Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

Becky Albertallin nuortenromaani Minä, Simon, Homo Sapiens on rohkea ja ennakkoluuloton pelinavaus omassa genressään – teoksen päähenkilönä nähdään kuusitoistavuotias Simon, joka tykkää pojista. Homoseksuaalisuutensa puolesta kaapissa elelevä Simon yrittää vältellä ylimääräistä hälinää ja draamaa kaikin mahdollisin keinoin ja viettää tavallista elämää ystävien ja harrastusten parissa.

Simon on kuitenkin päätynyt monimutkaisen tapahtumasarjan päätteeksi kirjoittelemaan netissä Blue-nimimerkin taakse piiloutuvan pojan kanssa. Samassa koulussa opiskelevilla kirjekaveruksilla on selvästi orastavia tunteita toisiaan kohtaan, eikä Simon meinaa pysyä pöksyissään miettiessään, kuka ihme Blue onkaan. Tilanne kuitenkin muuttuu romaanin alussa, kun palanen Simonin ja Bluen arkaluontoista sähköpostiviestittelyä päätyy vääriin käsiin, ja Simonin salaisuus liikahtaa kohti päivänvaloa.

Minä, Simon, Homo Sapiens on nykymenon mukaisesti moninaisuutta, seksuaalisuutta ja sukupuoli-käsitettä pohdiskeleva kokonaisuus, jossa oman itsensä löytämisen teema kiilaa tiensä parrasvaloihin. Albertalli uskaltaa parhaimmillaan sukeltaa varsin syvälle teoksensa teemoihin tavalla, jota nuortenromaanissa näkee harvoin. Simon on kaikkiaan varsin mielenkiintoinen ja monitasoinen hahmo, joka käy korviensa välissä melkoisia itsetutkiskeluja omien tunteidensa ja halujensa kanssa.

Nuoren miehen kokemukset esimerkiksi vastakkaisen sukupuolen kanssa seurustelemisesta ja lapsuuden tytöksi pukeutumisista tuntuvat inhimillisiltä ja uskottavilta kehitysaskeleilta hahmon historiassa. Simonin röyhkeän avoimet tilitykset vähän ruumiillisemmista kokeiluista puolestaan ovat hämmentävän ja vähän kiusallisenkin rehellistä luettavaa, mutta ne tuovat hahmoon mukaan omanlaistaan särmää.

Ja hän tykkää myös slash-fanifiktiosta, josta minäkin kiinnostuin viime kesänä sen verran, että katselin vähän ympärilleni internetissä. Uskomatonta, mitä kaikkea sieltä löytyi: Harry Potter ja Draco Malfoy toistensa kimpussa tuhannessa eri asennossa milloin missäkin Tylypahkan luutakomerossa. Bongailin kirjoittajia, jotka jotenkuten hallitsivat oikeinkirjoituksen, ja luin tarinoita läpi yön. Se oli omituinen pariviikkoinen, jonka aikana opettelin myös käyttämään pyykinpesukonetta. Kaikkia sukkia nyt vain ei voi antaa äidin pestäväksi. [s. 23]

Poikien väliseen viestittelyyn käsiksi pääsevä Martin Addison on ehdottomasti Minä, Simonin tärkein sivuhahmo. Martinin ja Simonin välille kasvaa romaanin alkupuolella erittäin mielenkiintoinen juonikuvio, kun Martin iskee näppinsä salaiseen kirjeenvaihtoon ja ryhtyy kiristämään Simonia valonaralla materiaalilla – Simonin pitäisi saattaa kuuma kaverinsa Abby ja Martin jollain ilveellä yhteen. Kiristysteema seurauksineen hieman väljähtää romaanin edetessä, mutta nörttimäinen Martin onkin loistava esimerkki siitä, kuinka Albertalli osaa tuulettaa nuortenromaaneihin kuuluvia karikatyyrejä. Teatterikerhossa huseeraava Martin muuttuu kiusallisen innokkaasta mutta sanavalmiista show-miehestä riidanhaluiseksi ja pelottavan impulsiiviseksi vastavoimaksi päähenkilölle.

Bluen ja Simonin keskinäinen viestintä on flirttailuineen, todellisista henkilöllisyyksistä vihjailuineen ja Simonin Oreo-maniasta vitsailuineen varsin muikeaa luettavaa – sähköpostiviestittelyn parhaat palat jätän odottamaan romaanin sivuille. Albertalli ei oikein osaa rytmittää Blue-kuvion etenemistä romaanissaan, vaan Bluen ja Simonin köydenvedon kulminaatiopiste tapahtuu aivan liian myöhään romaanin loppupuolella. Vähän rutiininomaisesti loppuun viety poikien suhde hukkuu harmittavasti muutenkin siirappisen onnellisten loppuhuipennusten sekaan. Kyynisten milleniaalien viesteihin on livahtanut mukaan vähän ihmeellisiä ja epäuskottavan aikuismaisia kannanottoja romaanin teemoihin liittyen, ja ne eivät kaikessa aggressiivisuudessaan ihan istu mukaan muuten niin rentoon kokonaisuuteen.

On todella ärsyttävää, että heteroseksuaalisuus (ja sen lisäksi valkoihoisuus) on aina se oletusarvo, ja että omaa identiteettiään joutuvat kelailemaan vain ne jotka eivät mahdu siihen muottiin. Heteroiden pitäisi todellakin joutua tulemaan kaapista, mitä kiusallisemmin, sen parempi. Kiusallisuuden pitäisi olla pakollinen vaatimus. Olisiko tämä meidän versio homosaatiosta? [s. 124]

Simonin vanhemmat ja romaanin aikuishahmot ylipäätään ovat kiusallisen tuttuja jokaiselle amerikkalaista nuorille suunnattua viihdettä nautiskelleelle. Empaattiset ja helposti lähestyttävät opettajahahmot sekä Simonin ylianalysoiva kallonkutistajaäiti löytävät paikkansa kokonaisuudesta vielä jollain ilveellä, mutta Simonin homovitsejä pilke silmäkulmassa laukova isä on kaikessa överiydessään ja itsetietoisuudessaan lähinnä kiusallinen tuttavuus.

Simonin kaveriköörin edesottamukset jäävät pääosin täytemateriaalimaisiksi osuuksiksi – Nick tai Leah herättäneet minussa juurikaan tunteita puolesta tai vastaan. Sitä vastoin aiemmin mainitun Abbyn kanssa Simonilla on luvassa mielenkiintoisia tähtihetkiä niin Martinin juonitteluiden kuin erinäisten salaisuuksien paljastumisen myötä. Albertalli osaa hienosti kuvata tiiviin nelikon keskinäisten suhteiden ailahteluja ja rajujakin muutoksia, vaikka ne eivät kuitenkaan ole mitenkään erityisen mieleenpainuvia saati omaperäisiä käänteitä. Ennalta-arvattavuus ja tuttuus kuitenkin sopivat tietyllä tavalla mukaan romaanin rentoon henkeen, vaikka todellisia yllätyksiäkin kyllä riittää. Esimerkiksi Bluen henkilöllisyyden paljastuminen on ehdottomasti yksi Minä, Simonin mehukkaimmista hetkistä.

Minä, Simon, Homo Sapiens tuntuu romaanina vähän kompromissihenkiseltä kokonaisuudelta – uusia tuulia nuortenkirjallisuuteen uutterasti puhaltava tarina jää turhan usein pyörimään jo koluttuihin kliseenurkkiin. Helposti lähestyttävä ja viihdyttävä kokonaisuus kuitenkin kulkee luontevasti eteenpäin, ja uskon, että vähintään peruskoulun viimeistä luokkaa käyvät nuoret lukijat saavat Simonin vaiherikkaasta tarinasta paljonkin irti.

Petter ei ole koskaan ymmärtänyt, mitä hauskaa ensimmäisen 

American Pie -elokuvan sukkakohtauksessa oikein on.

Alkuteos: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Lotta Sonninen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 249
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu