Markku Ropponen: Koirapuistoromaani

Markku Ropposen Koirapuistoromaani on kesäisen letkeä ja tapahtumarikas veijariromaani. Syrjäytymään päin ollut jyväskyläläinen Onni Mäihälä palkataan kaupungille koirapuisto-ohjaajaksi, ja joutomiehen elämä saa yllättävää täytettä varsin omintakeisen palkkatyön myötä. Mittavan mutta hämäräperäisen testamenttilahjoituksen turvin perustettu ”koiranvirka” herättää melkoisesti närää kaupungin työntekijöiden keskuudessa, ja Mäihälä huomaa pian joutuneensa köydenvetoon inhottavien virkahenkilöiden kanssa – byrokraatti-ilkimykset ovat riepottelemassa miesparkaa niin työasun kuin kellokorttilaitteen hankkimisen kanssa.

Myös koirapuistoon tuntuu heilahtavan jos jonkinlaista sakkia: muun muassa koko puistohanketta vastustava Mäihälän nuoruudenihastus, koirankakkapusseja kauppaava helppoheikki ja vähän turhankin maallistunut ortodoksipappi käyvät kääntymässä koirapuiston tiluksilla. Onneksi Mäihälän unelias koirakaveri Vauhkonen ei jaksa hermostua vastoinkäymisistä vaan kääntää kylkeään meiningin käydessä liian riehakkaaksi.

Koirapuistoromaani ei ole juoneltaan missään tapauksessa järin monimutkainen tai erityisen yllättäviä käänteitä sisältävä kokonaisuus. Olin silti iloisesti yllättynyt siitä, että vaikka lukija osaakin esimerkiksi arvata Mäihäsen vetävän koirapuisto-ohjaajan hakuprosessissa pisimmän korren, Ropponen venyttää työpaikasta kamppailemisen rohkeasti reilun sadan sivun mittaiseksi operaatioksi. Kaiken kaikkiaan Ropposen rennon itsetietoinen ja luistava kirjoitustyyli sopii loistavasti mukaan romaanin tunnelmaltaan rentoon maailmaan.

– Ja nyt sitten mielit polkaista uuden elämän alkuun hakemalla koirapuiston ohjaajaksi? Sofia Laitimmainen sanoi.
   – Totta, mistä tiesit?
   – Näytät koiraihmiseltä eikä talossa muusta puhuta kuin siitä testamenttilahjoituksesta. Ajattele kahdeksan miljoonaa euroa koirapuiston perustamiseksi ja ohjaajan palkkaamiseksi.
   – Miten niin näytän koiraihmiseltä?
   – Sulla on talutusremmin hankaama känsä peukalontyvessä ja paimenkoiran silmät.
   – Ja se tietää täsmälleen sitä, ettei valintaani estä mikään.
   – Täsmälleen. [s. 73]

Mäihälän tartuttua koirapuiston ruoriin tarina seuraa nelijalkaisten asiakkaiden ja näiden erikoisten omistajien kanssa tehtävää ohjaustyötä, ja mukaan mahtuu jos jonkinlaisia juonikuvioita aina hajoavista koiranmurkina-automaateista puistoon hylättyjen koirien karuihin kohtaloihin. Parin luvun mittaisten juonikuplettien varrella koirapuisto-ohjaajan virkaan ja salaperäiseen testamenttiin liittyvät salaisuudet paljastuvat verkkaiseen tahtiin. Vaikka kyse ei lopulta olekaan kovin kummoisesta saati erityisen syvälle sukeltavasta punaisesta langasta, Ropponen onnistuu tarjoilemaan muutaman ovelan juonenkäänteen matkan varrella.

Koirapuistoromaani on kuitenkin vähän ongelmallinen romaani sen suhteen, että koiraparat jäävät värikkään ihmishahmokavalkadin jalkoihin kerran toisensa jälkeen. Tähän sopii oivaksi esimerkiksi kohtaus, jossa Mäihälä käyttää Vauhkosta erikoisen koirapsykologin pakeilla – kyseinen juonenhaara antaisi loistavan mahdollisuuden päästä sukeltamaan hurttien sielunelämään, mutta valokeila pysyy turhauttavan itsepintaisesti hernekeittoa ryystävässä ja burmalaista Koirien kirjaa tavaavassa lanttumaakarissa.

En tokikaan odottanut Koirapuistoromaanin nousevan ihmisen ja eläimen suhdetta kuvatessaan Helen Macdonaldin H niin kuin haukka -romaanin tasolle, mutta kyllä se vähän harmittaa, että sympaattiset hännänheiluttajat jäävät niin pinnallisiksi tuttavuuksiksi. Ropponen ei selvästi ole oikein osannut veistää vaikkapa koirapäähenkilölleen kunnon osuutta romaanista, ja Vauhkosesta uneliaan tekeminen on ollut pidemmän päälle vähän laiskan oloinen ratkaisu – nurkkiin nukkumaan unohtuva koirakaveri on jätetty kaikkea muuta kuin luontevasti ulos erittäin oleellisistakin kohtauksista.

Ihmishahmojen väliset kahnaukset ja kuviot nousevat juonessa huomattavan suureen rooliin, ja esimerkiksi sen tilan, jonka Ropponen hassaa päälleliimatun oloiseen lemmenleimahdukseen Mäihälän ja ukulelea soittavan laitoskeittäjän välillä, olisi voinut lahjoittaa paljon mieluummin koirahahmoille. Hauveleiden rajatut roolit ja vaikutusmahdollisuudet koirapuiston ympärillä pyörivässä romaanissa muodostavat ratkaisun, jota kaikkien lukijoiden ei ole välttämättä kauhean helppoa sulattaa.

Koirapuistoromaani on ongelmallisista asetelmistaan huolimatta leppoisan runsas ja monipuolinen kesäinen lukupaketti. Rennon lyhyet luvut, ripeä etenemistahti ja Ropposen viihdyttävät verbaaliset vyörytykset pitävät huolta siitä, että esimerkiksi löhölomailevan lukijan on helppo tarttua romaaniin epäsäännöllisinkin väliajoin ja katsoa, mitä Mäihälä ja Vauhkonen kulloinkin puuhailevat työmaallaan.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 391
Kansikuva ja kuvitus: Ilja Karsikas 
Lajityyppi: veijariromaani
Mistä saatu: arvostelukappale