Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari

En tiedä, miten järkevää oli aikoinaan valita Thomas Pynchonin massiivinen Painovoiman sateenkaari kesäkirjaksi – kyseessä on ehdottomasti haastavin koskaan lukemani teos, jonka kanssa suvi loppui kättelyssä kesken. Pynchonin päätyöksi nimitetty Painovoiman sateenkaari ei tee yhtään mitään vähempää kuin määrittelee romaanin käsitteen ja mahdollisuudet kokonaan uusiksi.

Loppuvuonna 1944 saksalaisten ohjukset moukaroivat Lontoota, jossa jenkkiläinen tiedustelu-upseeri Tyrone Slothrop keskittyy työnsä sijaan naisseikkailuihin. Slothropen ei tarvitse vaivata päätään toimintansa peittelemisen kanssa, sillä natsien veekakkosilla on tapana osua seuraavana päivänä samaan paikkaan, jossa amerikkalainen auervaara on juuri edellisenä päivänä touhunnut uusimman valloituksensa kanssa. Pikku hiljaa sekä Slothrop että ylemmät viranomaiset alkavat tajuta, että miehen libido ja raketit liittyvät jollain vähintäänkin kyseenalaisella tavalla toisiinsa.

Niinpä Rakettimies-pilkkanimen saanut Slothrop patistetaan Saksanmaalle selvittämään sekä tätä perverssiä yhteyttä että saksalaisten salaperäisen 00000-rakettiohjelman olemusta. Slothropin tehtävää ei helpota yhtään se seikka, että viimeisiään vetelevä Kolmas valtakunta on muuttunut hallitsemattomaksi Vyöhykkeeksi, jossa eri maiden sotilaat, saksalaiset siviilit ja kummalliset vähemmistöt, kuten noidat ja afrikkalaiset Schwartzkommando-raketti-insinöörit, yrittävät tulla toimeen keskenään.

Välillä tosin käy niinkin, että vapaasti saatavilla olevat huumeet ja kauniit saksattaret vievät Rakettimiehen mennessään ja tämä hukkaa niin itsensä kuin lukijan Vyöhykkeen houkutuksiin. Ympäriinsä sekoilevaa ja välillä paikalleen unohtuvaa juonta kuitenkin tasapainottaa Pynchonin upea ja kaunis kuvaus tuhotusta maasta ja siellä sekoilevista ihmisistä.

Vyöhykkeellä on täysi kesä: sielut ovat vetäytyneet hiljaisuuteen seinän kappaleiden taakse, nukkuvat sikeästi pommikuoppiin käpertyneinä, naiskentelevat siltarummuissa harmaat paidanhelmat liehuen, ajelehtivat unessa peltojen keskellä. Uneksivat ruoasta, unohduksesta, vaihtoehtoisista historioista…
   Täällä hiljaisuudet ovat ääneen vetäytymistä, niin kuin aallot vetäytyvät juuri ennen hyökyaaltoa: ääni valuu tiehensä pitkin akustisia rinteitä kerääntyäkseen jossain muualla suureksi hyökyväksi meluksi. Lehmät – isot, mustavalkolaikukkaat köntykset, jotka on nyt valjastettu kyntötöihin, koska saksalaiset hevoset on Vyöhykkeellä tapettu melkein sukupuuttoon – könyävät ilmeettöminä suoraan talven mittaan kylvettyihin miinakenttiin. Maaseutu kaikuu jumalattomista jysähdyksistä, sarvia, nahkaa ja jauhelihaa sataa kaikkialle, ja kuhmuiset lehmänkellot lojuvat vaienneina apilaniityillä. Hevoset olisivat kenties osanneet karttaa miinakenttiä, mutta saksalaiset haaskasivat hevosia, tuhlasivat niitä ajamalla ne sodan pahimpaan melskeeseen, teräksen kuhinaan, reumaattisille rämeille ja loppuvaiheen rintamiemme turvattomiin talvipakkasiin. Muutama saattoi päästä turvaan venäläisten puolelle, sillä he sentään vielä välittivät hevosista. Heidät voi kuulla usein iltaisin. Heidän leirinuotionsa lähettävät säteitään mailien päähän pyökkimetsiköiden takaa läpi pohjolan miltei kuivan kesäusvan, jota on vain sen verran että se terävöittää tulenkajoa, ja tusina haitaria ja harmonikkaa soittaa samanaikaisesti pörröisiä sointujaan, joissa kaikuu ruohonlehdyköiden särinä, ja laulut ovat täynnä valittavia styveh- ja znyi-äännähdyksiä, jotka nuorten tyttöjen apujoukot lausuvat kaikkein kirkkaimmin. Hevoset hirnahtelevat ja liikehtivät kahisevassa ruohikossa. Miehet ja naiset ovat lempeitä, kekseliäitä, fanaattisia – he ovat iloisimpia Vyöhykkeen kaikista eloonjääneistä.
   Keskellä tätä elävää lihaa kulkee hullu jätteiden keräilijä Tšitšerin, mies jossa on enemmän metallia kuin mitään muuta. Teräshampaat välkkyvät, kun hän puhuu. Hänen pompadourinsa alla on hopealevy. Oikeanpuoleisen polvinivelen ruhjoutunut rusto ja luu on kursittu kokoon kultalangoin toteutetulla tatuoinnilla, jonka muoto on näkymättömyytensä vuoksi aina tuntunut hänen parhaalta kunniamerkiltään, käsin muovatulta kivun sinetiltä, jonka hän vain itse voi tuntea. Nelituntinen leikkaus, vieläpä pimeässä. Se tapahtui itärintamalla, missä ei ollut sulfalääkkeitä eikä nukutuksia. Tietenkin hän on ylpeä. [s.437–8]

Vaikka Painovoiman sateenkaari onkin sotaromaani, toisella maailmansodalla on yllättävän vähän tekemistä juonen kanssa. Pynchon pitää Slothropin kaukana varsinaisilta sotatantereilta ja kuvaa tämän edesottamusten kautta siviiliväestön ajatuksia, huolia ja toimintaa sodan raiskaamassa maassa. Lähes tuhatsivuinen Painovoiman sateenkaari on myös hahmojensa puolesta suurten lukujen romaani: siinä kohdataan yli 400 sivuhahmoa, joista suurin osa esiintyy tarinassa vain oman kohtalonsa esittelyn verran. Poikkeuksen tästä kaavasta muodostavat Slothropin ohella säännöllisin väliajoin esiin nousevat Schwartzkommando-sakkia johtava Enzian ja hollantilainen kaksoisagentti Katje Borgesius. Moiseen hahmovilinään on yltänyt lähinnä George R.R. Martinin pullataikinan lailla paisunut Tulen ja jään laulu -fantasiasarja, jonka televisiotulkinnan Jenniä hämmentävä hahmojen paljous tuntuu Painovoiman sateenkaareen verrattuna koulunäytelmän roolitukselta.

Pynchonin teoksen sadoilla sivuhahmoilla – kuten seonneella elokuvaohjaajalla, Saksanmaalle lennähtäneillä japanilaisilla kamikazeveljeksillä, Itämeren merirosvoiksi ryhtyneillä äidillä ja pojalla  ja varastetuksi joutuneella saksalaisvalmisteisella hehkulampulla jota kansainvälinen lamppujärjestö lähtee pelastamaan – on kuitenkin tärkeä tehtävä, joka erottaa Painovoiman sateenkaaren muista sotaromaaneista. Ne kertovat kaikessa hulluudessaan, mielikuvituksellisuudessaan ja karheudessaan siitä, kuinka sekä kokonainen maa että ihmisluonto ovat romahtaneet täydellisen anarkian valtaan.

Vaikka sotaväen ja ennen kaikkea tuhoamisleirien uhrien näkökulmista kerrotut tarinat kuuluvatkin omalta osaltaan oleellisesti toiseen maailmansotaan, Painovoiman sateenkaaren erilainen lähestymistapa on vähintäänkin raikas ja innostava. Se puhaltaa toista maailmansotaa käsittelevään kirjallisuuteen Kurt Vonnegutin aina yhtä mainion Teurastamo 5:n tavoin uusia ja raikkaita tuulia.

He astuvat ulos aurinkoon. Lokit alkavat kailottaa, Slothropin päällä oleva vaatekappale leimahtaa eloon. Tantivy nipistää silmänsä kiinni. Kun hän avaa ne uudestaan, kaikki tytöt parveilevat Slothropin ympärillä, sivelevät tämän paitaa, näykkivät sen kauluksenkärkiä ja kuhertelevat ranskan kielellä.
   ”Niinpä niin”, Tantivy ottaa korin käteensä. ”Tottakai.”
   Tytöt ovat tanssijattaria. César Flebótomo -niminen mies, joka toimii Casino Hermann Göringin johtajana, hankki taloonsa kokonaisen tanssiryhmän saman tien kun vapauttajat saapuivat, vaikka ei olekaan vielä ehtinyt muuttaa laitoksensa miehitysaikaista nimeä. Kukaan ei kuitenkaan näytä pahastuvan nimestä, joka edelleen komeilee laastiin upotettujen pienten ja nättien simpukankuorien miellyttävänä mosaiikkina – kuoria on tuhansittain, purppuranpunaisia, pinkkejä ja ruskeita, ja ne korvaavat valtavan osan talon katosta (entiset kattotiilet lojuvat edelleen kasassa Casinon vieressä). Nimen kiinnitti paikoilleen kaksi vuotta sitten muuan Messerschmitt-lentolaivue, joka tarvitsi lomallaan vähän toimintaterapiaa, ja sanat on tehty saksalaisin fraktuurakirjaimin niin isoiksi, että ne voi nähdä lentokoneesta. Nyt aurinko on vielä liian alhaalla osuakseen kirjaimiin sen enempää kuin että ne juuri ja juuri näyttävät erottuvan alustastaan, riippuvat pimennossa eivätkä tunnu enää olevan missään suhteessa tekijöihinsä, miesten kivistäviin käsiin, rakkoihin jotka veri ja tulehdus muuttivat mustiksi auringonpaisteessa – ja ne jäävät kaukaisuuteen seurueen nyt kävellessä ohi hotellin lakanoiden ja tyynyliinojen, jotka on ripustettu kuivumaan rantaan viettävään rinteeseen, hienojen sinisen rajaamien kurttujen ylle, jotka virtaavat tiehensä auringon yletessä, ja kuusi jalkaparia hämmentämässä vielä milloinkaan seulomatonta roinaa, auringossa puoliksi haalistunut vanha pelimerkki, läpikuultavia lokinluita, Wehrmachtin likaisenharmaa aluspaita, repaleinen ja laakerirasvan tuhrima… [s.243-4]

Pynchon ei kuitenkaan päästä lukijaa erityisen helpolla, sillä tiheään tahtiin vaihtuvien sivuhahmojen myötä tarinan kerrontatyyli saattaa muuttua yhtäkkiä esseemäiseksi ja surrealistisen kieroksi pohdinnaksi esimerkiksi rakettitieteen kommervenkkeihin, saksalaisrunoilija Rainer Maria Rilken tuotantoon tai oikeastaan mihin tahansa liittyen – lukija ei koskaan voi olla varma, mitä Painovoiman sateenkaaressa on luvassa seuraavaksi niin tarinallisella saati kerronnallisella tasolla. Joka tapauksessa näin säkenöivästi hetkessä vaihtuvaa ja elävää kerrontatyyliä on saatu viimeksi ihastella Laura Lindstedtin Oneironissa.

On olemassa teoria, jonka mukaan koko Yhdysvallat oli ja on edelleen jättiläismäinen vapaamuurarien salaliitto, ja korkeinta valtaa siinä käyttää ryhmä, joka tunnetaan nimellä Illuminati. On mahdoton katsella kovin pitkään sitä merkillistä silmää pyramidin huipulla jokaisessa dollarin setelissä ilman että edes vähän alkaa uskoa tuohon teoriaan. Tuhatkahdeksansataaluvun Euroopassa niin moni anarkisti – Bakunin, Proudhon, Saverio Friscia – oli vapaamuurari, ettei se voi olla pelkkää sattumaa. Maailmanlaajuisten salaliittojen ystävät, jotka eivät suinkaan kaikki ole katolilaisia, voivat aina luottaa saavansa vapaamuurareista muutamia kelpo väristyksiä ja selittämättömyyksiä, jos mikään muu ei toimi. Yksi parhaista klassisista vapaamuurarien kummallisuudesta kertovista tarinoista on se, missä tohtori Livingstone (elävä kivi? niinpä niin) saapuu alkuasukaskylään ei edes pimeimmän Afrikan sydämessä, vaan sen alitajunnassa, ja kohtaa heimon, jota ei ole koskaan aikaisemmin tavannut: nuotioita hiljaisuuden keskellä, katseita joita on mahdoton tulkita, Livingstone menee kyläpäällikön luo ja tekee vapaamuurarien käsimerkin – päällikkö tunnistaa merkin, vastaa siihen, hymyilee leveästi ja käskee kaikkia suhtautumaan valkoiseen muukalaiseen veljellisen ystävällisesti ja vieraanvaraisesti. Mutta pitäkää mielessä, että Livingstone, kuten myös Wernher von Braun, oli syntynyt kevätpäiväntasauksen tienoilla ja joutui näin ollen kohtaamaan maailman ponnistaen tuosta eläinradan kaikista pisteistä erikoisimmasta… Niin, ja muistakaa mistä vapaamuurarien mysteerit olivat alkujaan peräisin. (Tutkikaa Ishmael Reediä. Hän tietää asiasta enemmän kuin voitte tästä saada selville.)
   Sitten emme saa unohtaa myöskään kuuluisaa missourilaista vapaamuuraria Harry Trumania, joka tässä nimenomaisessa elokuussa 1945 istuu kuoleman tuomassa virassaan kontrollisormi neiti Enola Gayn ydinklitoriksen yllä valmiina kutkuttelemaan 100 000 pientä keltaista ihmettä hienoksi höyrylaskeumaksi ja kurttuiseksi kamaraksi kiinteäksi sulaneeksi massaksi sulaneen kaupunkinsa raunioilla Sisämeren rannalla… [s.756-7]

Painovoiman sateenkaarta ei ole maailmanlaajuisessa mittakaavassa pahemmin käännetty alkukielestään muille kielille. Tyylilajia villisti vaihtava tarina sisältää niin paljon kielikukkasia, hankalia ajatusmalleja ja pohdintoja muun muassa taloushistoriasta, okkultismista, fysiikasta ja kemiasta sekä filosofiasta runsaalla erikoissanastolla varustettuna, että englanninkielinen Painovoiman sateenkaari on varmasti ei-natiiville lukijalle loputon suo. Tästä lähtökohdasta katsottaessa veteraanikääntäjä Juhani Lindholm panee Pynchonin teoksen ruotuun suomen kielellä uskomattoman taitavasti – esseemäiset pohdinnat menevät sisältönsä puolesta monelta varmasti yli hilseen, mutta ainakin ne on suomennettu ajatuksella.

Kolmannen kulmansa tähän tyylien sekamelskaan tuovat vähän yllättäen Painovoiman sateenkaaren runsaslukuiset laulut, jotka leikkaavat tarinaan mukaan kuin musikaalissa konsanaan. Niiden merkitys on kuitenkin yllättävän suuri: laulut tasapainottavat yli äyräiden pursuavaa kaunokirjallista paatosta ja huvittavat ja innostavat lukijaa jatkamaan eteenpäin. Parhaiten Lindholmin kielellinen ketteryys pääsee kuitenkin esille ehdottomasti vaativimmissa paikoissa eli juuri laulujen kanssa – hyvänä esimerkkinä tähän sopii Tervetuloa laivalle! -biisi, joka lähtee käyntiin Slothropin livahdettua aristokraattien seksijuhlien miljöönä toimivaan Anubis-alukseen.

Tervetuloa laivalle, ystävä hyvä, satuitpa sopivaan aikaan!
Orgiat on meillä mainiot, eikä siis tarvitse olla vailla –
Kukaan ei muista kuinka se alkoi, mutta
päättyä voi se vain yhdellä lailla!
Hauskaa kuin eläimellä, ei niin kuin Marie-Celestellä,
Joukkoon kyllä sopii mukaan,
ongelmat voi heittää nurkkaan
ja huutaa kovempaa kuin kukaan!

Sievät äidit ystävineen täällä vievät
kohtsiltään miehet tyttäriltään.
Tanakasti seisoo, monet hanakasti
tekee melkein vaikka mitä.
Aivot narikkaan siis laita, sitä
varten Titanic nyt seilaa, väki itseänsä peilaa,
kauhuissansa hosuu, jäävuoreen kun jo osuu,
melua ja rivoutta, niin kuin Walpurgisnacht.
Siihen päättyvätkin riemut taivaan,
tule siis vain mukaan, astu laivaan! [s.597]

Työskentelin kohta jo kuusi vuotta sitten puhelinmyyjänä eräässä firmassa, ja kovia myyntituloksia joka päivä vetäneellä pomollani oli käytössä myyntikikka, joka palasi mieleeni Painovoiman sateenkaarta tahkotessani. Pomoni veti asiakkaan kanssa jopa kolmen vartin mittaisia maratonpuheluita, joilla hän uuvutti langan päässä olevan raukan: noiden keskustelujen myötä käytiin läpi kaikki päivänpolttavat tapahtumat osakemarkkinoita ja urheilumaailmaa myöten ja ehtipä hän monologissaan Raamatun Uuden testamentin puoleenväliin asti – kaupat lyötiin lukkoon jossain Jeesuksen syntymän ja rahanvaihtajien pöytien kaatamisen välissä olleessa sivulauseessa niin, ettei asiakasparka tajunnut mitään.

Pynchon vyöryttää lukijan silmille vähintään kymmenen romaanin edestä tietoa, hahmoja ja juonenkäänteitä armottomalla tahdilla. Ensimmäisenä reaktiona on välitön ihailu Pynchonia ja tämän valtavaa yleissivistystä ja mielikuvitusta kohtaan, kun yllättävät juonenkäänteet vievät tarinaa aina vain oudompaan ja ihastuttavampaan suuntaan, ja joka nurkan takaa löytyy entistä kummallisempia juttuja. Jossain vaiheessa lukija menee päästään aivan pyörälle, ja juuri tuo hämmentynyt tunne jää vahvimmaksi muistoksi koko romaanista.

Painovoiman sateenkaari vaatiikin runsaasti aikaa, paneutumista ja loputonta kärsivällisyyttä – se sisältää runsaasti erittäin turhauttavia ja tylsänoloisia kohtia. Pynchon hukkaa viimeistään eepoksensa neljännessä osassa tarinan punaisen langan kokonaan, kun romaanin keskushenkilönä toimiva Slothrop katoaa huuruisten tulevaisuusvisioiden ja entistä kovempaan tahtiin esiteltävien sivuhahmojen taakse. Slothropin kaltainen pysyvä keskushenkilö olisi taas tuonut varsinkin lopun lähes käsittämättömiin kohtauksiin tiettyä rauhallisuutta ja nivonut ne edes jollain tavalla yhteen. Pynchonin käsistä karkaavat sekavuus ja irrallisuus heikentävät muuten varsin mainioon loppukohtaukseen päättyvää Painovoiman sateenkaarta harmittavan paljon.

Toisaalta Painovoiman sateenkaaren rauhattomuus kuvaa hyvin sen aihetta ja miljöötä – kyseessä on kuitenkin julma ja armoton toinen maailmansota, joka repäisi miljoonia ihmisiä juuriltaan ja muutti koko Euroopan kartan kertaheitolla. Pynchonin romaani on kaikkien esseistiikka- ja musikaaliosuuksiensa alla kuitenkin selonteko 1900-luvun suurimmasta myllerryksestä, joka on räjähtänyt laajaksi ja vaikeaselkoiseksi, lukijaansa jatkuvasti ja armottomasti halvalla panevaksi kokonaisuudeksi. Painovoiman sateenkaari on vähän turhankin tietoinen omasta nokkeluudestaan ja vallankumouksellisuudestaan, joita on kuitenkin vaikea lähteä kiistämään – se on uskomattoman laaja, syvällinen, monitasoinen, mielikuvituksellinen ja sodan lailla aivan yhtä armoton, ovela ja aggressiivisen päällekäyvä läpileikkaus hurjaan ja järjettömään maailmaansa.

Painovoiman sateenkaaren ohella yksikään länsimaiseen kaunokirjallisuuden edustaja ei ole käsitellyt yhtäkään aihetta näin laajamittaisesti, tyydyttävästi, monipuolisesti ja mielenkiintoisesti. Pynchonin pääteos avasi omat silmäni sen suhteen, miten on mahdollista tehdä ja toteuttaa näin rikas ja mielenkiintoinen maailma romaanitaiteen puolella – on aivan käsittämätöntä, että Slothrop ja kumppanit ovat jyränneet kaunokirjallisuuden rajat nurin jo 43 vuotta sitten!

Petter on saanut puhelinmyynnistä tarpeekseen,

mutta voisi hyvin lukea joskus lisää Pynchonia.

Alkuteos: Gravity´s Rainbow

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1973

Suomennos: Juhani Lindholm

Kustantaja: Teos

Sivumäärä: 982

Kansikuva: Jenni Saari

Lajityyppi: historiallinen romaani, kollaasiromaani, sota

Mistä saatu: lahjakirja