Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkösen Valomerkki herättää melkoisen ristiriitaisia tunteita vielä kauan romaanin lukemisenkin jälkeen. Valomerkin heikkouksien alta kuitenkin paljastuu härkösmäisen luontevasti etenevä ja mustalla huumorilla vuorattu lukuelämys, joka on pilattu yhdellä typerimmistä loppuratkaisuista aikoihin.

Anita on nuorena kirjailijanuransa aloittanut ja sittemmin koko hommaan leipääntynyt kynäniekka, jota ei oikeastaan huvittaisi enää edes elää. Uuden romaanin kirjoittaminen on koko ajan tyssäämässä Anitan omaan itsekriittisyyteen, ja lähipiirin ihmiset omaa perhettä lukuun ottamatta tuntuvat olevan enemmän häiriöksi kuin avuksi.

Valomerkki muistuttaa jossain määrin vähän aikaa sitten lukemaani Herman Kochin Naapuria, joka samalla tavalla pureutuu kirjailijuuteen ja kyseisen ammatin varjopuoliin. Härkönen seilaa pelotta Kochia syvemmille vesille kuvatessaan Anitan mielenliikkeitä ja tekemistä rajoittavia pakonomaisia sääntöjä, jotka ovat syöneet luovasta työstä kaiken ilon ja tehneet naisesta katkeran ja kyynisen kirjailijan. Härkönen kuvaa taitavasti Anitaa keräilijäksi, joka napsii arjen tapahtumista aiheita töihinsä, ja huonon päivän osuessa kohdalleen nuo havainnot muuttuvat inhorealistisiksi väläyksiksi.

Kassalla pysähdyn lehtitelineen luokse. Ilta-Sanomien kannessa on kuva vammaisesta lapsesta. Hänen päänsä näyttää tyhjenneeltä jalkapallolta.
   ”Vammaisuus ei ole sairaus”, kertoo lapsen äiti jutun otsikossa.
   Mikä se sitten on? Harrastus vai? [s.74]

Valomerkki onkin kaikkiaan hyvin löyhäjuoninen kokonaisuus, joka keskittyy kuvaamaan Anitan räpistelyä ongelmiensa ja arjen kanssa – lukijan on turha odottaa kovin suuria yllätyksiä vaan hänen on paras valmistautua henkisesti Härkösen henkilökohtaisessa angstissa vellomiseen. Kirjailija on avautunut naistenlehtien kansihaastatteluissa kevään mittaan isänsä kuolemasta, ja myös Anita suree Valomerkin sivuilla säännöllisin väliajoin toisen vanhempansa menettämistä. Isän kuolema on kuitenkin epämääräinen teema, eikä Härkönen oikeastaan avaa Anitan tuntoja sen ihmeemmin. Tämän teeman pudottaminen olisi tehnyt muutenkin runsaasta romaanista heti vähemmän hajanaisen oloisen teoksen, joka on vahvimmillaan kirjoittamiseen liittyvien hankaluuksien kuvaamisessa. Sitä vastoin Valomerkin onnellinen loppu on turhauttavan laiska ja epäuskottava päätös synkkyydessä velloneelle romaanille.

Vaikka Valomerkin tarjoama kyyti on turhauttavan epätasaista alusta loppuun, Härkösen tavaramerkkinä toimiva vinkeä dialogi pelastaa paljon. Anita tapaa Valomerkin aikana runsaasti muita kulttuurialan toimijoita, joiden kanssa maailmaa parannetaan säännöllisin väliajoin – mukaan mahtuu myös rankempia ja traagisempia kohtaamisia esimerkiksi psykologista sodankäyntiä harjoittavan Iiron kanssa. Humoristisempaa puolta edustaa taas Anitan ja tämän äidin välinen puhelinkeskustelu, joka osoittaa Härkösen kyvyn pyöritellä tilannekomiikan avulla tuttuja keskustelunaiheita ihan uuteen uskoon.

”Vieläkö se Veli-Pekka on homo?”
   ”Joo. Ei seksuaalista suuntautumista vaihdeta ku sukkia.”
   ”Mistä ne homot yhtäkkiä ilmesty? Ei niitä mun nuoruudessa ollu.”
   ”En tiedä.”
   ”Vai onko se semmonen kaksoisseksuaali?”
   ”Tarkoitat biseksuaalia?”
   ”Niin, sehän on pahempaa ku homous. Ei osata päättää mitä ollaan, aikuiset ihmiset.”
   ”Aivan. Miten sä oot jaksellu?”
   ”No kiitos kysymästä. On tässä ollu kaikenlaista.” [s.40]

Valomerkki onnistuu parhaimmillaan hienosti avaamaan Miki Liukkosen O:n tavoin ihmismielen synkimpiä ja pahimmin järkkyneitä kolkkia, mutta sosiaalipornon puolelle luisuva mielenluotaus ei riitä pelastamaan tätä rimanalitusta.

Petter ei muista, milloin olisi viimeksi ostanut iltapäivälehden.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 252
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu