sunnuntai 12. elokuuta 2018

Kalle Lähde: Loppuluisu


Kalle Lähteen esikoisromaani Happotesti oli pysäyttävä lukuelämys alkoholismista. Joonatan-paran krapula-aamuista, uuteen nousuun kompuroinnista ja väkevillä läträämisestä muodostuva kokonaisuus tempaisi lukijan mukaan yllättävän voimakkaasti – Lähteen tragikoominen mutta omakohtaisen rehellinen kerronta toi toki oman autenttisen lisänsä Happotestiin.

Joonatanin tarinaa jatkava Loppuluisu ei varsinaisesti lähde keksimään pyörää uudestaan, vaan jatko-osan ensimmäinen puolikas etenee varsin tutuissa merkeissä. Avioeron jälkeen Joonatan elelee itsekseen turkulaisessa yksiössä purkamattomien pahvilaatikoiden keskellä, ja yhteisen kodin myynnistä irronneet rahat virtaavat kovaa vauhtia kurkusta alas.

Happotestistä tutut örveltämiset viinan kanssa ovat saaneet kuitenkin muutamia lisätasoja – Joonatan on nimittäin aiempaa kiinnostuneempi vastakkaisesta sukupuolesta. Hameväen edustajat ovat siis tällä kertaa huomattavasti suuremmassa roolissa kuin Happotestissä, ja Joonatanin kömpelöt ja asiattomat lähestymisyritykset tekevät miesparasta entistä surkuteltavamman ja suoraan sanottuna säälittävämmän hahmon. 

Esimerkiksi repaleinen ja epämääräinen suhde Pipsaan on todella tylyä luettavaa, ja Lähde osaa kuvata jälleen taidokkaasti rapajuopon sekavia tunteita yöruusua kohtaan. Hienona esimerkkinä tästä toimii nolosti päättyvä välienselvittely Pipsan kotitalon pihalla.
Päätän palauttaa Pipsan arvostuksen nostamalla painavan pyörätelineen ilmaan. Se on kuin tilauksesta keskellä pihaa. Tartun sateen kastelemaan rautaan ja tempaisen telineen ylös rinnalleni. Ponnistus himmentää tajuntani ja sulkijalihas pettää. Kaadun taaksepäin ja jään vangiksi pyörätelineen alle. Kuulen jonkun parkaisevan.
   Sadevesi valuu silmiini, kun makaan selälläni asfaltilla. Käännän päätäni sivulle ja huomaan poliisimaijan ajavan hitaasti kohti minua. Rimpuilen päästäkseni karkuun, mutta ainoastaan pääni liikkuu. Olen varmasti halvaantunut.
   ”Jaahas”, sanoo poliisihaalariin pukeutunut konstaapeli.
   Päätän puhua konstaapelin kanssa samaa kieltä ja sanon ”jaahas” minäkin. Toinenkin poliisimies nousee autosta ja sanoo ”no niin”. Ensiksi saapunut konstaapeli nostaa pyörätelineen päältäni ja kysyy, miten olen sen alle päätynyt. Nousen istumaan ja vilkaisen Pipsaa, joka seisoo ulko-oven katoksen alla ja itkee. Minun tekisi mieli muunnella kertomustani ja sanoa Pipsan heittäneen minua pyörätelineellä. Kerron olleeni siirtämässä pyörätelinettä pois ulko-oven edestä, missä se oli estänyt vapaan kulkuni morsiamen luokse, Pipsa huutaa, ettei ole kenenkään morsian, eikä varsinkaan minun. Se on kiusallista.
[s. 104–105]
Juuri ennen lopullista pohjakosketusta Joonatanin elämä kuitenkin muuttuu. Alakerrassa asuvan pahasti alkoholisoituneen Jopen maksa sanoo itsensä irti kuolettavin seurauksin, ja Joonatan tutustuu samassa rapussa asuvaan Jopen ex-vaimo Satuun. Joonatanista huolestuva Satu ei suostu katsomaan sivusta Joonatanin vierimistä alamäessä vaan päättää avustaa miesparkaa kohti raittiutta.

Jope ja Satu tuovat tarinaan mukaan lisätasoja, joista Sadun mukanaolo on ehdottomasti mielenkiintoisin mutta valitettavasti vähän epäloogisesti toteutettu sivujuonne. Yksinhuoltaja-leski muuttuu Joonatanin tukihenkilöksi, joka ei ehdi juurikaan surra kuollutta eksäänsä, kun joutuu huolehtimaan Joonatanista – Satu hoitaa pyykit, krapularyyppyjen tarjoilun ja röökiaskien hommaamisen samalla tavalla kuin Joonatanin vaimo teki Happotestissä. On hieman hassua, miten miehensä juomista katsellut ja siitä kärsinyt Satu päätyy samaan tukalaan asemaan uudemman kerran.

Toisaalta taas Lähde kuvaa taidokkaasti sekä Sadun ja Joonatanin välille syntyvää suhdetta sekä sitä, kuinka vääjäämättä ihmiset ajautuvat haitallisiin asemapaikkoihin toistensa kanssa. Mitään Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen -romaanin kaltaista syväanalyysiä hahmojen välisistä suhteista ei ole luvassa, mutta Lähde onnistuu tuomaan menestyksekkäästi alkoholismiproosaansa uusia tasoja. Siinä missä Happotesti oli pääasiassa yhden miehen tragedia, Loppuluisussa avataan taidokkaasti ja kouriintuntuvasti sitä, kuinka alkoholistin käytös ja teot vaikuttavat lähipiirin elämään.

Tästä päästäänkin valitettavasti Loppuluisun heikoimpaan osioon eli Joonatanin siipiensä suojiin ottavan alkoholistiparantolan Holvi-istuntoihin, joissa omaiset pääsevät lavalle huutamaan asiat selviksi tuolissa kiemurtelevalle juopolle. Holvin omituiset tapaamiset välijuontoineen eivät valitettavasti sovi muuten niin ronskiin ja suorasukaiseen maailmaan, jonka Lähde on rakentanut taidokkaasti romaanikaksikossaan. Alkoholismin tuottamat kärsimykset yksilön ja tämän läheisten elämässä tulevat esiin muutenkin niin voimallisesti ja konkreettisesti, ettei Loppuluisu oikeastaan edes tarvitsisi tällaista mukapuhdistavaa ja osoittelevan alleviivaa kiirastulta loppuunsa.
”Kaksikymmentäkaks vuotta mää oon katsellu sun juomista, Makke, siivonnu kusta ja paskaa ja verta. Kasvattanu kaks lasta ja paikannu sun haavoja. Selitelly sukulaisille ja naapureille ja pelännyt. PELÄNNYT MAKKE!”
   Nenäni on muuttunut tukkoiseksi. Joka puolelta Holvia kuuluu niistämisen ääniä. Vilkaisen tyynenä istuvaa Mikaa. Miten sen pää voi kestää tällaista? Oliko se turtunut vai tunteeton? Nainen katsoo myös Mikaa, ja huomaan terapeutin nyökkäävän rohkaisevasti.
   ”Se mistä sää et ole koskaan halunnut puhua, muistatko? Sää ajoit kännissä kun mä olin sairaalassa synnyttämässä. Tiina oli sun kyydissä. Vittu, ja sää selität, mitään hätää ollut kun se oli turvavöissä ja että mää oon hullu. JA MÄ USKOIN VIELÄ ETTÄ MÄ OLEN SE HULLU!”
[s.166]
Omituinen loppuosa vielä korneimpine epilogeineen vie harmittavasti pohjaa pois muuten niin onnistuneelta ja toimivalta kokonaisuudelta. Loppuluisu on kuitenkin pääosin mukaansa tempaisevaa, ajatuksia herättävää ja koukuttavaa, alkoholismia käsittelevää luettavaa, jota Lähde jalostaa ja rikastaa uusilla teemoilla – Happotestin parissa viihtyneiden kannattaakin ehdottomasti selvittää, miten Joonatanille lopulta käy.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 205
Kansikuva: Tuuli Juusela
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti