Jonathan Lethem: Orpojen Brooklyn

Jonathan Lethemin omalaatuinen Oprojen Brooklyn käynnistyy, kun newyorkilaisessa etsivätoimistossa sekatyömiehenä työskentelevä Lionel Essrog pääsee todistamaan pahemman kerran pieleen menevää keikkaa. Lionelin pomo ja isähahmo Frank Minna saa surmansa operaation päätteeksi, ja orvon päähenkilön aikoinaan siipiensä suojaan ottaneen Minnan kuolema on kova paikka Lionelille. Touretten syndroomasta kärsivä Lionel lähtee uhkarohkeasti selvittämään Minnan kuolemaan johtaneita syitä, ja seikkailu johdattaa päähenkilön niin uusien rikosten kuin Minnan salattujen rötöstenkin jäljille.

Orpojen Brooklyn tuulettaa dekkarigenreä Tourette-näkökulmansa takia onnistuneella ja raikkaalla tavalla. Ratkaisu tuo mieleen Ian McEwanin Pähkinänkuori-jännärin, jossa veririkoksen suunnittelua ja toteuttamista seurattiin raskaana olevan konnan vatsassa kelluvan sikiön näkökulmasta. Epätavallinen päähenkilö erikoisine ominaisuuksineen tuo Orpojen Brooklyniin samanlaista vauhdikasta ja omintakeista lisäarvoa.

Lethem kuvaa hienosti ja mielenkiintoisesti Lionelin ”tiksaamista” sekä sitä, miten tämä sieppaa juonen tapahtumista mukaan sanoja, joita päähenkilöparka sitten pyörittelee mielessään – sanasekamelskat kasvavat Lionelin korvien välissä suorastaan huikealla tavalla kiusallisen isoiksi möykyiksi. Tällainen melkeinpä visuaalinen ratkaisu toimii korostetun liioitellulla ja tragikoomisella tavalla, ja Lionelin ajatuksenjuoksun seuraaminen on erittäin mielenkiintoista. Suomentaja Heikki Karjalainen pysyttelee uutterasti Lionelin vilkkaan sisäisen maailman perässä, ja Karjalainen on kääntänyt sanojen paakkuuntumisen kotimaiselle kielelle häkellyttävän luontevalla tavalla.

”Mitä ne sanoivat sulle?”
   ”Asiakkaatko?”
   ”Just niin, Asiakkaat”, sanoi Tony. ”Matricardi ja Rockaforte. Frank on kuollut, Lionel. Tuskin se pyörii haudassaan tai mitään, jos sä sanot niiden nimet ääneen.”
   ”Karma-makaa-Dakar”, minä kuiskasin, sitten vilkaisin olkani yli heidän ulko-oveaan. ”Horkka-à-la-carte.”
   ”Sentään sinne päin. Mitä ne sanoivat sulle?”
   ”Samaa – Kumarrumies! Tuhmahauva! Tunnustakoira! – samaa mitä ovimiehetkin sanoivat: älä sotkeudu tähän juttuun.” Tiksasin nyt hullun lailla, otin kiinni menetettyä aikaa, tunsin oloni kotoisaksi. Ainakin toistaiseksi Tonylla oli minuun vielä sellainen vaikutus. [s. 211]

Touretten ohella Lionel kärsii melkoisista pakko-oireista, jotka ovat erittäin suuressa roolissa romaanissa – OCD-höyryissä paikkoja tonkivaksi ja sekavia sokeltavaksi nuuskijaksi kuvattu Lionel tasapainoilee äärimmillään jopa vähän mauttomuuden rajoilla. Parhaimmillaan Lethem osaa kuvata poikkeuksellisesti toimivan mielen maisemia hienolla tavalla New Yorkin kaltaisessa ärsykkeitä pursuavassa hermokeskuksessa. Ison Omenan rähjäisempi ja virttyneempi puoli tarjoaa komeat puitteet kaikkea muuta kuin tavanomaiselle, vaikuttaviin psykologisiin syvyyksiin sukeltavalle jännärille.

Kasino oli Minnan nimi Smith Streetillä sijaitsevalle lehtikioskille, jossa oli seinällinen lehtitelineitä ja korillinen Pepsiä ja Snapplea ison komeron kokoisessa tilassa. Kasino oli saanut nimensä ihmisistä jotka jonottivat sinne joka aamu voidakseen lotota tai ostaa erilaisia raaputusarpoja, rahoista jotka kioskin Koreasta tulleet omistajat ansaitsivat erilaisilla onnenpeleillä, unelmista jotka murskautuivat siellä äänettömästi kaikkina vuorokaudenaikoina. Jonottajissa oli jotain traagista, siinä miten he odottivat kiltisti vuoroaan ja miten he antoivat tietä kaikille, jotka olivat oikealla asialla, ostamassa lehtiä, AA-pattereita tai huulirasvaa. Monet heistä olivat vanhuksia tai tuoreita maahanmuuttajia, joiden lukutaito rajoittui arpojen rajattuun maailmaan, sydäntäsärkevän vaatimattomia ihmisiä. He olivat pelanneet pelinsä ennen kuin ne ehtivät edes kunnolla alkaa, raaputtaneet arpansa avaimella tai kolikolla, paljastaneet keinotekoiset läheltä piti -voitot. (New York on täynnä Tourettea, jonka yhtenä oireena on asukkaille tyypillinen raaputtaminen ja laskeminen ja repiminen.) Jalkakäytävä kasinon edessä kahisi poisheitettyjä arpoja, rauenneen toivon akanoita. [s. 135–136]

Orpojen Brooklyn toimii myös dekkarina varsin mukavalla tavalla – juoni ei ole mitenkään omaperäisin mahdollinen, mutta runsas ja monitasoinen kokonaisuus kyllä saa lukijan koukkuunsa. Lethemin romaanin rytmitys kulkee eteenpäin verkkaisen alkupohjustuksen jälkeen, kun takaumat ja nykyhetken kuvaukset vuorottelevat luontevalla tavalla, ja kokonaisuus valkenee Lionelille ja lukijalle hitaasti ja varmasti. Laaja hahmogalleria kuhisee mielenkiintoisia ja omituisia tuttavuuksia japanilaisista rosvomunkeista kohtalokkaisiin naisiin, mutta esimerkiksi Lionelin kollegat jäävät vähän yksitasoisiksi hahmoiksi. New Yorkin ulkopuolella tapahtuva loppunäytös tarjoaa mielenkiintoisen ja muuhun sisältöön nähden täysin erilaisen päätöksen suurkaupungissa alkaneelle jännärille.

Lethemin läpimurtoromaani on vauhdikas, vimmainen ja särmikäs dekkari, josta soisin niin lajityypin suurkuluttajien kuin hyvien ja omalaatuisten tarinoiden ystävienkin nauttivan muitta mukinoitta.

Alkuteos: Motherless Brooklyn
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1999
Suomennos: Heikki Karjalainen
Kustantaja: Moebius
Sivumäärä: 356
Kansikuva: Ossi Hiekkala
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: lahjakirja