sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen


Harper Leen Kuin surmaisi satakielen on persoonallinen amerikkalaisen kaunokirjallisuuden klassikko, joka yllättää ja herättää vahvoja tunteita lukijassa. Se on edelleen varsin moderni ja teemoiltaan ajankohtainen teos, joka olisi voinut ilmestyä ihan yhtä hyvin 2010-luvulla kuin 56 vuotta sitten.

Romaanin keskiössä nähdään pienessä Maycombin kaupungissa asuva Finchin perhe 1930-luvun lamakauden keskellä. Leen teoksen tarinaa seurataan isänsä Atticusin ja veljensä Jemin kanssa elävän sanavalmiin ja tuittupäisen Scout-tytön näkökulmasta, jonka kesäiset päivät täyttyvät kavereiden kanssa leikkimisestä. Scoutin ja kavereiden lomapäivät kuluvat leikkiessä ja kotiinsa lukkiutuneen ja mutta talonsa lähellä olevaan puuhun tavaroita piilottavan Arthur ”Boo” Radleyn salaisuuksien selvittämisestä.

Boo Radleyn tapaus jää kuitenkin nopeasti taka-alalle, kun lakimiehenä toimiva Atticus saa hoidettavakseen tummaihoisen Tom Robinsonin tapauksen. Robinsonin väitetään raiskanneen juoppona tunnetun, valkoista roskaväkeä edustavan Bob Ewellin Mayella-tyttären, ja pian koko Finchin perhe huomaa, että vastakkainasettelun aika ei ole suinkaan ohi. Piinallisen hitaasti ja kaikkea muuta kuin helposti etenevä oikeusjuttu kiihdyttää maycombilaisten tunteita ja sen lopullinen ratkaisu muuttaa Scoutin, Jemin ja Atticusin elämät kertaheitolla.

Lee onnistuu heti romaaninsa alkumetreillä loihtimaan lukijan eteen persoonallisen ja kauniin Maycombin, jonka tapahtumat ja mielenkiintoiset hahmot tempaisevat heti mukaansa. Tarinan edetessä Lee häivyttää hienosti kuvaamansa onnelan taka-alalle ja näyttää, miten Maycombissa alkava henkinen sodankäynti mustaa miestä puolustavaa Atticusta kohtaan muuttaa koko kaupungin sulkeutuneeksi ja häijyksi - tällaista muutosta ei olisi osannut odottaa kirjan leppoisan alun perusteella.
Maycomb oli vanha kaupunki, mutta se oli väsynyt vanha kaupunki silloin kun minä opin sen tuntemaan. Sadeilmalla sen kadut muuttuivat punaiseksi lokavelliksi, jalkakäytävät kasvoivat ruohoa, raatihuone kyyhötti surkeana torin varrella. Jollakin tavoin siellä oli vielä kuumempi niihin aikoihin: musta koira läähätti kesäpäivänä, laihat Hoover-rattaisiin valjastetut muulit huiskuttivat kärpäsiä tammien helteisessä varjossa. Miesten kovitetut kaulukset sulivat jo yhdeksän aikaan aamulla. Naiset kylpivät ennen puolta päivää ja kello kolmen nokkaunien jälkeen ja iltaan mennessä olivat jo pehmeitä kuin hikikarpaloilla ja hyvänhajuisella talkilla kuorrutetut leivokset. [s.8]
Toisin kuin romaanin nimen perusteella voisi luulla, Robinsonin tapauksen eteneminen ja ratkeaminen ovat siinä pelkkä sivujuoni. Tarina keskittyy vähän hämmentävästi Scoutin kesäpäivien viettoon ja tämän tekemiin teräviin huomioihin elämästä. Vaikka lukija välillä saattaa tuskastella hitaasti etenevän Robinsonin oikeusjutun kanssa, Scoutin hahmo ja tämän edesottamukset tuovat muuten synkkään tarinaan vaihtelua. Lapsen näkökulmasta kuvattu maailma asettaa tuttuun tapaan aikuisten teot kyseenalaiseen valoon – vaikka tässä keinossa ei ole mitään uutta, se silti toimii.   
– Kuka aloitti tämän? kysyi Jack-setä.
   Francis ja minä osoitimme toisiamme. – Isoäiti, rääkyi Francis, – hän kutsui minua huoranaikkoseksi ja tuli minun kimppuuni.
   – Onko se totta, Scout? kysyi Jack-setä.
   – Voi olla.
   Kun Jack-setä katsoi minuun, hänen piirteensä olivat samanlaiset kuin Alexandra-tädin. – Sinähän muistat, että minä sanoin sinun joutuvan ikävyyksiin, jos käytät sellaisia sanoja. Sanoinhan sinulle vai mitä?
   – Kyllä mutta…
   – Niin, nyt sinä olet joutunut ikävyyksiin. Pysy aloillasi.
   Minä kamppailin itsekseni pysyäkseni aloillani vai lähteäkö pakoon. Hidastelin hiukan liikaa: käännyin pakoon, mutta Jack-setä oli nopeampi ja minä löysin itseni ruohikosta tarkastelemasta muurahaista, joka uurasti liian leveän korren kimpussa.
[s.123]
Lupaavalta ja omintakeiselta tuntuva Kuin surmaisi satakielen kuitenkin kompastelee lopussa harmittavan paljon. Lee vetää vähän väkisin Boo Radleyn mukaan tarinansa loppukliimaksiin, eikä salaperäinen hahmo oikein sovi yllättävän toiminnalliseen loppunäytökseen mukaan vaan sekoittaa asioita vain pahemmin. Muutenkin Leen romaanin loppu päättää tarinan töksähtäen, eikä kaikkea vaivauduta selittämään tai avaamaan kunnolla. Toisaalta juonenkäänteiden yllättävyys ja holtittomuus sopivat Scoutin näkökulmasta kuvattuun tarinaan, sillä eihän pieni lapsi voi tajuta täysin oikeuden toimia saati muiden ihmisten reaktioita, kun ne eivät ole aikuisellekaan aina veteen piirrettyjä viivoja.

Vaikka Kuin surmaisi satakielen ei ihan kannakaan loppuun asti, se on silti ehtaa klassikkoainesta. Robinsonin oikeudenkäynti ja Finchien koettelemukset ovat jännittävää ja mielenkiintoista luettavaa, ja tarinalla on paljon annettavaa nykylukijalle. Onkin mielenkiintoista nähdä tulevaisuudessa, minkälaisen lukuelämyksen Leen romaanin Kaikki taivaan linnut -”esijatko-osa” tulee tarjoamaan.


Petter muistuttaa, että yhdet lukee Lucky Lukee ja toiset laki lukee.

Alkuteos: To Kill a Mockingbird
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1960
Suomennos: Maija Westerlund
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 408
Kansikuva: Jenni Noponen
Lajityyppi: jännitys, historiallinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 26. tammikuuta 2016

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin








Olin ajatellut, etten kirjoita Mia Kankimäen kirjasta arviota. Se olisi sellainen kirja, jota lukisin joulun välipäivinä omaksi ilokseni. Asioita jotka saavat sydämen sykkimään nopeammin on kuitenkin kirja, joka mielestäni on sen verran erityinen, että siitä pitää kirjoittaa.
Olen elämääni kyllästynyt. Olen niin tylsistynyt, että kuolen. Olen niin tylsistynyt, että voisin kuolla, jos jaksaisin ja viitsisin.
        Olen keski-ikäinen, miehetön ja lapseton. Asun yksin. Olen tehnyt samaa työtä kymmenen vuotta. Herään aamulla kello 6.15. Syön aamiaisen, aina saman. Luen sanomalehden. Käyn suihkussa. Matkustan työpaikalleni Helsingin keskustaan. Teen töitä, istun palavereissa. Seuraan organisaatiouudistuksia ja tehostamiskonsultteja vuosi vuodelta turhaantuneempana. Palaan kotiin. Katson televisiota, liikaa. Käyn joogassa, joskus. Vältän viininjuontia päänsäryn pelossa. Menen ajoissa nukkumaan. Valvon suurimman osan yöstä. Herään aamulla kello 6.15.
        Kuolen tylsyyteen. Kuolen ahdistukseen. Kuolen vitutukseen. Jotain on keksittävä.
 [s. 11]
Mia Kankimäki päättää 38-vuotiaana jättää päivätyönsä, asuntonsa sekä tylsän elämänsä ja lähteä Japaniin tutkimaan 900-luvulla elänyttä japanilaista hovinaista Sei Shónagonia. Shónagon on kirjoittanut teoksen Tyynynaluskirja, joka on kuuluisa listoistaan ja sen aikaisen hovielämän kuvaamisesta. Kankimäen tavoitteena on tutkia Tyynynaluskirjaa (joka muuten julkaistaan keväällä suomeksi) ja Seitä sekä samalla kirjoittaa itsestään ja kokemuksistaan. Kankimäen kirja kuvaa tätä tutkimusprosessia, vuorotteluvapaan tuomaa vapautta ja muutosta sekä elämää ja ihmisiä Kiotossa.

Kankimäellä on ihana ja mielenkiintoinen suhde tutkimaansa Seihin, jolla on kärkäs tapa kirjoittaa mutta joka listojensa avulla jäsentää maailmaa ja sen ilmiöitä ja ihmisiä. Kankimäki todella tutkailee Seitä ja pohtii tätä jokaisesta kuviteltavasta kuvakulmasta, pyörittelee ajatuksia ja spekuloi, mikä mahtaa olla 1000 vuotta sitten eläneen naisen oikea kohtalo. Sei elää hänen rinnallaan koko vuoden ajan, ja Kankimäki peilaa omia kokemuksiaan Sein kokemuksiin ja tämän aikaan. Kankimäen teoksessa on useita otteita Sein kirjoittamista listoista, ja esikuvansa tavoin myös Kankimäki pukee välillä ajatuksiaan ja kokemuksiaan listoiksi.
Viehättäviä asioita:
        Kapeat, mutkittelevat kujat, niillä riveissä seisovat perinteiset machiya-talot, kiireetön pyöräily. Kotoisa, pienimuotoinen tunnelma, yhtäkkiä eteen aukeavat kanavat. Oman pyörän tuottama tunne siitä, ettei ole turisti. Salaiset puutarhat, pienoisuniversumit vesiputouksineen ja purossa uivine karppeineen. Mystiset, verhojen kätkemät ravintolat, joihin jo uskaltaa mennä, vaikkei ymmärrä merkkien viestiä. Ystävälliset ihmiset, jotka saavat olon tuntumaat kotoisalta ja tervetulleelta. Viilentävä tuuli. Oma koti.
[s. 79]
Ongelmana vaan on, että edes alkuperäistä käsikirjoitusta ei ole Tyynynaluskirjasta säilynyt – kaikki kuvat muinaisesta japanilaisesta naisesta ovat rakentuneet muiden käsien kautta. Myöskään mitään tietoa Sein todellisesta kohtalosta ei ole. Seistä on muokattu rietas ja epämiellyttävä besserwisser tuhannen vuoden kuluessa, ja yleisin tarina on, että Sei olisi päätynyt köyhäksi, ilottomaksi nunnaksi. Oikeaa tietoa ei kuitenkaan ole, mutta Kankimäki koettaa saada totuuden murusia selville laajojenkin mutkien kautta. Mielenkiintoista myös on, että japanilaisissa kouluissa oppilas joutuu opettelemaan Tyynynaluskirjan alkulauseita ulkoa, mutta silti teos on hyvin huonosti tunnettu myös kotimaassaan, eikä kovinkaan moni japanilainen osaa keskustella Seistä Kankimäen kanssa.
Rakas Sei, päässäni alkaa olla niin paljon tutkimustietoa, niin paljon tieteellistä analyysia ja epäilijöiden spekulaatiota, etten voi kohta enää nauttien lukea sinua ihan tavallisesti. Päässäni puhuvat satojen eri vuosisadoilla vaikuttaneiden tutkijoiden äänet, jotka yrittävät ryöstää ja pilkkoa sinut osiin, saada sanasi näyttämään joltain muulta, valaista räikeästi nurkkia joiden olisi lempeämpää pysyä hämärässä.
        Sinun käsikirjoitustasi ei ole säilynyt.
        Sinun käännöksesi ovat mitä sattuu.
        Sinun listoistasi ei tiedetä mitä ne ovat, mutta ainakaan eivät sitä miltä näyttävät, ja jotenkin minulla on tunne, että vielä pahempaakin on tulossa.
Sei, tahtoisin palauttaa välimme ennalleen – ollaan hei taas vain sinä ja minä, ihan kahdestaan. Kirjoitellaan listoja asioista joita huomaamme, joista pidämme tai joita inhoamme, istutaan hiljaa vilpoisalla verannalla täysikuun äärellä ja nauretaan ääneen jos huvittaa. Ei ajatella, millaisia “näköaloja poeettiset katalogisi luovat klassiseen waka-runoon”. Ei, herran tähden, pohdita, onnistutko “voyerismillasi kyseenalaistamaan tabut, jotka ympäröivät naista passiivisena, eroottisena näkynä ja siten dekonstruoimaan polarisoidun sukupuoli- ja luokkajärjestelmän.” Ollaan vaan, Sei, juodaan vaikka vähän sakea, vedetään kännit, nukahdetaan kimonojemme alle kun on ensin juoruttu aamunkoittoon.
[s. 234-235]
Paikoin Kankimäen kirjaa vaivaa hienoinen tukahduttava toisto. Vaikka spekulointi ja ajatusten pyöritteleminen on pääosin kiinnostavaa, välillä se on myös uuvuttavaa. Onneksi kirja nousee suvannoista nopeasti, ja pääosin en malttanut laskea kirjaa käsistäni.

Tärkeä huomio Kankimäen kirjassa on, kuinka se liikkuu tieto- ja kaunokirjallisuuden rajamailla: faktasta liu’utaan mahdolliseen fiktioon hienovaraisesti ja taidokkaasti. Kankimäen kirjassa sekoittuukin kirjoittajan oman tien etsiminen ja 900-luvun Kioton hovielämän kuvailu sujuvasti: lukija voi tuntea, kuinka kirjoittajan kurkotus menneisyyteen miltei ylettää, muttei riitä totuuteen asti. On ihanaa ja kutkuttavaa uppoutua kuvittelemaan tuhat vuotta sitten ollutta maailmaa. Harvoin on edes pientä mahdollisuutta tavoittaa palaa tuolta ajalta – on oikeastaan ihme, että edes joitakin tekstejä on säilynyt 900-luvulta.

Kankimäen kirja on ihana päiväunikirja, mutta myös paljon muutakin. Se tuntuu hyvältä ystävältä, ja välillä tuntuu, että melkein olisin jossakin Kioton temppeleistä, kuppiloista tai ravintoloista Kankimäen ja hänen kiotolaisten kämppistensä kanssa. Kankimäen teksti on heleää ja paikoin hurmiollistakin, ja listoineen ja mietelmineen niin elävää, että itsekin tekisi mieli lähteä reissuun. Tunnen ihollani Kioton kuumuuden (ehkä tosin viime kesän reissukin nostaa huumaani tätä kirjaa kohtaan) ja aistin sen tunnelman.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on ihana, runsas matka. Jos haluat matkustaa jonnekin kotisohvaltasi käsin, lue tämä. 

 
Jenni söi kesällä Kioton kujilla matcha-pehmistä eikä pysynyt laskuissa näkemiensä temppeleiden määrästä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013
Kustantaja: Otava 
Sivumäärä: 380
Kannen suunnittelu: Piia Aho
Lajityyppi: matkakertomus, päiväkirja, tietokirjallisuus
Mistä saatu: lahjakirja

tiistai 19. tammikuuta 2016

Opus ekan kirjavuosi 2015 ja blogihaaste







Opus ekan ensimmäinen vuosi ja samalla kirjavuosi 2015 oli monipuolinen sekä opettavainen. Kirjablogin perustaminen on rohkaissut meitä tarttumaan aiempaa enemmän erilaisiin teoksiin ja laajentamaan näköalaa kaunokirjallisella kentällä. Sen kumpuilevasta maastosta löytyneet helmet ovat paitsi ilahduttaneet myös rohkaisseet etsimään kirjoja, jotka ehkä jäisivät muuten lukematta tai jotka helposti jäävät tuntemattomiksi –  bestsellereitä unohtamatta, joiden lukeminen on aikaisempina vuosina jäänyt varsinkin Petteriltä vähän laihanlaiseksi.

Lisäksi kirja-arvostelujen kirjoittamisen myötä luetuista kirjoista jääneet muistot ja ajatukset ovat jääneet talteen varsin järjestäytyneessä muodossa. Tässä nopeassa ja tarjonnassaan yltäkylläisessä ajassa merkittävän ja tunteita herättävän taiteen äärelle pysähtyminen edes arvostelun kirjoittamisen ajaksi rytmittää mukavasti elämää ja antaa mahdollisuuden irrottautua vaikutuksen tehneen kirjan maailmasta – näin seuraava kirjakin saa ansaitsemansa tilaisuuden loistaa, kun edellinen on jo tehnyt edes jossain määrin lähtöä pääkopasta.

On myös hienoa, ettemme ole jääneet yksin kokemustemme kanssa vaan olemme saaneet mukavasti keskustelua aikaiseksi. Lukemisen tärkeydestä kertoo myös se, kuinka kaunokirjallisuus kävi joulun alla kirjakaupoissa kuin kuumille kiville   ainakin laihanlaisiin edellisvuosiin nähden. 

Vanhojen arvostelujen lukeminen ja nykyisten ajatusten vertaileminen aikaisempiin mietteisiin kirjoista on ollut mielenkiintoista, kun olemme koostaneet vuoden 2015 kaunokirjallista kärkikymmenikköä. Alla on meidän kirjavuotemme parhaimmista teoksista koostuva joukko, jonka jäsenistä muutamat ovat niittäneet kehuja myös muissa kirjablogeissa.


Katja Kettu: Yöperhonen


"Ketun kielenkäyttö Yöperhosessa on vaatimattomasti sanottuna omaa luokkaansa. Eloisa ja rento mutta toisaalta tarkka ja älykäs veistely tekee vähän äkkiväärään tarinaan ja vinoon huumoriin yhdistettynä Yöperhosen lukemisesta jännittävää ja kaikkea muuta kuin itseään toistavaa."

Katja Ketun rohkea, vauhdikas ja persoonallinen historiallinen seikkailu jäi ilmestyessään harmittavasti elokuvateatterit valloittaneen Kätilö-leffan varjoon, mutta romaanin löytäneet pääsivät sitten sitäkin unohtumattomammalle matkalle.



 Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James


"Otto, kanadalaisella maatilalla asuva vanha mies, herää eräänä aamuna ja huomaa, että hänen 82-vuotias vaimonsa Etta on lähtenyt ja jättänyt kirjeen. Etta ei ole koskaan nähnyt merta, joten hän on lähtenyt kävelemään merelle ja yrittää muistaa palata kotiin. Odottaessaan Ettaa Otto leipoo vaimonsa reseptikorttien avulla pikkuleipiä, oleskelee saamansa marsun kanssa ja muovailee pihan täyteen paperimassaeläimiä. Etan matka puolestaan saa julkisuutta, ja kaupungeissa ja kylissä, joiden läpi Etta kulkee, ihmiset haluavat antaa Etalle jotakin mukaan kannettavaksi merelle."

 Emma Hooperin Etta ja Otto ja Russell ja James oli ehdottomasti Jennin vuoden paras lukukokemus. Hooperin omaperäinen ja kaunis kieli hurmaa sekä viettelee lukijan mukaansa, ja Etan ja Oton tarina kuultaa mielessä kauan jo kirjan loppumisen jälkeen.



Kari Hotakainen: Henkireikä


"Henkireikä tuntuu kuitenkin alussa vähän yllätyksettömältä – analyyttinen ja syvällisiä pohdiskeleva minäkertoja kun on Hotakaisen teoksissa varsin tiuhaan esiintyvä elementti, jota hän käyttää lähes samalla tavalla romaaniensa hyvinkin erilaisten päähahmojen kanssa."

 Kari Hotakainen kasvattaa yksinkertaisista ainesosista rakennetusta romaanistaan mielenkiintoisen kokonaisuuden, jonka intensiivisyys ja jännittävyys hakevat vertaistaan. Erityisesti Henkireiän loppunäytös palkitsee lukijan uskomattoman avokätisesti.


Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä


"Sonja O. kävi täällä ei ole poliittisesti korrekti tai sensitiivinen, se ei pyytele anteeksi, ei taitu vaan pysyttelee omilla jaloillaan. Sonja O. on jonkinlainen manifesti, vastahahmo yhteiskunnan sovinnaisille lokeroille. Kirjallinen vallankumous, jossa jatketaan naiseuden hahmon kapean kuvan rikkomista. Sonja O. säätelee lopulta itse omaa ruumistaan, vaikka monet sitä tahtoisivat rajoittaa."

  Sonja O. kävi täällä oli virkistävää luettavaa alkuvuodesta. Anja Kaurasen (nyk. Snellman) kirjoitustyyli on nopeaa, tiheää ja runsasta, ja räävitön Sonja O. imaisee lukijansa tiiviisti mukaan epäkronologisesti kerrottuihin tapahtumiin.


Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta


"Kunhan tarinan rytmiin pääsee mukaan, sen runsaudesta oppii nauttimaan. Vauhdikkuus ei tee Seksistä ja matematiikasta -romaanista myöskään liian synkkää, surullisiin juonenkäänteisiinsä jumittuvaa surkeudessa vellomista, vaan kuljettaa Erikaa, Tuovia ja lukijaa rohkeasti koko ajan eteenpäin."

Iida Rauman toinen romaani nousi heittämällä vuoden suurimmaksi yllättäjäksi. Uskomattoman laaja ja monipuolinen mutta silti kasassa pysyvä ja tunnelmaltaan herkkä teos on Petterin kirjavuoden kirkkain tähti.


Leena Krohn: Tainaron


"Leena Krohnin Tainaron keskittyy peruskysymyksiin, kuten elämään ja kuolemaan sekä vierauden ja tuttuuden kokemuksiin. Tainaron on kaupunki, joka ei ole tästä maailmasta, ja sen pinta näyttäytyy omituisena ja kaukaisena. Romaanin kertoja on jostakin syystä päätynyt Tainaronin kaupunkiin, ja hyönteisten kaltaisten opastajiensa avulla hän ihmettelee meidän maailmastamme eroavaa paikkaa."

Tainaron saa lukijansa vaikuttumaan, ja kirja muuntuikin Jennille kestosuosikiksi. Nimetön kertoja kertoo kirjeissään tuntemattomalle vastaanottajalle paloja Tainaronin kaupungista, ja sekä kertomukset että teoksen kieli ovat happea mielikuvitukselle. 



E. L. Doctorow: Homer ja Langley


"Homer ja Langley jäävät asumaan vanhempiensa kotitaloon kokeakseen yhdessä kaikkiaan neljä sotaa, kurjan lamakauden, viettelevän yöelämän salakapakoineen, gangstereiden kanssa kylki kyljessä elämisen, kukkaiskansan lemmen ja huumeidenkäytön – kaiken tämän kotonaan neljän seinän sisällä erilaisten ihmiskohtaloiden kautta."

E. L. Doctorowin pieni suuri historiallinen romaani tiivisti 1900-luvun alkupuoliskon merkittävimmät tapahtumat ja kahden poikkeusyksilön vähintäänkin erikoiset elämät reiluun kahteensataan sivuun. Tuloksena on särmikäs ja vahva teos, jollaisia tulee harvoin vastaan.


Miika Nousiainen: Metsäjätti


"Kirja on kertomus menestyvästä ekonomista Pasista, joka lähtee selvittämään työnantajansa Metsäjätin erään tehtaan kohtaloa lapsuudenmaisemiinsa Törmälään, pieneen kaupunkiin, jossa asukasluku harvenee pälvikaljun tavoin ja missä jokaista vaivaa lääkitään Samarinilla. Pasin pääkaupunkiseutulainen, pinjansiementen kuorruttama maailma joutuu kosketuksiin Törmälän toisenlaisen todellisuuden kanssa, jota varjostavat Pasin lapsuuden kipeät muistot ja vanhat koulukaverit, jotka eivät arvosta Helsingin herrojen korulauseita."

Metsäjätin pimeä huumori upposi Jenniin, eikä kirjan hauskuus hälventänyt sen ajankohtaisuutta ja tarkkanäköisyyttä. Työelämän yt-rumbaa kuvataan hienosti, ja Törmälän kaupunki on kaikessa tuppukylämäisyydessään hienosti rakennettu.


Harri Sirola: Abiturientti  


"Villen suunnaton ahdistus tulevaisuuttaan kohtaan estää tätä ryhtymästä mihinkään pitkäjänteiseen työhön, ja oikeastaan Abiturientti onkin pitkälti Villen ailahtelevien mielenliikkeiden ja toimien tarkastelemista. Sirola kirjoittaakin ahdinkoisista ajatuksista parhaimmillaan todella vetävästi."

Harri Sirolan upea esikoisteos Abiturientti oli vaikuttavan synkkä ja syvällinen mutta rakenteeltaan helposti lähestyttävä ja sujuvasti etenevä nuortenromaani. Kohtuuttomia suorituspaineita koulumaailmassa ja työelämän syrjästä otteen saamiseksi käsittelevä Abiturientti on edelleen erittäin ajankohtainen.



Jari Järvelä: Tyttö ja rotta


"Metro ei kuitenkaan voi jättää Kotkaa menneisyyteen, vaan joutuu palaamaan sinne erinäisten tapahtumaketjujen kautta; murhilta ei tässäkään osassa vältytä. Paluusta Kotkaan sukeutuu jännittävä seikkailu, jossa päästään taas kosketuksiin vartioiden, graffitintekijöiden vihollisten, kanssa. Vereltä ei tälläkään kertaa säästellä, ja Järvelä luo ensimmäisen osan tavoin melkoisen verilöylyn romaanin loppuun. Vaikka tapahtumat ovat miltei koomisen raakoja, on Järvelä luonut ne uskottavasti."
 
 Jari Järvelän dekkaritrilogian toinen osa Tyttö ja rotta yllätti Jennin, joka ei yleensä hirveästi pidä dekkareista. Metron tarina on nopeavetoinen, väkivaltainen ja kantaa ottava, ja Kotka miljöönä on mielenkiintoinen kontrasti jännitystarinalle.


Saimme joulukuussa Suketukselta älyttömiä joululahjoja käsittelevän blogihaasteen, johon palaamme tosin vasta nyt joulukiireistä selvittyämme. Lahjat ja varsinkin ensimmäisen maailman ongelmia helpottavat sellaiset tosin kelpaavat mihin vuodenaikaan tahansa, varsinkin kun Petterin synttärit ovat heti helmikuun alussa. Näitä hän odottaa paketeista löytyvän (ei mitään paineita Jennille):


Lyhyt lukuloma

Noin kuukauden mittainen rospuuttoaika jossain mahdollisimman tylsässä ympäristössä, jotta voisin keskittyä pelkästään lukemista odottaviin kirjoihin. Mukavat kävelymaastot olisivat tosin plussaa, sillä lukittautumalla neljän seinän sisälle ei tule muuta kuin mökkihöperöksi.
 
 

Kyky hidastaa ja nopeuttaa aikaa

Koska Jenni vei jo vuorokauteen lisättävät tunnit, haluaisin saada jostain kyvyn ajan hidastamiseksi tai tarvittaessa nopeuttamiseksi. Maailman ei tarvitse muuttua hidastetuksi tai pikakelauksella viliseväksi, mutta kellot voisivat käydä halutessani puolet hitaammin tai nopeammin.
 
 

Aurinkoinen maaliskuu

Aiempien vuosien maaliskuista ovat jääneet mieleen loputtoman harmaat ja tihkuiset päivät, joina kärvistellessä kevät ei todellakaan ole koittanut ainakaan Petterille. Niinpä toivomuslistan viimeisenä muttei vähäisimpänä toiveena on aurinkoinen ja valoisa maaliskuu, jonka lempeät auringonsäteet vievät hitaasti mutta varmasti kesään.


Tässä taas olisi Petterille muutama lahjaidea, joilla voi yllättää Jennin:
 

Loputon kaappi

Kirjat on kivoja ja niitä on kivaa omistaa. Samoin on kivaa omistaa esimerkiksi levyjä, teetä, astioita ja kaikkea muutakin. Vaikka miten karsisi tavaraa, tuntuu, että kaappitilaa ei silti synny lisää. Olisi ihanaa omistaa kaappi, jossa ei koskaan tila loppuisi, missä kaikki tavarat olisivat aina järjestyksessä ja ne löytäisi nopeasti. Kaappi voisi vielä vaikka valita seuraavan luettavan kirjankin bonuksena.
 

Lisää tunteja vuorokauteen

Ehkä sitä voisi harjoittaa myös omaa ajanhallintaa, mutta olisi ihanaa, jos vuorokaudessa olisi muutama ylimääräinen tunti ja ne pitäisi käyttää esimerkiksi lukemiseen, ihmisten näkemiseen tai muuhun itselle tärkeään asiaan.
 

Taito oppia kieliä lyhyessä ajassa

Kielet avaavat uusia maailmoja, kulttuureja ja tapoja ajatella, ja pidänkin kielten opiskelemisesta. Välillä on kuitenkin hankalaa olla järjestelmällinen ja sitkeä kieltä oppiessa, eikä ainakaan oma kapasiteettini ole rajaton. Olisi ihanaa osata useampia kieliä ja oppia niitä nopeasti.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Laura Lindstedt: Oneiron – fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista


Laura Lindstedtin Oneiron – fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista on menneen kirjavuoden puhutuimpia ja mielenkiintoisimpia teoksia, joka tulee varmasti niittämään mainetta ja kiitosta myös ulkomailla. Sofi Oksasen Norman tavoin Oneironin ympärillä pyörivä hype ja kohu ovat kuitenkin päässeet peittämään sen tosiasian, että myrskyn silmässä oleva tuote ei pysty vastaamaan megalomaanisiksi kasvaneisiin odotuksiin.

Heti arvostelun alkuun on hyvä todeta, että Oneironin nimen alaotsikko, joka kertoo romaanin olevan ”fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista”, on harhaanjohtava. Lindstedtin romaani kertoo naisjoukon ajasta elämän ja kuoleman välillä olevassa tilassa, josta omaa elämäänsä kertaavat hahmot siirtyvät hitaasti kohti kaiken päättävää kuolemaa. Oneironissa keskitytään tämän välitilan tapahtumiin ja hahmojen omiin elämäntarinoihin, jotka liittyvät varsin mielenkiintoisilla tavoilla sekä kuolemaan että naiskehoon sekä oman minuuden hallintaan.

Oneiron onkin varsin feministinen romaani, jonka naiset ovat joutuneet kamppailemaan maallisten taipaleittensa aikana määräysoikeudesta omaan elämäänsä ja vartaloonsa. Juutalainen nälkätaiteilija Slomith on itseään riuduttamalla suututtanut uskontonsa patavanhoilliset edustajat, sydämensiirron saanut Rosa Imaculada sai uuden elimen ohella kuollutta poikaansa surevan miehen kimppuunsa, syöpäsairas Wlbgis haluaa pitää itsepintaisesti päässään peruukkia menetettyään hoitojen myötä hiuksensa ja niin edelleen.

Nämä kaikki tarinat aukeavat hitaasti naisten kerääntyessä Wlbgisin peruukin ympärille kuin leirinuotiolle (!) konsanaan. Oneironin hahmojen kohtalot tuntuvatkin parhaimmillaan kohtuuttoman surkeilta – erityisesti mallin urasta haaveilevan Maimunan vaiheet säväyttävät, kun tämä joutuu salakuljettamaan huumeita ja päätyy lopulta kiihkomuslimien surmaamaksi.

Oneironin hahmojen mielenkiintoiset tarinat pitävät naisasiallista teemaa luontevimmin yllä, vaikka välillä Lindstedtin kerronta muuttuu turhan saarnaavaksi ja alleviivaavaksi. Kun hahmojen kokemaa sortoa tuodaan jo näiden omien vaiheiden kautta esille monipuolisesti, Oodi perhoselle -runon kaltaiset tyylilliset piristysruiskeet tuntuvat vanhan toistamiselta.
Hetkisen sinä vain kestät, Nadezda,
siksi on loistosi oltava kirkas
niin kuin ruskona kuoleva päivä
olevan värjää, taivaan ja maankin,
   sinäkin, rohkea tyttö,
   hetkeksi miehisen kuoron voitat,
vaikka he tahtovat äänesi hiljentää!

Etkä sä tarhasi antia ahmisikaan,
vaikka sä juhlisit vanhaksi asti,
pisarakin mettä kun riittää sulle:
toinen huumaisi runkosi hennon!
   Siksi on juhlasi siveä,
   vaikka et paulaan taivu,
Eivätkä lait sua hillitä saa tai estää!

Laitkin on laadittu muistuttamaan
tahdosta, halusta luovutetusta,
vallasta määrätä itse ja yksin,
mistä me luovumme rauhan tähden,
   mutta me muistamme silti
   millaista on tosi vapaus:
leikkisi hurja, värikäs, kirkas, viaton!
 [s.219]
Toisaalta juuri Oneironin muuttuva kerrontatyyli viehättää – rohkeimmillaan Lindstedtin tarina muuttuu silmänräpäyksessä tavanomaisesta proosasta esimerkiksi esseiden muotoon esittämään vaihtoehtotieteilijöiden teorioita kuolemasta tai esittämään kymmenkohtaisen luettelon siitä, miksi yhdestä, kaksosvauvoja odottaneesta naisesta olisi tullut erinomainen äiti. Lindstedt vaihtelee erilaisten tyylilajien välillä varsin kiinnostavasti ja koukuttavasti – vaikka Oneiron onkin haastava ja hankala romaani moninaisuutensa tähden, sen pienet rauhalliset hetket palkitsevat ja antavat lukijalle tilaisuuden vetää hetkeä ennen seuraavia, korkealentoisempia vaiheita.
Maimunan uloste oli toki olemassa. Se oli olemassa niin vahvasti, niin häiritsevästi, että sen luota päätettiin yhteistuumin siirtyä kauemmaksi. Paska ei varsinaisesti inhottanut kerään, sen läsnäolo vain hämmensi liikaa, se oli jotain liian tuttua ja samalla jotain liian outoa, paskan muotoon materialisoitunut Viimeinen kerta. Ja siksipä se alkoi merkitä asioita joita ei vielä haluttu muistella. Ei kai kuolemaantuomittukaan syö ilolla viimeistä ateriaansa? (Juustohampurilainen ja ranskalaiset perunat olivat suosituin viimeinen ateria erään entisen vankilakokin mukaan. Hän ehti valmistaa 220 viimeistä ateriaa vuosina 1991-2003, istuessaan neljäntoista vuoden tuomiota lankonsa sieppauksesta ja ex-vaimonsa raiskauksesta. On jotenkin murheellista, että keskimääräinen Teksasissa myrkkyruiskeella teloitettava murhaaja haluaa syödä juuri tuon Yhdysvalloissa vuonna 1935 kehitetyn hampurilaismuunnelman, ei esimerkiksi tuplajuustohampurilaista tai juustohampurilaista pekonilla, muista ruuista puhumattakaan. Miksi kukaan ei tilannut koskaan vaikkapa vorschmackia? Jotkut onneksi ymmärsivät revitellä. He söivät itsensä niin ähkyyn, että kuoleman täytyi tuntua rangaistuksen sijaan helpotukselta. [s.38-9]
Mitä Oneironista sitten jää käteen? Onnistuineista hetkistään huolimatta romaani jää aika etäisen oloiseksi – vaikka hahmot elämineen ovatkin kiinnostavia, kirjan loppupuoli on tylsä ja ylipitkäksi lipsahtanut suvantovaihe. Lindstedt avaa hahmoistaan vain muutamia hieman syvällisemmin, ja latteimmiksi jääneiden kuolemat Oneironin lopussa eivät kosketa oikeastaan millään tavalla. Slomith saa naisista eniten huomiota, ja kieltämättä tämän nälkätaiteilijuus kiinnostaa hahmojen tarinoista eniten myös Lindstedtiä itseään, sillä tämä ei oikein avaa esimerkiksi juopon Polinan maailmaa vähän pakotetulta tuntuvaa esittelyä lukuun ottamatta. Teemoja ei todellakaan nivota yhteen läheskään niin tyydyttävällä tavalla kuin Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta -teoksessa.

Kaiken kaikkiaan Oneiron on miellyttävän erilainen, raikas ja kaikkea muuta kuin helppo ja tavanomainen lukuelämys, joka kuitenkin jää joiltain osin valjuksi, kömpelöksi ja turhan tasapainottomaksi. Oneironille kannattaa kuitenkin antaa ehdottomasti mahdollisuus – näin mystisiin ja mielenkiintoisiin mittasuhteisiin ja teemoihin sukeltavaa teosta nähdään kotimaisessa kirjallisuudessa erittäin harvoin.


 Petter söisi viimeiseksi ateriakseen hampurilaisen sijaan vaikkapa uunimakkaraa.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 424
Kansi: Aki-Pekka Sinikoski
Lajityyppi: fantasia, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 7. tammikuuta 2016

Daniil Harms: Sattumia



Neuvostoliittolaisen kirjallisuuden kauhukakaran Daniil Ivanovitš Juvatšovin eli taitelijanimeltään Daniil Harmsin (1905–1942) Sattumia-tekstikokoelman järjettömät ja väkivaltaiset lyhyttarinat ovat omituista luettavaa. Toisen maailmansodan alkuhetkinä kirjoitetut tekstit eivät kuitenkaan jää tekotaiteelliseksi riehumiseksi, vaan niistä löytyy toisinaan yllättävän pisteliästä kritiikkiä niin Neuvostojärjestelmää kuin ihmisluontoakin kohtaan. Keväällä 2015 Harms pääsi Suomessa hetkeksi parrasvaloihin, kun KOM-teatterissa nähtiin Lauri Maijalan ohjaama, Sattumia-kokoelman teksteistä ammentava samanniminen äärikomedia.

Sattumia onkin varsin osuva yleisnimitys Harmsin teksteille, jotka romuttavat näennäisesti kaikenlaiset kaunokirjalliset säännöt hahmojen tai miljöön kuvauksesta alkaen. Miehen tarinoissa sattuu ja tapahtuu yllättäviä asioita vailla sen kummempia selityksiä, perusteluja tai sääntöjä: ihmisiä katoaa ja kuolee tuosta noin. Odottamattomat, villit ja itseään toistavat tapahtumaketjut hirvittävät ja naurattavat, semminkin kun ne päättyvät vielä pahempaan onnettomuuteen, täydelliseen yllätykseen tai sitten lakoniseen tokaisuun, kuten Kohtaaminen-tarinassa tapahtuu.
Mies lähti kerran töihin ja kohtasi matkalla toisen miehen, joka oli ostanut polakan ja oli matkalla kotiinsa.
   Siinä olikin oikeastaan kaikki
.
[s.86]
Varsinkin tälläiset lyhyet, muutaman kappaleen mittaiset viritelmät ovat tietysti miellyttävän ajatusvirtamaista luettavaa, mutta ne tuntuvat välillä turhan hienostelevilta ja tekotaiteellisilta rykäisyiltä kaikessa sanomattomuudessaan. Toisaalta Harms ei ole ilmeisesti osannut tehdä mitään perinteisesti ainakaan tarinoidensa kirjoittamisen osalta  –  Sattumia-kokoelman esipuheen kirjoittanut Pekka Pesonen paljastaa, että Harms ei harjoittanut minkäänlaista kirjoitustensa arkistoimista. Kokoelman tekstit on löydetty ja kopioitu talteen kirjailijan työhuoneesta löytyneiltä paperilappusilta.
 
Harmsin tarinat muistuttavat tyyliltään vähän vanhoja kansansatuja, mutta kirjoitusten väkivaltaisuus hämää ja järkyttää kerran toisensa jälkeen, kuten hurja Ikkunasta pudonnut eukko -kertomus osoittaa.
Muuan eukko kierähti kohtuuttomassa uteliaisuudessaan ikkunasta, putosi ja lätsähti katuun.
   Ikkunasta kurottautui toinen eukko ja alkoi katsella pudonnutta, mutta kohtuuttomassa uteliaisuudessaan hänkin kierähti ikkunasta, putosi ja lätsähti katuun.
   Sitten ikkunasta kierähti kolmas eukko, sitten neljäs ja viides.
   Kun kuudes eukko oli pudonnut ikkunasta, kyllästyin katselemaan heitä ja lähdin Maltsevskin torille, missä sokea mies oli kuulemma saanut lahjaksi villasaalin.
[s.30]
Harmsin kirjoitusten surrealistinen raakuus ja väkivaltaisuus tuovat väistämättä mieleen amerikkalaisen Sam Pinkin (oik. David De Fina) Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen -kokoelman tarinat. Pinkin luomusten runollisessa järjettömyydessä ja verisyydessä on paljon yhteistä Harmsin kirjoitusten vinksahtaneen tunnelman kanssa. Tämä kääntyy tietysti Harmsin kannalta positiiviseksi asiaksi ja osoittaa, miten moderneja ja ilmaisuvoimaisia tämän tekstit ovatkaan – vaikka välillä tarinoiden vainoharhainen sävy saakin lukijan kohottamaan kulmakarvojaan. Näin käy esimerkiksi Eukko-novellin parissa.
Kadulta kuului pikkupoikien iljettäviä huutoja. Aloin siinä maatessani keksiä heille rangaistuksia. Kaikkein eniten minua kiehtoi ajatus tartuttaa heihin jäykkäkouristus, jotta he lakkaisivat yhtäkkiä liikkumatta. Vanhemmat joutuisivat raahaamaan heidät kotiin. Siellä he makaisivat eivätkä pystyisi edes syömään, koska eivät saisi suutansa auki. Heitä ruokittaisiin keinotekoisesti. Viikon kuluttua jäykkäkouristus alkaisi hellittää, mutta lapset olisivat niin heikkoja, että joutuisivat olemaan vuoteessa vielä kokonaisen kuukauden. Sitten he alkaisivat vähitellen parantua, mutta minä tartuttaisin heihin uuden jäykkäkouristuksen ja he kuolisivat kaikki. [s.176]
Vaikka Sattumia-kokoelman tekstit ovatkin varsin ailahtelevia laadultaan, on pakko myöntää, että niiden kanssa ei ehdi tylsistyä. Harmsin rohkeus, railakkuus, ennakkoluulottomuus ja järjettömyys voivat olla joillekin lukijoille kuitenkin liikaa, varsinkin jos yrittää ahmaista kokoelman kerralla. Sattumia toimii parhaiten pieniin osiin jaettuina piristävinä välipaloina muiden romaanien välissä nautittuna.
 

Petter oli pari vuotta sitten kuuntelemassa Pinkin runonlausuntaa Ravintola Kaisaniemessä.

Alkuteos: Slutšai
Tekstien kirjoitusvuodet: 1936-9
Suomennos: Katja Losowitch
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 211
Kansikuva: Matias Putus
Lajityyppi: absurdismi, lyhytproosa
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Jouluähkyn aikoihin luin Aki Ollikaisen Nälkävuoden, ja miten suuri se kontrasti olikaan. Nälkävuosi on pieni suuri kirja, joka kertoo Suomen 1867–68 nälkävuosista yhden maalaisperheen sekä Helsingissä asuvan älymystön silmin. Tavallisen perheen kerjuumatka on pitkä ja karvas, kun taas älymystöä nälkä ei kosketa kuin korkeintaan mielikuvissa.

Pieni Mataleena joutuu jättämään kotinsa ja siellä kuolemaa tekevän isänsä Juhanin, kun hän lähtee äitinsä Marjan ja veljensä Juhan kanssa kohti tuntematonta. He eivät kotona selviäisi tulevasta talvesta, joten he lähtevät kerjuumatkalle, Marjan sanoin Helsinkiin ja sieltä Pietariin keisarin luo. Ruokapula vaivaa kuitenkin muitakin kyliä ja pitäjiä, ja Marjan kaltaisia kerjäläisperheitä on liikkeillä massoittain. Niillä, joilla leipää vielä hieman on, riittää välillä ymmärrystä matkalaisia kohtaan, välillä taas ei.

Helsingistä vuosien 1867–68 nälkää seuraavat Renqvistin veljekset Teo ja Lars. Heitä nälkä ei kosketa konkreettisesti, mutta he pohtivat kansansa nälkää ja ahdinkoa shakkipelin ja takkatulen äärellä. Jos tavallinen kansa kohtaa kuolemaa jatkuvasti, päivittäin, kuolema on heille lukuja. Myös senaattori pohtii kansakuntansa kohtaloa: olisiko jotain voitu tehdä toisin?

Vaikka Nälkävuosi on synkkä, ahdistavakin, näkyy elämän pilke sekä hyväntahtoisuus valkoisen kuoleman seassa. Ollikainen esimerkiksi kuvaa upeasti Mataleenan kautta lapsen mielenmaisemaa: kauhun ja nälän keskelläkin lapsen mielikuvitus luo omia maailmoja, jotka naurattavat ja lohduttavat aikuisten vakavuuden keskellä.
Samassa ovi aukeaa ja paksuun turkkiin pukeutunut kirkkoherra astuu pihalle kievariin isännän kanssa. Mataleenaa naurattaa, kirkkoherran karvahattu näyttää untuvaiselta voikukkapallolta, paitsi että se on ruskea, ei valkoinen. Jos puhaltaisi, lähtisi hatusta leijailemaan haituvia yli hankien ja papin päähän jäisi pelkkä tappi. Haituvat putoaisivat maahan kievarin pihalle ja kesällä pihamaalla kasvaisi joka puolella keltaisia kukkapäisiä pappeja, jotka huojuisivat tuulessa. [s.45]
On raadollista seurata, kuinka Mataleenan perheestä vähitellen hiipuu henki, ja perheenjäsenet muuttuvat yksilöistä nälän muovaamaksi massaksi, kerjäläisiksi. Riipaisevaa on, kuinka Mataleena tajuaa, että muualla ihmiset näkevät heidät ainoastaan roskaväkenä ja taakkana. Kyläläisten halveksunta ja inho rinnastuvat nykyajassa moniin ilmiöihin, eikä vähiten viime aikojen pakolaisilmiöihin –  kun omakin on tiukalla, viha kohdistuu niihin, joilla asiat ovat vielä huonommin.

Kieli on Nälkävuodessa tiheää ja voimakasta. Mieleeni tulee vähän Leena Krohn, jonka kieli on kuin myös tiivistä ja väkevää. Ollikaisen vähiin sivuihin mahtuu paljon asiaa, ja sanoja tekee mieli maistella ja tunnustella. Nälkävuoden kanssa viivyttelin, koska sekä sisältö että kieli on paljon tiheämpää kuin sivumäärä antaa ymmärtää – kuitenkaan olematta raskasta tai vaikealukuista. Tämä on mielestäni Ollikaisen ehdottomasti suurin onnistuminen kirjassa.

Lukija joutuu katselemaan, miten toivo hiipuu hiljalleen, miten matkan varrella Marja lapsineen muuttuu nimettömäksi, sulautuu nimettömien ja halveksittujen joukkoon. Inhimillisyys ja auttaminen eivät ole kuitenkaan kaikilta unohtuneet, eikä kirja pelkkää murhetta ole. Kun kaikki on synkimmillään, jotkut sittenkin selviytyvät.

Nälkävuosi on upea kirja. Se kertoo koruttomasti mutta kuitenkin äärimmäisen voimakkaasti tarinan, joka imeytyy ihon läpi syvälle muistiin. Vaikka Mataleenan ja muiden kokema nälkä on meille äärimmäisen vierasta, tuo Ollikainen 1800-luvun Suomen kriisin niin lähelle kosketusetäisyyttä kuin on mahdollista.
Teo laskee kätensä Saaran vatsalle. Lapsi potkaisee uudelleen. Ehkä se kaipaa jo vapauteen, jonka luulee löytävänsä kohdun ulkopuolelta, Teo ajattelee, ehkä se haluaa jo irtautua kahleesta, jolla se on äitiinsä kytketty. Kuka sille kuiskaisi, ettei ole mitään todellista vapautta? Mitä lähemmäs me sitä liu’umme, sitä kiihkeämmin me hamuamme otetta kaikista niistä kahleista, jotka vain kätemme ulottuville osuvat. Me juoksemme virvatulten perässä kukin oman pakkomme ajamina. Kahleiden pituus osoittaa meille vapautemme rajat, vain osaansa tyytymällä voi elää niistä kahleista piittaamatta. Raskaimpina kaikista kahleista ovat meidän omat halumme. Kun ne kuolettaa, ei enää tarvitse riuhtoa. [s. 133-134]


Jenni yritti varjella Nälkävuoden kaunista kansipaperia, mutta onnistui kuitenkin ryttäämään sen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 139
Graafinen suunnittelu: Elina Warsta
Lajityyppi: historiallinen romaani
Mistä saatu: lahjakirja