Laura Lindstedt: Oneiron – fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista

Laura Lindstedtin Oneiron – fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista on menneen kirjavuoden puhutuimpia ja mielenkiintoisimpia teoksia, joka tulee varmasti niittämään mainetta ja kiitosta myös ulkomailla. Sofi Oksasen Norman tavoin Oneironin ympärillä pyörivä hype ja kohu ovat kuitenkin päässeet peittämään sen tosiasian, että myrskyn silmässä oleva tuote ei pysty vastaamaan megalomaanisiksi kasvaneisiin odotuksiin.

Heti arvostelun alkuun on hyvä todeta, että Oneironin nimen alaotsikko, joka kertoo romaanin olevan ”fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista”, on harhaanjohtava. Lindstedtin romaani kertoo naisjoukon ajasta elämän ja kuoleman välillä olevassa tilassa, josta omaa elämäänsä kertaavat hahmot siirtyvät hitaasti kohti kaiken päättävää kuolemaa. Oneironissa keskitytään tämän välitilan tapahtumiin ja hahmojen omiin elämäntarinoihin, jotka liittyvät varsin mielenkiintoisilla tavoilla sekä kuolemaan että naiskehoon sekä oman minuuden hallintaan.

Oneiron onkin varsin feministinen romaani, jonka naiset ovat joutuneet kamppailemaan maallisten taipaleittensa aikana määräysoikeudesta omaan elämäänsä ja vartaloonsa. Juutalainen nälkätaiteilija Slomith on itseään riuduttamalla suututtanut uskontonsa patavanhoilliset edustajat, sydämensiirron saanut Rosa Imaculada sai uuden elimen ohella kuollutta poikaansa surevan miehen kimppuunsa, syöpäsairas Wlbgis haluaa pitää itsepintaisesti päässään peruukkia menetettyään hoitojen myötä hiuksensa ja niin edelleen.

Nämä kaikki tarinat aukeavat hitaasti naisten kerääntyessä Wlbgisin peruukin ympärille kuin leirinuotiolle (!) konsanaan. Oneironin hahmojen kohtalot tuntuvatkin parhaimmillaan kohtuuttoman surkeilta – erityisesti mallin urasta haaveilevan Maimunan vaiheet säväyttävät, kun tämä joutuu salakuljettamaan huumeita ja päätyy lopulta kiihkomuslimien surmaamaksi.

Oneironin hahmojen mielenkiintoiset tarinat pitävät naisasiallista teemaa luontevimmin yllä, vaikka välillä Lindstedtin kerronta muuttuu turhan saarnaavaksi ja alleviivaavaksi. Kun hahmojen kokemaa sortoa tuodaan jo näiden omien vaiheiden kautta esille monipuolisesti, Oodi perhoselle -runon kaltaiset tyylilliset piristysruiskeet tuntuvat vanhan toistamiselta.

Hetkisen sinä vain kestät, Nadezda,
siksi on loistosi oltava kirkas
niin kuin ruskona kuoleva päivä
olevan värjää, taivaan ja maankin,
   sinäkin, rohkea tyttö,
   hetkeksi miehisen kuoron voitat,
vaikka he tahtovat äänesi hiljentää!

Etkä sä tarhasi antia ahmisikaan,
vaikka sä juhlisit vanhaksi asti,
pisarakin mettä kun riittää sulle:
toinen huumaisi runkosi hennon!
   Siksi on juhlasi siveä,
   vaikka et paulaan taivu,
Eivätkä lait sua hillitä saa tai estää!

Laitkin on laadittu muistuttamaan
tahdosta, halusta luovutetusta,
vallasta määrätä itse ja yksin,
mistä me luovumme rauhan tähden,
   mutta me muistamme silti
   millaista on tosi vapaus:
leikkisi hurja, värikäs, kirkas, viaton! [s.219]

Toisaalta juuri Oneironin muuttuva kerrontatyyli viehättää – rohkeimmillaan Lindstedtin tarina muuttuu silmänräpäyksessä tavanomaisesta proosasta esimerkiksi esseiden muotoon esittämään vaihtoehtotieteilijöiden teorioita kuolemasta tai esittämään kymmenkohtaisen luettelon siitä, miksi yhdestä, kaksosvauvoja odottaneesta naisesta olisi tullut erinomainen äiti. Lindstedt vaihtelee erilaisten tyylilajien välillä varsin kiinnostavasti ja koukuttavasti – vaikka Oneiron onkin haastava ja hankala romaani moninaisuutensa tähden, sen pienet rauhalliset hetket palkitsevat ja antavat lukijalle tilaisuuden vetää hetkeä ennen seuraavia, korkealentoisempia vaiheita.

Maimunan uloste oli toki olemassa. Se oli olemassa niin vahvasti, niin häiritsevästi, että sen luota päätettiin yhteistuumin siirtyä kauemmaksi. Paska ei varsinaisesti inhottanut kerään, sen läsnäolo vain hämmensi liikaa, se oli jotain liian tuttua ja samalla jotain liian outoa, paskan muotoon materialisoitunut Viimeinen kerta. Ja siksipä se alkoi merkitä asioita joita ei vielä haluttu muistella. Ei kai kuolemaantuomittukaan syö ilolla viimeistä ateriaansa? (Juustohampurilainen ja ranskalaiset perunat olivat suosituin viimeinen ateria erään entisen vankilakokin mukaan. Hän ehti valmistaa 220 viimeistä ateriaa vuosina 1991-2003, istuessaan neljäntoista vuoden tuomiota lankonsa sieppauksesta ja ex-vaimonsa raiskauksesta. On jotenkin murheellista, että keskimääräinen Teksasissa myrkkyruiskeella teloitettava murhaaja haluaa syödä juuri tuon Yhdysvalloissa vuonna 1935 kehitetyn hampurilaismuunnelman, ei esimerkiksi tuplajuustohampurilaista tai juustohampurilaista pekonilla, muista ruuista puhumattakaan. Miksi kukaan ei tilannut koskaan vaikkapa vorschmackia? Jotkut onneksi ymmärsivät revitellä. He söivät itsensä niin ähkyyn, että kuoleman täytyi tuntua rangaistuksen sijaan helpotukselta. [s.38-9]

Mitä Oneironista sitten jää käteen? Onnistuineista hetkistään huolimatta romaani jää aika etäisen oloiseksi – vaikka hahmot elämineen ovatkin kiinnostavia, kirjan loppupuoli on tylsä ja ylipitkäksi lipsahtanut suvantovaihe. Lindstedt avaa hahmoistaan vain muutamia hieman syvällisemmin, ja latteimmiksi jääneiden kuolemat Oneironin lopussa eivät kosketa oikeastaan millään tavalla. Slomith saa naisista eniten huomiota, ja kieltämättä tämän nälkätaiteilijuus kiinnostaa hahmojen tarinoista eniten myös Lindstedtiä itseään, sillä tämä ei oikein avaa esimerkiksi juopon Polinan maailmaa vähän pakotetulta tuntuvaa esittelyä lukuun ottamatta. Teemoja ei todellakaan nivota yhteen läheskään niin tyydyttävällä tavalla kuin Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta -teoksessa.

Kaiken kaikkiaan Oneiron on miellyttävän erilainen, raikas ja kaikkea muuta kuin helppo ja tavanomainen lukuelämys, joka kuitenkin jää joiltain osin valjuksi, kömpelöksi ja turhan tasapainottomaksi. Oneironille kannattaa kuitenkin antaa ehdottomasti mahdollisuus – näin mystisiin ja mielenkiintoisiin mittasuhteisiin ja teemoihin sukeltavaa teosta nähdään kotimaisessa kirjallisuudessa erittäin harvoin.

 Petter söisi viimeiseksi ateriakseen hampurilaisen sijaan vaikkapa uunimakkaraa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 424
Kansi: Aki-Pekka Sinikoski
Lajityyppi: fantasia, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale