Ane Riel: Pihka

Ane Rielin Pihka on kertomus Pää-saarella eristyksissä elävästä Haarderin perheestä. Traagisten kuolemien, sulan hulluuden, nurinkurisen perhedynamiikan ja tavaroiden pakkomielisen hamstraamisen sävyttämä sukukronikka tuo kaikessa häiriintyneisyydessään mieleen muun muassa Han Kangin The Vegetarianin (suom. Vegetaristi) ja Ian McEwanin Sementtipuutarhan.

Liv Haarder joutuu eräänä jouluaattona todistamaan, miten hänen kiltti isänsä tappaa vierailulle tulleen isoäidin. Tieto murhasta ei pääse leviämään Haarderin keskellä korpea olevan huushollin seinien ulkopuolelle, mutta tapahtuma muuttaa lopullisesti muutenkin nyrjähtäneen perheen elämän – Jens-isä lavastaa Livin kuoleman ja pakottaa lapsensa muuttamaan pihalla nököttävään konttiin piiloon viranomaisilta. Raskaana oleva, mykäksi muuttunut Maria-äiti puolestaan lihoo liikuntakyvyttömäksi sänkynsä vangiksi, ja lähikylässä varkaissa käyvä Jens alkaa täyttää kotitaloa entistä pontevammin rojulla.

Pihka etenee alusta loppuun asti sulavasti ja varmasti, ja Haarderin perheen salaisuudet paljastuvat lukijalle sekä Marian ja Livin kirjeenvaihdon että Jensin menneisyyttä puivien takaumien myötä. Haarderin perheen kaikki hahmot ovat erittäin mielenkiintoisia, ja Riel osaa avata näiden taustoja ja mielenmaisemaa erittäin uskottavasti ja koskettavasti. On sydäntä särkevää ja suorastaan hyytävää lukea, kuinka Jensin Silas-isän kaikkea muuta kuin hulluudesta kielivät piirteet ja tavat vääristyvät tämän mieleltään järkkyneen pojan kohdalla vainoharhojen täyttämäksi pahuudeksi.

Ennen kuin kartta peittyi tavaroihin, Jens oli tutkinut sitä vuosikausia isänsä kanssa. Saari näytti hänestä silloin valtavalta. He olivat yhdessä todenneet, että se muistutti ihmistä. He olivat yhdessä kuvitelleet, että Korsted oli sydän ja kaatopaikka takapuoli; ja jos he antoivat puiden kasvaa villinä Päässä, ihmisen tukka ja parta alkoivat rehottaa. Silti ihmisellä oli kalju päälaki siinä kohtaa, missä ranta oli. Saari oli muuttuvainen ruumis, ja he pystyivät muovaamaan sen. Villi-ihmiseksi.
   Yleensä maailma tuntui pienemmältä sitä mukaa kun itse kasvaa isommaksi, mutta Jensille Pään ulkopuolinen maailma kävi entistä isommaksi. Kun hän oli aikuinen mies, se oli hänen mielestään vaikeasti hahmotettava ja entistä vieraampi, kun saareen tuli uusia ihmisiä, uusia kauppoja, liikkeitä ja koneita. Se oli hänelle epämääräinen uhka, ja se tuntui valtaavan hänet ja koko hänen elämänsä.
   Ihmisistä oli tullut sellaisia, että he yrittivät muuttaa asioita ja kertoa hänelle, että Päässä pitäisi tapahtua muutoksia. Että siellä oli liian saastaista. Että hänellä oli liikaa tavaroita ympärillään. Eikö hän voisi hankkiutua eroon kaikesta roinasta?
   He hymyilivät sanoessaan niin. Se oli melkein pahinta. [s. 76–77]

Jensin häiriintynyt mielenmaailma on rakennettu Pihkaan erittäin taitavasti, ja se täydentyy yksityiskohdiltaan huikean tyydyttävällä tavalla tarinan edetessä – lukija saa yhtäältä seurata, miten Silasin antamat opit ovat menneet Jensille vähän turhankin perille ja toisaalta myös sitä, kuinka Liv-parka kannattelee samanlaista maailmankuvaa kuin isänsä aina pihkanvalutuksesta pimeässä koettuun turvallisuudentunteeseen asti. Pihkan päähahmojen jakama maailma on omalaatuisessa tunnelmassaan ja nyrjähtäneisyydessään ehkä yksi vaikuttavimmista maailmoista, johon olen vajonnut pitkiin aikoihin romaania lukiessani.

Liv Haarderin hahmo ei puolestaan pääse nousemaan aivan isänsä tasolle. Livin viehätystä on väkisinkin nakertamassa se seikka, että tällaisia poikkeusoloissa kasvaneita, aivopestyjä sekä vereen ja kuolemaan tottuneita tyttölapsia on nähty populaarikulttuurissa varsin runsaasti – Liv ei tunnu aluksi erityisen kiinnostavalta saati omintakeiselta hahmolta esimerkiksi Mark Millarin ja John Romita Jr.:n Kick-Assin Hit-Girliin, Naughty Dogin The Last of Usin Ellieen tai M. R. Careyn Maailman lahjakkaimman tytön Melanieen verrattuna. 

Toisaalta tarinan edetessä Riel onnistuu kuvaamaan Livin kaoottisen maailman tapahtumia ja näennäisiä sääntöjä varsin toimivasti ja ajoittain yllättävästikin. Livin kohdalla ei nimittäin ole aina aivan kiveen hakattua, kuinka paljon lapsen oma mielikuvitusmaailma värittää tapahtumia – tällä saralla luvassa onkin pari mojovaa juonenkäännettä.

En ottanut paljon kerralla. Leikkiin kuului olla ottamatta liikaa. Muuten minut voitaisiin huomata, enkä missään tapauksessa halunnut, että minut huomattaisiin. Silloin leikki ei olisi voinut jatkua, eikä toisaalta voinut tietää, mitä he tekisivät, jos he huomaisivat minut. Vieraat ihmiset.
   Alussa luulin leikkiä harmittomaksi, mutta ajan myötä minulle selvisi, että paljastumisen seuraukset ovat arvaamattomia. Että leikki oli kuolemanvakavaa.
   Isäni kertoi heistä, muista ihmisistä. Että he olivat kyllä mukana leikissä mutta eivät mukavalla tavalla. Vieraat ihmiset halusivat huomata meidät, jotta he voisivat tehdä meille epämiellyttäviä asioita. [s. 111]

Pihkan taika kuitenkin vähän väljähtää loppua kohden, kun kylän krouvissa työskentelevä Roald-viinuri pääsee varkauksia ihmetellessään vähän liian helposti jutun juonesta jyvälle. Toisaalta taas Jensin, Livin ja Roaldin harrastama hippa Haarderien asuinkelvottomaksi muuttuneessa kodissa on todella jännittävää luettavaa – Riel kuvaa tapahtumia vuorotellen kolmen eri hahmon näkökulmista lennokkaasti ja koukuttavasti aina elokuvamaisen näyttävää loppukliimaksia myöten.

Pihka on hypnoottisen koukuttava, karmiva ja nimenomaan psykologiselta kantilta erittäin uskottava ja terävä romaani. Esimerkiksi Kangin The Vegetarianin parissa viihtyneiden kannattaa ehdottomasti mennä koettamaan onneaan myös Pää-saarelle – luvassa on taatusti monella tavalla unohtumaton elämys.

Petter on huomannut nykyään hamstraavansa ympärilleen lukemistaan odottavia kirjoja.

Alkuteos: Harpiks
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Katriina Huttunen
Kustantaja: Aula & co
Sivumäärä: 248
Kansikuva: Tuomo Parikka
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani,
psykologinen romaani
Mistä saatu: lahjakirja