sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Kalle Lähde: Happotesti
















Kalle Lähteen Happotesti on yllättävän vivahteikas ja monitasoinen kuvaus alkoholismista. Vahvasti omakohtainen esikoisromaani tuo viinanhuuruisilla seikkailuillaan ja roisilla huumorillaan mieleen Charles Bukowskin ja Juha Vuorisen tuotannon. Lähde ei kuitenkaan epäröi muiluttaa lukijaa tunneskaalan toiseen ääripäähän, ja nimenomaan näissä synkemmissä hetkissä Happotesti loistaa tavalla, jota en olisi osannut odottaa Lähteen esikoisromaaniin tarttuessani. Näin musertavasti juoponelämää kuvannutta kirjallisuutta olen viimeksi päässyt lukemaan Lucia Berlinin omaelämäkerrallisen Siivoojan käsikirja -novellikokoelman tekstien seurassa.

Juominen on riistäytynyt turkulaisen Joonatanin näpeistä kokonaan, eikä työssäkäyvä vaimo katso hyvällä puolisonsa alamäkeä. Silti jääkaapista löytyy aina olutta krapularyyppyä kaipaavalle miehelle, ja lähikapakkaa luotsaava Paavo on aina mielellään toivottamassa Joonatania anniskeluliikkeeseensä. Joonatanin havahtuminen surkeaan tilanteeseensa tapahtuu kuitenkin aivan liian myöhään, ja silloinkin päällimmäisenä ongelmana on luonnollisesti yhden huurteisen saaminen ja nopeasti.

Happotestin voisi yksinkertaistaen sanoa kuvaavan rapajuopon elämää. Joonatanin päivät kuluvat krapulasta toipumiseen, muistikatkoksista ahdistumiseen ja uuteen nousuun pääsemiseen, ja romaanin alkupuoliskolla vastaavaan rakenteeseen ei juuri tule muutosta – mitä nyt mies tulee tehneeksi lyhyen ja tuloksettoman reissun katkolle. Vaikka rakenne toistaa itseään, lukija pysyy kartalla Joonatanin toilailuista ja siitä, kuinka syvällinen ja karmaiseva lukuelämys Happotestistä lopulta muodostuu.

Lähde kuvaa hienosti ja monitasoisesti sitä, kuinka solmussa ja pulassa Joonatan on paitsi juomisen mutta myös itsensä kanssa. Miesparka yrittää peitellä juomistaan ja esittää jatkuvasti kosmopoliittia työssäkäyvää ja suosittua sankaria, joka nyt vain aina välillä piipahtaa yhdellä – lukija ja muut Happotestin hahmot luonnollisesti ovat tietoisia siitä, kuinka asian laita oikeasti on. Riipaisevinta on, kuinka yksinäinen ja onneton Joonatan onkaan. Raadollisen rehellinen omakohtaisten kokemusten avaaminen tuo Berlinin kirjoitusten ohella mieleen Ossi Nymanin Röyhkeyden.
Seison pimeässä olohuoneessa puhdas paita päällä. Mitä jos vaimo lähettäisi ystävättärensä tarkistamaan viestini paikkansapitävyyttä? Päätän laittaa television päälle, sinertävä hohde näkyisi kauas, vaikka alhaalta katsoisikin. Lisään vielä ääntä varmuudeksi. Vaimon salapoliisi voisi kuunnella oven takana, minkälaista elämää täällä vietetään. Pitsan tuoksua en pysty järjestämään, mutta uskon varotoimien riittävän.
   Rappukäytävässä on hiljaista. Minulla on puolikas olut matkaeväänä, pidän tölkkiä ja kättä pusakan taskussa. Tunnen oloni tyhjäksi vaikka saan jatkaa juomista kenenkään häiritsemättä. Mielessä käy, päättyisikö tämä Aurajoen rannoille, eikä ketään enää jaksaisi kiinnostaa, juonko vai en. Työnnän ajatuksen syrjään ja otan oluthuikan. Mietin, kuinka hienoa olisi osata tanssia, vaimon salapoliisi raportoisi puhelimitse rouvalle, kuinka minua haetaan taajaan tanssimaan ja viiletän parketilla kauniiden neitojen kanssa. Siitä saisi, kun lähettää ihmisiä minua vakoilemaan. Teen hississä pari tanssiliikettä
.
[s. 140]
Joonatanin ja tämän vaimon jatkuvat riidat ovat karua luettavaa. Toisaalta Joonatanin ja vaimon suhteen kuvaus on suoraan sanottuna vähän outoakin luettavaa – parempi puolisko jää varsin etäiseksi hahmoksi, joka antaa miehensä tuhota niin itsensä kuin avioliiton juomisellaan. Vaimo katsoo sormiensa läpi Joonatanin metkuja, ja ainoaksi väliintulon keinoksi muodostuu mykkäkoulun pitäminen. Nurinkurinen suhde ja vaimon vieraus tietysti kuvaavat sitä, kuinka vähän Joonatan ymmärtää kotinsa seinien sisällä tapahtuvista asioista.
”Onko sulla piilossa yhtään?”
   ”Jääkaapissa on vähän.”
   ”Ei oo, join ne jo kun menit nukkumaan.”
   ”Laitoin muutaman jäähtymään kun nukahdit siihen.”
   Nousen raskaasti ja kävelen jääkaapille. Siellä on kuusi isoa tölkkiä olutta. Se ymmärtää. Minä halaan vaimoa toisella kädellä, toisessa minulla on jääkylmä olut.
   ”Sun on saatava apua.”
   ”Joo.”
[s. 210–211]
Happotesti uskaltaa lähestyä juoponelämää kaikessa groteskiudessaan – kännissä örveltämisen ja krapula-aamuisten piehtarointien ohessa syntyvät eritesotkut tulevat lukijalle varsin tutuiksi romaanin edetessä. Lähde ei ajaudu kuitenkaan mukahauskan kakkahuumorin vietäväksi, vaan esimerkiksi laivareissun aamutoimien kuvaamista väritetään lähinnä traagisella hirtehishuumorilla.
Työnnän kukkaron takataskuun ja avaan varovasti vessan oven, minun on päästävä paskalle. Sitten voisi miettiä kusta housuissani. Sitäkin sopisi miettiä, kenen hytissä minä olen.
   Märät farkut hangoittelevat vastaan. Saan ne polviin asti. Niistä on irronnut sinistä väriä reisiin. Ihmettelen kovaa kakkahätää, en muista syöneeni mitään. Kakka venyttää suupieliä ja otan huikan.
   Munat tuntuvat nekin nihkeiltä. Jos olisin mäyräkoira, voisin kätevästi nuolla ne puhtaaksi. Olisiko minun uskallettava mennä suihkuun? Kurottaudun repimään housut jalasta, se onnistuu hienosti pytyllä istuen. Kasaan vaatteet lavuaarin reunalle myttyyn. Nousen pytyltä enkä voi vastustaa kiusausta vilkaista kakkaa. Se on harmaa ja eloton. Kuolleen ihmisen kakka. Minusta se näyttää foinikialaiselta pylväältä. Lasken kannen varovasti ja painan huuhtelunappia.
[s. 193–194]
Lähteen esikoisromaani on helposti lähestyttävä ja mukaansa tempaiseva lukuelämys, joka yllättää monitasoisuudellaan – Happotestin vauhdikas loppuhuipennus, joka tapahtuu jännittävän kujanjuoksun muodossa, on erittäin mieluisa yllätys romaanin viimeisillä sivuilla. On mielenkiintoista nähdä, kuinka Joonatanin tarina jatkuu miehen myöhempiä edesottamuksia seuraavan Loppuluisun sivuilla.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 269
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 22. helmikuuta 2018

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu



Maria Àngels Angladan pienoisromaani Auschwitzin viulu on karu mutta yllättävän monitasoinen tarina keskitysleirin kauhujen keskeltä. 90-luvulla eräät muusikot sattuvat tapaamaan, ja viulisti esittelee kollegalleen sielukkaasti soivaa soittopeliään, joka on saanut alkunsa Auschwitzin tuhoamisleirillä. Tämä arvostelu sisältää muutaman paljastuksen romaanin tapahtumista.

Keskitysleirillä vankina oleva viulunrakentaja Daniel joutuu mukaan erään komendantin ja lääkärin kuolettavaan vedonlyöntiin. Danielin on kyhättävä henkensä uhalla laadukas soittopeli kasaan, ja Danielin muusikkotaustainen vankitoveri joutuu vinguttamaan kyseistä viulua henkensä edestä.

Auschwitzin viulun alkuasetelma tuo etäisesti mieleen syksyllä lukemani ja niin ikään keskitysleirin kauheuksia kuvanneen Affinity Konarin Elävien kirjan. Hajanaiseksi kostokertomukseksi romahtanut Konarin romaani olisi voinut ottaa mallia Angladalta pysähtyneen ja kauhistuttavan tunnelman luomiseen – Anglada ei tarvitse Elävien kirjan massiivista hahmokatrasta saati verisiä silpomiskuvauksia tarjotakseen lukijalle väkevän lukuelämyksen.

Satunnaiset tilasto-otteet leirin välivaltaisuuksista ja tuhoamisen järjestelmällisyydestä ovatkin sitten vähän omituisia lisiä romaanin lukujen alkuun. Sitä vastoin leirielämän kuvauksen lomassa kerrotut, kuulopuheiden muotoon puetut kauhutarinat ovat kyllä pysäyttävää ja puistattavaa luettavaa. Hyvänä esimerkkinä toimii huhu kokeesta, jossa vanki pakotetaan jääkylmällä vedellä täytettyyn ammeeseen.
– Mitä varten he sellaista tekevät?
   – Siat sanovat tutkivansa, kuinka pelastaa Itämereen pudonneita saksalaislentäjiä, mutta sitä minä en usko, eikä kukaan muukaan korjaamolla… eivät edes ne nilkit itse. Olen varma, että ne kusipäät haluavat vain tuottaa kärsimystä. On sanomattakin selvää, että he nauttivat kiduttamisesta.
   – Eikö siinä palellu kuoliaaksi?
   – Jotkut paleltuvat, mutta se on sikojen mukaan vain ”olematon” osuus. Arvaapa, millaista ensiapua he antavat. He panevat vangin lämpenemään kahden alastoman prostituoidun tai naisvangin väliin; ne nurjamieliset puhuvat eläin- ja ihmislämpökokeista. He käyttävät kuumemittaria ja katsovat, tokenevatko vangit. Viime hetkellä ne perkeleet peittävät kaikki kolme huovalla. Eräs toveri kertoi kuulleensa toisessa leirissä, kuinka ne tappajasiat naureskelivat kokeesta puhuessaan. Saisivat tukehtua nauruunsa!
[s. 66–67]
Auschwitzin viulun keskiössä ovat viluinen, nälkäinen ja kaikin tavoin murtunut mies sekä loputtomasti aikaa ja hupenevia voimia vaativa viulu. Danielin pakkomielteenomaiseksi puurtamiseksi muuttuvat rakennustyöt ovat huikeaa ja jännittävää luettavaa, ja ne ovat kieltämättä yksi romaanin vahvimmista tukipilareista. Miehen puuhailujen kuvaaminen verstaan uumenissa tuo väkisinkin yksipuoliseksi valahtavaan keskitysleirielämään tarvittavaa vaihtelua – semminkin kun viulunrakentamisen ympärille kietoutunut valtapeli kesyyntyy turhan ennalta-arvattavaksi juonikuvioksi.
Danielin höylä pysähtyi väkisinkin. Hän ei kohottanut katsettaan, hänen ei tarvinnut. Herra, älä anna minun lamaantua, älä anna minun tyriä. Verstaan tasaisessa hälyssä hän oli tunnistanut kaksi ääntä, jotka sihauttivat hänen korviinsa pelon kuin hehkuva rauta poltinmerkin. Kovempi, karkeampi ääni oli Sauckelin. Toinen kuului Rascherille.
   Daniel arveli sydämentykytyksensä kantautuvan kaikkialle, mutta hänen ajatuksensa juoksivat nopeasti. Miehet olivat vielä kaukana hänen syrjäisestä nurkastaan. Hän laski viulun kannen varovasti työpöydälleen ja suuntasi höyläpenkille. Hän tarttui palaan vaahteraa, jota oli sahannut viulun kaulaa varten. Hän katsoi hyväksyvästi vaahteran kauniisti aaltoilevaa loimukuviota ja alkoi hioa reunaa. Tämän minä osaan vaikka unissani, joten pystyn siihen myös Rascherin kylmien silmien alla, hän tuumi. Höylän edestakainen liike rauhoitti häntä, kun miehet pysähtyivät hänen eteensä.
[s. 83]
Angladan romaani on tunnelmaltaan erittäin väkevä ja vahva kokonaisuus, jonka koruttomuus teki jopa kaltaiseeni rönsyilevien tarinoiden ystävään vaikutuksen. Auschwitzin viulu on pohjimmiltaan yksi monista korostetun toiveikkaista keskitysleiritarinoista, joiden pääosassa nähdään kuoleman ja hävityksen keskellä oikeita naruja vetelevä erityisyksilö, mutta Anglada kuljettaa näennäisen yksinkertaisen tarinansa hienotunteisuudella ja tyylillä loppuun saakka.


Alkuteos: El violi d’Auschwitz
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1994
Suomennos: Satu Ekman
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 142
Kansikuva: iStockphoto
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Nathan Hill: Nix










Nathan Hillin kohuttu ja kehuttu Nix on yksi hurjimmista esikoisromaaneista, johon olen törmännyt. Vuosikymmenten mittaiselle ajanjaksolle sijoittuva tarina sinkoilee ja harhailee villisti ympäriinsä mutta pysyy silti kasassa useimmiten vakuuttavasti.

Romaanin aihepiirien kirjo kuitenkin hengästyttää jo parinsadan ensimmäisen sivun aikana, kun Hill käsittelee kerrontansa lomassa muun muassa netissä pelattavien massiivimoninpelien dynamiikkaa, pakasteaterioiden menekkiä, norjalaisia kansansatuja, populismia, paniikkikohtauksia ja pakkomielteistä käytöstä. Varsinkin kahden viimeisen osa-alueen kohdalla Nix tuo vahvasti mieleen yhtä ennakkoluulottomasti rönsyilleen Miki Liukkosen O:n. 

Hillin julkinen vertaileminen John Irvingiin ei ole mennyt kovin pahasti metsään, sillä romaanin kirjoittaminen ja vaikeat perhesuhteet ovat pinnalla myös Nixissä. Irvingistä poiketen olematonta isäsuhdetta ei mennä käsittelemään painimolskille, vaan kokonaisuus punoutuu runsaiden takaumien kera äidin ja pojan onnettoman suhteen ympärille vähän samalla tavalla kuin Antti Ritvasen Miten muistat minut -romaanissa.
Samuel Andersen-Anderson on chicagolaisessa collegessa kirjallisuutta opettava kynäniekka, jonka solmima kustannussopimus alkaa lähestyä uhkaavasti parasta ennen -päiväänsä – onnettoman Samuelin vapaa-aika valuu nettiroolipeli World of Elfscapen vääntämiseen salaa työkoneella. Samuel kuitenkin joutuu nostamaan katseensa fantasiaseikkailuista televisioruudulle, jossa hän näkee perheensä jättäneen Faye-äitinsä heittämässä poliitikkoa kivillä. 
Samaan aikaan Samueliin aikoinaan uskonut kustantamo lähtee perimään tuottamattomaksi osoittautuneelta kirjailijalta huomattavia rahasummia takaisin – Samuel joutuu ulosoton pelossa lupaamaan, että kirjoittaa anarkistiäidistään paljastuskirjan. Menneisyyteen sukeltaminen ei olekaan niin kevyt ja rahakas pulahdus kuin päähenkilö on suunnitellut.

Nix on pituudestaan ja runsaudestaan huolimatta juoneltaan varsin yksinkertainen ja selkeä kokonaisuus – lukija seuraa Samuelin salapoliisitöiden etenemistä ja Fayen nuoruusvuosia. Hillin romaanin päähenkilöt kannattelevat hienosti kokonaisuutta, mutta myös mainiot sivuhahmot toimivat ainakin suurimmilta osin oikein mukavasti.

Samuelin akateemisen uran tuhoava Laura Potsdam on röyhkeästi ihmisiä astinlautanaan käyttävä opiskelijaneitokainen, joka jää harmittavasti sivuun romaanin edetessä. Hill on kuitenkin loihtinut runsaan teoksensa sekaan muodoltaan piristäviä erikoislukuja, joita lukija jää tuijottelemaan parhaimmillaan haltioissaan. Yksi tällainen erikoistapaus odottaa heti Nixin alussa, kun Lauran ja Samuelin välit kehittyvät varsin kummalliseen suuntaan – luku on jaettu kutkuttavasti osiin, jotka on nimetty Lauran plagioidussa kurssityössä esiintyvien mokien mukaan. Hill osaa yllättää lukijansa säännöllisin väliajoin poikkeamalla perinteisemmästä kerronnasta tavalla, joka tuo rohkeudessaan ja luontevuudessaan mieleen jälleen kerran Liukkosen O:n.

Toinen mielenkiintoinen sivuhahmo ja Nixin kiistaton väriläiskä on Samuelin kanssa World of Elfscapea pelaava Pwnage. Aluksi vierastin Pwnagen kohdalla sitä, että miesparasta oli loihdittu vaimonsa jättämä ja rutiiniensa vangiksi jäänyt pakko-oireinen nörtti, mutta tarinan edetessä huolet osoittautuivat täysin turhiksi – Pwnagen pään sisällä kaikuvat monologit, joissa tämä perustelee itselleen loputtomiin aloittavansa terveellisemmän elämän ja rustaavansa loppuun tulevan menestysromaaninsa, ovat suorastaan loistavaa luettavaa.

Hill käsittelee Pwnagen kautta makaaberilla tavalla sitä, kuinka ihminen voi nykyään unohtaa itsensä rakentamiensa järjestelmien taakse, ja Pwnagen hulluuden kuvaaminen tuo mieleen samoja aihepiirejä käsitelleen Liukkosen O:n. Pwnagen kanssa kuljettu tie huipentuu romaanin loppupuolella ikimuistoisen hypnoottisella tavalla, kun Hill kuvaa miehen kohtalonhetket 13 sivun mittaisen virkkeen muodossa. Mutta laatua on luvassa jo ennen loppuhuipennustakin, kun Pwnage keuhkoaa Samuelille elävänsä 7-Elevenistä saamillaan poistoruuilla mutta tähtäävänsä parempaan elämään.
”Mutta kun se on halpaa. Ja kun otetaan huomioon tämänhetkinen tulotasoni, joka on suoraan sanoen minimaalinen, koska multa meni työ alta, ja lisäksi multa päättyy työttömyyskorvaus jotakuinkin kolmen kuukauden kuluttua, koko lailla juuri silloin kun alan nähdä tuloksia uudesta dieetistäni. mitä vyötärönmittaan tulee. Ja jos mun silloin täytyy ruveta syömään huonoa halpaa ruokaa sen takia että rahat on loppu, niin – no, se juttu päättyy niin kuin seinään. Ihan selvä homma. Joten mun on tehtävä dieettini taloudellisesti kestäväksi ja mahdolliseksi pitkällä aikavälillä, ja sen takia on tärkeää olla syömättä terveellisesti juuri nyt, niin että saan säästettyä sitä aikaa varten, kun syön terveellisesti. Tajuatko?” [s. 224]
Sitä vastoin osa Nixin sivupoluista jää melkoisiksi harharetkiksi. Esimerkiksi Samuelia kustannussopimuksen lakipykälillä kuumottelevan Perwinklen pitkät horinat poptähden imagonluonnista ja amerikkalaisista mediamarkkinoista ovat uuvuttavan onttoa media-analyysiä, joka tuntuu kaikessa väkinäisessä kyynisyydessään harvinaisen ohuelta ajankuvaukselta. Kunkin kuvattavan aikakauden haasteet näkyvät paljon konkreettisemmin ja mielenkiintoisemmin Nixin hahmoissa – Hill olisi voinut luottaa vähän rohkeammin hahmovetoisen romaaninsa kykyyn välittää ajankuvaa lukijalle.

Fayen nuoruuteen sijoittuvissa osissa Hill perehtyy todella mielenkiintoisesti 50-luvun omituiseen moraalikasvatukseen, jonka tiimoilta tytöistä valmistettiin tuleville miehilleen kuuliaisia pikkuvaimoja. Samaten Hill osaa taitavasti vetää yhteyksiä nykyajan ilmiöihin, kuten populismiin ja lehdistön ahtaalle ajamiseen, joita osattiin harjoittaa kyllä vanhoina hyvinä aikoinakin.
Sitä paitsi vaikka Cronkite keskittyisi kunnolla ja esittäisi teräviä, vaikeita kysymyksiä, pormestari vain turvautuisi siihen poliitikolle ominaiseen temppuun, että jättäisi vastaamatta hänelle esitettyyn kysymykseen ja sen sijasta vastaisi kysymykseen, jonka olisi halunnut kuulla. Ja jos häntä alettaisiin painostaa liikaa sen takia, että hän on jättänyt vastaamatta kysymykseen, niin toinen olisi lopulta se joka on tehnyt itsestään ääliön. Siltä se ainakin tv:ssä näyttää. Ruveta nyt hiillostamaan tuota hyvin karismaattista miestä, joka on sanonut paljonkin sellaista mikä ainakin tuntuu liittyvän alkuperäiseen kysymykseen. Sellainen vaikutelma kaikesta syntyy katsojalle, joka ei pelkästään seuraa Cronkitea vaan myös pitää silmällä ympäriinsä juoksevia lapsia ja leikkaa jauhelihapihviä, koska samalla nauttii tv-ateriaansa. Jos toimittaja jatkaa poliitikon piinaamista, hän asettuu kiusanhengen rooliin, eikä Amerikka halua katsella sellaista. On karmeaa ajatella, että poliitikot ovat oppineet manipuloimaan tätä viestintäkanavaa paremmin kuin alan ammattilaiset itse. Kun Cronkite aikoinaan tajusi miten asiassa vielä käy, hän osasi kuvitella millaisista ihmisistä tulevaisuudessa tulisi poliitikkoja. Ja se sai hänet vapisemaan pelosta. [s. 612]
Hillin esikoisteos ei pysy kasassa yhtä vakuuttavasti kuin Liukkosen O tai Hanya Yanagiharan upea Pieni elämä, ja miehen kirjallinen kokemattomuus paistaa harmittavasti sivuilta välittyvän innokkuuden ja kunnianhimoisuuden lävitse. Esikoisromaaniksi Nix on kuitenkin poikkeuksellisen väkevä ja monitasoinen keitos, ja suurten mutta mukaansatempaavien tiiliskivien ystävän kannattaa ehdottomasti antaa Nixille tilaisuus – luvassa on taatusti koskettava ja viihdyttävä lukuelämys.


Alkuteos: The Nix
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Raimo Salminen
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 716
Kansikuva: Oliver Munday
Lajityyppi: kollaasiromaani, historiallinen romaani,
psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 13. helmikuuta 2018

Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas














Mansikkka-tubettajan eli Maiju Voutilaisen esikoisteos Itke minulle taivas on sekalainen kokoelma tekstejä mielenterveydestä sekä sen eriasteisesta luhistumisesta toivoa ja toiveikkuutta unohtumatta.

Osa Itke minulle taivas -teoksen proosarunoista käsittelee ihmiselämän kovimpia koettelemuksia voimaannuttavan suorasukaisesti mutta empaattista sävyä tavoitellen. Valitettavasti mietelausemaisten elämänohjeiden latominen ei tunnu kovin ihmisläheiseltä saati -ystävälliseltä kädenojennukselta. Vastaavia tekstejä on kokoelmassa kokonaisuuden kannalta aivan liikaa, ja ikävän täytemateriaalimainen sivumaku tuntuu turhan voimakkaana harmittavan usein Voutilaisen kirjoitusten lomassa.
tiedän,
että suhun sattuu.
mä tahtoisin
ottaa sut kainaloon.
mä tiedän,
että sä olet rikki
taas hetken.
yrität pitää itsesi kasassa,
mutta hajoat siitä huolimatta.
tahtoisin olla sun tuki ja turva,
vakuuttaa, että sä olet arvokas
ja ansaitset uuden mahdollisuuden.
[s. 35]
Hilla Semerin kauniit kuvitukset puolestaan sopivat erinomaisesti Voutilaisen luomiin maailmoihin. Semerin ihmishahmojen kasvoista ja olemuksesta aistii hienosti läheisen tekstinpätkän tunnelman.


Vahvimmillaan Voutilainen on ehdottomasti proosarunomaisten vyörytystekstien parissa – esimerkiksi lapsuus- ja nuoruusmuistojen listaaminen tuntuvat henkilökohtaisilta ja koskettaviltakin. Esimerkiksi Tähtisumu-tekstissä Voutilainen uskaltaa kertoa omista koettelemuksistaan rehellisellä ja mielenkiintoisella tavalla, joka tuntuu paljon luontevammalta mukavoimaannuttaviin runonlausuntoihin verrattuna.
tähtisumuna minä hymyilin toisena ihmisenä, lavalla ja valojen loisteessa. kysyin hädissäni neuvoa nettikeskustelusivustolta alkaviin kuukautisiin ja koko koulu sai tietää. näytin lihavalta ja söin espoon isoimpia korvapuusteja tekolammen reunalla. aamuisin kiharsin katkeilevia hiustenpidennyksiä ja etsin kirpputoreilta vaatteita, joista se yksi tykkäisi. [s. 11]
Itke minulle taivas on heikoimmillaan tylsää, laiskasti kirjoitetulta vaikuttavaa ja lukijan kylmäksi jättävää luettavaa, mutta Voutilainen kyllä osoittaa kirjallisen kyvykkyytensä kokoelman harvojen helmien kohdalla. Niitä vain on harmittavan vähän, ja Itke minulle taivas jää kokonaisuutena ulkoisesti tyylikkääksi mutta sisällöltään ontoksi runokirjaksi.


Petter on aina ollut suuri dallaspullien ystävä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 61
Lajityyppi: runot, proosaruno, lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 8. helmikuuta 2018

Stephen King: Viimeinen vartio














Stephen Kingin dekkaritrilogian loppuhuipennus on ilmestynyt suomeksi pitkän odotuksen jälkeen. Kauhun kuningas siirtyi kolmikon aiemmissa osissa Mersumies ja Etsivä löytää varsin luontevasti jännityksen pariin, mutta Viimeinen vartio on tässä suhteessa karvas pettymys – kauhu valtaa kömpelösti ja kiusallisesti alaa etsivä Bill Hodgesin viimeisessä seikkailussa. Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia trilogian kaikista osista.

Eläköitynyt ja elämästä jälleen nauttiva Hodges jatkaa etsivätoimistonsa pyörittämistä Holly-aisaparinsa kanssa. Yllättävä rikostapaus, joka liittyy Brady ”Mersumies” Hartsfeldin iskussa halvaantuneen uhrin murhaan, johdattaa kuitenkin ex-kytän mutkikkaamman rikosvyyhdin jäljille. Ja kuinka ollakaan, uhrien omistamien hypnotisoivien pelikonsolien takaa alkaa löytyä liikaa yhteyksiä aivovammaosastolla vihanneksena makaavaan Hartsfieldiin.

Viimeinen vartio on äärimmäisen sekava ja hitaasti käynnistyvä romaani. King raahaa näyttämölle edellisosista tuttuja hahmoja, joiden myötä tuttuja tapahtumia valotetaan ihan uusista näkökulmista. Mielenkiintoisimpana elementtinä on Etsivä löytää -romaanin tapahtumien ajaksi sairaalaan unohdettu Hartsfield, jonka supervoimien heräämisen kuvaaminen ja hahmonkehitys Mersumiehessä koetun nöyryyttävän tappion jälkeen koukuttavat tehokkaimmin.

Tuttuun tapaan Hodges ei toimi hahmona saati kiinnosta lukijaa, vaan Hartsfieldin  ja tämän suunnitelmien seuraaminen ovat paljon jännittävämpää luettavaa. Hodgesin saama haimasyöpädiagnoosi ei mitenkään hillitse hahmon toimintaa saati tunnu missään vaiheessa erityisen merkittävältä osalta juonta. King osaa kuvailla Hartsfieldin sairaan mielen ”kehitystä” ja kostonhimoa kiinnostavasti, kun taas Hodgesin kohdalla dramaattisimmat juonenkäänteet lakastuvat lähinnä vaivaannuttaviksi.
”Se on haimasyöpä, ja valitettavasti huomasimme sen… tuota… aika myöhäisessä vaiheessa. Se on levinnyt maksaan.”
   Hodges tuntee kamppailevansa voimakasta, tyrmistyttävää naurunpuuskaa vastaan. Ei, kyse on muustakin kuin naurusta, hän haluaisi nakata päänsä takakenoon ja hitto jodlata kuin Heidin isoisä. Se kai johtuu siitä, että Stamos sanoi
mutta ei toivoton. Hänelle muistuu mieleen vanha vitsi. Lääkäri sanoo potilaalle, että hänellä on hyviä ja huonoja uutisia. Kummat potilas haluaa kuulla ensin? Kertokaa ensin huonot, potilas vastaa. Teillä on aivokasvain, jota ei voi leikata. Potilas alkaa vetistellä ja kysyy, miten tuollaisen iskun jälkeen voi enää tulla hyviä uutisia. Lääkäri kumartuu lähemmäksi, hymyilee kahdenkeskisesti ja sanoo: Minä puikotan vastaanottoapulaistani, ja hän on upea. [s. 94–95]
Kerronnan sekavuuden takia Bradykin jää lopulta hukatuksi mahdollisuudeksi. Konnan ympärillä parveilee näet melkoinen joukko ihmisiä, joiden puikkoihin Brady voi siirtyä psyykkisillä voimillaan. Näitä apureita vain on aivan liikaa – menin Viimeisen vartion alkupuoliskon aikana useaan otteeseen sekaisin siitä, kuka on kukin Bradyn joukoissa enkä pitkään edest tajunnut, kuka kumma oli Z-Boy. Bradyn lakeijoista kiinnostavin on ehdottomasti Mersumurhaajalle kokeita tehnyt ja oman koekaniininsa pauloihin langennut tohtori Babineau.

Viimeinen vartio kuitenkin parantaa hienosti lopussaan. Hodgesin ja Bradyn väkivaltainen yhteenotto talvisella metsästysmajalla on Kingiä parhaimmillaan, eikä harkitun surumielinen ja haikea jälkinäytöskään onnistu vesittämään tunnelmaa. Viimeisen vartion jälkipuolisko toimii ehdottomasti alkua luontevammin, kun King unohtaa hölmöt yliluonnolliset elementit ja keskittyy jännittävän, suhteellisen realistisissa puitteissa pysyttelevän loppuhuipennuksen toteuttamiseen.

Viimeinen vartio on harmittavan epätasapainoinen päätös Kingin sujuvasti kulkeneelle dekkaritrilogialle. Kyseessä on selvästi kolmikon heikoin osa, josta Hodgesin seurassa viihtyneet saavat kuitenkin kohtuullisesti hupia irti – King sitoo irralliset juonenlangat suhteellisen tyydyttävästi yhteen, vaikka koetteleekin lukijaa ajoittain liikaa.



Alkuteos: End of Watch
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 400
Lajityyppi: jännitys, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Opus ekan kirjavuosi 2017

















Opus ekan kolmas ”lukuvuosi” tuli ja meni eikä ollut kokonaisuutena yhtään hullumpi. Kirjavuosi 2017 jää lukemiemme kirjojen ja varsinkin niiden parhaimmiston näkökulmasta vahvasti eri ääripäiden hallitsemaksi ajanjaksoksi – valtavat tiiliskiviromaanit ja ketterä lyhytproosa tekivät tänä vuonna pysäyttämättömän vaikutuksen.

Varsinkaan Petter ei ole aikaisemmin perustanut novelleista mutta on Opus ekan myötä löytänyt taiteenlajin ja nauttinut kuluneena kirjavuonna erityisesti Hilary Mantelin ja Lucia Berlinin persoonallisista ja omaperäisistä teksteistä. Lyhytproosa onkin noussut tietynlaiseen omaan asemaansa kuormittavan ja jos jonkinlaista virikettä tarjoavan arjen aallokossa – on rauhoittavaa työntää ympärillä välkkyvät monitorit syrjään ja rentoutua hetken aikaa paperille loihditun itsenäisen elämyksen kanssa. Keskimääräinen novelli on parhaimmillaan juuri sopivan mittainen lukupläjäys, jonka jaksaa hyvin tahkota läpi ennen kuin huomio harhailee muualle.

Tällaisen tarpeen syntyminen kertoo tietysti sekä Petterin herpaantuneesta keskittymiskyvystä mutta toki myös nykyelämän kiristyneestä tahdista, josta taukoa pitääkseen ei välttämättä jaksa syventyä aina eeppisimpään mahdolliseen sisältöön. Kalle Veirton mainio Ohut hauska kirja -nuortenromaani tarjoilee helposti lähestyttävän ja viihdyttävän täsmätuotteen, johon vähemmän kirjojen kanssa aikaa viettäneiden luulisi olevan helppoa ja mielekästä tarttua.

Mutta eipä sen toisenkaan ääripään edustajien kärkikastissa ollut valittamista. Miki Liukkosen O:ta ja Petterin täysin hurmannutta Hanya Yanagiharan Pientä elämää yhdistääkin eräs mielenkiintoinen piirre – O ja Pieni elämä ovat nimittäin mittakaavaltaan täysin äärimmilleen vietyjä, aiheensa ja hahmonsa kiireestä kantapäähän käsitteleviä teoksia. O ja Pieni elämä eivät aliarvioi lukijaansa saati pelkää tämän uupuvan satojen sivujen alle.

Kummatkin teoksista uskaltavat hienosti uida aikamme nopeatempoista ja virikekylläistä viihdekäsitystä vastaan ja tarjota todellisen raskaan sarjan kirjallisuutta, joka ei turhaan pokkuroi saati päästä lukijaansa helpolla. O:n ja Pienen elämän kaltaisten vastarannankiiskien julkaiseminen on rohkea ja tietoinen vastaisku kirjallisuuden suunnasta – onkin mielenkiintoista nähdä, näkyykö ennen kaikkea O:n tekemä panosten nostaminen kotimaisessa kirjallisuudessa lähivuosien aikana.

Ennen tulevaisuuteen kurkottamista kuitenkin listaamme alle vielä kerran meihin kirjavuonna 2017 vaikutuksen tehneitä romaaneita.


Miki Liukkonen: O


”O on kaikessa syöksähtelevyydessään ja äkkivääryydessään
kiinnostavasti ja yllättävän jouhevasti etenevä kokonaisuus, jonka kikkailut eivät useimmiten tunnu tekotaiteellisilta päähänpistoilta vaan ne nivoutuvat muuhun sisältöön varsin luontevasti –
onhan romaanin kantavana ideana yksinkertaisesti kertoa ’kaikki’.”

Miki Liukkonen vei suomalaisen romaanin ennenkuulumattomiin korkeuksiin ja puitteisiin niin uskomattoman varmoin ottein, ettei paremmasta väliä – eikä toisaalta olekaan, sillä O on kotimaisen kirjavuoden ehdoton helmi.




Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia


Eri-ikäisen Berlinin seurassa päästään muun muassa hengailemaan
viinaanmenevän apassin kanssa itsepalvelupesulassa,
repimään irti hammaslääkärinä työskentelevän isoisän purukalustoa, tekemään joulunpyhinä hukkareissu puolilaittomalle meksikolaiselle aborttiklinikalle ja nakkelemaan niskoja kommariopettajan saarnoille.”

Lucia Berlinin lyhytproosa ei sorru missään vaiheessa häiriintyneen rappioromantiikan yksipuoliseksi ihannoinniksi vaan tarjoilee lukijalleen tarkkanäköisesti ja kutkuttavan persoonallisesti kuvattuja muistoja kirjoittajansa erikoisesta elämästä.



Hanya Yanagihara: Pieni elämä


Järkälemäinen Pieni elämä on ulkomuotoonsa nähden mielettömän herkkä,
tunteikas ja kerta kaikkiaan loistava romaani alusta loppuun.”

Willem, JB, Malcolm ja Jude päästivät Petterin kaikkea muuta kuin pieniin elämiinsä, jotka yhteen kietoutuessaan muodostivat yhden vaikuttavimmista lukuelämyksistä. Niinpä Petterin oli helppo valita Hanya Yanagiharan Pieni elämä kirjavuoden 2017 ehdottomaksi huipuksi.



Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha


Mantel osoittaakin teksteillään, kuinka oikealle taajuudelle viritetyn tunnelman kaltaisilla tekijöillä pystyy luomaan suorastaan mestarillista kirjallisuutta, jossa lumous pysyy yllä tarkasti rajatun mutta parhaimmillaan ikimuistoisen hetken verran.”

Mikäli listauksen alkupäässä olleen Berlinin tekstit tuntuivat liian hurjilta, Margaret Thatcherin salamurhalle kannattaa antaa ehdottomasti tilaisuus. Hilary Mantelin novellit eivät ole aivan niin tarinavetoisia kuin Berlinin tekstit, vaan Mantelilla pääosassa ovat tunnelman taidokas luominen sekä tarkka ja herkkä kuvaus novellien maailmojen omituisista tapahtumista.



Antti Tuomainen: Mies joka kuoli


”Onkin taidokasta, miten kuolemisen teemat on kytketty romaaniin mukaan niin kevyellä otteella – käsittely ei tunnu pinnalliselta muttei myöskään uuvuttavalta. Koukkua pitää yllä lukijan kysymys: miten mies, joka tietää kuolevansa, käyttää viimeiset hetkensä?”

Antti Tuomaisen Mies joka kuoli on aiheestaan huolimatta kepeää ja hauskaa luettavaa. Vaikka dekkarit eivät muutoin maistuisikaan, kannattaa Tuomaisen romaanille antaa tilaisuus. Teoksen huumori ja itseironia upposivat ainakin Jenniin.


Ian MacEwan: Pähkinänkuori


Ihmisenalun nasevat ja lakoniset kommentit tarinan hurjien juonenkäänteiden keskellä toimivat ja tuovat siihen kaivattua kepeyttä, ja McEwan on tuonut tarinaansa myös todella häiriintynyttä navanalushuumoria – Trudyn ja Clauden petipuuhien seuraaminen kirjaimellisesti aitiopaikalta herättää välittömästi sympatiat sikiötä kohtaan.”

Ian McEwan luo kaunokirjallisen nahkansa uudestaan unohtumattomalla tavalla Pähkinänkuoressa. Lajityypin asetelmat päälaelleen kääntävä dekkari on nerokkaan raikasta luettavaa kannesta kanteen.



Erityismaininta:

Ossi Nyman: Röyhkeys


Ossi Nyman meni sohaisemaan syksyllä muurahaispesään kirjoittamalla romaanin omasta ideologisesta työttömyydestään. Työntekoa välttelevästä ja veronmaksajien rahoilla elämästä nauttivasta joutomiehestä kertonut Röyhkeys olisi ollut helppo kuitata halvaksi provokaatioksi, mutta Nymanin teos on yksinkertaisesti paljon enemmän.

Röyhkeys on älykäs romaani, joka onnistuu pukemaan sanoiksi suomalaisen yhteiskunnan koventuneen henkisen ilmapiirin ja sen aiheuttamat seuraukset yksilössä – kirjabloggarit eivät suotta valinneet Röyhkeyttä parhaiten vuotta 2017 kuvaavaksi romaaniksi. Nymanin opuksen ajankohtaisuus ei myöskään näytä olevan hälvenemään päin, sillä aktiivimalli kuohuttaa niin päättäjien kuin tavallisen kansankin keskuudessa.