Don Delillo: Nolla kelviniä

Artisia tultaisiin hakemaan. Hänet työnnettäisiin hissiin ja vietäisiin alas johonkin niin sanotuista numeroiduista kerroksista. Hän kuolisi, kuolema aiheutettaisiin kemiallisesti, holvissa jossa on pakkasasteita, äärimmäisen tarkassa lääketieteellisessä prosessissa, jota ohjasivat joukkoharha, taikausko, ylimielisyys ja itsepetos. [s. 52]

Don Delillon Nolla kelviniä käsittelee rohkeasti kahta ihmiskuntaa ravistelevaa ja innostavaa teemaa – kuolemaa ja kuolemattomuuden houkuttelevaa ajatusta.

Lähitulevaisuudessa miljonääri Ross Lochart on perustanut syrjäisen tutkimuslaitoksen, jonne vetäydytään kuolemaan hallitun kliinisesti ja odottamaan syväjäähän aikaa, jolloin tiede on kehittynyt siihen pisteeseen, että lusikan nurkkaan heittäneitä ja jäädytettyjä voidaan palauttaa eloon. Rossin poika Jeff saapuu laitokseen seuraamaan, kuinka Jeffin äitipuoli ja Rossin uusi vaimo Artis on tekemässä kuolemaa – ainakin toistaiseksi. Sairaalloisen Artisin riutumisen ja sekä kuolemaan että kuolemanjälkeiseen elämään valmistautumisen ohella toisistaan etääntyneet isä ja poika joutuvat kohtaamaan toisensa ja ristiriitansa.

Romaanin ensimmäisellä puolikkaalla juonta kannattavaksi elementiksi tarkoitettu kolmiodraama isän, pojan ja äitipuolen välillä ei suoraan sanottuna kanna. Delillon tavaramerkiksi muodostunut etäinen dialogi kuvaa ajoittain hienosti sitä, kuinka ihmiset puhuvat toistensa ohi ymmärtämättä kanssakeskustelijaa, mutta jättää mielenkiintoiset hahmot todella etäisiksi – lukijalle ei missään vaiheessa esimerkiksi valkene, miksi Ross päätyy ennen romaanin puoliväliä tekemäänsä merkittävään ratkaisuun. Jeffin ja Rossin keskinäiset nahistelut eivät siis kauheasti innosta lukijaa, eikä Delillokaan saa isän ja pojan suhteen kipupisteistä kaikkea irti.

Kiinnostavinta antia edustavat Jeffin ja laitoksen henkilökunnan väliset keskustelut, jotka avaavat hienosti kuoleman uudelleenmäärittelystä seurannutta ideologista muutosta ihmiskunnassa. Pakastimessa ylösnousemustaan odottavat ihmiset pannaan esimerkiksi opiskelemaan kokonaan uutta kieltä uudessa maailmassa elämistä varten – tällaisista teemoista olisin lukenut mielelläni huomattavasti enemmänkin.

Kuolemattomuuden filosofia ja pöyhkeä ylpeys leijailevat vahvasti tutkimuslaitoksen käytävillä, ja Nolla kelviniä sisältääkin runsaasti pohdintaa aiheesta – harmi vain, että pohdinnat jäävät junnaaviksi ja etäisiksi tyhjyyttään koliseviksi monologeiksi, jotka vievät esimerkiksi kuolemanjälkeisen kielen kaltaiselta mielenkiintoiselta teemalta parhainta pontta pois.

Uusi järjestelmä joka tarjoaa uusia merkityksiä, aivan uusia aistihavaintojen tasoja.
   Se laajentaa todellisuuttamme, kasvattaa älymme ulottuvuutta.
   Se tekee meistä uusia, hän sanoi.
   Tunnemme itsemme toisin kuin vielä koskaan, veren, aivot, ihon.
   Lähestymme arkipuheessa puhtaan matematiikan logiikkaa ja kauneutta.
   Ei hymyjä, kielikuvia, vertauksia.
   Kieli joka ei kavahda mitään objektiivista totuutta, vaikka sitä ei ole koettu koskaan aikaisemmin.
   Hän puhui, minä kuuntelin, aloimme lähestyä uusia suuruusluokkia.
   Universumi, mitä se oli, mitä se on, minne se on menossa.
   Laajentuva, nopeuttaan kasvattava, loputtomasti kehittyvä universumi, täynnä elämää, päättymättömästi maailmoja maailmojen jälkeen, hän sanoi.
   Universumi, multiversumi, niin paljon kosmisia äärettömyyksiä, ettei toistettavuuden ajatusta voi enää välttää. [s. 129–130]

Nolla kelviniä muuttuu jälkimmäisessä osassaan täysin eri romaaniksi – eikä muutos ole valitettavasti yhtään parempaan suuntaan. Jeffin heilastelu New Yorkissa erityisopettajana työskentelevän Emman kanssa, joka on huolissaan omituisesta pojastaan, on sikäli mielenkiintoinen toisinto Jeffin, Rossin ja Artisin välille kyhätystä asetelmasta, mutta hyppy keskelle tavallista elämää on vähän omituinen ratkaisu.

Delillo kai haluaa tällä näyttää, että samalla kun se yksi prosentti hankkii itselleen kuolemattomuutta, tavalliset ihmiset ovat keskellä omaa elämäänsä – muun muassa työttömyyttä ja erityisluokan haurasta ja häiriöherkkää arkea. Ne eivät vain ole kauhean mielenkiintoista luettavaa, ja viimeistään viimeisellä puolikkaallaan Nolla kelviniä muuttuu suoraan sanottuna aika puuduttavaksi lukuelämykseksi.

Nolla kelviniä on romaanina keskinkertainen, sikäli helposti seurattava mutta ontto kokonaisuus, joka lähinnä väläyttää mielenkiintoisia ja innostavia ideoitaan silloin tällöin pitääkseen lukijan hereillä. Nämä hetket jäävät kuitenkin aivan liian harvaan, jotta Nolla kelviniä saisi pysyvää saati pysäyttävää vaikutusta aikaan.

Petter odottelee edelleen talven kunnollista alkamista.

Alkuteos: Zero K
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 271
Kansikuva: Time Life Pictures / Getty Images
Lajityyppi: scifi, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale