Maria Peura: Tunkeilijat

Maria Peuran novellikokoelma Tunkeilijat osoittaa, miten pari vuotta jyllännyt pakolaiskriisi alkaa yhteiskunnallisesta tärkeydestään huolimatta hiipua kirjallisuuden puolella – kokoelman suoraan pakolaisiin liittyvät tarinat ovat samaa vanhaa kannesta kanteen. Peura pysyttelee turvallisesti itsestäänselvien aiheiden suojassa kuvatessaan sotatantereeksi muuttuneita kotiseutuja, vanhoillisten arvojen vaikutuksia varsinkin nuorten naisten elämissä ja ensiaskelia kummallisessa uudessa kotimaassa, jossa turvapaikanhakijat temmataan lukkojen taakse suojaan kiivailta väkijoukoilta. Näiden novellien tarinat ovat tietynasteisesta järkyttävyydestään huolimatta niin moneen kertaan kuultuja ja kauhisteltuja, etteivät ne herätä maailman menoa seuraavassa lukijassa oikein mitään tunteita.

Äiti aukaisee luukun ja minä ryömin pimeään paikkaan, jossa olen ennenkin ollut. Minä leikin siellä elävää kuollutta. Me olemme äidin kanssa sitä leikkiä yhdessä harjoitelleet. Siinä leikissä hengitetään oikein syvään ja rauhallisesti, mutta yhtään ääntä ei saa päästää, ei mitään ääntä, joka voisi houkutella paikalle miehiä. Minä leikin nyt huolellisesti kuollutta, koska äiti on ollut koko päivän kauhean huolissaan, vielä enemmän kuin silloin, kun minua viimeksi tuntiin hakemaan markkinoille.
  Silloinkin oli puhetta verestä. Aikuiset ovat kummallisen kiinnostuneita verestä. Kun minua viimeksi tultiin hakemaan, en minä vielä tiennyt mitään koko verestä, eikä minun pyhästä paikastani ollut koskaan valunut verta paitsi silloin kerran, kun Sam-serkku tuli sodasta lomalle ja kiusasi minua kepillä, piiskasi minua sillä ja yritti työnnellä joka paikkaan, mutta silloinkin äiti minut kerkesi pelastaa. Minulla on hyvä äiti. Äiti itse sanoo, että kaikki on isän ansiota, siis sen ansiota, että isä on elossa. [s.40–41]

Peura on ilmeisesti itsekin tiedostanut olevansa liikkeellä vähän heikoilla eväillä, sillä hän on laajentanut Suomen rajojen ylittäneiden pakolaisten vaiheita kuvaavan novellikokoelmansa teemoja käsittelemään mitä tapahtuu, kun ylitetään henkilökohtaisia rajoja eri tasoilla. Käytännössä tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että Peura käsittelee enemmän tai vähemmän kaikissa novelleissaan miesten ja naisten epätasa-arvoista suhdetta pääosin tuttujen asetelmien kautta.

Peuran novellien tapahtumia sävyttävät runollisesti kuvatut ja varsin surrealistisiksi villiintyvät käänteet, jotka piristävät muuten niin tutuilla laduilla suihkivaa kerrontaa. Kikkailut eivät kuitenkaan tuo tarinoihin mitään uusia tasoja – ne valpastavat lukijan hetkeksi, mutta sitten realistisemmaksi palaava tyyli muuttuu jälleen tutuksi unettavaksi itsekseen. Voikin miettiä, kuinka tarkoituksenmukaista tällainen lopulta on.

Ja Ingemar nyökäytti päätään ja rupesi nielemään, äänekkäästi pyydysti kurkullaan pulppuilevia sanoja, liian nopeasti nieleskeli, kasvot roihahtivat punaisiksi, sitten leimuaviksi, liekit roihahtivat Ingemarin suusta, polttivat Iran yläpuolelle muodostuneet puhekuplat, joissa muodostui erilaisia pahaa enteileviä kirjainyhdistelmiä. [s.75]

Tunkeilijat on harvinaisen moniääninen mutta samalla musertavan mielenkiinnoton novellikokoelma, joka pelaa aivan liiaksi varman päälle ollakseen millään tavalla varteenotettava kokonaisuus – eri tyylilajien ennakkoluuloton sekoittaminen ei riitä pelastamaan tuttua materiaalia tylsyyteen vajoamiselta. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua mieluummin Antti Heikkisen mainioon Matkamies maan -romaaniin.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 222
Kansikuva: Eevaliina Rusanen
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, surrealismi
Mistä saatu: arvostelukappale