Nathan Hill: Nix

Nathan Hillin kohuttu ja kehuttu Nix on yksi hurjimmista esikoisromaaneista, johon olen törmännyt. Vuosikymmenten mittaiselle ajanjaksolle sijoittuva tarina sinkoilee ja harhailee villisti ympäriinsä mutta pysyy silti kasassa useimmiten vakuuttavasti.

Romaanin aihepiirien kirjo kuitenkin hengästyttää jo parinsadan ensimmäisen sivun aikana, kun Hill käsittelee kerrontansa lomassa muun muassa netissä pelattavien massiivimoninpelien dynamiikkaa, pakasteaterioiden menekkiä, norjalaisia kansansatuja, populismia, paniikkikohtauksia ja pakkomielteistä käytöstä. Varsinkin kahden viimeisen osa-alueen kohdalla Nix tuo vahvasti mieleen yhtä ennakkoluulottomasti rönsyilleen Miki Liukkosen O:n. 

Hillin julkinen vertaileminen John Irvingiin ei ole mennyt kovin pahasti metsään, sillä romaanin kirjoittaminen ja vaikeat perhesuhteet ovat pinnalla myös Nixissä. Irvingistä poiketen olematonta isäsuhdetta ei mennä käsittelemään painimolskille, vaan kokonaisuus punoutuu runsaiden takaumien kera äidin ja pojan onnettoman suhteen ympärille vähän samalla tavalla kuin Antti Ritvasen Miten muistat minut -romaanissa.

Samuel Andersen-Anderson on chicagolaisessa collegessa kirjallisuutta opettava kynäniekka, jonka solmima kustannussopimus alkaa lähestyä uhkaavasti parasta ennen -päiväänsä – onnettoman Samuelin vapaa-aika valuu nettiroolipeli World of Elfscapen vääntämiseen salaa työkoneella. Samuel kuitenkin joutuu nostamaan katseensa fantasiaseikkailuista televisioruudulle, jossa hän näkee perheensä jättäneen Faye-äitinsä heittämässä poliitikkoa kivillä. 

Samaan aikaan Samueliin aikoinaan uskonut kustantamo lähtee perimään tuottamattomaksi osoittautuneelta kirjailijalta huomattavia rahasummia takaisin – Samuel joutuu ulosoton pelossa lupaamaan, että kirjoittaa anarkistiäidistään paljastuskirjan. Menneisyyteen sukeltaminen ei olekaan niin kevyt ja rahakas pulahdus kuin päähenkilö on suunnitellut.

Nix on pituudestaan ja runsaudestaan huolimatta juoneltaan varsin yksinkertainen ja selkeä kokonaisuus – lukija seuraa Samuelin salapoliisitöiden etenemistä ja Fayen nuoruusvuosia. Hillin romaanin päähenkilöt kannattelevat hienosti kokonaisuutta, mutta myös mainiot sivuhahmot toimivat ainakin suurimmilta osin oikein mukavasti.

Samuelin akateemisen uran tuhoava Laura Potsdam on röyhkeästi ihmisiä astinlautanaan käyttävä opiskelijaneitokainen, joka jää harmittavasti sivuun romaanin edetessä. Hill on kuitenkin loihtinut runsaan teoksensa sekaan muodoltaan piristäviä erikoislukuja, joita lukija jää tuijottelemaan parhaimmillaan haltioissaan. Yksi tällainen erikoistapaus odottaa heti Nixin alussa, kun Lauran ja Samuelin välit kehittyvät varsin kummalliseen suuntaan – luku on jaettu kutkuttavasti osiin, jotka on nimetty Lauran plagioidussa kurssityössä esiintyvien mokien mukaan. Hill osaa yllättää lukijansa säännöllisin väliajoin poikkeamalla perinteisemmästä kerronnasta tavalla, joka tuo rohkeudessaan ja luontevuudessaan mieleen jälleen kerran Liukkosen O:n.

Toinen mielenkiintoinen sivuhahmo ja Nixin kiistaton väriläiskä on Samuelin kanssa World of Elfscapea pelaava Pwnage. Aluksi vierastin Pwnagen kohdalla sitä, että miesparasta oli loihdittu vaimonsa jättämä ja rutiiniensa vangiksi jäänyt pakko-oireinen nörtti, mutta tarinan edetessä huolet osoittautuivat täysin turhiksi – Pwnagen pään sisällä kaikuvat monologit, joissa tämä perustelee itselleen loputtomiin aloittavansa terveellisemmän elämän ja rustaavansa loppuun tulevan menestysromaaninsa, ovat suorastaan loistavaa luettavaa.

Hill käsittelee Pwnagen kautta makaaberilla tavalla sitä, kuinka ihminen voi nykyään unohtaa itsensä rakentamiensa järjestelmien taakse, ja Pwnagen hulluuden kuvaaminen tuo mieleen samoja aihepiirejä käsitelleen Liukkosen O:n. Pwnagen kanssa kuljettu tie huipentuu romaanin loppupuolella ikimuistoisen hypnoottisella tavalla, kun Hill kuvaa miehen kohtalonhetket 13 sivun mittaisen virkkeen muodossa. Mutta laatua on luvassa jo ennen loppuhuipennustakin, kun Pwnage keuhkoaa Samuelille elävänsä 7-Elevenistä saamillaan poistoruuilla mutta tähtäävänsä parempaan elämään.

”Mutta kun se on halpaa. Ja kun otetaan huomioon tämänhetkinen tulotasoni, joka on suoraan sanoen minimaalinen, koska multa meni työ alta, ja lisäksi multa päättyy työttömyyskorvaus jotakuinkin kolmen kuukauden kuluttua, koko lailla juuri silloin kun alan nähdä tuloksia uudesta dieetistäni. mitä vyötärönmittaan tulee. Ja jos mun silloin täytyy ruveta syömään huonoa halpaa ruokaa sen takia että rahat on loppu, niin – no, se juttu päättyy niin kuin seinään. Ihan selvä homma. Joten mun on tehtävä dieettini taloudellisesti kestäväksi ja mahdolliseksi pitkällä aikavälillä, ja sen takia on tärkeää olla syömättä terveellisesti juuri nyt, niin että saan säästettyä sitä aikaa varten, kun syön terveellisesti. Tajuatko?” [s. 224]

Sitä vastoin osa Nixin sivupoluista jää melkoisiksi harharetkiksi. Esimerkiksi Samuelia kustannussopimuksen lakipykälillä kuumottelevan Perwinklen pitkät horinat poptähden imagonluonnista ja amerikkalaisista mediamarkkinoista ovat uuvuttavan onttoa media-analyysiä, joka tuntuu kaikessa väkinäisessä kyynisyydessään harvinaisen ohuelta ajankuvaukselta. Kunkin kuvattavan aikakauden haasteet näkyvät paljon konkreettisemmin ja mielenkiintoisemmin Nixin hahmoissa – Hill olisi voinut luottaa vähän rohkeammin hahmovetoisen romaaninsa kykyyn välittää ajankuvaa lukijalle.

Fayen nuoruuteen sijoittuvissa osissa Hill perehtyy todella mielenkiintoisesti 50-luvun omituiseen moraalikasvatukseen, jonka tiimoilta tytöistä valmistettiin tuleville miehilleen kuuliaisia pikkuvaimoja. Samaten Hill osaa taitavasti vetää yhteyksiä nykyajan ilmiöihin, kuten populismiin ja lehdistön ahtaalle ajamiseen, joita osattiin harjoittaa kyllä vanhoina hyvinä aikoinakin.

Sitä paitsi vaikka Cronkite keskittyisi kunnolla ja esittäisi teräviä, vaikeita kysymyksiä, pormestari vain turvautuisi siihen poliitikolle ominaiseen temppuun, että jättäisi vastaamatta hänelle esitettyyn kysymykseen ja sen sijasta vastaisi kysymykseen, jonka olisi halunnut kuulla. Ja jos häntä alettaisiin painostaa liikaa sen takia, että hän on jättänyt vastaamatta kysymykseen, niin toinen olisi lopulta se joka on tehnyt itsestään ääliön. Siltä se ainakin tv:ssä näyttää. Ruveta nyt hiillostamaan tuota hyvin karismaattista miestä, joka on sanonut paljonkin sellaista mikä ainakin tuntuu liittyvän alkuperäiseen kysymykseen. Sellainen vaikutelma kaikesta syntyy katsojalle, joka ei pelkästään seuraa Cronkitea vaan myös pitää silmällä ympäriinsä juoksevia lapsia ja leikkaa jauhelihapihviä, koska samalla nauttii tv-ateriaansa. Jos toimittaja jatkaa poliitikon piinaamista, hän asettuu kiusanhengen rooliin, eikä Amerikka halua katsella sellaista. On karmeaa ajatella, että poliitikot ovat oppineet manipuloimaan tätä viestintäkanavaa paremmin kuin alan ammattilaiset itse. Kun Cronkite aikoinaan tajusi miten asiassa vielä käy, hän osasi kuvitella millaisista ihmisistä tulevaisuudessa tulisi poliitikkoja. Ja se sai hänet vapisemaan pelosta. [s. 612]

Hillin esikoisteos ei pysy kasassa yhtä vakuuttavasti kuin Liukkosen O tai Hanya Yanagiharan upea Pieni elämä, ja miehen kirjallinen kokemattomuus paistaa harmittavasti sivuilta välittyvän innokkuuden ja kunnianhimoisuuden lävitse. Esikoisromaaniksi Nix on kuitenkin poikkeuksellisen väkevä ja monitasoinen keitos, ja suurten mutta mukaansatempaavien tiiliskivien ystävän kannattaa ehdottomasti antaa Nixille tilaisuus – luvassa on taatusti koskettava ja viihdyttävä lukuelämys.

Alkuteos: The Nix

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016

Suomennos: Raimo Salminen

Kustantaja: Gummerus

Sivumäärä: 716

Kansikuva: Oliver Munday

Lajityyppi: kollaasiromaani, historiallinen romaani,

psykologinen romaani

Mistä saatu: arvostelukappale