torstai 23. helmikuuta 2017

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

















Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus kertoo tyttären ja alkoholisoituneen isän rakkaudesta ja Beckombergan mielisairaalasta. Se koostuu pääasiassa Jackie-tyttären lapsuusmuistoista, joissa vieraillaan liki taivasmaiseksi paratiisiksi kuvatussa Beckombergassa, vietetään Jim-isän kanssa laatuaikaa ja seurataan heitteille jätetyn Jackie-paran surkeaa lapsuutta. Välillä käväistään nykyhetkessä Jackien ja tämän lapsen luona ja taivastellaan, miten jyrkkä Jimin edelleen jatkuva alamäki onkaan.

Niin raskas on rakkaus ei ole järkyttävä saati kurjuudella revittelevä lukuelämys, vaikka siinä sivutaankin rankkoja aiheita. Ruotsalaismaisesti teoksen maailma on lukuisista ongelmistaan huolimatta jopa onnellinen, koska sen hahmot tulevat toimeen vähällä ja piristävät arkeaan anarkistisilla tempauksilla – Beckombergan lääkäri Wintersonilla on esimerkiksi tapana viedä sairaalan asukkaita kotiinsa juhliin ja palauttaa hoidokkinsa aikaisin aamulla takaisin lataamon vällyihin.

Sinänsä mielenkiintoiset kuviot ja hahmot eivät kuitenkaan kannattele Stridsbergin romaania, sillä romaanin hahmoihin ei ikään kuin uskalleta syventyä kunnolla missään vaiheessa. Vilkkaasti vaihtuvat näkökulmat jättävät romaanin tärkeätkin kohtaukset irrallisen oloisiksi episodeiksi, kun ne käsitellään mahdollisimman nopeasti pois alta.

Vaikka romaanin ydin tuntuu turhan heppoiselta ja tylsältä sisältönsä puolesta, siitä löytyy mielenkiintoisia hyviä hetkiä sieltä täältä. Esimerkiksi Beckombergan avaamista ja toiminnan aloittamista kuvaavat takaumat ovat mielenkiintoisia väläyksiä tarinan alkupuolella. Ruotsalaisen hyvinvointivaltion idealistiset lähtökohdat kytkeytyvät väkisinkin nykymaailman markkinaliberalistiseen ajattelutapaan, julkisilla paikoilla hortoileviin avohoitopotilaisiin ja parhaillaan valmiiksi porisevaan Sote-soppaan, joiden kylmyyteen nähden menneisyyden humaani optimismi tuntuu huvittavalta, liikuttavalta ja vähän korniltakin.
Pääsisäänkäynnin yläpuolella, julkisivun sokeiden kasvojen halki kulkee kullatuin kirjaimin kirjoitettu ja vaakunoin koristeltu lakisäädöksestä kertova teksti. Valtion ja Tukholman kaupungin vuonna 1925 solmiman sopimuksen mukaisesti psyykkisesti sairaiden hoito on siirretty kaupungin vastuulle. Tätä tarkoitusta varten kaupunginvaltuusto päätti vuonna 1929 rakennuttaa Beckombergan sairaalan, joka otettiin käyttöön vuosina 1932-1933. Alkuvuosissa on jotain utooppista, kultaiseen tekstiin sisältyvät kaikki ne toiveet joita aikoinaan ladattiin uudelle sairaalalle, tuolle suurellisen mahtipontiselle sosiaaliselle rakennukselle. Kaupungin sairaat saisivat uuden kodin jossa heiltä ei puuttuisi mitään, vihdoinkin joku pitäisi huolen niistä onnettomista, jotka ovat ”sairastuneet mielenvikaisuuteen”. Tämä on se unelma joka pilkottaa kullattujen sanojen takaa, yhä elossa oleva unelma uudenlaisesta sairaalasta, uudenlaisesta maailmasta jossa ketään ei jätetä ulkopuolelle, jossa vallitsee järjestys ja jossa kaikista pidetään huolta, jossa ihmiskunnan pohjasakka, ne ihmiset joille ei ole osattu tehdä mitään – hyödyttömät kansalaiset ja ne jotka ovat vuosisatojen ajan eläneet häkeissä maan alla – kiskotaan valoon, pestään ja puetaan sairaalan raidallisiin päiväasuihin.

On helppoa nostaa laitos idealistiselle jalustalle täydellisenä paikkaa jossa tehdään kaikki se mitä me ihmiset emme kykene tekemään toisillemme. Samaan aikaan se tuntuu pelottavalta, koska se edustaa jokaisen ihmisen sisällä piilevää epätäydellisyyttä: epäonnistumista, heikkoutta, yksinäisyyttä.
[s.70–71]
Niin raskas on rakkaus sisältää hyvin paljon dialogia. Valitettavasti määrältään suuret vuoropuhelut eivät nekään avaa hahmojensa mielenliikkeitä tai muita oleellisia ominaisuuksia vaan jäävät lähinnä raivostuttavan monitulkintaisiksi hölötyksiksi, jotka eivät oikeastaan kerro mitään konkreettista puhujistaan saati romaanin tapahtumista.
”Äiti, mitä tapahtuu jos kaikki katoaa? Marion kysyy juuri ennen uneen vaipumistaan. Hän painaa jalkojaan minua vasten vielä nukkuessaankin ikään kuin varmistaakseen, että pysyn lähellä.
   ”Jos kaikki katoaa, me jäämme, sinä ja minä.”
   ”Mutta miten me voidaan jäädä jos mitään muuta ei ole?”
   ”En tiedä, niin siinä vain käy.”
[s.113]
Stridsbergin romaani on kohtuuttoman laahaava lukuelämys, josta on unohtunut mielenkiintoiset ainekset yhteen nitova, kunnollinen juoni. Tällaisenaan Niin raskas on rakkaus jää turhauttavan sirpaleiseksi ja etäiseksi kokonaisuudeksi, joka haastaa lukijansa sekavuudellaan antamatta itsestään juuri mitään konkreettista vastalahjaksi – vähän niin kuin mielisairas Jim tekee jatkuvasti Jackielle.


Petter seuraa soten etenemistä varsin laiskasti.

Alkuteos: Beckomberga. Ode till min familj
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos:
Outi Menna
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 462
Kansikuva:
Tuija Kuusela
Lajityyppi: psykologinen romaani, kollaasiromaani, historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 16. helmikuuta 2017

Laura Gustafsson: Korpisoturi















Laura Gustafssonin hurja Korpisoturi lähtee pelotta varsin provokatiiviseen suuntaan – se kuvaa joulukuussa satavuotisjuhliaan viettävän kotimaamme täydellistä romahtamista. Turvapaikanhakijoita kuljettaneeseen bussiin kohdistunut polttopullohyökkäys saa paheksuvat ulkovallat pistämään Suomen täydelliseen eristykseen, ja kun sähköntuottajinamme toimivat venäläiset vetävät vahingoniloisesti töpselin seinästä, katastrofin ainekset ovat kasassa.

Itärajan tietämillä erakkona elävä Ahma on aikoja sitten haistattanut pitkät sisäisten ristiriitojen jakamalle ja yhteiskunnallisesti levottomalle Oy Suomi Ab:lle ja ruvennut valmistautumaan horisontissa siintävään maailmanloppuun. Ihmisistä vähät välittävä survivalisti ei ole kuitenkaan osannut varautua siihen, miten lähialueiden asukkaat tukeutuvat Ahmaan yhteiskunnan romahtamisen jälkimainingeissa – miesparka temmataan mukaan ääriolosuhteiden myötä eskaloituneisiin ihmissuhdesotkuihin, joiden rinnalla sähkön ja puhtaan veden puute eivät tunnukaan niin vakavilta ongelmilta.

Korpisoturi tempaa jo heti ensimmäisiltä sivuiltaan mukaansa. Se yhdistää pelottavan tarkasti tosielämän sosiaalisessa mediassa kuohuvaa uutisvirtaa mukailevan maailmankuvansa Ahman vainoharhaisiin mietteisiin. Samalla Gustafsson onnistuu rakentamaan ylilyödystä hahmostaan yllättävän uskottavan päähenkilön. Pentti Linkolan ajatuksista ammentaminen tuntuu aluksi vähän itsestäänselvältä ratkaisulta, mutta Gustafsson osaa tuoda Ahmaan ja tämän maailmankuvaan runsaasti myös omaa sisältöä viemällä miehen mietteet ihan omiin sfääreihinsä.
Sisään kävelee iso pöhöttyneen näköinen kaljupää. Miehet örähtelevät sille tervehdyksen, joku niistä kysyy, onko kalju nähnyt sen tytärtä viime aikoina. Televisiossa soivat Finlandian ensitahdit.
   ”Suomi suomalaisille”, köriläs sanoo ja kyylää Ahmaa.
   Ahmahan on periaatteessa samaa mieltä, suomalaiset saavat Suomessa jo itse niin paljon vahinkoa aikaan, ettei tänne enää ulkopuolisia kaivata. Mutta tämä pakastearkun hengenheimolainen on imenyt ideologiansa jostain kusentahrimasta kansallisuusaatteesta, joka ei ole muuta kuin aikaa sitten maatuneiden runoilijoiden, vallanpitäjien ja fanaatikkojen salaliitto rahvaan hallitsemiseksi. Kun tuo puhuu suomalaisista, se tarkoittaa jotain saatanan Saarijärven Paavoa, joka nöyrästi jaksaa vääntää, vaikka Jumalakin vittuilee. Ruotsalaiset pitivät itseään herrarotuna ja ehkä ne tosiaan olivat älykkäämpiä. Miten muuten voi selittää sen, että suomalaiset suostuivat mukisematta hyväksymään hyödyllisen hölmön roolin. Eivätkä enää muuta muista. Nationalismi tappoi ihmisen kansan tieltä.
   Pidä Suomesi, Ahma haluaisi sanoa, minulla on parempi. Mutta mitä keskustelu muka kannattaa? Ei ihminen siitä mihinkään muutu.
[s.53 – 54]
Korpisoturi käsittelee yhteiskunnan romahtamista vahvasti Ahmalta valokeilan röyhkeästi varastavien yksilöiden kautta. Naisiin nuivasti suhtautuva pessimistinen eräjorma saa huomata lähes nöyryyttävän usein, miten tarvitsee jatkuvasti muita ihmisiä selvitäkseen uudesta maailmajärjestyksestä hyödyn irti ottavista ihmispedoista. Korpisoturi ei muutu selviytyjien välisiä kähinöitä kuvatessaan Walking Dead -henkiseksi verellä mässäileväksi saippuaoopperaksi, vaan pysyttelee miellyttävän konkreettisena ja mittakaavaltaan sopivasti ahdistavan pienenä selviytymiskuvauksena.

Korpisoturi kasvaakin vaatimattomista alkuasetelmistaan ajankohtaiseksi ja uskottavaksi matkaksi luontoon ja ihmiseen itseensä. Ahman edesottamuksissa riittää ihmeteltävää ja ajateltavaa varmasti myös seuraavillekin lukukerroille.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Into
Sivumäärä: 254
Kansikuva:
Jussi Karjalainen
Lajityyppi: satiiri, psykologinen romaani
Mistä saatu: lahjakirja

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Stephen King: Etsivä löytää











Stephen Kingin viime kesänä suomeksi ilmestynyt Mersumies oli kauhun kuninkaan onnistunut hyppy dekkarien maailmaan. Ex-kyttä Bill Hodgesin ympärille rakentuvan trilogian ensimmäinen osa oli rakenteensa puolesta lähes täydellinen romaani, mutta jätti toivomisen varaa  pinnallisiksi jääneiden hahmojensa suhteen. Etsivä löytää -jatko-osan suurimpana ongelmana onkin se, että King roikottaa yksityisetsiväksi ryhtynyttä Hodgesia muuten onnistuneen romaanin kaulassa.

Kirjallisuudesta vaarallisen innostunut pikkunilkki Morris Bellamy surmaa lempikirjailijansa John Rothsteinin vuonna 1978. Kynäniekan muistivihkot anastettuaan ja yksinkertaiset rikostoverinsa tapettuaan Morris piilottaa Rothsteinin viimeisiksi jääneet tekstit kotitalonsa lähelle. Morris joutuu kuitenkin kiven sisään toisesta rikoksesta, jolloin Rothsteinin vihkot jäävät maan poveen piiloon eikä tämän murhaa ratkaista koskaan.

Yli 30 vuotta myöhemmin Bellamyiden kotitaloon muuttaneen Saubersin perheen poika Peter löytää Morrisin saaliin. Peter lahjoittaa vihkojen kanssa piilotetun rahasumman finanssikriisin lannistamalle perheelleen, ja rahojen loputtua hän pohtii, voisiko Moleskine-vihkoista saada ylimääräistä taskunpohjalle. Juuri vankilasta päässyt Morris saa kuulla Peterin löytäneen Rothsteinin kirjoitukset, ja tässä vaiheessa myös Hodges pääsee ajojahtiin mukaan.

Etsivä löytää -romaanin molemmat päähahmot toimivat tällä kertaa huomattavasti paremmin kuin Mersumiehessä. King pohjustaa Peterin ja Morrisin hahmoja varsin perusteellisesti, mutta tekee sen mielenkiintoisesti – molemmat ajautuvat ongelmiin ja epätoivoisiin tekoihinsa surkeiden sattumuksien kautta hitaasti mutta varmasti, ja erityisesti Morrisin tarina Rothsteinin ampumisesta vankilaan joutumiseen asti on todella surullista luettavaa.

On hienoa, että King ei ole tehnyt Peteristä puhdasotsaista enkeliä tarinan todelliseen konnaan verrattuna. Peter tarkoittaa hyvää yrittäessään hyödyntää löytöään, mutta tulee pahentaneeksi omaa tilannettaan useaan otteeseen silkkaa kokemattomuuttaan mutta myös ahneuttaan – hän osoittaa suhtautuvansa Rothsteinin tuotantoon yhtä pakkomielteisesti kuin Morris eikä ole valmis luopumaan kuolleen kirjailijan julkaisematta jääneestä aineistosta sitten millään. Hahmojen jopa hulluutta lipovat obsessiot Rothsteinin teoksiin tulevat esille mainiosti halki romaanin.

King kuitenkin vetää mielenkiintoisen sisällön jalkojen alta mattoa hehkuttamalla jatkuvasti sitä, miten kivaa ja emotionaalisesti latautunutta lukeminen voi olla – alla olevassa lainauksessa selviää hyvin, kuinka siirappiseksi King lipsahtaa pahimmillaan ja miten pahasti hän vesittää luomansa tunnelman.
Pete tajuaa, että sepitteinen Andrea, Jimmyn ensirakkaus, on tälle miehelle [Morrisille] todellinen, toisin kuin Peten sisko. Kukaan ihminen ei ole Punahuulelle yhtä todellinen kuin ovat Jimmy Gold, Andrea Stone, herra Meeker, Pierre Retonne (alias Tuomiopäivän autokauppias) ja kaikki muut. Tämä on varmasti aidon, syvän järjettömyyden merkki, mutta silloin Petenkin täytyy olla hullu, koska hän tietää miltä tuosta mielipuolesta tuntuu. Tietää tarkalleen. Hänet valtasi sama innostus, sama ällistys, kun Jimmy näki Andrean vilaukselta Grant Parkissa Chicagossa vuoden 1968 mellakoiden aikana. Hänen silmiinsä nousi kyyneliä. Kyyneleet, Pete oivaltaa – kyllä, jopa nyt, etenkin nyt, koska heidän henkensä on siitä kiinni – osoittavat, kuinka vahva kertojan ote on. Se sai tuhannet ihmiset itkemään, kun he kuulivat Charles Dickensin kuolleen aivohalvaukseen. Se sai jonkun tuntemattoman laskemaan ruusin Edgar Allan Poen haudalle vuodesta toiseen Poen syntymäpäivänä 19. tammikuuta. Ja se saisi Peten vihaamaan tätä miestä, vaikkei hän osoittaisi aseella hänen vapisevan siskonsa vatsaa. [s. 360–361]
Turhien lukuhehkutusten ohella on myös todettava, että Etsivä löytää olisi huomattavasti terävämpi ja tasapainoisempi romaani ilman Bill Hodgesia – on sääli, että King on kytkenyt täysin omilla jaloillaan seisovan tarinan mukaan etsiväsaagaansa. Peterin ja Morrisin jalanjälkiä seuraavan Hodgesin ja tämän apureiden kohtaukset ovat todella tylsää luettavaa, sillä niissä kerrataan tarinan oleellisimpia käänteitä kaiketi siksi, että hitaampikin lukija pysyisi kiivaassa tahdissa mukana.

King petaa Hodgesille suomissa kohtauksissaan selkeästi trilogiansa End of Watch -päätösosan tapahtumia, jotka eivät nekään ihan hirveästi innosta – Kingiltä alkavat selvästi loppua ideat dekkareiden suhteen, sillä Etsivä löytää -romaanissa heräävien juonikuvioien perusteella seuraavaan osaan on hiipimässä mukaan melkoisen ronskeja kauhuelementtejä. Kun ne eivät tunnu kovin luontevilta lisiltä nytkään, niin miten mahtaa olla suomeksi ensi vuonna ilmestyvässä End of Watchissa?

Kaiken kaikkiaan King osoittaa jälleen kerran osaavansa kirjoittaa jännittävän ja mielettömällä loppukliimaksilla varustetun dekkarin – Etsivä löytää päättyy Mersumiehen tapaan varsin monivaiheiseen ja jatkuvasti käänteillään yllättäviin loppukähinöihin, jotka palkitsevat lukijan avokätisesti. Tämä on parasta lukemaani Kingiä vuosikausiin.


Petter ei tiedä miten reagoisi, jos löytäisi kotoaan Kurt Vonnegutin
julkaisematta jääneen romaanikäsikirjoituksen.

Alkuteos: Finders Keepers
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 387
Kansikuva: Shutterstock
Lajityyppi: jännitys, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 9. helmikuuta 2017

Otto Lehtinen: Wurlitzer








Kuvallinen ja aistillinen Wurlitzer aktivoi taitavasti lukijan kaikkia aisteja. Otto Lehtisen esikoisteos käsittelee seksuaalisuutta ja sukupuolisuutta neljän henkilön kautta, joiden tarinat limittyvät toisiinsa romaanin aikana. Henryk on pakkomielteisen ihastunut keski-ikäiseen viulunsoiton opettajaansa Gennadiin, ja Nastassja kamppailee sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Kertojina ovat myös Mies ja tiikerikakkuja leipova Poika. Musiikki soi vahvasti taustalla kautta romaanin; Wurlitzerilla on jopa oma soittolista, joka löytyy romaanin ensimmäisiltä sivuilta.

Parasta Lehtisen romaanissa ovat elävät ja kiehtovat kielikuvat. Kieli onkin romaanissa suuressa roolissa – parhaimmillaan Wurlitzer saakin lukijan lukemaan huolella rakennettuja kielikuvia useampaan kertaan.
Munakello soi. Poika nousee ja lattia narahtaa hänen kävellessään huoneen poikki. Uuninluukku on raskas ja höyryävä kakku nousee käsissä hellan päälle. Poika puhaltelee paistunutta pintaa ja kopauttelee vuoan reunoja irrottaakseen kakun kokonaisena. Hän kääntää vuoan ympäri, älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!
   Vuoka irtoaa kakun päältä ja paljastaa tiikerin paahtuneen pinnan. Kun sormella tökkää, sen turkki painuu hieman, mutta palautuu ennalleen kevyesti kehräten. Kissa nuolaisee tassuaan ja putsaa korvan takaa, käpertyy tiukemmalle kerälle. Silmät kapenevat viiruiksi. Rasvainen ja makea häntä heilahtaa, pujahtaa nenän alta tarkasti kuin lanka lävistäisi neulansilmän, kutittaa mennessään, houkuttelee luokseen.
[s. 79]
Wurlitzer leikittelee hahmojensa kautta näkökulmatekniikalla: jokainen luku on kirjoitettu yhden (tai välillä kahden) henkilön näkökulmasta. Tällaiset näkökulma- ja episodiromaanit taitavatkin olla aika yleistä suomalaisessa nykykirjallisuudessa: rakenne ei tunnukaan enää kovinkaan raikkaalta. Varjopuolena on rakenteen ajoittainen katkonaisuus ja tunne kokonaisuuden hajoamisesta.

Mielenkiintoisin hahmo Wurlitzerissa on Nastassja, nuori transnainen, joka pohtii naiseuttaan ja identiteettiään väärältä tuntuvan kehonsa kanssa. Myös kuivakka, vastenmielinenkin Gennadi on herkullinen hahmo, ja romaani saattaakin nämä kaksi hyvin erilaista hahmoa yhteen mielenkiintoisella tavalla. Valitettavasti muut kertojat, Mies, Poika ja Henryk, jäävät mielestäni ohuemmiksi ja etäisemmiksi hahmoiksi.

Wurlitzer on taitava, taiteellinen ja tyylikäs kokonaisuus. Valitettavasti sen rakenteen verkosto jää turhan ohueksi: kokonaisuus tuntuu jopa turhan aukkoiselta. Olisin toivonut esimerkiksi, että hahmojen väliset yhteydet olisivat vielä tiheämpiä. Puutteistaan huolimatta Lehtisen teos on suurimmilta osin erittäin nautinnollinen sekä poikkeuksellisen kypsä esikoisromaani.

Jenni toivoisi, että useammasta baarista löytyisi jukeboksi.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 448
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
Lajityyppi: episodiromaani, psykologinen romaani, kehitysromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 7. helmikuuta 2017

S. K. Tremayne: Jääkaksoset


S. K. Tremaynen kauhujännäri Jääkaksoset kertoo englantilaisen Moorcroftin perheen järkyttävän tarinan. Toinen perheen sievistä kaksostytöistä on kuollut merkillisessä onnettomuudessa, ja edelleen surusta sekaisin olevat vanhemmat Sarah ja Angus päättävät muuttaa henkiinjääneen Kirstie-tyttärensä kanssa pois Lontoosta skotlantilaiselle majakkasaarelle uuden tai ainakin tuskallisista muistoista vapaan elämän toivossa.

Moorcroftit saavat luonnollisesti huomata sekä toivoneensa että odottaneensa liikoja uudelta alultaan – ränsistyneen autiosaaren korjaustyöt nielevät aikaa ja rahaa, ja Sarahin ja Anguksen oma avioliittokin tuntuu pysyvän kasassa pelkällä pyhällä hengellä. Kaksikon hitaasti mutta varmasti paljastuvat, Lydia-tyttären kuoliniltaan liittyvät salaisuudet kääntävät tarinan päälaelleen monta kertaa. Suurimman haasteen Sarah ja Angus löytävät omasta perheestään, kun Kirstie alkaa väittää olevansa taannoin kuollut Lydia.

Jääkaksoset tuo eristyksiin jääneellä miljööllään ja perhedynamiikan kuvauksellaan mieleen Stephen Kingin Hohdon, mutta Tremayne tarjoilee hölmön splatterkauhun sijaan viiltävää jännitystä alusta loppuun. Sarahin näkökulmasta kuvattu tarina onnistuu käsittelemään hienosti niin vanhemmuutta kuin kaksoisuuttakin, vaikka viimeksi mainitun kohdalla romaanin symboliikka latistuu mielenkiintoisuudestaan huolimatta ajoittain turhan alleviivavaksi ja itsestäänselväksi.
Ensi alkuun erotimme vauvat toisistaan lakkaamalla kummaltakin saman sormen- tai varpaankynnen keltaiseksi tai siniseksi. Keltainen oli Lydian väri, ja sitä mukaillen syntyi sittemmin myös hänen lempinimensä: Kultasirkku. Sininen kuului Kirstielle, Sinilinnulle.
   Kynsien lakkaaminen oli kompromissi. Eräs synnytyssairaalan hoitajista neuvoi meitä hankkimaan toiselle kaksosista tatutoinnin huomaamattomaan paikkaan: vaikka lapaluulle tai nilkan yläpuolelle – vain pienen, pysyvän merkin, jotta erehtymisen vaaraa ei olisi. Me kuitenkin vastustimme ehdotusta, koska se tuntui meistä aivan liian radikaalilta, jopa barbaariselta: mekö hankkisimme toiselle täydellisistä, viattomista, virheettömistä vastasyntyneistämme tatuoinnin? Ei kuuna päivänä.
   Jotain meidän oli kuitenkin pakko tehdä. Joten luotimme kynsilakkaan, jota levitimme tunnollisesti ja huolellisesti kerran viikossa, joka viikko, vuoden ajan. Sen jälkeen – ennen kuin pystyimme vielä erottamaan tyttöjä heidän persoonallisuutensa perusteella tai sen mukaan, kuinka he reagoivat omaan nimeensä – käytimme erottamiseen vaatteita; osittain samoja vaatteita, jotka on nyt säilötty tälle tomuiselle ullakolle.
   Samaan tapaan kuin kynsilakankin kanssa, Lydialle hankittiin keltaisia vaatteita, Kirstielle sinisiä. Emme pukeneet heitä kokonaan yksivärisiksi – keltaiseksi ja siniseksi tytöksi – mutta varmistimme, että Kirstiellä oli aina sininen paita tai siniset sukat tai sininen tupsupipo, kun taas Lydialla ei ollut mitään sinistä. Hänellä oli puolestaan keltainen T-paita tai vaikka tummankellertävä rusetti vaaleankeltaisissa hiuksissaan.
[s.45 – 46]
Lukijalle hitaasti selkenevä valheiden, väärinkäsitysten ja harhojen hetteikkö on Jääkaksosten ehdottomasti vahvin valttikortti. Lukija osaa useimmiten erotella mielessään romaanin todelliset ja valheelliset tapahtumat, mutta joutuu totuudesta tietoisena katsomaan, minkälaisia seurauksia tosina pidetyt valheet saavat aikaan Moorcroftin perheessä niin identiteetti- kuin eskaloituvan aviokriisinkin muodossa.

Tremaynen romaani on täysin nykytrendin vastaisesti veretön ja lähes väkivallaton kokonaisuus, joka malttaa nojata psykologiseen jännitykseen loppuun asti. Jääkaksosten tärkeimmät hahmot eli Sarah, Angus ja elossa oleva tytär on kuvattu monipuolisesti ja mielenkiintoisesti, ja näiden toimet tuntuvat uskottavilta. Sarah saa kertojanäkökulmansa myötä luonnollisesti eniten Tremaynelta huomiota, ja ihailin sitä, miten romaanin alussa surun jäytämältä vaikuttava nainen osoittautuu loppuviimein todelliseksi tiikeriemoksi sekä terävien huomioidensa, suoruutensa että häikäilemättömyytensä vuoksi.
Puhun nopeasti, jotta saan kakistettua kaiken ulos. Kerron, että on mahdollista että erehdyimme siitä, kumpi kaksosista kuoli. Emme ole varmoja. Yritämme selvittää asiaa. Kaikki on niin järjetöntä ja silti niin viiltävän todellista. Yhtä todellista kuin Knoydartin vuoret. Äiti, joka osaa muutoinkin olla yhtä hiljainen kuin minäkin, kuuntelee selostukseni kohteliaasti loppuun asti.
   ”Hyvä tavaton, hän sanoo lopulta. ”Voi hyvä tavaton. Hyvänen aika. Kirstie parka. Tai siis –”
   ”Äiti, älä itke.”
   ”En minä itkekään.”
   Hän itkee. Minä odotan. Hän itkee edelleen.
   "Tämä vain nostaa pintaan niin paljon muistoja. Siitä kamalasta illasta. Ambulanssista.”
   Odotan hänen kyyneltensä tyrehtymistä ja työnnän omat tunteeni väkisin sivuun. Minun pitää olla se, joka pysyy vahvana. Miksi?
[s.134 – 135]
Romaanin kehuttu loppu ei puolestaan lunastanut omalla kohdallani odotuksia, vaan varsinkin Anguksen toiminta jäi vähän epäloogiseksi ja perustelemattomaksi. Toisaalta Jääkaksosten loppuun johtava tapahtumaketju ei ole sekään ihan selkein mahdollinen, mikä tuntuu muuten niin kikkailematta edenneen romaanin päätökseksi vähän omituiselta. Varsinaista mahalaskua ei ole luvassa, vaan tason sijaan toteutus notkahtaa jonkin verran – lopun tapahtumat olisivat tarvinneet jonkin verran yksinkertaistamista ja selkeyttämistä.

Tremayne on rakentanut romaanistaan taitavasti punotun ja hyvällä tavalla piinallisen kokonaisuuden, jonka tiheään tahtiin tapahtuvat juonenkäänteet ja paljastukset saavat lukijan kääntämään tehokkaasti sivua. Ihan kertaistumalta Jääkaksosia ei kuitenkaan tee mieli ahnehtia, sillä ahdistava ja alituiseen synkistyvä tunnelma toimii parhaimmillaan muutaman luvun mittaisissa, lyhyemmissä lukusessioissa.


Petter on varsinkin Jääkaksoset luettuaan tyytyväinen siitä, että on perheensä ainoa lapsi.

Alkuteos: The Ice Twins
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos:
Oona Nyströn
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 349
Kansikuva: HarperCollinsPublishers Ltd 2015
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kauhu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu