Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Jouluähkyn aikoihin luin Aki Ollikaisen Nälkävuoden, ja miten suuri se kontrasti olikaan. Nälkävuosi on pieni suuri kirja, joka kertoo Suomen 1867–68 nälkävuosista yhden maalaisperheen sekä Helsingissä asuvan älymystön silmin. Tavallisen perheen kerjuumatka on pitkä ja karvas, kun taas älymystöä nälkä ei kosketa kuin korkeintaan mielikuvissa.

Pieni Mataleena joutuu jättämään kotinsa ja siellä kuolemaa tekevän isänsä Juhanin, kun hän lähtee äitinsä Marjan ja veljensä Juhan kanssa kohti tuntematonta. He eivät kotona selviäisi tulevasta talvesta, joten he lähtevät kerjuumatkalle, Marjan sanoin Helsinkiin ja sieltä Pietariin keisarin luo. Ruokapula vaivaa kuitenkin muitakin kyliä ja pitäjiä, ja Marjan kaltaisia kerjäläisperheitä on liikkeillä massoittain. Niillä, joilla leipää vielä hieman on, riittää välillä ymmärrystä matkalaisia kohtaan, välillä taas ei.

Helsingistä vuosien 1867–68 nälkää seuraavat Renqvistin veljekset Teo ja Lars. Heitä nälkä ei kosketa konkreettisesti, mutta he pohtivat kansansa nälkää ja ahdinkoa shakkipelin ja takkatulen äärellä. Jos tavallinen kansa kohtaa kuolemaa jatkuvasti, päivittäin, kuolema on heille lukuja. Myös senaattori pohtii kansakuntansa kohtaloa: olisiko jotain voitu tehdä toisin?

Vaikka Nälkävuosi on synkkä, ahdistavakin, näkyy elämän pilke sekä hyväntahtoisuus valkoisen kuoleman seassa. Ollikainen esimerkiksi kuvaa upeasti Mataleenan kautta lapsen mielenmaisemaa: kauhun ja nälän keskelläkin lapsen mielikuvitus luo omia maailmoja, jotka naurattavat ja lohduttavat aikuisten vakavuuden keskellä.

Samassa ovi aukeaa ja paksuun turkkiin pukeutunut kirkkoherra astuu pihalle kievariin isännän kanssa. Mataleenaa naurattaa, kirkkoherran karvahattu näyttää untuvaiselta voikukkapallolta, paitsi että se on ruskea, ei valkoinen. Jos puhaltaisi, lähtisi hatusta leijailemaan haituvia yli hankien ja papin päähän jäisi pelkkä tappi. Haituvat putoaisivat maahan kievarin pihalle ja kesällä pihamaalla kasvaisi joka puolella keltaisia kukkapäisiä pappeja, jotka huojuisivat tuulessa. [s.45]

On raadollista seurata, kuinka Mataleenan perheestä vähitellen hiipuu henki, ja perheenjäsenet muuttuvat yksilöistä nälän muovaamaksi massaksi, kerjäläisiksi. Riipaisevaa on, kuinka Mataleena tajuaa, että muualla ihmiset näkevät heidät ainoastaan roskaväkenä ja taakkana. Kyläläisten halveksunta ja inho rinnastuvat nykyajassa moniin ilmiöihin, eikä vähiten viime aikojen pakolaisilmiöihin –  kun omakin on tiukalla, viha kohdistuu niihin, joilla asiat ovat vielä huonommin.

Kieli on Nälkävuodessa tiheää ja voimakasta. Mieleeni tulee vähän Leena Krohn, jonka kieli on kuin myös tiivistä ja väkevää. Ollikaisen vähiin sivuihin mahtuu paljon asiaa, ja sanoja tekee mieli maistella ja tunnustella. Nälkävuoden kanssa viivyttelin, koska sekä sisältö että kieli on paljon tiheämpää kuin sivumäärä antaa ymmärtää – kuitenkaan olematta raskasta tai vaikealukuista. Tämä on mielestäni Ollikaisen ehdottomasti suurin onnistuminen kirjassa.

Lukija joutuu katselemaan, miten toivo hiipuu hiljalleen, miten matkan varrella Marja lapsineen muuttuu nimettömäksi, sulautuu nimettömien ja halveksittujen joukkoon. Inhimillisyys ja auttaminen eivät ole kuitenkaan kaikilta unohtuneet, eikä kirja pelkkää murhetta ole. Kun kaikki on synkimmillään, jotkut sittenkin selviytyvät.

Nälkävuosi on upea kirja. Se kertoo koruttomasti mutta kuitenkin äärimmäisen voimakkaasti tarinan, joka imeytyy ihon läpi syvälle muistiin. Vaikka Mataleenan ja muiden kokema nälkä on meille äärimmäisen vierasta, tuo Ollikainen 1800-luvun Suomen kriisin niin lähelle kosketusetäisyyttä kuin on mahdollista.

Teo laskee kätensä Saaran vatsalle. Lapsi potkaisee uudelleen. Ehkä se kaipaa jo vapauteen, jonka luulee löytävänsä kohdun ulkopuolelta, Teo ajattelee, ehkä se haluaa jo irtautua kahleesta, jolla se on äitiinsä kytketty. Kuka sille kuiskaisi, ettei ole mitään todellista vapautta? Mitä lähemmäs me sitä liu’umme, sitä kiihkeämmin me hamuamme otetta kaikista niistä kahleista, jotka vain kätemme ulottuville osuvat. Me juoksemme virvatulten perässä kukin oman pakkomme ajamina. Kahleiden pituus osoittaa meille vapautemme rajat, vain osaansa tyytymällä voi elää niistä kahleista piittaamatta. Raskaimpina kaikista kahleista ovat meidän omat halumme. Kun ne kuolettaa, ei enää tarvitse riuhtoa. [s. 133-134]

Jenni yritti varjella Nälkävuoden kaunista kansipaperia, mutta onnistui kuitenkin ryttäämään sen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012

Kustantaja: Siltala

Sivumäärä: 139

Graafinen suunnittelu: Elina Warsta

Lajityyppi: historiallinen romaani

Mistä saatu: lahjakirja