Mikael Niemi: Veden viemää

Katastrofit tuntuvat kiinnostavan ihmisiä ainakin elokuvien muodossa, sillä tuhoa ja kuolemaa kylväviä katastrofielokuvia tuntuu valuvan elokuvateattereihin harva se päivä: viimeisimpänä näistä voisi mainita Brad Peytonin ohjaaman ja Dwayne ”The Rock” Johnsonin tähdittämän San Andreasin, jossa San Fransisco murenee maan tasalle mannerlaatan riehaantuessa kaupungin alla. Onkin mielenkiintoista, että Mikael Niemi tarjoilee Veden viemää -romaanissaan liki samanlaisiin elokuvamaisiin mittasuhteisiin kasvavan mutta silti persoonallisen katastrofitarinan.

Veden viemää alkaa, kun Ruotsin Lappia koetelleet rankkasateet saavat padot tulvimaan yli äyräidensä, ja tuloksena ei ole yhtään sen vähempää kuin raamatullinen vedenpaisumus. Niemen romaani kuvaa vääjäämättömästi etenevän tuhoaallon ohella sitä pakenevia selviytyjiä. Vincent joutuu pelastushommiin entisen vaimonsa Hennyn kanssa, ja pariskunnan raskaana oleva tytär Lovisa taistelee elämästään sortuvan talon katolla. Naistenvihaaja Barney osoittaa kahdelle naispuoliselle selviytyjälle ihmisen olevan toiselle susi, ja Luulajassa lahjapuotia pyörittävä Sofia lähtee pahimmalle tuhoalueelle hakemaan tytärtään turvaan.

Eri hahmojen tarinat risteävät romaanin edetessä, ja luvassa onkin taatusti yllättäviä juonenkäänteitä ja kohtaamisia katastrofitarinan lomassa. Vaikka Veden viemää ei voikaan käyttää kerronnassaan katastrofielokuvista tuttuja tyylikkäitä tietokoneanimaatioita, Niemi heruttelee täystuhon kuvauksella juuri sopivassa määrin.

Vincent ei enää tuntenut paikkoja. Joenuoma oli varmasti vieläkin heidän allaan, mutta rantaviiva oli pyyhkiytynyt pois. Kesämökit, pikkutiet, kaikki inhimillinen jonka hän tunsi niin hyvin. Ja nyt hän näki sen minkä Henny oli havainnut, sen mitä kohti he lensivät ja mikä olisi pian heidän allaan. Lohikäärme, hän ajatteli. Hydra. Jotain mitä ei ollut olemassakaan.
Kumpikaan heistä ei kyennyt sanomaan mitään. Vincent vähensi nopeutta niin että he saattoivat seurata tuota kuvaamatonta. Se näytti vyöryvän eteenpäin. Kohoavan kuin kita, pimeys. Kohoavan yli maiseman ja sitten laskeutuvan, nielaisten ja murskaten. Suuret satavuotiaat männyt huojuivat kuin tikut ja katkesivat, maa pyyhkiytyi pois, koko mäkiluoma pyyhkiytyi pois ja hävisi. [s. 62]

Noin viiteenkymmeneen lukuun jaettu Veden viemää on nopeasti etenevä lukuelämys, jossa Niemi kuvaa yhden selviytyjän tarinaa luvun kerrallaan. Tällaiset nopeat vaihtelut pitävät toki meiningin mielenkiintoisena, monipuolisena ja koukuttavana, mutta turhauttavat siksi, että yhdessä luvussa ei oikeastaan ehdi tapahtua kovinkaan paljoa, kun Niemi on jo siirtymässä muualle.

Esimerkiksi omaan kulkupeliinsä jumiin jääneen Adolfin kamppailusta on venytetty koko kirjan mittainen kertomus, jonka yhdessä osassa Niemi lähinnä kuvailee yksityiskohtaisesti, miten Adolf valaisee iPodillaan pimeää, vedellä hitaasti täyttyvää autoa. Vaikka Niemi kuvaa taitavasti hahmon epätoivoa ja yritteliäisyyttä varman kuoleman hölskyessä Adolfin ympärillä, tällainen venyttäminen vie hahmon tarinalta sen parhaan terän.

Toisaalta vuorotellen etenevät tarinat koukuttavat lukijan melko nopeasti kääntämään sivua, ja kitsaasti annosteltu tieto pitää koukussa aika vetävästi. Turhautumiselta ei voi kuitenkaan välttyä, kun esimerkiksi juuri Adolfin ja parin muun hahmon tarinat etenevät todella hitaasti.

Sitä vastoin Sofian epätoivoinen matka Evelina-tyttärensä luokse ja Barneyn karmaisevat teot edustavat ovat Niemen romaanin parasta antia, vaikka Sofian matka suurimmalle vaaravyöhykkeelle tuntuukin väkisin väännetyltä – vähän samalta kuin kauhuelokuvien kliseinen kohta, jossa hahmot aina hiipivät seikkailemaan pelottaviin kellareihin, joihin yksikään järjissään oleva ihminen ei menisi.

Juonenkäänteet eivät tunnukaan aina järin uskottavilta, sillä esimerkiksi kohta, jossa Henny menee hakemaan kotitalostaan turvaan suvun vanhoja valokuvia hyökyaallon valuessa aina vain lähemmäksi, tuntuu Sofian seikkailun ohella aika epäloogiselta; toisaalta jos hahmot eivät tekisi näitä asioita, juoni ei etenisi minnekään eikä jännitystä pääsisi syntymään, mutta jännityksen tekemällä tekeminen alkaa vaivata ennemmin tai myöhemmin.

Niemi ei kuitenkaan anna armoa hahmoilleen, vaan näiden tarinat päättyvät pahimmillaan todella kammottavilla tavoilla – tämä tuntuu surullisuudestaan huolimatta virkistävältä esimerkiksi alussa mainitun San Andreasin, 2012:ta tai The Day After Tomorrowin kaltaisiin katastrofielokuviin nähden, joissa amerikkalainen ydinperhe selviää ongelmitta miljoonia kuolonuhreja vaativasta maailmanlopun kuvastosta. Vaikka iänikuiset perhearvot ovat myös Niemen romaanissa pinnassa, Veden viemää tuntuu kuitenkin raadollisemmalta ja rajummalta kokemukselta, kuten esimerkiksi Barneyn tarina varmasti osoittaa.

Veden viemää on erikoinen lukuelämys, joka saa ongelmistaan huolimatta kääntämään sivua toisensa jälkeen. Jokainen varmasti löytää romaanin selviytyjistä oman suosikkinsa, jonka hengen puolesta saa jännittää loppuun viimeisiin sivuihin asti. Erilaista katastrofitarinaa etsivien kannattaa antaa Niemen romaanille tilaisuus.

Petter ei heittänyt viime kesänä talviturkkiaan ollenkaan pois.

Alkuteos: Fallvatten
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Suomennos: Jaana Nikula
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 298
Lajityyppi: katastrofiromaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: lahjakirja