Stephen King: Viimeinen vartio

Stephen Kingin dekkaritrilogian loppuhuipennus on ilmestynyt suomeksi pitkän odotuksen jälkeen. Kauhun kuningas siirtyi kolmikon aiemmissa osissa Mersumies ja Etsivä löytää varsin luontevasti jännityksen pariin, mutta Viimeinen vartio on tässä suhteessa karvas pettymys – kauhu valtaa kömpelösti ja kiusallisesti alaa etsivä Bill Hodgesin viimeisessä seikkailussa. Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia trilogian kaikista osista.

Eläköitynyt ja elämästä jälleen nauttiva Hodges jatkaa etsivätoimistonsa pyörittämistä Holly-aisaparinsa kanssa. Yllättävä rikostapaus, joka liittyy Brady ”Mersumies” Hartsfeldin iskussa halvaantuneen uhrin murhaan, johdattaa kuitenkin ex-kytän mutkikkaamman rikosvyyhdin jäljille. Ja kuinka ollakaan, uhrien omistamien hypnotisoivien pelikonsolien takaa alkaa löytyä liikaa yhteyksiä aivovammaosastolla vihanneksena makaavaan Hartsfieldiin.

Viimeinen vartio on äärimmäisen sekava ja hitaasti käynnistyvä romaani. King raahaa näyttämölle edellisosista tuttuja hahmoja, joiden myötä tuttuja tapahtumia valotetaan ihan uusista näkökulmista. Mielenkiintoisimpana elementtinä on Etsivä löytää -romaanin tapahtumien ajaksi sairaalaan unohdettu Hartsfield, jonka supervoimien heräämisen kuvaaminen ja hahmonkehitys Mersumiehessä koetun nöyryyttävän tappion jälkeen koukuttavat tehokkaimmin.

Tuttuun tapaan Hodges ei toimi hahmona saati kiinnosta lukijaa, vaan Hartsfieldin  ja tämän suunnitelmien seuraaminen ovat paljon jännittävämpää luettavaa. Hodgesin saama haimasyöpädiagnoosi ei mitenkään hillitse hahmon toimintaa saati tunnu missään vaiheessa erityisen merkittävältä osalta juonta. King osaa kuvailla Hartsfieldin sairaan mielen ”kehitystä” ja kostonhimoa kiinnostavasti, kun taas Hodgesin kohdalla dramaattisimmat juonenkäänteet lakastuvat lähinnä vaivaannuttaviksi.

”Se on haimasyöpä, ja valitettavasti huomasimme sen… tuota… aika myöhäisessä vaiheessa. Se on levinnyt maksaan.”
   Hodges tuntee kamppailevansa voimakasta, tyrmistyttävää naurunpuuskaa vastaan. Ei, kyse on muustakin kuin naurusta, hän haluaisi nakata päänsä takakenoon ja hitto jodlata kuin Heidin isoisä. Se kai johtuu siitä, että Stamos sanoi mutta ei toivoton. Hänelle muistuu mieleen vanha vitsi. Lääkäri sanoo potilaalle, että hänellä on hyviä ja huonoja uutisia. Kummat potilas haluaa kuulla ensin? Kertokaa ensin huonot, potilas vastaa. Teillä on aivokasvain, jota ei voi leikata. Potilas alkaa vetistellä ja kysyy, miten tuollaisen iskun jälkeen voi enää tulla hyviä uutisia. Lääkäri kumartuu lähemmäksi, hymyilee kahdenkeskisesti ja sanoo: Minä puikotan vastaanottoapulaistani, ja hän on upea. [s. 94–95]

Kerronnan sekavuuden takia Bradykin jää lopulta hukatuksi mahdollisuudeksi. Konnan ympärillä parveilee näet melkoinen joukko ihmisiä, joiden puikkoihin Brady voi siirtyä psyykkisillä voimillaan. Näitä apureita vain on aivan liikaa – menin Viimeisen vartion alkupuoliskon aikana useaan otteeseen sekaisin siitä, kuka on kukin Bradyn joukoissa enkä pitkään edest tajunnut, kuka kumma oli Z-Boy. Bradyn lakeijoista kiinnostavin on ehdottomasti Mersumurhaajalle kokeita tehnyt ja oman koekaniininsa pauloihin langennut tohtori Babineau.

Viimeinen vartio kuitenkin parantaa hienosti lopussaan. Hodgesin ja Bradyn väkivaltainen yhteenotto talvisella metsästysmajalla on Kingiä parhaimmillaan, eikä harkitun surumielinen ja haikea jälkinäytöskään onnistu vesittämään tunnelmaa. Viimeisen vartion jälkipuolisko toimii ehdottomasti alkua luontevammin, kun King unohtaa hölmöt yliluonnolliset elementit ja keskittyy jännittävän, suhteellisen realistisissa puitteissa pysyttelevän loppuhuipennuksen toteuttamiseen.

Viimeinen vartio on harmittavan epätasapainoinen päätös Kingin sujuvasti kulkeneelle dekkaritrilogialle. Kyseessä on selvästi kolmikon heikoin osa, josta Hodgesin seurassa viihtyneet saavat kuitenkin kohtuullisesti hupia irti – King sitoo irralliset juonenlangat suhteellisen tyydyttävästi yhteen, vaikka koetteleekin lukijaa ajoittain liikaa.

Alkuteos: End of Watch
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 400
Lajityyppi: jännitys, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu