John Williams: Stoner

John Williamsin romaani Stoner ilmestyi jo vuonna 1965 ja jäi varsin nopeasti unholaan. Puoli vuosisataa myöhemmin Stoner on löytänyt yleisönsä ennennäkemättömällä tavalla, ja netti on pullollaan ylistäviä arvioita tästä jo kerran hukatusta helmestä. Mistä ihmeestä on kyse?

Stonerin pääosassa nähdään William Stoner, joka jättää Missourin maaseudulla asuvat köyhät vanhempansa muutamaksi vuodeksi aikomuksenaan lukea agronomiksi kaupungin yliopistossa. Vuonna 1910 opintonsa aloittaneen Stonerin opintoputki vie tämän monen mutkan kautta maatalouden saloista opiskelemaan ja myöhemmin opettamaan kirjallisuutta ja filosofiaa. Hän ajatuu onnettomaan avioliittoon ja joutuu opettajaurallaan mukaan Missourin yliopiston sisäiseen, kateellisuuden ja pikkusieluisuuden värittämään valtapeliin. Stoner ei kuitenkaan valita vaan jaksaa akuankkamaisesti hakata päätään seinään niin avio- kuin työelämän käänteiden kanssa ja jatkaa eteenpäin kohti romaanin huikeaa ja surullista loppua.

Stoner tuo nopealla etenemistahdillaan mieleen E.L.Doctorowin mahtavan Homerin ja Langleyn, joka myös kääri yhteen niin 1900-luvun merkittävimmät tapahtumat kuin niiden keskellä räpistelevien hahmojen elämät. Vaikka harmaassa, tylsässä ja jääräpäisessä Stonerissa ei olekaan samanlaista viehätystä kuin Doctorowin romaanin värikkäissä Collyerin veljeksissä, Homerin ja Langeyn tunnelmassa vahvasti mukana olevat surumielisyys ja surkeus ovat läsnä myös Stonerissa.

Kaikkeen tekemäänsä loputtomalla ahkeruudella suhtautuva Stoner nimittäin päättää tehdä jokaisen elämänsä tärkeistä päätöksistä puskemalla vaikka harmaan kiven läpi. Hän runnoo itsensä naimisiin henkisesti tasapainottoman tytön kanssa, johon on sattunut iskemään silmänsä ja joka ei rakasta Stoneria yhtään. Opiskelujensa alkuvaiheessa Stoner rämpii pakollisen kirjallisuuden kurssinsa kanssa ja meinaa reputtaa sen, mutta sisuuntuu niin paljon että päättää vaihtaa pääaineensa ja lopulta koko tulevan elämäntyönsä yliopistomaailmassa työskentelyyn – vain siksi, että hän ilmeisesti halusi näyttää itselleen pystyvänsä tähänkin ihan hyvin.

Nämä kaksi päätöstä mullistavat Stonerin elämän, ja niiden hätiköity tekeminen ja jääräpäinen seurausten kanssa eläminen hämmästyttää ja kummastuttaa lukijaa koko loppuromaanin ajan. Williams ei missään vaiheessa avaa päähenkilönsä ajatustenjuoksua Edithin rakastumisen tai kirjallisuuteen paneutumisen suhteen – Stoner vain valitsee umpimähkään elämänsä tärkeimmät asiat.

Tästä perustelemattomuudesta johtuva onttous jää häiritsemään pitkäksi aikaa lukijaa, ja olisi mielenkiintoista tietää, millä perusteella Stoner tekee valintansa? Johtuvatko nopeat päätökset nuoruuden epävarmuudesta ja tarpeesta takertua edes johonkin pysyvältä vaikuttavaan? Toisaalta tällainen salamyhkäinen jääräpäisyys kiinnostaa ja innostaa tutustumaan hahmoon, joka ei ehkä olekaan niin yksiulotteinen kuin miltä alun perusteella annetaan ymmärtää.

Suurempi ongelma Stonerissa on kuitenkin Williamsin koruton, teeskentelemätön ja yksinkertainen kerrontatapa, joka tuntuu todella kankealta ja kömpelöltä heti romaanin alkumetreiltä lähtien. Esimerkiksi Edithin ja Stonerin ensikohtaamisen kuvaaminen on jopa latteaa ja innotonta, eikä siitä välity todellakaan ihastumisen tai minkään muunkaan riemullisen tunteen kokeminen.

Hän viivytteli ovenpielessä pitkään; hän kuuli naisen hiljaisen äänen kohoavan vieraiden supatuksen yli tämän tarjoillessa teetä. Nainen nosti päätään, ja samassa heidän katseensa kohtasivat. Naisen silmät olivat vaaleat ja isot ja vaikuttivat siltä kuin niistä olisi loistanut sisäistä valoa. Hieman häkeltyneenä Stoner perääntyi ovelta ja kääntyi saliin päin. Hän löysi vapaan tuolin seinän vierestä, istuutui ja painoi katseensa mattoon jalkojensa juureen. Hän ei vilkaissutkaan ruokasaliin päin mutta oli silloin tällöin tuntevinaan nuoren naisen katseen hipaisevan lämpimästi kasvojaan. [s.62]

Stonerin ja Edithin rakkaudettoman ja tasapainottoman avioliiton alkutaipaleen kuvaaminen vie kuitenkin Williamsin teoksen ihan muihin sfääreihin vähän tylsän alun jälkeen. Stoner onkin varsin rankkaa ja raadollista luettavaa Williamsin kertoessa nimihenkilönsä loppumattomasta rakkaudesta mieleltään järkkynyttä Edithiä kohtaan, joka ei yksinkertaisesti osaa ottaa vastaan saati käsitellä miehensä tunteita. Avioelämä ei ole missään tapauksessa Stonerissa pääosassa, mutta sen lukeminen herkistää ja vaikuttaa lukijaan pitkin romaania.

Näin käy myös silloin, kun yliopistomaailma panee Stoneria halvalla eikä tämä saa tukea edes lähipiiriltään – Stonerin ja Edithin Grace-tyttärenkään taival ei ole helpoin tai kevein mahdollinen, eikä tämä osaa tukea vanhempiaan. Onkin harmittavaa, että Grace ja varsinkin Edith jäävät merkityksestään huolimatta tarinassa todella sivuun. Edithin hulluksi muovanneita kokemuksia käsitellään lähinnä Stonerin satunnaisen spekukoinnin kautta, vaikka lukija haluaisi tietää ja ymmärtää myös Stonerin vaimoa paremmin. Etäiseksi jäävä Edith tietysti kuvastaa arvaamattomuudessaan ja salaperäisyydessään sitä, miten huonosti Stoner tuntee vaimonsa.

Homerin ja Langleyn tavoin myös Stonerin juonen taustalla vaikuttavat ja elävät maailman suuret tapahtumat – tosin Stonerin tapauksessa ne jäävät jatkuvasti taustalle päähenkilön kykkiessä yliopistomaailmassa piilossa sodilta. Doctorow osasi taitavasti kytkeä romaaninsa tapahtuma-ajan ilmiöt päähenkilöiden elämiin. Sitä vastoin Stonerissa Williams perkaa ajankuvaa lähinnä tilannekatsauksien muodossa, kuten seuraavassa 30-luvun Amerikan henkistä tilaa valottavassa sitaatissa tulee ilmi.

Ja vaikka Stoner suhtautui oman aikansa maailmaan päällepäin yliolkaisesti, hän tiedosti, millaisia aikoja elettiin. Tällä vuosikymmenellä monien kasvoille jähmettyi pysyvästi kova, kolkko ilme, kuin he olisivat katsoneet pohjattomaan kuiluun, ja William Stoner, jolle tuo ilme oli yhtä tuttu kuin hänen hengittämänsä ilma, näki merkkejä yleisestä epätoivosta jonka tunsi poikavuosilta. Hän näki hyvien ihmisten luisuvan hitaasti toivottomuuteen, lannistuvan, kun heidän toiveensa kelvollisesta elämästä särkyi; hän näki heidän kuljeksivan päämäärättä kadulla, silmät ilmeettöminä kuin lasikuulat; hän näki heidän kävelevän takaoville katkeran ylpeinä kuin mestauslavalle kerjäämään leipää, jonka voimin he jaksaisivat kerjätä uudelleen; ja hän näki ihmisten, jotka olivat joskus saapastelleet selkä suorana ja omasta arvostaan varmoina, katsovan häntä kadehtien ja vihaten hänen mitättömän toimeentuloturvansa takia – hänellähän oli vakinainen virka instituutiossa, joka ei oikeastaan pystynyt tekemään vararikkoa. Hän ei puhunut näkemästään, mutta tietoisuus yhteisestä piinasta kosketti häntä ja muutti häntä tavalla joka pysyi piilossa muiden katseilta. Yhteisen ahdingon aiheuttama äänetön suru oli aina läsnä hänen elämässään. [s.243-4]

Stonerissa rakkaudettomuuden ja yksinäisyyden ohella kolmanneksi teemaksi nousee vähän yllättäen juuri työ ja sen tekeminen. Williamsin romaanin aikana nähdään, miten sen päähenkilö raataa loputtomalla uutteruudella pelloilla, yliopistomaailmassa niin opiskelijan kuin opettajan ominaisuudessa ja kotona yrittäessään pitää avioliittoaan kasassa, hoitaessaan äitinsä laiminlyömää Gracea ja pitäessään koko huushollia pystyssä. Stoner pakenee ongelmiaan arkisen puuhastelun ja leipätyönsä pariin, mutta tästäkään Williams ei ota yhtään enempää irti: välillä hän vain toteaa Stonerin työskennelleen yliopistolla taas yömyöhään, mutta siihen se jääkin. Stonerin todellista motivaatiota työskennellä hiki hatussa ei avata ollenkaan – tässä voi tosin olla taustalla vanhanaikainen ajatus työn tekemisestä ja sille kaiken antamisesta ehdoitta.

Juuri tuo Stonerin ehdottomuus myös kaikissa muissakin asioissa ohjaa hänen elämänsä romaanin päätteeksi tiettyyn kulminaatiopisteeseen, johon päästyään sekä Stoner että lukija katsovat kuljettua taivalta. Oliko tämä kaiken arvoista, kannattiko elämä elää tällä tavalla? Stonerin hienoin kohta tulee juuri tässä, sillä vastaus on armoton ei – päähenkilö pilaa oman elämänsä niin totaalisesti, että oikein pahaa tekee. Williamsin romaanin lohduton ja traaginen, Stonerin pieleen mennyttä elämää kuvaava loppu on surullista luettavaa ja antaa tarkoituksen ja merkityksen vähän päämäärättömältä tuntuneelle romaanille.

Päähenkilönsä tavoin Stoner on pahimmillaan virkamiesmäisen varman päälle rakennettu, vaisu ja nukkavieru romaani. Esimerkiksi John Irvingin teosten värikkäät hahmot, eloisa dialogi ja vauhdikkaan ennakkoluulottomat juonenkäänteet pitävät otteessaan paljon tehokkaammin. Kaiken kaikkiaan Williamsin hukattu helmi lunastaa saamansa toisen tilaisuuden, muttei tee sen enempää muutamaa yksittäistä onnistumista lukuun ottamatta. Tämäkin riittää ihan hyvin, mutta lukija jää kaipaamaan enemmän lihaa Stonerin laihojen luiden päälle.
 

Petter nautti säveltäjä John Williamsin melodioista viimeksi
Star Wars: The Force Awakensin tahdissa.

Alkuteos: Stoner
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1965
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 306
Kansikuva: Getty Images / Stephen Carroll Photography
Lajityyppi: historiallinen romaani, yliopistoromaani
Mistä saatu: arvostelukappale