Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakamin romaanien ystävillä on ollut viimeisen viiden vuoden ajan todelliset kissanpäivät – Tammi on tarjoillut syksyisissä kirjakattauksissaan aina yhden Murakami-suomennoksen, ja kustannuspäälliköt ovat uskaltaneet näyttää vihreää valoa myös miehen varhaisempien romaanien kääntämiselle. Näistä erikoisin ilmestys lienee ollut Maailmanloppu ja ihmemaa -seikkailuromaani, joka erottuu fantasia- ja scifielementteineen varsin radikaalisti Murakamin muusta tuotannosta. Viime syksynä suomeksi päivänvalon nähnyt mutta alkujaan jo vuonna 1992 Japanissa ilmestynyt Rajasta etelään, auringosta länteen ei juuri koettele genrerajoja, mutta on sitäkin kovempi ja mieleenpainuvampi tähtihetki Murakamin kirjallisella uralla.

Romaanin päähenkilönä nähdään baariyrittäjä Hajime, jolla on elämä päällisin puolin varsin mukavasti reilassa. Äveriään mutta avuliaan appiukon rahoituksella perustetut ravintolat takovat tulosta, vaimo ja lapsetkin voivat hyvin ja 36-vuotias Hajime kokee olevansa onnellinen perheensä ja afääriensä kanssa. Hahmon menneisyydestä kuitenkin paljastuu yksinäisyyden ja surumielisyyden sävyjä, joita Hajimen lapsuudenystävä ja ensirakkaus on ollut helpottamassa, ja aikamieheksi varttunut Hajime muistelee polion runtelemaa jalkaansa laahaavaa Shimamoto-tyttöä edelleen lämmöllä.

Myöhemmät ihmissuhteet eivät ole tuntuneet oikein miltään Shihamotoon verrattuna, ja Hajime kokeekin elämästään puuttuvan merkittävän palasen, vaikka ei osaa määritellä, mitä oikein kaipaa tai haluaa. Hajime pääsee kartoittamaan omia tarpeitaan, kun Shimamoto yhtäkkiä palaakin kuvioihin. Alkuhuuman jälkeen Hajime joutuu tekemään mahdottoman valinnan, jonka seurauksia on kuitenkin vaikea arvioida etukäteen – saati sitä, kuinka vakavissaan oudosti käyttäytyvä Shimamoto lopulta onkaan Hajimen suhteen.

Verkkaisesti käynnistyvä Rajasta etelään, auringosta länteen on aloitukseltaan melkeinpä hypnoottinen vyöryttäessään lukijan silmille Hajimen lapsuudesta ja nuoruudesta nousevia tuskallisia muistoja. Hajimen ja Shimamoton suhteen kuvaaminen loistaa kaikessa outoudessaan ja häiriintyneisyydessään. Shimamoto jättää peruuttamattoman jälkensä Hajimeen, joka myöhemmin elämässään lähestyy naisia lähinnä sen mukaan, ovatko nämä perheensä ainoita lapsia kuten mies itse tai raahaako kyseinen hameväen edustaja jalkaansa Shimamoton tavoin.

Murakami kuvaa taidokkaasti sitä, miten Shihamoto onnistuu joko tahattomasti tai tarkoituksella sekoittamaan muutenkin mieleltään oirehtivan Hajimen pään lopullisesti. Onkin karmaisevaa lukea, kuinka Shimamoton varjo häilyy Hajimen ihmissuhdeongelmien ja naisiin suhtautumisen taustalla – siitä puhumattakaan, kuinka sekaisin Hajime menee naisen palatessa kuvioihin. Romaanissa on aavemaista ja häiriintynyttäkin tunnelmaa, jota Murakamin teoksissa harvemmin näkee. Loistavana esimerkkinä tästä on kohtaus, jossa Hajime lähtee Ayoyamassa varjostamaan Shimamotoa muistuttavaa naista ja joutuu keskelle todella omituista tilannetta. Hajimen eksiin ja näiden suhteiden onnettomiin päätöksiin liittyvät takaumat ovat myös erittäin mielenkiintoista ja omalaatuista luettavaa, jotka tuovat mieleen Murakamin Miehiä ilman naisia -novellikokoelman kierohkot mutta koskettavat tekstit.

Rajasta etelään, auringosta länteen eroaa myös toisenkin keskeisen teemansa ansiosta Murakamin muista romaaneista. Miehen teoksissa on harvemmin seurattu näin arkirealistisissa merkeissä tavallisen yrittäjäisän ahkeraa työskentelyä ja tavallista perhe-elämää, joille muistetaan antaa mukavasti tilaa romaanissa. Murakami kuvaa varsin uskottavasti Hajimen ja tämän vaimon suhdetta, ja yksi romaanin hienoimmista kohtauksista nähdäänkin miehen kodin seinien sisällä, kun Hajime ja puoliso puhdistavat ilmaa loistavalla dialogilla höystettynä teoksen loppupuolella.

Myös Hajimen työkuviot ovat varsin suuressa roolissa romaanissa, ja niiden kautta päästään tutustumaan bisneksiä rahallisesti ja henkisesti tukevaan appiukkoon. Hajimen appi on varsin eksentrinen papparainen, joka ei epäröi lain kiertämistä liiketoimiensa lutvittamiseksi saati Hajimen hyödyntämistä hämärähommissaan. Hajimen raha-asioihin jatkuvasti puuttuva appiukko onnistuu hitaasti ja varmasti nakertamaan päähenkilön motivaatiota omaa yritystä kohtaan, ja sitä kautta toki työntämään Hajimea poispäin vaivalla rakennetusta onnellisesta elämästä.

Häiriintyneimmillään appiukko usuttaa Hajime-parkaa helpottamaan paineita vieraiden naisten kanssa – eli antaa vävylleen luvan pettää tytärtään – ja tällainen öyhötys on omiaan ajamassa Hajimea kohti äärimmäisen valinnan tekemistä. Appiukon överiksi vedetty hahmo ei ihan istu mukaan muuten hienovaraiseen kerrontaan, mutta toisaalta vanhan miehen vahva vaikutus vävyparkaan on karmaiseva ja mielenkiintoinen sivujuonne tarinassa.

Tarkkailin hänen ilmettään. Hetken ajan pelkäsin, että appi tiesi yhteydenpidostani Shimamoton kanssa ja oli kutsunut minut lounaalle sen takia. Mikään hänen äänensävyssään ei kuitenkaan viitannut siihen, että hän aikoisi kuulustella minua naisasioistani. Hän puhui vain yleisellä tasolla.
   ”Minäkin olin sinun iässäsi kova huvittelemaan. Senkään takia en aio kieltää sinua makaamasta muiden naisten kanssa. On ehkä outoa sanoa näin omalle vävylleen, mutta minusta on vain parempi, jos pidät sopivasti hauskaa. Se tekee ihmiselle joskus hyvää. Kun ei päästä paineita kertymään, kotonakin menee paremmin ja on helpompi keskittyä töihin.” […]
   […] ”Älä sitten pelehdi tyhjänpäiväisten naisten kanssa. He tekevät sinustakin tyhjänpäiväisen ihmisen. Ja samoin hölmö nainen tekee rakastajastaan hölmön. Mutta älä ole liian hyvienkään naisten kanssa. Sellaisesta suhteesta ei halua palata takaisin. Sitten ei enää tiedä mihin mennä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?” [s. 143]

Vaikka Murakami liikkuu hyvin erilaisilla temaattisilla vesillä Rajasta etelään, auringosta länteen -romaanissaan, teokseen on livahtanut mukaan varsin murakamimaisia maneereja – itseäni eniten hiertävä länsimaisella kulttuuritietoudella päteminen ei ole jäänyt suinkaan kyydistä pois. Murakamilla on myös hieman hämmentävä tapa selittää käänteitä auki hieromalla asioiden todellisia laitoja suoraan sanottuna lukijaan naamaan.

Alleviivaaminen ja toisaalta vähän lukijan aliarvioiminenkin tuntuvat kuitenkin hieman ristiriitaisilta elementeiltä romaanin yleiseen arvoituksellisuuteen nähden, kun esimerkiksi kaikkia Shimamoton salaisuuksia ei todellakaan paljasteta romaanin lopussa. On vaikea sanoa, kuinka itseironisessa tarkoituksessa juonen itsestäänselvimmät kohtaukset on lopulta tuotu mukaan kokonaisuuteen, mutta ne eivät ainakaan omalla kohdallani tehneet suurta vaikutusta. Esimerkiksi Star Crossed Loversin soitattaminen Hajimen anniskeluliikkeessä ja tätä seuraava kappaleen analysointi eivät ole yhdessä erityisen luonteva liikesarja romaanissa.

”Star Crossed Lovers”, Shimamoto sanoi. ”Mitähän se tarkoittaa?”
   ”Epäonnisten tähtien alla syntyneitä rakastavaisia. Onnettomia rakastavaisia. Se on englanninkielinen fraasi. Tässä se viittaa Romeoon ja Juliaan. Kappale kuuluu sarjaan, jonka Ellington ja Strayhorn sävelsivät esitettäväksi Ontariossa pidettävillä Shakespeare-festivaaleilla. Alkuperäisessä esityksessä Johnny Hodges soitti Julian osan alttosaksofonilla ja Paul Gonsalves soitti Romeon osan tenorisaksofonilla.”
   ”Epäonnisten tähtien alla syntyneet rakastavaiset”, Shimamoto sanoi. ”Jotenkin kuulostaa siltä kuin kappale olisi sävelletty meitä varten.”
   ”Olemmeko me rakastavaisia?”
   ”Oletko sitä mieltä, että emme ole?” hän kysyi. [s. 182]

Kaiken kaikkiaan Murakamin kuvaama ihmissuhderuletti, jota Hajime lähtee pelaamaan uhkarohkeasti koko elämällään, on mielenkiintoinen ja monitasoinen vyyhti – kyse on mielestäni yhdestä parhaimmista lukemistani Murakamin romaaneista. Omituisten ja häiriintyneiden tapahtumien keskellä ovat sätkimässä puutteelliset ja samaistuttavat hahmot, jotka yrittävät ongelmistaan huolimatta löytää läheisyyttä toisistaan. Murakami onnistuukin näyttämään kouriintuntuvasti sen, kuinka ihmisen omat tarpeet ja ominaisuudet voivat tuottaa toisen osapuolen elämässä vahingollisia ja peruuttamattomia seurauksia, joista lukeminen on parhaimmillaan varsin puistattava kokemus.

Alkuteos: 国境の南、太陽の西 /
Kokkyō no Minami, Taiyō no Nishi
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1992
Suomennos: Juha Mylläri
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 230
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale