Max Porter: Surulla on sulkapeite

Max Porterin pienoisromaani Surulla on sulkapeite seilaa nimensä mukaisesti varsin synkillä vesillä. Lontoolaisperheen äiti on kuollut, ja varis lehahtaa paikalle tukemaan leskeksi jääneen isän ja äidittömien kaksospoikien surutyötä.

Kunnianhimoinen Surulla on sulkapeite muodostuu useista lyhyistä tarinoista – isän muistot vaimovainaastaan, poikien omat mielikuvitukselliset tarinoinnit menneestä ja tulevasta sekä variksen kertomat sadut taustoittavat tapahtumia ja hahmoja kiitettävällä tavalla. Romaani tuntuu vaatimattomasta sivumäärästään huolimatta varsin runsaalta ja monipuoliselta juuri sisällöllisen vaihtelun ansiosta. Suomentaja Irmeli Ruuskalla lienee ollut kädet täynnä töitä varsinkin variksen runollisten osuuksien kääntämisen kanssa, mutta romaani tuntuu kieleltään yhtäältä ihailtavan yhtenäiseltä mutta toisaalta upean rikkaalta ja rehevältä sanavirralta.

Kaksospoikien tarinat tempaisivat minut mukaansa ehdottomasti voimakkaimmin. Poikaparat tulevat tarinan edetessä lukijalle varsin tutuiksi, kun Porter liikkuu eri aikatasoilla ja käsittelee eri-ikäisinä esitettyjen poikien kautta surua uskottavasti ja mielenkiintoisesti. Eri elämänvaiheet riehakasta lapsuutta ja kyynistä aikuisuutta myöten vääristävät ja muuntavat murhenäytelmän kokemisen muotoja huikealla tavalla.

Keräsimme postinkantajan pudottamia kuminauhoja. Aioimme rakentaa valtavan pallon. Luovuimme ajatuksesta.
   Rakentelimme tukikohtia, leirejä, luolia, majoja, linnoituksia, bunkkereita, linnoja, tuliasemia, tunneleita ja pesiä.
   Katselimme Lontoota, ja Lontoo tarjosi meille äitiehdokkaita, niillä oli farkut, juovikkaita t-paitoja ja päässä Ray-Banit, bongailimme heitä ja nautimme siitä itsetuhoisen tunteettomasta, häijystä touhusta. Olimme kyllästyneitä lapsenvahtiin, joka sanoi: ”Miten voitte nauraa sille, sehän on niin surullista?” […]
   […] Laserleikkausten yleistymisen jälkeen mutta ennen murrosikää, ennen ujostelua, ennen yläastetta, ennen kuin raha, aika tai sukupuoli iskivät meihin hampaansa. Ennen kuin kieli oli ansa, silloin kun se oli labyrintti. Ennen kuin isästä tuli mies, joka eli elämänsä kolmeakymmentä viimeistä vuotta. Nyt kun miettii, niin paras hetki menettää äiti. [s.72–73]

Sitä vastoin perheen isä jää vähän etäiseksi hahmoksi, jonka oma osuus romaanissa ei oikeastaan ole erityisen kiinnostava – olin koko ajan innostuneempi näkemään, miten murhenäytelmä ja kaipaus vaikuttavat poikiin, ja Porter osaa näyttää tragedian seuraukset lapsihahmoissa varsin tyydyttävästi ja traagisestikin. Isän kanssa Porter ei pääse ollenkaan samanlaisiin ulottuvuuksiin.

Miehen yliopistovuosiin ja kuuluisan tutkijan fanittamiseen keskittyvät takaumat eivät tuo hahmoon merkittävästi lisätasoja, ja nykyhetkessä työnteon pariin pakenevan isän mietteet eivät nekään juuri innosta. Laimeimmillaan suru ja kaipaus ilmenevät itsetietoisen pliisuina teksteinä, joita varis sitten on mukanokkelasti kommentoimassa.

Kaipasin häntä niin, että tahdoin rakentaa hänelle sata metriä korkean muistomerkin paljain kourin. Tahdoin nähdä hänet Hyde Parkissa isossa kivituolissa nauttimassa maisemista. Jokainen ohikulkija ymmärtäisi, miten paljon häntä kaipaan. Miten fyysistä kaipuuni onkaan. Ikävöin häntä niin, että kaipuuni on suuri kultainen prinssi, konserttihalli, tuhat puuta, järvi, yhdeksäntuhatta bussia, miljoona autoa, kaksikymmentä miljoonaa lintua ja vielä enemmän. 
   Hyh, Varis sanoi, kuulostat jääkaappimagneetilta. [s. 57]

Varis on myös hieman ongelmallinen lisä romaaniin. Lintu tuo äkkiväärällä ja roisilla huumorillaan miellyttävää vaihtelua tunneskaalaltaan muuten niin mollivoittoiseen kokonaisuuteen mutta toisaalta varastaa valokeilan turhan usein ihmishahmoilta, joiden surutyön eteneminen on kuitenkin ehdottomasti romaanin mielenkiintoisin teema. Toisaalta taas variksen kahelit sadut ovat mainion omituista luettavaa, ja ne tuovat ajoittain mieleen Maija Sirkjärven Barbara ja muita hurrikaaneja -novellikokoelman kesyttömät tekstit.

Variksen ja ihmishahmojen välinen vuorovaikuttaminen ei pääse missään vaiheessa versomaan erityisen mielenkiintoiseksi luettavaksi. Keskustelut valahtavat jälkimmäisen osanottajan puolelta turhan helposti teennäisen runollisiksi ja mukasyvällisiksi mämminjauhamiseksi.

MIES Olen samaa mieltä. Se muuttuu koko ajan.
   LINTU Suruko?
   MIES Niin.
   LINTU Se on kaikki. Se on itseyden kudelman kudinlankaa, ja se on kauniin kaoottista. Siinä on samoja matemaattisia aineksia kuin monissa luonnon muodoissa.
   MIES Kuten missä?
   LINTU Mistähän aloittaisin? No, sanotaan vaikka höyhenissä. Entä kakkakikkareet? Aallot? Hunajakenno? Rihma? Sisälmykset? Luut? Höyhenet, se jo tulikin, haivenet, ei, odotahan, hatut, harjat, marjat, kirjat, kurut, urut, nokkahuilut, nokka jauhaa…
   MIES Täysin älytöntä. [s. 109]

Vaikka kyseessä on jo nyt varsin rajattu ja pienimuotoinen romaani, jään väkisinkin miettimään, että Porterilla olisi ollut varaa terävöittää tarinaansa entisestään – esimerkiksi koko jutun keskiössä oleva varis ei täysin onnistu lunastamaan omaa paikkaansa kokonaisuudessa. Romaanin ehdottomasti mielenkiintoisin ja koskettavin kohtaus onkin lopussa odottava tuhkiensirottelu, joka hengittää muuta sisältöä vapaammin ilman linnun itsetietoista raakuntaa.

Alkuteos: Grief is the Thing with Feathers
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 119
Kansikuva: Khius / Shutterstock
Lajityyppi: kollaasiromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu