sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Herman Koch: Naapuri














Harkitun varmasti ja virtaviivaisesti etenevistä romaaneistaan tuttu Herman Koch päättää yrittää Naapuri-teoksessaan tietoisesti rikkoa aiempien hengentuotostensa kaavaa. Aggressiivisella eri aikatasoilla pelaamisella ja lukijaa hämäävillä kertojanäkökulmien nopeilla vaihteluilla on kuitenkin kahtalaisia seurauksia – ne tekevät hitaasti aukeavasta mysteeristä entistä yllättävämpiä juonenkäänteitä sisältävän kokonaisuuden, joka pysyy suorastaan epäkochmaisen huonosti hallinnassa.

M on hollantilainen parhaat päivänsä nähnyt kirjailija, jonka uran huippukohtana pidetään tosipohjaisesta kolmiodraamasta ammentavaa romaania. Sen kulmina toimivat tyttö ja poika sekä edellä mainittuun sokeasti rakastunut lukion historianopettaja, joka on todellisen maailman puolella kadonnut aikoinaan jäljettömiin. Rauhallista elämää viettävä M alkaa saada naapuriltaan häiriintyneitä viestejä, jotka vihjaavat tämän tietävän sekä ilmaan haihtuneesta opettajasta että M:n yksityiselämästä turhankin paljon…

Kirjailijan ja tätä häiriköivän naapurin välinen suhde on kuitenkin vasta Naapurin vuorenhuippu. Koch on mahduttanut romaaniinsa mukaan häkellyttävän paljon kohtauksia 70-luvun Hollannista kuvaamalla edellä mainitun kolmiodraaman kehkeytymistä varsin laveasti – mukana on kaikkea muuta kuin luontevasti lukioikäisten elämää kuvaavaa höttöä, jota olisi voinut karsia reippaalla kädellä. Niissä Kochin heikkous jäykän dialogin tuottamisessa korostuu entisestään.
”Liian laiha minun makuuni”, Laura sanoi kumartuessaan keräämään lautasten palasia. ”Ja ne saappaat. En tiedä, mutta jollain tavalla toivon ettei minun ainakaan tarvitse olla paikalla, jos hän joskus riisuu ne.
   Hän suoristautui ja katsoi nyt suoraan Stellaan.
   ”Hän ei vain ole tyttöihin vetoavaa tyyppiä”, hän sanoi. ”Siis ei suoranaisesti. Ei aivan ensimmäinen, jota ajattelisi poikakaveriksi.” Hän ei punastunut niin sanoessaan – koska se oli totta. ”Ei minun tyyppiäni”, hän lisäsi vielä. ”Sinun tyyppiäsi ehkä onkin. Minun puolestani saat hänet. Pidä hyvänäsi.”
[s.240–241]
Epäkochmaisen tasapainottomaksi jäävä Naapuri pääsee kuitenkin parhaimmillaan kipuamaan sille tasolle, jota Kochilta voisi odottaakin. Aiemmissa romaaneissa hitaasti mutta varmasti auennut mysteeri muistuttaa tämänkertaisella paljastumistavallaan Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja Baltimoren sukuhaaran tragedia -romaanien rakennetta. Niissä arvoituksen yksityiskohdat alkavat ratketa aluksi reunoilta ja sitten päästään lähestymään hitaasti mysteerin keskustaa.

Vaikka Koch ei olekaan tällaisen polveilevan kerronnan kanssa oikein kotonaan, kokonaisuus toimii. Koch osaa kirjoittaa huikean ahdistavia kohtauksia, annostella taitavasti lukijalleen paljastamiaan tietoja ja yllättää tämän monta kertaa kieroilla tavoilla – varsinkin Naapurin lopussa asetelmat kääntyvät niin villisti päälaelleen, ettei moista voi kuin ihailla.

Naapurista löytyy kieltämättä heikkouksia ja teräviä kulmia, mutta se pitää otteessaan ja koukuttaa melkein yhtä vetävästi kuin Kochin aikaisemmatkin luomukset. Vähän erilaista jännäriä etsivien kannattaa antaa sille ehdottomasti tilaisuus.


Petterin ja Jennin parvekkeen alla elelee innokkaasti nurmikkoa päivälliseksi parturoiva rusakko.

Alkuteos: Geachte Heer M.
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Sanna van Leeuwen
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 516
Kansikuva: Roald Triebels
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 18. toukokuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori


Realistisen piinaavista romaaneistaan tunnettu Ian McEwan on vanhoilla päivillään saanut aikaiseksi yhden parhaista teoksistaan. Pähkinänkuori ei rakennu miehen tunnettujen vahvuuksien varaan, vaan on aivan uudenlaista ja raikasta McEwania kannesta kanteen.

Pähkinänkuoren päähenkilönä toimii äitinsä Trudyn vatsassa kelluva ja ulkomaailman meininkiä armottomasti ruotiva sikiö, joka nauttii suuresti humaltuessaan äitinsä nauttimien viinilasillisten myötä. Sikiöparka joutuu kuitenkin terästämään aistinsa, kun salasuhteessa olevat äiti ja sikiön isän veli Claude alkavat punoa juonia isäukon surmaamiseksi. Veriteko ei luonnistu tietenkään yhtä yksinkertaisesti kuin Trudy ja Claude ovat suunnitelleet, ja sikiön laskettu aikakin lähestyy uhkaavasti…

Sikiö on romaanin kertojana aivan hulvaton. Ihmisenalun nasevat ja lakoniset kommentit tarinan hurjien juonenkäänteiden keskellä toimivat ja tuovat kaivattua kepeyttä, ja McEwan on tuonut tarinaansa myös todella häiriintynyttä navanalushuumoria – Trudyn ja Clauden petipuuhien seuraaminen kirjaimellisesti autiopaikalta herättää välittömästi sympatiat sikiötä kohtaan. Vaikka nämä kohdat saavat lukija aluksi kohottelemaan kulmiaan, ne tekevät Pähkinänkuoresta kepeydestään huolimatta kammottavan tragedian, jonka kieroutuneimmissa kohdissa on samanlaista taiten rakennettua perverssiyttä kuin McEwanin Sementtipuutarha-esikoisessa.
Trudy ja minä olemme taas nousuhumalassa ja olo on parempi, mutta Claude on painavampi ja aloitti myöhemmin, joten hän on vähän jäljessä. Trudy ja minä jaamme kaksi lasillista Sancerrea, Claude juo loput ja ottaa sitten muovikassista pullon punaviiniä. Harmaa muovinen glykolipullo seisoo tyhjän viinipullon vieressä kuin vartioimassa remuamistamme. Tai muistuttamassa meitä kuolevaisuudesta. Hapokkaan valkoviinin jälkeen Pinot Noir on kuin äidin lempeä käsi. Ah, miten ihanaa on elää kun on olemassa tuollainen rypäle. Kukkea tuulahdus rauhaa ja järkevyyttä. Etikettiä ei viitsitä lukea ääneen, joten joudun arvaamaan, ja veikkaukseni on Échezeaux Grand Cru. Jos ohimooni painettaisiin Clauden penis tai pistoolinpiippu – edellistä pienempi paha – ja vaadittaisiin nimeämään tuottaja, sanoisin ihan vain mausteiden herukkaisuuden ja mustan kirsikan vivahteiden vuoksi la Romanée Contin. Häivähdys orvokkia ja hienot tanniinit vievät ajatukset vuoden 2005 raukeaan, lenseään kesään, jota helleaallot eivät vaivanneet – tosin hienoinen aavistus mokkaa ja vähän tuhdimpi hengähdys tummunutta banaania tuovat mieleen Jean Gricotin tilan ja vuosikerran 2009. Totuutta en saa koskaan tietää. Kun huippuunsa jalostuneen kulttuurin tumma makukokonaisuus saapuu ja kulkee lävitseni, huomaan kaiken kauhun keskelläkin olevani mietteliäällä tuulella. [s.58–59]
McEwan ei ole jättänyt Pähkinänkuorta pelkästään mainion päähenkilönsä varaan, vaan on luonut varsinaisesta rikostarinasta varsin hurjan ja juonenkäänteidensä puolesta kaikkea muuta kuin ennalta-arvattavan kokonaisuuden. Trudyn kohdun ulkopuolella tapahtuvat surmatyöt jälkipyykkeineen eivät sellaisinaan tuo mitään uutta genreen, mutta niiden toteutus dialogeineen päivineen on varsin laadukasta.
”Nopeasti”, Claude sanoo lopulta. ”Hoidetaan tämä. Missä riiteleminen alkoi?”
   ”Keittiössä.”
   ”Ei vaan ovensuussa. Mitä se koski?”
   ”Rahaa.”
   ”Ei vaan sitä että hän halusi heittää sinut ulos talosta. Kuinka pitkään hän oli ollut masentunut?”
   ”Vuosia.”
   ”Kuukausia. Paljonko rahaa minä lainasin hänelle?”
   ”Tonnin.”
   ”Viisi. Trudy, herranjumala sentään.”
   ”Minä olen raskaana. Silloin ei ole terävimmillään.”
   ”Sinä puhuit tämän kaiken itse eilen. Kaikki kerrotaan juuri niin kuin asia oli, plus masentuneisuus miinus smoothiet plus riita.
   ”Plus hansikkaat. Miinus se että hän oli muuttamassa takaisin.”
   ”Jestas, niin tosiaan. Kerran vielä. Mikä häntä masensi?”
   ”Me. Velat. Työ. Vauva.”
   ”Hyvä.”
   Ja he käyvät kaiken läpi uudestaan. Kolmannella kerralla alkaa jo kuulostaa paremmalta. On inhottavaa rikostoveruutta toivoa heille menestystä.
[s. 172–173]
McEwanin edellinen tyylillinen irtiotto Makeannälkä jäi vähän puolitiehen, mutta mies ottaa vahingon takaisin kertakaikkisen loisteliaasti ja itsevarmasti. Pähkinänkuori on ehdottomasti yksi alkuvuoden parhaista romaaneista, ja ihmettelisin suuresti, mikäli sikiön edesottamukset eivät raivaisi tietään kuluvan kirjavuoden kärkikastiin.


Petter pitää valkoviinistä enemmän kuin punaisesta.

Alkuteos: Nutshell
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 200
Kansikuva: Jonathan Gray
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 11. toukokuuta 2017

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia


Mikko Rimmisen uusin romaani Maailman luonnollisin asia on anteeksipyytelemättömän omintakeinen teos, jonka kujeileva ja suomen kieleen pureutuva kerronta ei päästä lukijaansa helpolla.

Maailman luonnollisin asia seuraa berliiniläisen Ernstin edesottamuksia. Tavallisen ja harmaan virkamiehen työnkuva ja elämä mullistuvat kertaheitolla, kun Ernst pääsee tekemään tuttavuutta työpaikkaansa kellarissa humisevan kuusitahokkaan kanssa. Salaperäinen kuutio tuo 1920-luvun Siperiassa vankeja hoivaavan, todellisen maailman puolelta tutun Elsa Brändströmin elämän tärkeimpien hetkien heijastukset osaksi Ernstin arkea. Harmi vain, että Ernstin ja kuution jäljille pääsee joukko artefaktista kiinnostuneita konnia, jotka hämmentävät Rimmisen scifahtavaa soppaa entisestään.

Todellisena pääkokkina toimii kuitenkin Rimmisen luoma sinnikäs ja sanoissaan soperteleva kertoja, joka yrittää pysytellä Ernstin ulottuvuuden tapahtumien perässä ja taltioida tarinan oleellisimpia kohtauksia kirjoitettuun muotoon. Taitava kielenkäyttö ja erikoinen tapahtumien kuvaus eivät kuitenkaan riitä peittämään alleen sitä ikävää tosiasiaa, että Rimminen on venyttänyt yksinkertaisen kertomuksensa äärimmilleen ja sitten päästänyt tarinaparan hukkumaan loputtomien sanaviritelmien ja välimerkkikasojen alle.

Romaanin varsinaisen juonen ohuus tulee tuskin yllätyksenä kenellekään miehen aiempaan tuotantoon tutustuneelle, mutta Maailman luonnollisimman asian kohdalla tarinan mitäänsanomattomuus ei toimi ollenkaan. Lähinnä harhailun ja seikkailuihin ajautumisen varaan rakentuvissa Pussikaljaromaanissa ja Nenäpäivässä kerronnan painopiste siirtyi luontevasti persoonalliseen ympäristöjen ja muiden hahmojen kuvaamiseen, ja Maailman luonnollisimmassa asian alkuasetelmassa olisi ollut aineksia huomattavasti parempaan tai ainakin reilusti erilaiseen romaaniin. Mutta ei – vähääkään enempää odottaville on luvassa karvas pettymys, kun lupaavasti käynnistynyt scifiseikkailu hajoaa sarjaksi irrallisia ja sisällöltään ennalta-arvattavia episodeja, jotka on liimattu yhteen pahimmillaan väkinäisen kikkailevalla taideproosalla.

Jos Maailman luonnollisinta asiaa tarkastelee sen hävitetyn potentiaalin surkuttelun sijaan sellaisena kuin se nyt on ilmestynyt, niin on myönnettävä, että Rimminen on suorastaan huikea sanaseppä – miehen verbaaliakrobatia on notkeimmillaan silloin, kun kirjoittaja ei lotraa liikaa välimerkeillä. Nämä hetket jäävät valitettavasti harvoiksi hengähdystauoiksi uutukaisen kiihkeässä kerronnassa, sillä Rimminen on tehnyt kertojastaan pähkäilevän perfektionistin, jonka täytyy tehdä sivuhuomautuksia muun muassa tarinan aikajatkumosta, kulloinkin kyseessä olevasta ulottuvuudesta, Ernstin omista sanavalinnoista, miehen kissan mahdollisista aikeista, miljöön kuvauksesta ja niin edelleen.

Tämä johtaa vääjäämättä siihen, että runsas ja ripeätahtinen kerronta ei kuitenkaan edistä varsinaista juonta tai tapahtumia – Maailman luonnollisinta asiaa tahkova saa tottua elämään sen tosiasian kanssa, että romaanista löytyy varsin pitkiä pätkiä, joissa ei yksinkertaisesti tapahdu mitään järin päräyttävää. Helposti tylsistyvän lukijan Rimminen säikäyttänee tiehensä heti tarinan alkupuolella, kun Ernstin hilautuminen kotiovesta ulkomaailmaan kestää usean kymmenen sivun verran, mutta taitavasta kielenkäytöstä nautiskelevat ovat verkkaisen tahdin kanssa varmasti kuin kotonaan ainakin useimmiten. Rimminen ei toisaalta päästä meitäkään helpolla oikeastaan missään vaiheessa.
Apua, niin, apua ei varsinaisesti ollut tuonut myöskään hiljattainen Sonian kanssa käyty puhelu, jolta olisi tietysti sinänsä voinut toivoa jonkinlaista selkiyttävää vaikutusta. Nähdessään Sonian nimen luddiittipuhelimensa ruudulla Ernst oli aluksi ajatellut jättää vastaamatta, mutta nostanut sekä velvollisuudentunnosta että ihan luonnollisesta uteliaisuudesta kapistuksen kuitenkin korvalleen ja hengähtänyt ohuen haloonsa. Toisessa päässä oli ollut pitkään hiljaista (erikoisen pitkään siihen nähden, että nimenomaan Sonia oli puhelun soittajaosapuoli) ennen kuin tuttu kaklatus oli sitten alkanut – ja mitä taas tulee ”kaklattamiseen, niin luulen, että Ernst on jotenkin johtanut verbin linnusta nimeltä kolumbiankaklattaja (Ortalis garrula) jonka ”löytäjän” Alexander von Humblodtin (ja tietysti tämän tunnetumman veljen) nimeä kantavan yliopiston luonnontieteelliset laitokset sijaitsivat juuri Adlershofissa likellä Ernstin ja Sofian työpaikkaa. (En tiedä onko tienoota ihan mainiosti kuvaavalla luonnehdinnalla ”jumalanhylkäämä” jotain tekemistä juuri luonnontieteiden kanssa; toisaalta olen yhtä aivan tietämätön sen suhteen, miksi koko asiaa piti näin perusteellisesti ryhtyä taustoittamaan, mutta juuri nyt virtaukset ajassa ovat sen suuntaisia, että minun on tyydyttävä linjaan, joka kulkee ”eteenpäin”.) [s.76–77]
Maailman luonnollisimmassa asiassa tyyli kiilaa rimmismäisen röyhkeästi ja itsetietoisesti taustalle unohtuvan tarinan edelle. Nykyajan tarinakeskeisyyttä vastaan rimpuileva romaani onnistuu kuitenkin muuttumaan itsensä pahimmaksi viholliseksi todistamalla, että vähemmän tarinavetoisesta teoksesta pitäisi löytyä edes jonkinlaista selkärankaa – muuten tuloksena on kiinnostava ja taitavasti toteutettu mutta löperöhkö kokonaisuus. Vallattomasti rönsyilevästä mutta sisältönsä puolesta täyttä timanttia olevasta taideproosasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua mieluummin Miki Liukkosen O-romaaniin.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 394
Kansikuva: Perttu Saksa
Lajityyppi: psykologinen romaani, scifi, surrealismi
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 4. toukokuuta 2017

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme













Jo Karen Joy Fowlerin romaania Olimme ihan suunniltamme lukiessani painiskelin ajatuksen kanssa, paljastanko romaanin oleellisimman juonenkäänteen arvosteluni yhteydessä. Olen muutamassa aikaisemmassa arviossani valottanut teosten tapahtumia, joiden käsittelemättä jättäminen olisi tehnyt kyseisen romaanin syvällisemmän puimisen lähes mahdottomaksi. Olimme ihan suunniltamme ei muodosta tässä suhteessa poikkeusta, sillä sen suurimman juonenkäänteen tapahduttua homma vasta meneekin mielenkiintoiseksi.

Ennen tätä käännekohtaakaan meiningissä ei kuitenkaan ole juuri valittamista. Romaanissa seurataan kalifornialaisen yliopisto-opiskelija Rosemary Cooken edesottamuksia. Päänsisäisiin monologeihin taipuvainen mutta muuten varautunut Rosemary onnistuu järjestämään itsensä pidätetyksi, ja tämän jälkeen alkaa tapahtua. Olimme ihan suunniltamme -romaanin kertojana toimivan Rosemaryn itseironinen ajatuksenjuoksu ja tapa kertoa edesottamuksistaan ovat suorastaan nerokkaita – Fowlerin luoma hahmo on ehkä yksi parhaista ja värikkäimmistä kertojista, joihin olen törmännyt vähään aikaan.
Nykyään ajattelen, että Donna-mummi oli niitä naisia, jotka rakastavat lapsiaan niin kovasti, ettei heiltä oikeastaan riitä rakkautta kenellekään muulle. Me hänen lapsenlapsensa olimme hänelle hyvin tärkeitä, mutta vain koska olimme tärkeitä hänen lapsilleen. Tarkoitukseni ei ole moittia häntä. Olen iloinen siitä, että äitini sai varttuessaan niin paljon rakkautta.
   Tryptofaani: kalkkunanhihan sisältämä kemikaali, jonka huhutaan tekevän uneliaaksi ja varomattomaksi. Yksi perhepiirissä vietettyjen kiitospäivien monista miinakentistä.
   Miinakenttä numero 2: juhla-astiat. Ollessani viisivuotias purin hampaan kokoisen palasen yhdestä Donna-mummin Waterford-kristallilasista vain koska halusin nähdä, onnistuisiko se. Tapauksen jälkeen minulle tarjottiin aina maitoa muovimukissa, jossa oli Ronald McDonaldin kuva (vuosi vuodelta haalistuva). Vuonna 1996 olin riittävän vanha juomaan viiniä, mutta muki oli yhä sama, sillä sen kaltaiset pilat eivät vanhene koskaan.
[s.31–32]
Lukija saa tarinan edetessä tietää, että erikoisesti käyttäytyvällä ja ihmisiin oudosti suhtautuvalla tytöllä on ollut kaksi sisarusta, joista molemmat ovat päätyneet kaltereiden karummalle puolelle – isoveli Lowell on löytänyt eläinaktivismin ja anarkian ja Rosemaryn sisko Fern onkin kadoksiin joutunut simpanssi, jonka Rosemaryn ja Lowellin tutkijaisä järjesti asumaan Cookeille lasten ollessa nuorempia.

Olimme ihan suunniltamme kertoo mielenkiintoisesti mutta sekavasti Rosemaryn ja Fernin tarinan. Villisti eri aikatasojen kanssa leikittelevä kerronta yhtäältä yllättää lukijansa useaan otteeseen romaanin aikana, mutta toisaalta tekee tarinan seuraamisesta ajoittain työlästä. Varsinainen kerronnallinen rytmihäiriö on luvassa tarinan puolivälissä, kun tarina rauhoittuu pidemmäksi aikaa kuvaamaan yhden aikatason tapahtumia – harmi vain, että kyseessä on tylsä ja itseään toistava Rosemaryn humalainen illanvietto kavereidensa kanssa, jolloin tarina laahaa paikoillaan todella pahasti.

Pahimmillaan Rosemaryn eri aikatasoilla vuorotellen haahuileva kerronta tekee tarinasta varsin tukkoisen, mutta välillä yllättäviin paikkoihin iskevät takaumat ja muistot tukevat hienosti nykyhetken tapahtumia. Fowler onnistuu hyödyntämään taitavasti päähenkilönsä myötä ihmisaisteja ja niiden kautta syntyviä tuntemuksia ja tuomaan pieniin ja yllättäviin hetkiin omanlaistaan kauneutta.
Lowell kietoi käsivarret ympärilleni. Kasvoistani jäi hänen villakangastakkiinsa kostea räkäinen tahra. Vedin vaivalloisesti henkeä ja yritin painaa hänen tuoksunsa mieleeni. Tunsin märän koiran hajun, mutta se lähti hänen takistaan. Hän tuoksui kahvilta. Ja Harlowin vaniljaparfyymiltä. Yritin erottaa pohjimmaisen tuoksun – hänen omansa. Sipaisin hänen kutittavaa poskeaan ja hypistelin hänen tukkaansa samalla tavalla kuin pienenä, samalla tavalla kuin Fernillä oli ollut tapana hypistellä minun tukkaani. Kerran luennolla olin ojentanut käteni ja koskettanut edessäni istuvan naisen lettivyyhteä. Olin tehnyt niin mitään ajattelematta, vastustamattomasta halusta kokeilla, miltä taidokas tukkalaite tuntui. Nainen oli kääntynyt. ”Älä koske minun päähäni”, hän oli sanonut jääkylmästi, ja olin änkyttänyt anteeksipyynnön kauhuissani, koska simpanssinluontoni putkahti edelleen esiin silloin kun en ollut varuillani. [s.262–263]
Häkellyttävän runsas Olimme ihan suunniltamme pysyy kasassa pääosin varsin hyvällä menestyksellä ja tarjoilee lukijalle mielenkiintoisen ja taatusti muistettavan lukuelämyksen. Romaanin kannessa Jussi Valtosen mainostamat suuret kysymykset eivät pääse järin suureen valokeilaan, mutta Rosemaryn edesottamuksissa riittää kyllä pohdittavaa ja jossiteltavaa varmasti parille seuraavallekin lukukerralle.


Alkuteos: We Are All Completely Beside Ourselves
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013
Suomennos:
Sari Karhulahti
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 362
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 27. huhtikuuta 2017

Tuomo Jäntti: Verso


Suomalaista scifikauhua ei näe kovinkaan usein, ja Tuomo Jäntin Verso on saapunut korjaamaan tilannetta lähinnä määrällisesti – lopputuloksena on mahalaskuksi lässähtävä mutta idealtaan mielenkiintoinen näkemys maailmanlopun maisemista.

Verson maailmassa ei kärsitä M. R. Careyn erinomaisen Maailman lahjakkaimman tytön tavoin ihmiskunnan ahmaisseesta zombieinvaasiosta, vaan tällä kertaa uhka on miellyttävän erilainen. Kyseessä on versoksi nimitetty virus, joka muuttaa sairastuneen hitaasti mutta varmasti jäkälää ja sammalta puskevaksi kasviolennoksi, josta ihmisyys häviää hitaasti mutta varmasti. Verso levittää suurkaupungistuneen ihmispopulaation keskuudessa paniikkia, mutta vielä kirjaimellista viherpiipertämistä suuremmaksi uhaksi muotoutuu salaperäinen Gowiwa. Täysin armeijankin pysäyttämättömissä oleva (luonnon)voima tunnetaan kyvystään pyyhkäistä kokonaiset kaupungit tyhjiksi ihmisistä yhdessä silmänräpäyksessä.

Romaanin eräänlaisena keskushenkilönä toimii journalisti Alis Ismantik, joka saa tehtäväkseen selvittää versoon sairastuneille tarkoitetun Kolkamo-hoitolaitoksen tapahtumia. Parantolasta alun perin vastanneet virkamiehet ovat hävinneet luonnollisesti kuin tuhka tuuleen, mutta uutterasti menneisyyttä tonkiva Alis alkaa päästä sekä nykyhallituksen että Kolkamon tarkasti varjeltujen salaisuuksien jäljille.

Verso lähestyy moneen kertaan nähtyä maailmanloppukuvastoa virkistävän erilaisesta näkökulmasta – verso on itsessään mielenkiintoinen ja erilainen tauti Maailman lahjakkaimman tytön sienizombieloistikan jälkeen, mutta lajityypin uudistaminen ei jää tähän. Jäntti kuvaa hitaasti sortuvaa yhteiskuntaa lajityypille uskollisesti tavallisten ihmisten vinkkeleistä, mutta näkökulma pysyy tarkasti ennen kaikkea infrastruktuurin ja ihmisten rakentamien järjestelmien murenemisen tutkiskelussa. Kärjistetysti sanottuna Versoa voisi luonnehtia ihmisen ja luonnon epätasaista suhdetta kuvaavaksi katastrofiromaaniksi. Erikoista versoa kuvataan varsinkin romaanin alussa jännittävästi ja koukuttavasti.
Oma ensikosketukseni versoon oli uutisissa näytetty kuva vanhasta miehestä, joka makasi vatsallaan pienen kotitalonsa takapihalla kaukana pohjoisessa. Kuvan mies oli alasti, hänestä kasvoi suurilakkisia sieniä, heinäkorsia, jalkoja varpaista polvitaipeisiin peittävä sammal näytti peitolta, joka oli hellästi laskettu hänen vanhojen raajojensa lämmikkeeksi. Piha oli sellainen kuin kaikki pihat olivat jo tuolloin: kuivaa hiekkaa, muutama kellastunut muovitupsu. Mutta se mitä miehestä oli jäljellä vihansi niin kuin luonto vielä minun lapsuudessani. Pysäytin lähetyksen ja jäin katsomaan kuvaa. Tunsin kylmät väreet selässäni, kun muistin miltä tuntui koskea tuoretta ruohoa, antaa sen sivellä ihoa. [s.119–120]
Verso on rönsyilevä ja runsas mutta hahmojensa puolesta todella tylsä ja mitäänsanomaton romaani. Jäntin seuraamat hahmot on kaikki nähty lajityypin edustamissa taideteoksissa niin moneen otteeseen, ettei niillä ole mitään uutta saati mielenkiintoista tarjottavaa – Carey onnistui kiertämään tämän ongelman omassa romaanissaan rajoittamalla reippaasti juonen kannalta oleellisten hahmojen määrää ja syventämällä sitten näitä entisestään. Versossa on puolestaan aivan liikaa hahmoja, joita käsitellään liian nopeasti ja pinnallisesti. Alis saa Verson hahmoista eniten huomiota, mutta Jäntti ei ole osannut hyödyntää lehtinaista sen enempää kuin kuvaamalla tämän vaikeaa isäsuhdetta laskelmoidun säännöllisin väliajoin.

Jäntti on ujuttanut Kolkamo-osuuksiin melkoisen määrän laitoksen potilaiden ja henkilökunnan edustajien rustaamia päiväkirjamerkintöjä, lokeja ja muita tiedostoja, jotka avaavat parantolan toimintaa ja siellä olleiden kohtaloita – näiden dokumenttien innokkaan hyödyntäminen voisi parhaimmillaan toimia varsin huikeasti, mutta toteutus kaatuu jälleen kerran mitäänsanomattomiin hahmoihin ja näistä kumpuavaan persoonattomuuteen.

Verson takakansi mainostaa teosta ”kingimäiseksi jännitysromaaniksi”, mutta totta puhuen tässä sekasotkussa ei ole varsinkaan tyylillisesti mitään kauhun kuninkaaseen viittaavaakaan. Verso olisi tuntunut paljon luontevammalta esimerkiksi Stephen Kingin rosoisuuden ja suoraviivaisen tyylin ansiosta, sillä nyt jäykkien hahmojen ja näiden kirjoittamien tekstien myötä myötä myös lukukokemus alkaa tuntua äkkiä pönöttävältä. Jäntti syyllistyy jälleen kerran myös turhanaikaiseen laskelmointiin ja varman päälle pelaamiseen – yhtäkkiä katkeavien tekstien loppuminenkin tuntuu niin ennalta suunnitellulta ja itsestään selvältä, ettei se säväytä saati yllätä. Tämä kuvaa oivasti Versoa lukukokemuksena, ja huomattavasti paremmasta kauhusta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Careyn Maailman lahjakkaimpaan tyttöön.
Kirjoitan näitä muistiin Emilyn pyynnöstä, hän uskoo että meistä tehdään joskus historiikki. Istumme hänen ja Louisin huoneessa kahvilla, oliko se eilen, ehkä kaksi päivää sitten. Sieltä näkyy rakennuksen sisäpihalle, joka on vielä villiintynyt. Muutama vuosi sitten se on ollut puisto, graafisen oppilaitoksen ylpeys, seinillä ympäröity sademetsä, nyt kuivettunut.
Emilyn hiukset ovat niin vaaleat että niissä on vivahdus hopeaa, ja hänellä on julman kauniit hymykuopat, punaiset posket ja mantelinmuotoiset silmät. Hänen ei oikeastaan kuuluisi olla

Oletko sinä tutkija? Historiantutkija? Kirjoitatko meistä, onko maailma loppunut ja sinä yrität etsiä syitä siihen? Mikä vuosi nyt on? Oli miten oli, sinulle nämä tiedostot ovat väistämättä pettymyksiä. En osaa tällaista. Emily lukee nämä, luokittelee, kertoo ehköä sinulle mikä on kantani asioihin ja suhteeni ihmisiin, sen jälkeen tiedämme mihin kuulumme. Sen Emily osaa. Hän kertoo ihmisille näiden paikan.
Minä en osaa sanoa hänestä muuta.
Sinusta muuta, Emily. Voi helvetti tällaista.
Haluaisin
[s.67–68]


Petter ei ole enää moneen vuoteen kasvattanut edes rairuohoa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 426
Kansikuva: Tuomo Parikka
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani, kauhu, scifi
Mistä saatu: arvostelukappale