Margaret Atwood: Herran tarhurit

Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian toinen osa Herran tarhurit osoittaa, etteivät koko homman aloittaneen Oryxin ja Craken nerokkuus, mielikuvituksellisuus ja upeus olleet moukan tuuria – salama iskee samaan paikkaan kahdesti. Tässä vaiheessa on hyvä ottaa huomioon, että arvostelu sisältää muutamia Oryxiin ja Crakeen liittyviä juonipaljastuksia.

Herran tarhureissa tutustutaan kahteen uuteen päähenkilöön, Reihin ja Tobyyn, jotka ovat molemmat kuuluneet Herran tarhureina tunnettuun kulttiin. Karismaattisen Aatami Ensimmäisen vetämä viherpiipertäjien jengi on kuitenkin hajonnut kauan ennen Lumimiehenä tunnetun Jimmyn, Oryxin ja Craken junailemaa maailmanloppua, ja Herran tarhurit ovat hajaantuneet omille tahoilleen – Toby on työskennellyt HyväOlo-kauneusklinikalla ja Rei on myynyt itseään hekumallisessa Pyrstömaailma-yökerhossa.

Suurimman osan ihmiskunnasta tappaneesta katastrofista selvittyään Atwoodin naissankarit joutuvat kohtaamaan armottoman ulkomaailman. Rei on jäänyt Pyrstömaailman lukkojen taakse nalkkiin ja näin selvinnyt planeetan yli pyyhkäisseestä katastrofista, mutta tämän kaveri Amanda auttaa Rein vapauteen. Kaksikko lähtee yhdessä etsimään muita selviytyjiä väistellen Nälkäpeli-henkisestä Verikuula-verilöylystä selvinneitä ja areenalla maailmanlopun ajan piileskelleitä hulluja, joilla on kana kynittävänä sekä Rein että Tobyn kanssa.

Toby taas joutuu siirtymään liikekannalle HyväOlon tarjoamasta suojasta yksinkertaisesti siitä syystä, että pelkillä kauneudenhoitotuotteilla ei elä. Sapuskan etsiminen loppuu kuitenkin kuin seinään, kun Toby joutuu Amandan ja Rein myötä vaarallisiin seikkailuihin. Niiden varrella kolmikko kohtaa  vanhoja tuttuja aina Lumimiehestä entisistä Herran Tarhureista koostuvaan MaddAddam-nimiseen porukkaan, jolla on epäilyttävän paljon tekemistä Oryxia ja Crakea palvovien kloonien kanssa.

Herran tarhureiden alussa lukija kuitenkin saattaa huolestua siitä, miten huonossa tasapainossa Atwoodin romaani on sen jumittaessa katastrofia edeltävissä tapahtumissa. Oryxin ja Craken tarina eteni hienosti ja tasapainoisesti kuvatessaan vuorotellen Jimmyn nuoruutta ja maailmanlopun jälkeisissä maisemissa samoilua, mutta nyt Atwood panostaa romaaninsa alussa hahmojensa ja maailmansa taustoittamiseen lähestymällä maailmanloppua vuosi kerrallaan. Tämä tuntuu vain kohtuuttoman raskaalta lähestymistavalta, mikäli Oryxin ja Craken on juuri ahmaissut ja Atwoodin luoma maailma on vahvana mielessä.

Alkuepäilykset haihtuvat mielestä varsin pian, sillä Atwood tarjoaa Rein ja Tobyn myötä rosoisemman ja hurjemman näkökulman muutenkin armottomaan scifidystopiaansa. Oryxissa ja Crakessa näet seurattiin hyvissä ja vakaissa oloissa kasvaneen Jimmyn suhteellisen turvallista menneisyyttä, mutta nyt tilanne on vähän toinen, kun sankarittaret ovat joutuneet kamppailemaan henkensä ja tulevaisuutensa puolesta yhteiskunnan kyseenalaisissa varjoissa. Rein ja Tobyn rankat ja toivottomat vaiheet ravistuttavat lukijaa ja tuovat esille synkän maailman pilkkopimeän puolen konkreettisilla ja hurjilla tavoilla – yhtenä hyvänä esimerkkinä toimii kohta, jossa Toby työskentelee eläimiä kellaritiloissaan surmaavan Slurkki-ylellisyysliikkeen maskottina.

Toby sai paikan karvapellenä: se oli halpaa päivätyötä, eikä papereita kyselty. Karvapellet pukeutuivat tekokarvasta valmistettuihin eläinasuihin, joissa oli pahvipäät, ripustivat mainoskyltin kaulaansa ja kulkivat työkseen paremman luokan ostoskeskuksissa ja pikkuputiikeista tunnetuilla kaduilla. Karvapukujen sisällä oli kuitenkin kuumaa ja kosteaa, ja näkökenttä oli varsin suppea. Ensimmäisen viikon aikana fetisistit hyökkäsivät kolme kertaa Tobyn kimppuun, kaatoivat hänet kumoon, käänsivät ison pahvipään ympäri niin ettei hän nähnyt mitään ja hieroivat lanteitaan tekokarvaa vasten päästellen outoja ääniä, joista naukaisut olivat helpoimmin tunnistettavissa. Raiskaukseksi sitä ei voinut sanoa – mihinkään kohtaan hänen omasta vartalostaan ei varsinaisesti kajottu – mutta se oli inhottavaa. Lisäksi oli vastenmielistä pukeutua karhuksi, tiikeriksi, leijonaksi tai joksikin muuksi uhanalaiseksi eläimeksi, joiden teurastusääniä kuului jatkuvasti alakerrasta. Niinpä hän jätti sen työn.
   Sitten hän hankki tukun helppoa rahaa myymällä hiuksensa. Lammastarhurit eivät olleet vielä tärvelleet hiusmarkkinoita BioLetillä – se tapahtui vasta muutama vuosi myöhemmin – joten kulmilla oli yhä trokareita, jotka ostivat keneltä hyvänsä turhia kyselemättä. Siihen aikaan hänellä oli pitkät hiukset, ja vaikka ne olivat vaaleanruskeat, eivät kaikkein suosituinta väriä – ostajat pitivät eniten vaaleista – hän hankki niillä sievoisen summan. [s.47]

Herran tarhureiden kuvaama maailma onkin edeltäjäänsä paljon synkempi, pessimistisempi ja hurjempi paikka, josta Ren ja Toby onnistuvat pelastautumaan Aatami Ensimmäisen johtaman yhteisön suojiin. Evoluutioteoriaa, kristinuskoa ja äärimmilleen vietyä veganismia sekoittavan kultin jäsenten toimet ja ajatukset ovat mielenkiintoista luettavaa, ja kun soppaan lisätään vielä kultin kanssa yhteistyötä tekevän Craken aatokset, luvassa on melkoisen syvällistä pohdintaa ihmisyydestä, elämästä ja kuolemasta ja Jumalan mahdollisesta osuudesta edellä mainituissa aiheissa.

Glennillä oli tapana sanoa, että syy miksi ihminen ei voi kuvitella itseään kuolleena on se, että heti kun sanoo: ”Minä kuolen”, tulee lausuneeksi sanan minä, ja silloin siinä lauseessa on yhä elossa. Siitä ihmiset ovat keksineet ajatuksen sielun kuolemattomuudesta – se on siis kieliopin syytä. Samoin on itse jumalakin, sillä heti kun on olemassa mennyt aikamuoto, täytyy olla olemassa myös menneisyys ja menneisyys ennen menneisyyttä, ja niin sitä joutuu ajassa taaksepäin kunnes päätyy kohtaan En tiedä, ja siinä kohdassa on Jumala. Jumala on se mitä ihminen ei tiedä – pimeä, kätketty, näkyvän kääntöpuoli, ja kaikki johtuu vain siitä, että meillä on kielioppi, ja kielioppi taas olisi mahdoton ilman FoxP2-geeniä; joten Jumala on aivomutaatio, ja se geeni on muuten sama jota linnut tarvitsevat laulaakseen. Musiikki on siis sisäänrakennettu ominaisuus, Glenn sanoi; se on ympätty meihin. Sitä olisi hyvin vaikea leikata irti, koska se on olennainen osa meitä, niin kuin vesi.
   Minä kysyin onko Jumalakin siinä tapauksessa ympätty meihin. Glenn sanoi, että voi olla, mutta mitään hyvää siitä ei ole meille seurannut.
   Glennin selitys Jumalasta oli ihan erilainen kuin tarhurien selitys. Glenn sanoi, että ”Jumala on henki”, on merkityksetön lause, koska henkeä ei voi mitata. Usein se sanoi myös: käytä lihaskuria, kun se tarkoitti: käytä aivojasi. Minusta ajatus oli vastenmielinen – minua inhotti ajatella, että minun pääni on täynnä lihaa. [s.386]

Atwoodin romaani loistaa menneitä kuvatessaan aina tarinan puoliväliin asti, jolloin se vasta paneekin kovan vaihteen silmään siirtyessään kuvaamaan nykyhetkeä. Tarina nousee loistavasti siivilleen tiukan toiminnan, yllättävien jälleennäkemisten ja karmaisevien loppuratkaisujen myötä – Herran tarhurit nivoutuu todella tyydyttävästi ja taitavasti osaksi Oryxin ja Craken aloittamaa kokonaisuutta. Se on silti edeltäjänsä tavoin vakaasti omilla jaloillaan seisova, hurja, ahdistava, monipuolinen, jännittävä, omaperäinen ja kekseliäs scifiseikkailu.

Näin laadukkaan romaanikaksikon ahmimisen jälkeen lukijassa herää kuitenkin pieni epäilys – mihin enää tarvitaan trilogian päättävää MaddAddam-päätösosaa? Toivottavasti Atwoodilla riittää ideoita vielä kolmanteen salamaniskuun, sillä yhtään vähempi ei tule riittämään tällaisen kyydin jälkeen.

Petter söi elämänsä ensimmäisen vihiksen tammikuun loppupuolella.

Alkuteos: The Year of The Flood
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2009
Suomennos: Kristiina Drews
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 521
Kansikuva: Corbis / SKOY
Lajityyppi: scifi, seikkailu
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä