sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja



Kalle Veirton nuortenromaani Ohut hauska kirja on juuri sellainen lukuelämys kuin mitä nimensä lupaakin. Kadonneen opuksen metsästämisen ympärille rakentuva hullunmylly on äärimmäisen tarkkaan rajattu mutta sitäkin intensiivisempi ja jännittävämpi kokonaisuus, jonka lukee helposti yhdessä illassa – useimmiten hymyssä suin.

Ysiluokan loppusuoralla kiitävät Ekku ja Iiro-Matias saavat yksiniitiseltä äidinkielenopettajaltaan peruskoulun viimeisen tehtävänannon: parhaiden kaverusten pitää lukea kaunokirjallinen teos ja tehdä siitä arvioiva teksti. Pojat pääsevät ikivanhan kirjalistan myötä Ohut hauska kirja -romaanin jäljille, ja oman keskiarvonsa kohentamisesta haaveileva Iiro-Matias aloittaa pakkomielteisen kirjan etsimisen. Ekku pysyttelee kaverinsa kirjajahdissa mukana, mutta alkaa väkisinkin huolestua, kun sekä orastava suhde ihanaan Helinään että oppivelvollisuuden päättymistä juhlistavat bileet alkavat olla vaakalaudalla.

Ohut hauska kirja eroaa nuortenromaanien enemmistöstä merkittävimmin tarinan kertojana toimivan päähenkilönsä kautta. Ekku Närvänen ei ole esimerkiksi John Greenin tuotannon miespuolisten päähahmojen kaltainen pakkomielteinen kummajainen, vaan huomattavasti tasaisempi kaveri, jolla sekä koulu että kuviot vastakkaisen sukupuolen kanssa tuntuvat olevan varsin hyvin kohdillaan. Huomattavasti erikoisempi tapaus onkin Iiro-Matias, jonka toimet johdattavat kaksikon seikkailuun, ja Ekku seuraa lojaaliuttaan perässä. Veirton ratkaisu nostaa kahden kaveruksen muodostaman duon hiljaisempi puolisko pääosaan omassa teoksessaan toimii erinomaisesti ja tekee kokonaisuudesta heti paljon raikkaamman oloisen.

Veirto ei ole kuitenkaan tehnyt Ekusta pelkkää persoonatonta kuorta, jonka läpi lukija voi seurata romaanin tapahtumia. Hahmon sisäinen monologi ja huulenheitto ovat huvittavan korostetussa aikuismaisuudessaan ja sarkastisuudessaan mielenkiintoista luettavaa, ja ne maalaavat tarvittavia lisäsävyjä muuten varsin yksinkertaiseen ja typistettyyn tarinaan.

Ohut hauska kirja tuntuu hyvällä tavalla täsmätuotteelta, joka on suunnattu mediassa lukuinnottomaksi ja helposti tylsistyväksi leimatulle nuorisolle. Romaanin jokaisesta luvusta löytyy ovelia koukkuja ja käänteitä, jotka ovat muuttamassa kirjajahdin ja tarinan suuntaa jatkuvasti. Veirton kertomus etenee hyvin vahvasti toiminta edellä eikä taatusti päästä lukijaansa tylsistymään.

Huimaava etenemisvauhti ei riitä kuitenkaan peittämään teoksen heikkoja kohtia, joista suurimman muodostavat todella ohuiksi jäävät sivuhahmot. Iiro-Matias ja Ekku tulevat lukijalle motiiveineen ja ajatuksineen edes jollain tavalla tutuiksi, mutta on harmillista, että esimerkiksi Ekun tyttöystäväehdokas Helinä jää todella etäiseksi hahmoksi. Tämän kanssa asioidaan romaanissa pelkästään puhelimen välityksellä, ja pahimmillaan nuorenparin viestintä valahtaakin varsin epäuskottavaksi ja vaivaannuttavaksi.
Minäkin kaivoin kännykän esille ja huomasin saneeni suunnilleen sata Whatsapp-viestiä.
   Eli arkikielellä viisi.
   Ne olivat kaikki Hölinältä. Hölinä oli yhtä kuin Helinä, naapuriluokalta. Hän oli syy siihen miksi illan varustukseen kuului muutakin kuin juomat, lastut ja makkarat.
   ”Kelpaavatko vetimet herralle?” Hölinä kysyi ensimmäisessä viestissään.
   Kuvassa hän poseerasi tukka palmikolla hempeässä kesämekossa.
   Kuvaa piti kehua.
   Olin laiminlyönyt velvollisuuteni, ja se näkyi seuraavissa viesteissä.
   ”Ai, ei kelpaa vai? Miksi vaikenet, mikä vikana?”
   ”Erittäin bueno”, vastasin.
   Laitoin vielä lisää volyymia:
   ”Kuin kesätuulen lämmin hönkäys. Ja siis todella ihana. Kuten myös kantajansa.”
   Päälle tulivat peukut sun muut.
   ”Kiitos, tapaamme sitten kello 16.30. Olet mahtava!” Hölinä vastasi.
[s.57–58]
Ohuen hauskan kirjan nimi pitää sisällään sekä sen vahvuuden että heikkouden – viihdyttävä ja sujuvasti etenevä tarina onnistuu kuitenkin varastamaan lukijan huomion. Poikien kirjaseikkailu on kaikessa rajattuudessaan ja yksioikoisuudessaan oman aikansa tuote, joka varmasti vetoaa nuorempiin lukijoihin. Veirton nuortenromaani löytänee tiensä helposti ja täysin ansaitusti yläkoulun äidinkielentuntien kirjalistoille.


Petter luki yhdeksännen luokan loppukeväällä Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen,
joka vei mennessään vielä
Ohutta hauskaa kirjaakin tehokkaammin.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Karisto
Sivumäärä: 151
Kansikuva:
Petri Latvala
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa


Huikealla Little Been tarinallaan minut aikoinaan hurmannut Chris Cleave tekee uusimmalla Sodassa ja rakkaudessa -romaanillaan lähes samanveroisen kaunokirjallisen hattutempun. Toisen maailmansodan melskeisiin sijoittuva teos tarjoaa lukijalleen Minna Rytisalon Lempin ja Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren kaltaisen reilusti erilaisen ja raikkaan sotaromaanin, joka viihdyttää ja koukuttaa uskomattoman tehokkaasti.

Parempiosaisen Northin perheen omapäinen tytär Mary päättää toisen maailmasodan syttyessä kantaa kortensa kekoon ilmoittautumalla vapaaehtoiseksi kotirintaman tarpeisiin. Himoittu vakoojattaren pesti paljastuukin Lontooseen jätettyjen vammaisten ja värillisten lasten opettamiseksi – tästä on kiittäminen Maryn rakastaja Tom Shaw´ta. Tom on keplotellut itsensä hyvään asemaan opetusministeriössä, muttei pääse hänkään sotaa pakoon, kun miehen kämppis ja paras ystävä Alistair lähtee vapaaehtoisesti näyttämään natseille kaapin paikan. Sota muuttaa paitsi kaverusten mutta myös Maryn ja Tomin suhteen lopullisesti.

Lempin ja Painovoiman sateenkaaren tavoin myös Sodassa ja rakkaudessa kuvaa toista maailmansotaa erilaisesta näkökulmasta seuraten siviilien edesottamuksia ja keskinäisiä kahinoita pommitusten keskellä – välillä tosin käydään Alistairin seurassa sotimassa vaikkapa Maltalla. Varsinaisten sotakohtausten uupuminen ei juurikaan haitannut Rytisalon ja Pynchonin tunnelmaltaan vahvoissa ja runsaissa teoksissa, ja kun tajusin Alistairin sotaretkien saavan Cleaven romaanissa varsin suuren roolin, jännitin sopivatko ne lainkaan kotirintaman tapahtumien sekaan.

Pelko oli kuitenkin täysin aiheeton, sillä Cleave osaa rytmittää Lontoon-pään tapahtumia Painovoiman sateenkaaren surrealistisen sävyisillä rintamakuvauksillaan. Ne näyttävät sodankäynnin järjettömyyden Alistairin ja tämän aseveljien kammottavien fyysisten ja psyykkisten vammojen muodossa.
Kun hän nousi pannakseen purkin takaisin hyllylle, hän näki tähtiä. Hän oli laihtunut. Niin he kaikki. Upseerit ja miehet laahustivat kolme numeroa liian pienissä asepuvuissa; jokaisen vyöhön oli tehty lisää reikiä, jokaisen kaulus roikkui höllästi. Heidän varuskuntansa oli joukko laihoja poikia, jotka näyttelivät sotilasta. Ei olisi ollut mitenkään yllättävää huomata, että heidän parransänkensä ja arpensa olisi piirretty kasvomaalilla.
   Kynsinauhat vuotivat verta. Kaikki yskivät. Viikkokausia miehet olivat seisseet rivissä suojavarustuksilla ja katselleet jyrkkää rinnettä peittäville pengerryksille. Siellä korjattiin ankaran valvonnan alla satoa saaren yhteissäännöstelyä varten. Nälkiintyneet miehet olivat tulla hulluiksi katsellessaan, miten mantelit ja aprikoosit kypsyivät vajaan parinkymmenen metrin päässä alapuolella. Varuskunnalla oli lempinimet jokaiselle maanviljelijälle, jokaiselle pengerrykselle, jokaiselle puulle. Apunaan tykistön tähystyskiikarit, jotka oli asetettu kaltevuusmittarin kanssa millintarkasti suoraan hiekkasäkein tuetuille ja vakautetuille jalustoille, patterin koulutetut tähystäjät valvoivat jokaisen yksittäisen viikunan kypsymistä, antoivat sille numeron sotilaallisessa järjestelmässä ja pitivät kirjaa sen poimintapäivästä.
   Viime aikoina miehet olivat alkaneet jaella hedelmille sotilasarvoja: tuosta leveäpersepäärynästä tuli majuri, tuosta omahyväisestä luumusta prikaatinkenraali. Kun ruokaa haettiin. he seisoivat asennossa ja tekivät kunniaa kuorma-autoille niiden lähtiessä varastolle. Kun joku maanviljelijä söi aidan takana tomaatin, miehet tiesivät sen. He seisoivat rivissä suojavarustuksilla ja paukuttivat suuttumustaan kattilankansilla. Ja silti Tomin hillopurkki oli avaamattomana Alistairin huoneen ampuma-aukon syvennyksessä. Jos hän avaisi sen, tomu pääsisi kaikkeen mistä hän välitti.
[s. 343–344]
Cleaven romaanista löytyy sodan kurjuuden ja rumuuden vastapainoksi yllättävän iso annos ihmissuhdesotkuja, jotka eskaloituvat melkoisen saippuaoopperan puolelle. Mary, Tom ja muut hahmot elävät Lempin hahmojen tavoin omassa kuplassaan, jonka teekutsuja ja tavallista elämää harmittavan pitkäksi venyvä sota on koko ajan häiritsemässä. Erityisen hienosti Cleave kuvaa tätä Maryn kautta, kun seurapiirielämään kyllästynyt nuori nainen joutuu haihatteluidensa takia vaarallisiin tilanteisiin vapaaehtoistyön kautta – on ihan turha kuvitella, että ainoastaan rintamalle joutuneelle Alistairille kävisi huonosti.

Olisi väärin väittää Sodassa ja rakkaudessa -romaania viihteelliseksi ja jotenkin romanttiseksi kokonaisuudeksi, johon sen kummallisesti suomennettu nimi viittaa. Edellä mainittu ihmissuhteiden runsas käsittely eivät nimittäin ollenkaan vie Cleaven sotaromaanilta pontta pois. Saippuaoopperamaisuus istuu hahmovetoiseen tarinaan yhtä luontevasti kuin Jonathan Franzenin Purityssa, joka tasapainotteli samalla tavalla synkemmän ja kevyemmän materiaalin välillä.

Cleave ei aina avaa hahmojensa motiiveja kunnolla – rempseä ja uhkarohkea Mary tekee kaikkea huimapäistä ja epäsovinnaista romaanin halki näköjään siksi, että tämän luonne sattuu nyt olemaan sellainen. Myös muut hahmot tuntuvat varsinkin romaanin alussa hivenen latteilta ja yksipuolisilta, mutta onneksi Cleave korjaa kurssia tarinan edetessä. Sodan käänteet ja tapahtumat muuttavat hahmoja vähän kerrassaan varsin uskottavilla tavoilla, ja esimerkiksi romaanin alun ja lopun Mary ovat aivan eri ihmisiä.

Cleave lyö pöytään vielä yhden, hyvin epäcleavemaisen kortin mukaan – varsin persoonallista mutta hauskaa dialogia, joka tuo romaaniin mukaan ihan omanlaistaan tunnelmaa. Hahmojen sopivan itsetietoinen ja -ironinen peribrittiläinen rupattelu tuntuu alun oudoksunnan jälkeen varsin luontevalta ja raikkaalta esimerkiksi Lempin vakavamieliseen tarinaan verrattuna.
”Minä olen joen pohjoispuolelta. Camdenista.”
   ”Hoh-hohdokasta. Entä mitä sinä siellä puuhailit ennen kuin aloit te-tehdä mitä armeija määrää?”
   ”Olin vähäpätöinen apulaiskonservaattori Taten taidemuseossa. Keittelin teetä ja muistutin iltasiivoojille, ettei tauluja sovi putsata Vimillä.”
   ”Täytyy ihmetellä, miten kansakunta pärjää ilman sinua.”
   ”No, sinä olit kai Canterburyn arkkipiispa?”
   ”Minä olen näyttelijä. Nä-näyttämöllä tämä änkytys häviää.”
   ”Ja sitten värväydyit tänne?”
   ”Ty-tympäisi olla aina Toinen murhaaja. Ja tässä sitä nyt ollaan. Ha-harjoittelen, jotta pääsisin ensimmäiseksi.”
   ”Ja miltäs nyt tuntuu?”
   ”Rooliasut ovat aika tylsiä, mutta eipähän tarvitse opetella liikaa re-repliikkejä.”
   ”Sopii toivoa, ettei tämä näytelmä päädy koskaan West Endiin.”
   ”Amen.”
[s.57 – 58]
Rohkeasti ja persoonallisesti erilaisia aineksia yhdistelevä Sodassa ja rakkaudessa toimii kokonaisuutena kaikkea muuta kuin pelkän pyhän hengen varassa. Se on omanlaisensa tuulahdus ummehtuneeseen lajityyppiinsä ja ehdottomasti yksi alkuvuoden parhaista romaaneista.


Petter on niin ikään änkytyksestä kärsineenä huomannut,
että se on unohtunut kokonaan amatööriteatterin lavalla.

Alkuteos: Everyone Brave Is Forgiven
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 471
Kansikuva: Shutterstock
Lajityyppi: historiallinen romaani,
psykologinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Hendrik Groen: Viimeiset villitykset

Hendrik Groen -taitelijanimen taakse piiloutuvan kirjoittajan päiväkirjaromaani Viimeiset villitykset seuraa amsterdamilaisen palvelutalon arkea. 83-vuotiaan Groenin ja tämän ystävien vuoteen 2013 mahtuu muun muassa Vanha vaan ei vainaa -kerhon perustamista ja vanhainkodissa riehuvan, akvaariokalojen murhaamiseen keskittyvän rikosaallon ihmettelyä.

Viihteelliseksi lukemiseksi tarkoitettu Viimeiset villitykset ei ole kuitenkaan järin hauska kirja. Groen mainitsee päiväkirjamerkinnöissään äärimmäisen harvoin siitä, että vanhusten luona kävisi esimerkiksi lapsia perheineen tervehtimässä mummoa tai vaaria – palvelutalo tuntuu vihonviimeiseltä paikalta, jonne kukaan ulkopuolinen ei haluaisi tulla työhönsä kyllästynyttä ja ylikuormittunutta henkilökuntaa lukuun ottamatta.

Groenin ja kumppaneiden suhde yhteiskuntaan tuntuu miltei kafkamaisen yksipuoliselta, kun palvelutalon asiakkaat saavat lukea lehdistä päivittäin vanhustenhuoltoa koskevista uusista säännöksistä ja säästötoimenpiteistä. Groen kuvaa laitostumisen seurauksia näyttämällä, miten kaoottiselta jatkuva ja ristiriitainen huonojen uutisten virta tuntuu rauhallista palvelutaloelämää viettävän vanhuksen näkökulmasta.
Hoivayhtiön hallitukselta on lähtenyt kaikille asukkaille tiedote ”uudelleenarvioinnista tässä ja muissa laitoksissa. Kun johtajat käyttävät tätä sanaa, kannattaa olla varuillaan: uudelleenarviointi merkitsee nimittäin säästöjä ja uudelleenorganisointia.
    Kirjeestä: ”Uudelleenarviointi tulee ajan myötä parantamaan hoidon laatua.”
    Niin, niin. Puuttuikin enää aikomus ”antaa vanhainkoti takaisin vanhuksille.” Siinä hoivayhtiö Eveanin spin doctor jätti käyttämättä hienon tilaisuuden.
    Pääministerimme Rutte aikoi myös antaa Alankomaat takaisin alankomaalaisille. Oletteko huomanneet niin tapahtuneen?
[s.182–183]
Kun Groen toteaa ensimmäisissä merkinnöissään, ettei edes pidä vanhuksista, lukija ei taatusti osaa edes aavistaa, minkälaista kyytiä onkaan luvassa. Groen näet pilkkaa romaaninsa aikana seniilimpiä palvelutalon asukkaita varsin ronskein sanankääntein, ja tällainen mollaaminen tuntuu todella tympeältä. Oli kyseessä lopulta itseironia tai mikä hyvänsä, niin pahimmat revittelykohdat vievät muuten kepeään kerrontaan keskittyvän Viimeiset villitykset vaarallisille vesille. On harmillista, että kun iäkkäämpi väestönosa pääsee kerrankin esille valtavirtaviihteessä, niin heti lähdetään halvalle inhorealismin tielle.
Perjantaisin on Liikunnan iloa senioreille -jumppatuokio. Silloin kaikki vanhat kanat kaakertavat käytävillä mitä erikoisimmissa jumppa-asuissa kohti ”voimistelusalia.” Daameilla ei ole kerrassa mitään häpyä, eikä se ole kaunis näky. Luisevan laihat tai päinvastoin paksut hyllyvät jalat vaaleanpunaisissa trikoissa, muinaisten rintojen murheelliset jäännökset liian piukoissa paidoissa. Rupsahdus näyteikkunassa. Minun kaltaiseltani vanhemmalta herralta on siinä liikunnan ilo kaukana.
   Tapahtumapaikka: vähän käytetty kokoushuone, jossa pöydät on työnnetty laidoille ja tuolit aseteltu ympyrään. Liikunta tapahtuu etupäässä istualtaan, jotta pyörätuolin käyttäjät eivät pahottaisi mieltään. Iloisen musiikin tahtiin heilutellaan käsiä ja jalkoja. Ja ähkitään. Ja julistetaan suureen ääneen, mitä vaivat estävät tiettyjen liikkeiden suorittamisen: ”En minä tätä voi, kun minulla on tämä stooma.”
[s.27–28]
Muutenkaan Viimeisten villitysten hahmoissa ei ole paljoa hurraamista – ohuimmaksi jää juuri Groen, jonka menneisyyttä ja syitä tämän perheen poissaoloon avataan varsin niukasti. Toisaalta Groen on jätetty taka-alalle jotta muut palvelutalon vanhukset saisivat käsittelyaikaa, mutta nämäkään eivät syvene oikeasti mielenkiintoisiksi hahmoiksi.

Kyseenalaiset aiheen käsittelytavat ja harvinaisen ohueksi ja mielenkiinnottomaksi jäävä juoni tekevät Viimeisistä villityksistä tähänastisen kirjavuoden kiusallisimman pohjanoteerauksen. Hyvän mielen lukemista etsivien kannattaa pysytellä tästä mahdollisimman kaukana.
”Eihän ennen vanhaan mitään pakastimia ollut, meillä kotona piti ensin syödä vanha leipä loppuun, ja siksi me söimmekin oikeastaan aina vanhaa leipää emmekä ikinä tuoretta, koska äiti osti aina liikaa leipää, kun eihän sitä koskaan tiedä, ja vasta kun se oli homeessa, sen sai heittää sorsille.”
   Loputtomia virtoja tyhjänpäiväisiä sanoja, jotka tukahduttavat kuin rikkaruohot kaiken alleen. Ilman ajatusta. Ilman merkitystä. Pakonomaisesti. Sanojen tarkoitus on vain tehdä ympäristölle selväksi, ettei puhuja ole vielä kuollut vaan että hänellä on vielä vaikka kuinka paljon sanottavaa. Mutta kiinnostaako se ketään, sitä puhujat miettivät harvoin, sillä muuten he pitäisivät paljon useammin suunsa kiinni
. [s.226–227]


Alkuteos: Pogingen iets van het leven te maken –
Het geheime dagboek van Hendrik Groen, 83 ¼ jaar

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Sanna Van Leeuwen
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 380
Kansikuva: Victor Meijer
Lajityyppi: päiväkirjaromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 2. maaliskuuta 2017

Jessie Burton: Nukkekaappi


1600-luvun Amsterdamiin sijoittuva Jessie Burtonin Nukkekaappi-esikoisromaani tarjoilee konstailemattoman viihteellistä historiallissävytteistä jännitystä.

17-vuotias Petronella ”Nella” Oortman naitetaan amsterdamilaisen Johannes Brandtin puolisoksi. Nellan suuret ja romanttiset haaveet avioliitosta romuttuvat kertaheitolla, kun uuden kodin tunnelma on jatkuvasti pakkasen puolella  Johanneksen Marin-siskokin vain kettuilee nuorelle vaimolle ja itse isäntäkin tuntuu viettävän aikaansa mieluummin töissä kuin tuoreen elämänkumppaninsa kanssa.

Johanneksella on kuitenkin sen verran pelisilmää, että tämä tulee ostaneeksi Nellalle häälahjaksi yhdeksällä huoneelle varustetun, kaappiin rakennetun nukkekodin. Salaperäinen miniatyristi alkaa lähetellä Nellalle häälahjan huoneisiin tarkoitettuja nukkeja ja tavaroita, jotka ennakoivat todellisen maailman puolella tapahtuvia onnettomuuksia.

Nukkekaapin alku on hillittömän hyvä, kun Nella pöllähtää keskelle Brandtien salaisuuksia kuhisevaa huushollia. Burtonin hahmoilleen kirjoittama dialogi kiusoittelee lukijaa melkeinpä ärsyttävän itsetietoisesti, kun hahmot eivät paljasta toisilleen oikeasti tärkeitä asioita – pian käynnistyvät traagiset tapahtumat kuitenkin romuttavat kulissit kertaheitolla. Lavasteiden tuhoutumiseen asti Burton onnistuu vetelemään taitavasti juuri oikeista koukuista pitääkseen tarinansa vireen yllä.
”Jeesus armahda”, Cornelia mutisee. ”Otto oli oikeassa. Tästä tulee kamala talvi. Miksi rouva haluaa Kalverstaatille?”
   ”Viemään viestin”, Nella vastaa närkästyneenä Cornelian tuttavallisesta kuulustelusta.
   ”Kenelle?”
   ”Ei kenellekään. Yhdelle käsityöläiselle.”
   ”Vai niin.” Cornelia hytisee. ”Talven lihat täytyy hankkia pian ja niillä on pärjättävä ainakin maaliskuuhun. Kummallista, ettei se mies ole vielä toimittanut mitään.”
   ”Kuka?”
   ”Antaa olla”, Cornelia sanoo, katselee kanacaa ja pujottaa kätensä Nellan kyynärtaipeeseen. ”Ei kukaan.”
[s.68]
Nukkekaapin juoni käänteineen toimii halki romaanin erinomaisesti. Burton osaa luotsata tarinaansa eteenpäin varmaliikkeisesti ja annostella yllätyksiä yhtä onnistuneella tahdilla kuin mihin S. K. Tremayne ylsi Jääkaksoset-jännärissään. Nellan tarinasta löytyy koukkuja ja yllätyksiä aina viimeisiltä sivuiltakin, ja toinen toistaan suuremmat paljastukset ja tapahtumat muovaavat Brandtin huushollia kohtuuttoman kovalla kädellä.

Historiallinen Amsterdam levittäytyy lukijan eteen ennen kaikkea vähemmän mairittelevat puolet etualalla – näin Burton tulee korostaneeksi turhankin inhorealistisesti maalla kasvaneen Nellan totuttelemista painajaismaiseen kaupunkiasumiseen. Tätä tasapainottavat toisaalta hetket, joina Burton onnistuu varsin vähäeleisesti osoittamaan, kuinka vähän me ihmiset olemmekaan muuttuneet neljänsadan vuoden aikana hyvänä esimerkkinä toimii kohtaus, jossa Brandtin huushollin naiset asioivat kaupungilla afrikkalaistaustaisen Otto-palvelijansa kanssa.
Harvassa ovat ne vastaantulijat, jotka eivät hämmästy nähdessään Oton naisten kanssa. Toisinaan ilmeet jäykistyvät epäluuloisiksi, toisinaan taas halveksuviksi tai suorastaan pelokkaiksi. Jotkut ovat peittelemättömän lumoutuneita, jotkut välinpitämättömiä, mutta he jäävät vähemmistöön. Kun he kääntyvät Warmoestraatilta kohti Vanhaakirkkoa, matalalla penkillä oven vieressä istuva isorokon arpeuttama mies korottaa ääntään Oton mentyä ohitse.”Minä en saa töitä, mutta teillä on palkollisena tuollainen elukka!”
   Marin hidastaa, Cornelia pysähtyy kokonaan. Hän kääntyy ja heristää nyrkkiään muutaman sentin päässä miehen arpisesta ihosta.”Tämä on Amsterdam, reikänaama”, hän sanoo.”Paras mies voittakoon.”
[s.121]
Nukkekaapin suurimman kompastuskiven muodostavat kuitenkin sen vääjäämättä laimeiksi jäävät hahmot, jotka eivät tunnu reagoivan traagisiin juonenkäänteisiin oikein millään tavalla. Sitä vastoin Nellasta kasvaa Nukkekaapin aikana vähän turhan roisin harppauksin kovapäinen pelinainen, joka onnistuu pitämään miehensä bisnekset pystyssä uskomattoman taitavasti. Epäloogisesti toimivat ja kehittyvät hahmot eivät sinänsä häiritse vahvasti juonivetoista lukukokemusta, jonka nopeatahtisuus vie lukijan huomion pois epäjohdonmukaisuuksista.

Burtonin esikoisteos on taitavasti kerrottu ja annosteltu aikamatka Brandtin perheen murhenäytelmän keskelle. Nukkekaappi onkin mainio pelinavaus sekä kuluvalle kirjavuodelle että Burtonin kirjailijuudelle.


Petter ei tykännyt lapsena autoleluilla leikkimisestä.

Alkuteos: The Miniatyrist
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos:
Markku Päkkilä
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 424
Kansikuva:
Dave Hopkins ja Katie Tooke
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 28. helmikuuta 2017

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli







Kuoleman hyviin puoliin voi laskea sen, että niin moni ennen tärkeä asia menettää kuoleman lähestyessä täysin merkityksensä. Se ei kuitenkaan tapahdu sillä tavoin kuin luulisi, tai niin kuin monesti kuulee sanottavan: että läheisistä tulee tärkeitä, että raha menettää merkityksensä, että ihmiseen syttyy jumalan (tai Jumalan) liekki ja ymmärrys ikuisuudesta. Minun tapauksessani läheisistä on tullut vihollisia, yrityksen menestyksestä tärkeintä, ja ikuisuuden liekki on lähinnä jotakin sellaista, joka tekee Juhanasta grillihiilen ja odottaa samalla hehkulla lopulta meitä muitakin.  [s. 237]
Jaakko Kaunismaa on haminalainen sieniyrittäjä, joka saa kuulla lääkäriltään, että hän tulee kuolemaan hyvin pian. Joku on myrkyttänyt häntä jo pidemmän aikaa salaa niin, että hänen kehonsa voi romahtaa koska tahansa. Kuultuaan tuomionsa Jaakolla on enää yksi missio – selvittää, kuka hänet on murhannut.

Jaakon ja hänen vaimonsa Tainan sieniyritys on yksinoikeudella toimittanut männynsienivalmuskaa, matsutakea, suomalaiseen sieneen ihastuneille japanilaisille. Kaikessa hiljaisuudessa Haminaan on ilmestynyt toinenkin matsutakea toimittava sieniyrittäjä – ja molemmat osapuolet tietävät, ettei pieneen kaupunkiin mahdu kahta kilpailevaa yritystä. Samalla kun Jaakko yrittää selvittää, kuka hänet on murhannut, hän myös koettaa pelastaa yritystään kilpailevan yrityksen Askolta, Juhanalta ja Juhanilta. Kolmikko ei kaihda kierojakaan ratkaisuja: he esimerkiksi yrittävät palkata Jaakon yrityksen parhaimmat työntekijät itselleen. Kilpailevan yrityksen touhujen lisäksi Jaakosta tuntuu, että hänen vaimonsa vehkeilee hänen selkänsä takana omia touhujaan ja yrittää syöstä Jaakon yrityksen johdosta.

Antti Tuomaisen romaanin ansioita ovat nopeatempoisuus, sujuvuus ja todella tiiviisti lukijan pikkusormensa ympärille kietova juoni. Romaanin rakenne on selkeä, ja se tuntuukin eräänlaiselta kevyeltä dekkarilta. Hamina on raikas miljöö, ja sienibisnes aiheena mielenkiintoinen - mieleeni tuli lukiessa välillä Jari Järvelän Tyttö ja pommi -sarja sen sijoittuessa Kotkaan, vaikkakin Tuomaisen romaani ei yllä teemoissaan yhtä syvälle, eivätkä tapahtumat ole yhtä raadollisia, vaikka ei Mies joka kuoli -romaanissakaan väkivaltaa säästellä. Välillä tapahtumat vaikuttavat myös miltei tragikoomisilta – miten sienibisneksessä voi esiintyä näin paljon juonittelua ja murhanhimoa?

Tuomaisen teos käsittelee myös kuolemista ja kuolemaa, mutta ei järin paatoksellisesti tai liian synkeissä vesissä. Onkin taidokasta, miten kuolemisen teemat on kytketty romaaniin mukaan niin kevyellä otteella – käsittely ei tunnu pinnalliselta muttei myöskään uuvuttavalta. Koukkua pitää yllä lukijan kysymys: miten mies, joka tietää kuolevansa, käyttää viimeiset hetkensä? Jaakon valinnat ja motiivit eivät aina ole ehkä niitä itsestäänselvimpiä.

Mies joka kuoli on kevyt trilleri, joka tulee luettua nopeasti ja jonka kanssa ei tarvitse ponnistella: se viihdyttää sisältäen komedian lisäksi syvempiäkin elementtejä. Myös minäkertojan itseironia ja humoristisuus toimivat mainiosti. Silti tuntuu, että jokin ulottuvuus puuttuu - omintakeinen aihe ja miljöö pelastavat junan tavoin puksuttavan romaanin nopealta unohtamiselta. Lopetus hieman lässähtää ja ei tyydytä kaikkia alkuasetelman tarjoilemia lupauksia: siksi Tuomaisen teos ei nouse hyvän tasolta erinomaiseksi.

Jenni pitää syksyisistä sienimetsistä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 301
Lajityyppi: jännitys
Mistä saatu: lahjakirja