Luca D´Andrea: Rotko

Luca D´Andrean Rotko lainailee häpeilemättä Joël Dickerin ja Stephen Kingin tuotannosta tuttuja elementtejä, joista rakentuu menevä ja viihdyttävä kokonaisuus. Tasapaino-ongelmistaan huolimatta D´Andrean palkittu jännäri tarjoaa lempeällä tavalla hyytävää kesälukemista astetta rönsyilevämpään tyyliin mieltyneille.

Palkittu jenkkidokumentaristi Jeremiah Salinger yrittää etsiä kuumeisesti aihetta seuraavaan kassamagneettiinsa ja pääsee sellaisen jäljille muutettuaan perheineen pieneen Siebenbochin kaupunkiin. Etelätirolilaisen tuppukylän ja Salingerin vaimon lapsuudenmaisemien historiasta löytyy karmaiseva ja ratkaisematta jäänyt murhamysteeri, jonka selvittäminen luonnollisesti saa muutenkin epäluuloiset paikalliset takajaloilleen – varsinkin ne, joilla on eniten salattavaa. Salinger ei kuitenkaan aio antaa periksi, vaikka julmalla veriteolla alkaa olla liikaa yhteyksiä vaimonpuoleiseen sukuun…

D´Andrean teos eroaa merkittävästi skandinaavisten dekkarien synkästä ja hyytävästä tunnelmasta, sillä Rotkossa on hyvin paljon hilpeitä ja rentoja kohtia, joissa vekkulimainen sanailu nousee keskiöön – näin käy esimerkiksi Salingerien perhe-elämän kuvauksille omistetuissa kohtauksissa, joissa päähenkilön ja tämän pikkuvanhan Clara-tyttären sanailut ovat huikean hauskaa luettavaa. Näinä hetkinä Rotko tuo mieleen vahvasti Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedian, jossa kevyttä ja vähän ronskempaakin huumoria kuljetetaan taidokkaasti synkemmän sisällön rinnalla. Välillä D´Andrea tosin sortuu dialogeissaan kingmäiseen mukarentoon äijäilyyn.

”Oleskelin kotosalla kaikessa rauhassa vietettyäni iltaa eräässä pikku lukaalissa Co-op Cityssä. Uskomaton mesta. Livebändi soitti The Stoogesin covereita ja siellä esiintyi myös tankotanssijattaria, joita ei sovi aliarvioida. No, minä kulautan kurkkuuni parit bisset, rupattelen jengin kanssa ja tutustun yhteen blondiin. Joka ei ollut lainkaan hullumpi jos minulta kysyt. Ja niin me päätimme lähteä jatkoille minun kämppääni ja…”
   ”Voit hypätä yksityiskohtien yli.”
   Mike muisti Claran, joka kuunteli henkeään pidättäen Miken monologia. Mike selvitti kurkkuaan ja jatkoi: ”Toin hänet kotiini ja kerroin hänelle sadun ketusta ja pihlajanmarjoista. Söpöläinen, oletko sinä kuullut satua ketusta ja pihlajanmarjoista?”
   ”Onko se sama tarina, jossa ketun tekisi mieli syödä pihlajanmarjoja, mutta se väittää, että ne ovat vielä raakoja ja happamia, koska ei itse ylety marjoihin? Onko se sama satu, Mike-setä?”
   ”Juuri sama faabeli. Sillä erotuksella, että minun versiossani kettu on vanha ja kulahtanut ukkomies, ja kun hänen ystävänsä Mike sitten alkaa hehkuttaa viimeisintä pihlajanmarjaterttua, jota on päässyt maistamaan, vanha ja rupsahtanut, naimisissa oleva kettu…”
   ”Leikkaa pois seuraavat kohtaukset”, keskeytin hänet. [s.489–490]

Baltimoren sukuhaaran tragedia uskaltaa irrottautua kokonaan dekkariperinteestä ja tarjoilla ihan eri tavalla avautuvan ja etenevän murhamysteerin – siksi onkin pieni pettymys, että tyylillisesti niin samankaltainen Rotko laahaa huomattavasti kuljetumpia ja tutumpia latuja pitkin. Salinger on tyypillinen härkäpäisen periksiantamaton nuuskija, joka luonnollisesti onnistuu pienellä kaivelulla ja oikeiden ihmisten luottamuksen puolelleen voittamalla saamaan lisätietoa murhayön tapahtumista. Tällainen kaava on vain niin nähty edellä mainittuun Baltimoren sukuhaaran tragediaan verrattuna, jossa Marcus Goldman kertoo ja avaa lukijalle itse sukunsa mysteereitä. Rotkossa on luvassa niin paljon itseään toistavia, kornilla dialogilla täytettyjä viinanhuuruisia haastatteluhetkiä, että ne menevät lukijan päässä sekaisin, mikäli Rotkoa lukee yhtään pidemmissä erissä.

Miinusta Rotko saa myös pöyristyttävän vanhanaikaisista asetelmistaan – Clara on luonnollisesti pikkuvanha tytöntyllerö, jota Salinger on suojelemassa ja paijaamassa joka hetkessä. Tämä vielä jotenkin menettelee viisivuotiaan lapsihahmon kohdalla, mutta Salingerin vaimosta on tehty nalkuttava, avioerolla uhkaileva ja miehensä tekemisiä torppaamassa oleva pirttihirmu, jolta mies joutuu luonnollisesti salailemaan tutkimustensa edistymistä ja viinanhuuruisia haastattelureissuja. Romaanin edetessä ja salaisuuksien paljastuessa Salinger tosin joutuu mielenkiintoisesti punnitsemaan arvojaan useaan otteeseen, kun tämän perhe alkaa olla melkoisessa vaarassa.

Rotkon vähemmän mairittelevien piirteiden listaamisen jälkeen on muistettava mainita, että kyse on miellyttävän monitasoisesta teoksesta, joka pitää lukijan vahvasti koukussa useilla salaisuuksillaan ja harkitun verkkaisesti etenevällä juonellaan. Ennen kaikkea D´Andrean jännärin tapahtumapaikka ansaitsee erikoisuudellaan kiitosta – Saksan ja Italian rajamailla sijaitseva kaksikielinen Siebenboch on kulttuuriselta identiteetiltään rajatapaus, sillä erityksissä olevan kaupungin asukkailla on erilaisia perinteitä sekoittavia tapahtumia, joista lukeminen on äärimmäisen mielenkiintoista. D´Andrea käyttää Rotkon alussa runsaasti aikaa kuvatessaan kaksikielisyyden aiheuttamia mielenkiintoisia monitulkintaisuuksia ja sävyeroja, ja vaikka saksa ja italia eivät ole koskaan päässeet kotiutumaan kielenkannoilleni, sanaleikit ja väännökset tuovat tarinaan syviä ja yllättäviä lisäsävyjä.

”Kukaan ei tiedä varmasti, mitä tuona päivänä tapahtui. Voin vain kertoa sinulle, mitä itse näin ja tein. Tai pikemminkin, mitä näin ja tein huhtikuun 28. ja 30. päivän välisenä aikana tuonna kirottuna vuonna 1985. Mutta sovitaan sitä ennen jotakin, Jeremiah.”
   Hän oli haudanvakava.
   ”Sovitaan mitä?”
   ”Kerron sinulle kaiken minkä tiedän jättämättä pois mitään, ja vastalahjaksi sinä lupaat ettei tämä tarina hotkaise sinua kitaansa.”
   Hän oli käyttänyt saksan verbiä fressen. Se viittaa eläimeen, joka syö; kun ihminen syö, verbinä on essen. [s.93]

Rotko jääkin monella tavalla helposti seurattavaksi mutta sisällöltään turhan ontoksi jännäriksi, jonka puutteita D´Andrea on lähtenyt paikkailemaan pitkittämällä romaaninsa loppua ja marssittamalla esiin toinen toistaan uskomattomampia käänteitä – asetelmat heittävät kuperkeikkaa niin moneen kertaan viimeisten sivujen aikana, että lukija ei meinaa yksinkertaisesti pysyä mukana. Mammuttitaudista ja köykäisestä sisällöstä kärsivää Rotkoa ei voi siksi suositella täysin varauksetta kovillekaan dekkaristeille.

Alkuteos: La sostanza del male
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 536
Lajityyppi: jännitys, kauhu
Mistä saatu: arvostelukappale