Karin Erlandsson: Saarretut

Karin Erlandssonin Saarretut sijoittuu lumimyrskyn riepottelemaan pikkukaupunkiin joulukuussa 1992. Kajsan ja Jonaksen perhe on myräkän kehkeytyessä vasta toipumassa kohtuuttomasta tragediastaan – nuorten äiti on kuollut, ja sureva isä ei pysty kohtaamaan jälkikasvuaan saati selviytymään arjesta.

Myrsky katkoo kuitenkin yhteydet ulkomaailmaan, ja erityksiin jääneen kaupungin asukkaat joutuvat turvautumaan toisiinsa. Nämä kohtaamiset kuitenkin nostavat vaiettuja salaisuuksia pintaan, ja lopulta myös passivoitunut ja sisäänpäin kääntynyt Jonas lähtee selvittämään totuuksia tavalla, joka järkyttää koko kaupunkia.

Kajsa on ehdottomasti Saarrettujen mielenkiintoisin hahmo, ja mielenkiintoista onkin, että tyttö pysyy pääosin erillään romaanin päätapahtumista. Näin Erlandsson antaa kiitettävästi tilaa Kajsan sielunelämän avaamiselle ja perheen taustojen selvittämiselle, ja nämä ovat huomattavasti mielekkäämpää luettavaa kuin romaanin muut tapahtumat. Äitiään kaipaavan Kajsan muistelot ja kiusaamiskokemukset ovat varsin surullista luettavaa, ja hahmon kohtaukset tuovat melankolisuudessaan ja nostalgiapitoisuudessaan mieleen Max Porterin romaanin Surulla on sulkapeite.

Kajsa tuijotti Jessikaa. Kunhan hän tuijottaisi tarpeeksi pitkään, tämä katoaisi. Jessika ei kuitenkaan kadonnut, vaan kumartui kuiskaamaan:
   – Jonaskaan ei ole koulussa. Teitä oli neljä, mutta nyt sinä olet yksin.
   – Entä sitten?
   Kajsakin kumartui eteenpäin. Hän tuli niin lähelle, että Jessika otti askeleen taaksepäin.
   – Voisit antaa jo olla, Kajsa sanoi.
   Jessika hymyili. Kajsa tunsi hymyn, sillä hän oli pitänyt siitä heidän ollessaan pieniä. Siitä oli tiennyt, että Jessika aikoi käydä hyökkäykseen. Silloin he olivat olleet samalla puolella, ja Kajsa oli tiennyt että he voittaisivat. He saisivat olla rauhassa keinuissa, tai he saisivat viimeiset pullat äidin pullapussista. [s. 38–39]

Toisin kuin Saarretut antaa ymmärtää alkumetreillään, kokonaisuus ei valitettavasti pyöri sen kiinnostavimman kuvion eli Kajsan ja tämän surun murtaman perheen ympärillä. Saarretut seuraa Mikael Niemen Veden viemää -romaanin tavoin luonnonvoimien puristuksessa sinnitteleviä ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä poikkeusolosuhteiden ohella omien kipuilujensa kanssa.

Saarretuissa lumimyrsky on kuitenkin verrattain pienessä roolissa, ja sen sijaan Erlandsson on antanut tilaa hahmoille – luonnonvoimat eivät uhkaa Niemen romaanin tavoin hahmojen henkeä. Juopottelevan paikallislehden toimittajan vaikea perhe-elämä ja toisen journalistin kipeä ero eivät kuitenkaan ole erityisen kiinnostavia teemoja, ja varsinkin väkivaltaista eksäänsä pelkäävän Sara Kvistin kuvio tuntuu jopa vähän väkinäiseltä elementiltä romaanissa. Paikallislehden toimituksessa leimahtava draama virkistää veltolta tuntuvaa kokonaisuutta, mutta harvinaisen löperön loppuratkaisun takia lukijan tekee lähinnä mieli kääntää kylkeä päästessään tarinan loppuun.

Kokonaisuus tuntuu lopulta lievältä pettymykseltä. Esimerkiksi reissun päälle soveltuvaa ja juoneltaan helposti seurattavaa luettavaa kaipaavan aika ei varsinaisesti käy Erlandssonin romaanin seurassa pitkäksi, mutta ajan voisi käyttää mielekkäämmin vaikkapa Ane Rielin niin ikään tiiviin mutta hypnoottisen jännittävän Pihkan parissa.

Alkuteos: Pojken
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Suomennos: Laura Varjola
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 212
Kansikuva: Sanna Mander
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale