torstai 15. marraskuuta 2018

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja II – Tanssia ruusuilla


Lucia Berlinin omintakeinen ja rujonkaunis proosa teki taannoin melkoisen säväyksen Siivoojan käsikirja -kokoelman muodossa. Siivoojan käsikirjan toinen osa Tanssia ruusuilla sisältää 18 novellia, joiden sekaan ei ole eksynyt yhtä ainutta keskinkertaista tekstiä – kertomukset muun muassa irtolaisten elämäntavasta innostuvasta lakimiehestä, kuolinpesiä puunaavasta siivoojattaresta ja taidokkaan sairaanhoitajan yksikseen pyörittämästä sairastuvasta ovat tämän kirjavuoden kovinta lyhytproosaa.

Berlinin syöpää sairastavan Sally-siskon surkea kohtalo toimii tekstien punaisena lankana, ja lukija saa tuttuun tapaan perehtyä Berlinien klaanin tragedioihin ja tutustua värikkäisiin perheenjäseniin. Esimerkiksi ykkösosassa taatusti unohtumattoman ensiesiintymisensä tehnyt hammaslääkärivaarikin vilahtaa tarinoiden seassa.

Berlin liikkuu tarinoissaan tuttuun tapaan luontevasti ja mielenkiintoisesti jossain tositapahtumien ja sepitteiden rajamailla. Suurin osa novelleista tapahtuu enemmän tai vähemmän samassa todellisuudessa, jonka äkkiväärissä tapahtumissa Berlin on itsekin mukana eri-ikäisenä. Kauniit ja huolettoman häiriintyneet lapsuusajan muistot, alkoholismin sävyttämä aikuiselämä sairaan siskon hoivaamisineen sekä Berliniä itsekin lähestyvä kuolema määrittävät tekstien tunnelmia samalla tavalla kuin aikaisemminkin.

Kerronta on tuttuun tapaan häikäisevän monitasoista ja kauniin soljuvaa. Esimerkiksi Hiljaisuus-lapsuuskuvaus on kaikessa rujossa rikkaudessaan ja taustalla häilyvässä vaarantunteessaan yksi kokoelman hienoimmista teksteistä.
Myimme arpoja kaikkialla. Hotelleissa ja rautatieasemalla, sotilashuollon klubilla ja Juarezissa. Kaupungin lähiöt olivat kuin taikaa. Kun siellä kävelee pitkin katuja, ohi talojen ja pihojen, voi joskus illalla nähdä perheitä syömässä tai istuskelemassa yhdessä ja saada ihania välähdyksiä ihmisten elämästä. Hope ja minä kävimme sadoissa kodeissa. Me olimme seitsenvuotiaita, kumpikin eri tavalla hassun näköisiä, ja ihmiset pitivät meistä ja olivat meille ystävällisiä. ”Tulkaa sisään. Ottakaa limonaatia.” Näimme neljä siamilaista kissaa, jotka käyttivät oikeaa vesivessaa ja jopa huuhtelivat pöntön jälkeensä. Näimme papukaijoja ja yhden yli kaksisataakiloisen ihmisen, joka ei ollut poistunut kotoaan kahteenkymmeneen vuoteen. Kaikkein eniten meitä kuitenkin miellyttivät kauniit esineet: maalaukset, posliiniset paimentytöt, peilit, käkikellot ja kaappikellot, värikkäät tilkkupeitot ja matot. Meistä oli mukavaa istuskella meksikolaisten keittiöissä kanarialintujen keskellä, juoda oikeaa appelsiinimehua ja syödä pullaa. Hope oli terävä ja oppii espanjaa pelkästään kuuntelemalla naapuruston väkeä, joten hän pystyi puhumaan vanhojen eukkojen kanssa. [s. 183]
Kirjailijan oma kamppailu viinan kanssa on vahvasti pinnalla Tanssia ruusuilla -kokoelman novelleissa, joissa läträtään iloliemillä yhtä avoimen holtittomasti kuin viimeksikin. Inhorealismin puolella säännöllisin väliajoin vieraileva kerronta tuo mieleen Edward St Aubynin niin ikään omaelämäkerrallisen Patrick Melrose -saagan huumesekoilut – Loistava menneisyys -kokoomateoksen romaanit sisältävät samanlaisia itseinhon sävyttämiä mutta ihailtavan kipeästi kuvattuja kohtauksia päihderiippuvaisten yksilöiden elämästä. Esimerkiksi kahden rakastavaisen yö poliisiaseman putkassa kuvaa pohjalla olevien ihmisten keskinäistä hellyyttä julman raadollisella tavalla.
Minä nuolin veren Jessen silmistä. Siihen meni pitkän aikaa; veri oli paksua ja paakkuuntunutta ja sitä oli tarttunut ripsiin. Oli pakko syljeskellä. Ruosteenvärisen reunuksen keskeltä Jessen silmät hohtivat hunajanruskeina.
   ”Hei Maggie, hymyilisit vähän.”
   Me suudeltiin. Vartija veti minun pääni pois ja löi. ”Saastainen narttu!” se sanoi. Juuri silloin kuului kovaa karjuntaa, ja Joe tuotiin sisään meidän seuraksi.
   Joe oli pidätetty, syynä säädytön kielenkäyttö naisten ja lasten kuullen. Joe oli suuttunut, kun sille ei suostuttu kertomaan, mitä meille oli tapahtunut.
   ”Tämä kaveri on kyllä tarpeeksi vanha Redwood Cityyn.”
   Joe ei voinut halata meitä, koska sen kädet oli sidottu selän taakse, joten se suuteli meitä molempia. Sikäli kuin muistan, se ei ollut koskaan suudellut meitä suulle. Jälkeenpäin se selitti tulleensa surulliseksi, kun se oli nähnyt että meillä molemmilla oli suu veressä. Poliisi haukkui minua taas pervoksi joka vokottelee nuoria poikia.
[s. 124–125]
Siivoojan käsikirja II – Tanssia ruusuilla onkin sisällöltään loppujen lopuksi pitkälti hyvin samanlaista luettavaa kuin viimeksikin – huumori, rosoisuus ja kauneus kulkevat tarinoissa käsikkäin tavalla, joka luonnistuu ainoastaan Berlinin kaltaiselta kynäniekalta. Ensikertalaisetkin pääsevät takuuvarmasti kyytiin mukaan, mutta alkuperäisen Siivoojan käsikirjan lukeneet saavat toki Berlinin tekstien maailmasta enemmän irti.


Alkuteos: A Manual for Cleaning Women –
Selected Stories by Lucia Berlin
Tekstien alkuperäiset ilmestymisvuodet: 1977–1999
Suomennos: Kristiina Drews
Kustantaja: Aula & co
Sivumäärä: 278
Kansikuva: Buddy Berlin
 Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: arvostelukappale

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti