta. Ritvasen Jesse Vuorinen tosin lähtee työstämään suruaan perkaamalla äitinsä elämää, kun taas Macdonaldin isän yllättävä poismeno saa  haukankasvattajan eli haukastajan hommista lapsena haaveilleen Helen ostamaan itselleen kanahaukka Mabelin. H niin kuin haukka kertoo Mabelin kesyttämisestä ja Helenin omista pyrkimyksistä vapautua surusta.

Ihmisen ja luontokappaleen suhteen kuvaamisen ohella Macdonaldin romaani kertoo paljon muustakin. Helen on utelias ja haukkoja aikaisemminkin elämässään käsitellyt ihminen, joka ujuttaa romaaninsa kerronnan lomaan runsaasti mielenkiintoista tietoa haukankesytyksen historiaan ja oikukkaiden lintujen piirteisiin liittyen. Toinen taso H niin kuin haukka -romaanissa löytyykin brittikirjailija Terence Hanbury Whiten vuonna 1951 ilmestyneestä Goshawk-eepoksesta, jossa kynäniekka raportoi yhteisestä taipaleestaan Gos-kanahaukan kanssa. Omaa homoseksuaalisuuttaan hävenneen ja toisen maailmasodan myötä seuraavaa tuhoa pelänneen Whiten katkerat aivoitukset ovat mielenkiintoista luettavaa, ja Macdonald osaa taitavasti herättää tuntemattoman kirjailijan lukijan eteen oman romaaninsa sivuilla.
Kesytön. Hän tahtoi olla vapaa. Hän tahtoi olla villi. Hän tahtoi olla outo, raivopäinen, ”ferox”. Hän oli torjunut ne ominaisuutensa, oman seksuaalisuutensa, halunsa olla julma, halunsa hallita: yhtäkkiä ne kaikki olivat haukan hahmossa siinä. White oli löytänyt itsensä haukasta, jonka Blaine oli kadottanut. Hän tarrasi siitä lujasti. Se saattaisi satuttaa häntä, mutta hän ei päästäisi irti. Hän kouluttaisi sen. Niin. Hän opettaisi haukkaa ja harjaantuisi itse, ja hän kirjoittaisi aiheesta kirjan ja opastaisi lukijoitaan tuhoon tuomitussa muinaisessa taidossa. Tuntui kuin hän osoittaisi uskollisuuttaan jollekin ammoin kukistuneelle maalle ja kohottaisi sen lipun korkealle. Hän kouluttaisi haukkaa entisen elämänsä raunioilla. Ja kun sota syttyisi, niin kuin varmasti syttyisi, ja kun kaikki ympärillä sortuisi raunioiksi ja suistuisi anarkiaan, White lennättäisi kanahaukkaansa ja söisi sen pyydystämiä fasaaneja; hän olisi selviytyjä, talonpoika, joka eli maan antimilla kaukana suurkaupungin katkerasta seksuaalisesta hämmennyksestä, kaukana luokkahuoneen nahinoista. [s.64]

Tässä tietysti herää mielenkiintoinen kysymys, kuinka oikeutettua on suitsia kanahaukan kaltainen luontokappale ihmisen omien ongelmien lievittäjäksi – on merkille pantavaa, että Macdonald ei pohdi tätä eettistä ongelmaa romaanissaan lainkaan edes Whiten välillä julmista kesytystoimista kertoessaan. Yhtäältä molemmat ovat aivan yhtä syyllisiä käyttäessään Mabelia ja Gosia terapiavälineinään, mutta toisaalta Macdonald ja White joutuvat kanahaukkojensa vedättämiksi ja jopa manipuloiduiksi sen verran monta kertaa, että omia ongelmiaan angstaavien ihmisten tunarointi melkein naurattaa – luonto vetää tapansa mukaan pidemmän korren.
Alan huolestua. Onko linnussa jotain vikaa? Se on oudon kesy. Missä on odottamani mielipuoli? Sillä olen nyt istunut haukan kanssa kaksi päivää, ja toisin kuin White, en ole vielä kertaakaan halunnut silpoa lintuani tai piestä sitä hengiltä. Olin odottanut tornadomaista pelon ja vauhkouden pyörrettä, jotain suurta ja kauheaa sielujen kamppailua, mutta kun valo syvenee ja myöhäiset pääskyt nousevat ulkona välkähteleville siivilleen ja hukkuvat taivaalle, istun sohvalla ja katson miten väsynyt haukka nukahtaa. Siipien etureunat laskeutuvat ja jäävät lepäämään hansikasta vasten. Untuvainen, harmaa silmäluomi lipuu silmän peitoksi, sitten myös toinen. Haukan hartiat valahtavat, pää nuokahtaa. Kiiltävänmustan nokan kärki painuu linnun kupua peittävien höyhenten sekaan. Kun katson sen torkahtamista tänä illan hetkenä, painuvat omatkin silmäni kiinni, mutta kun uni tulee, seison palaneen talon luurankomaisissa jäänteissä, tyhjässä, valkoisessa ilmassa, jossa kimaltelee himmeästi kiille tai huurre. Ympärilläni on mustuneita kannatinpalkkeja ja kattotuolin selkäpuita. Ojennan käteni. Kosketan hiiltynyttä puuta. Kylmää, karkeapintaista, jotenkin väärää. Yltyvä paniikki. Kieltämistä. Täydellinen epäusko. Sitten tunne, että kaikki romahtaa, että talo sortuu kasaan, päälleni. Ja me heräämme yhdessä, haukka ja minä, lintu pelosta säpsähtäen, jalat ja höyhenet jännittyen, minä hitaasti, ajan ja paikan tajuni kuvottavasti kadottaneena, niin että minun on pakko kiinnittää katseeni epätoivoisesti haukkaan, jotta se vetäisi minut takaisin maailmaan, jossa tuhkaa eli ole. Samat ajatukset yhä uudestaan. Miksi se nukkuu niin paljon? Haukat nukkuvat ollessaan kipeitä. Se on varmasti kipeä. Miksi minä nukun? Olenko minäkin kipeä? Mikä haukkaa vaivaa? Mikä meitä vaivaa? [s.112–3]
Nuoresta asti haukkojen kanssa tekemisissä ollut Macdonald tietää ja tuntee lintunsa sekä laajemman kontekstin, johon muinaisten englantilaisten poroporvarien harrastuksena toiminut haukkojen kasvattaminen liittyy. H niin kuin haukka kertoo erittäin luontevasti ja mielenkiintoisesti siipiveikkojen suhteesta britti-imperiumiin, Englannin luontoon ja muinaistaruihin sekä siihen, miten haukkojen kasvattamista on harrastettu niin Natsi-Saksassa kuin Yhdysvalloissakin.

Macdonald osaa kirjoittaa todella vetävästi aiheestaan, ja vaikka se ei lukijaa kiinnostaisi tai koskettaisi juuri lainkaan, kiinnostus näitä luontokappaleita ja niiden kouluttamista kohtaan lisääntyy kummasti tarinan edetessä. Matkan varrella tehdään tuttavuutta myös muiden mielenkiintoisten historiallisten ilmiöiden kanssa – niistä lukeminen voi myös auttaa ymmärtämään nykyajan asenneilmastoa.
Lukuun ottamatta yhtä omituisuutta, ranteella kannettua haukkaa, Whiten luontoretket kuuluivat mitä suurimmassa määrin ajan henkeen. Pitkät, usein öiseen aikaan tehdyt patikkaretket maaseudulle olivat 1930-luvun Englannissa hämmästyttävän suosittuja. Retkeilykerhot julkaisivat täydenkuunkalentereita, rautatieyhtiöillä oli liikenteessä maaseutukohteisiin kuljettavia seikkailujunia, ja kun Southern Railway tarjosi vuonna 1932 matkaa kuutamokävelylle South Downsin liitukiviharjanteelle arvellen, että kaupaksi menisi nelisenkymmentä lippua, paikalle ilmaantuikin tuhatviisisataa henkeä. Nämä retkeilijät eivät halunneet valloittaa vuorenhuippuja tai mitata kykyjään kartanlukutaidolla tai kuljettuina kilometreinä. He hakivat mystistä yhteyttä luontoon, astelivat ajassa taaksepäin kuviteltuun menneisyyteen, joka oli tulvillaan maagista kansallista hohtoa: takaisin vanhaan, iloiseen Englantiin tai esihistoriallisen ajan Englantiin. […] Kriitikko Jed Esty on kuvaillut sitä pastoraalista vimmaa osaksi laajempaa, tuolloin kansallisen kulttuurin pelastamiseksi virinnyttä liikettä: se oli vastareaktio, jonka taloudellinen katastrofi, brittiläisen imperiumin kutistuminen ja ulkomailta uhkaava totalitarismi olivat nostattaneet. Liikkeen kannattajat kunnioittivat muinaisia paikkoja ja kansanperinteitä. He nauttivat Shakespearesta ja Chaucerista, druideista ja kuningas Arthurin tarusta. He uskoivat, että kansakunta oli kadottanut jotain olennaista ja että sen voi saada takaisin ainakin kuvitelmissaan. Tämän vanhoillisen, muinaista kunnioittavan mielialan vallassa White käveli haukkansa kanssa ja kirjoitti haamuista ja tähtikirkkaasta Orionista, joka loisti paljaana ja häikäisevänä Englannin taivaalla, kaikista kuvitelluista rajoista, joita ihmiset ja aika olivat piirtäneet maisemaan. Valkean ääressä, haukka rinnallaan, hän mietiskeli kansakuntien kohtaloa. [s.138–9]
Vaikka H niin kuin haukka ei olekaan mikään tiiliskivi, se on sisällöltään melkoisen tuhti paketti. Macdonald vyöryttää lukijan silmille tekstiä ja tietoa melkoisella vauhdilla, mutta osaa hidastaa tahtia löydettyään jälleen juonen punaisen langan eli Helenin ja Mabelin suhteen kuvauksen. Hidastelusta on tosin seurauksena se, että naisen ja kanahaukan keskinäinen köydenveto tuntuu kiinnostavuudestaan huolimatta vähän pitkäpiimäiseltä ja paikoin aika ennalta-arvattavalta säännöllisine rakkausryppyineen. On tosin vaikea sanoa, pitääkö omaelämäkerrallista romaania moittia ennakoitavuudesta vai ei.

Juuri tuo hämmennys jää lukijan päähän vahvimpana luku-urakan jälkeen. H niin kuin haukka liikkuu vaivattomasti jossain tieto- ja kaunokirjallisuuden välillä, mutta lopulta sen vaimeaksi jäävä pääjuoni heilauttaa painopisteen kohti tietokirjallisuutta. Macdonaldin tarinointi Whitesta ja haukastamisen historiasta vievät romaanin korkeuksiin, joihin H niin kuin haukalla ei olisi pelkkänä haukankasvatusromaanina asiaa.




Petter kävelee mielellään ilman sen ihmeempiä nationalistisia taka-ajatuksia.

Alkuteos: H is for Hawk
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Gummerus
Lajityyppi: tietokirjallisuus, kehitysromaani
Sivumäärä: 356
Päällys: Chris Wormwell
Mistä saatu: arvostelukappale