Antti Heikkinen: Matkamies maan

Antti Heikkisen Matkamies maan sai odotella lukemistaan pitkän tovin kirjahyllyssäni – pakolaiskriisistä ja lynkkausmielialalla ”karvapaikanhakijoita” vastaanottaneista suomalaisista niin ikään ammentanut Jari Tervon Matriarkka oli mielestäni sen verran luokaton ja harkitun provosoiva teos, että teki mieli lukea ihan muuta tässä välissä. Matkamies maan viimeisteltyäni voin kuitenkin todeta sen odotuttamisen olleen vähän kohtuuton ratkaisu, sillä Heikkisen toinen romaani on ihan toisesta maailmasta kuin mahalaskuksi jäänyt Matriarkka.

Tervon ja Heikkisen teokset jakavat kuitenkin yhden varsin vahvan yhteisen tekijän eli valtavaksi ja monitahoiseksi ryöhähtävän juonen. Matkamies maan seuraa suomalaisen pikkupaikkakunnan elämää, joka tuntuu jo ennen vastaanottokeskuksen perustamista olevan ihan omissa sfääreissään. Lukija pääsee Heikkisen runsaan hahmokatraan edesottamusten myötä perehtymään muun muassa Shakespearen Macbethin harjoitteluun kylän amatööriteatterissa, vanhemman naisen ja nuoremman miehen välille syntyvään suhteeseen, niin netissä kuin kasvotustenkin lentävään vihapuheeseen, muistisairauden kuvaamiseen ja koulukiusaamiseen.

Matkamies maan olisikin jo tällaisenaan varsin runsas ja monipuolinen romaani, joten mietin, että miten Heikkinen meinaa vielä änkeä tähän mukaan vastaanottokeskuskuvionkin. Sekin kuitenkin löytää romaanista paikkansa varsin luontevasti ja toimii kortena, joka katkaisee muutenkin jännitteisen pikkukylän kauhun tasapainon. Pakolaisparat joutuvat omista ensimmäisen maailman ongelmistaan stressaantuneiden ja ahdistuneiden suomalaisten silmätikuiksi – erityisen hyvin Heikkinen kuvaa tätä maahanmuuttokriittisten ja kiivaiden Leon ja Jeren kautta, jotka ottavat vokin polttamisen projektikseen  paetakseen omia perhe- ja työelämän ongelmia.

Jere ja Leo tuntuvat aluksi liioitellun yksinkertaisilta ja kiivailta luonteilta, mutta Heikkinen tuo  hienosti heidän kauttaan esille sen, miten helppoa on ongelmien ratkaisun sijaan lähteä purkamaan pahaa oloa vastenmielisiin turvaturisteihin. Ihan suvakkikirjallisuudeksi Matkamies maan ei kuitenkaan ole luokiteltavissa, sillä myös pakolaismassaan mahtuu jos jonkinlaista toimijaa – Heikkisen romaani ei missään vaiheessa lopahda mustavalkoiseksi kokonaisuudeksi vaan jaksaa muistuttaa realistisesti, että ylipäätään ihmisisten joukosta löytyy jos jonkinlaista tallaajaa.

Matkamies maan kertoo Matriarkan tavoin hyvin pitkälti voimakkaasti leimahtavasta vihasta, jota ihminen voi potea joko kanssaeläjäänsä tai ylipäätään lajiitoveriaan kohtaan. Heikkinen onnistuu kuvaamaan tätä tunnetta netissä soljuvan vihapuheen ohella myös varsin sykähdyttävillä ja kohtuuttomuudessaan melkein naurettavilla konkreettisilla esimerkeillä, joista luokanopettajan sijaisuuksia tekevä paikallislehden journalisti pääsee nauttimaan.

Jokseenkin omintakeisissa tunnelmissa ihmisalkujen toimia katseli myös luokanopettajan sijaisuutta tekevä Kati, jonka tekemä aukeaman kokoinen artikkeli vastaanottokeskuksesta oli julkaistu senpäiväisessä paikallislehdessä. Kainaloartikkeleina olivat komeilleet nuoren pakolaismiehen haastattelu sekä Katin kirjoittama humanistinen, turvapaikanhakijat positiivisessa valossa esiin tuova kommentti. Herätessään aamulla puoli kahdeksan maissa Kati oli katsonut kännykkäänsä ja lukenut prepaid-numerosta tulleen tekstiviestin, jossa häntä kutsuttiin mojovan perseraiskauksen ansaitsevaksi huoraksi. Facebookin viestilaatikossa odotti tuntemattoman miehen vituntäyteinen viesti, tunti sen jälkeen entinen luokkatoveri ilmoitti poistavansa suvakkihoron kavereistaan. Ennen välituntivalvontaan lähtöä puolituttu nainen oli viestittänyt katkaisevansa paikallislehden tilauksen ja toivonut samalla, että yhteiskunnan varoja ulkomaalaisille syytävä Kati saisi kohtalokseen yhtä köyhän ja kivuliaan sairaseläkeläisen elämän kuin hän. Epäilyttävää blogia netissä pitävä talonmies oli tönäissyt ohi kulkiessaan muka vahingossa, kun Kati oli kiskomassa Kiva koulu -logolla varustettua huomioliiviä ylleen. Viimeisen niitin oli päksäyttänyt käytävällä vastaan kävellyt tekstiilitöidenopettaja, joka huikkasi äidillisesti hymyillen, että pakolaisasia oli monipiippuisempi juttu kuin äkkiseltään voisi arvella. Ja siinä Kati nyt seisoi keskellä koulun pihamaata, eikä nähnyt vetisiltä silmiltään kiipeilytelineen luona syntynyttä kärhämää alusta pitäen. [s.138–139]

Heikkinen saa vielä yhden sulan hattuunsa käyttämällä rohkeasti vanhempaa kansanosaa edustavia hahmoja romaanissaan. Hän suoriutuu varsin luontevasti niin milf-kuvion kuin muistisairaan Auliksen ajatuksenjuoksun kuvaamisesta – nimenomaan iäkkäämpien hahmojen uskottavat mietteet ja toimet rauhoittavat kiivastahtista romaania ja tuovat siihen lisäsävyjä, joiden myötä Matkamies maan tuntuu luku luvulta rikkaammalta ja monitasoisemmalta kokonaisuudelta. Auliksen muistisairauden sotkema päänsisäinen monologi on parhaimmillaan loistava yhdistelmä herkkyyttä ja jatkuvasti muuttuvien mielialojen sävyttämää maailmankuvaa.

        – Minkäs takia se ukki tänne entiselle talolle tuli? 

Ukki. Niin no niin. Leon emäntähän tämä on. Emännäntekele. Helevetistäkö se tuohon. Ilman aikojani läksin. Kävinkö haudalla, se kysyy. Kenenkä haudalla. Sankarihautojako se. Kerttu-mummon ja Ilpon. Pojan ja Kertun haudalla. En minä lie käyny. Niin kun ne on kuolleet. Pitäis käydä kynttilänviennissä. Kohta se on pyhäinmiestenpäivä. Havut onko se Leo vieny? Hyvä. Minä kompura en enää jaksa metästä hakea ja kirves on kätkössä. Että valtio ei vie. Minut vieköön, mutta kirvestä eivät. En sano missä on. Hyvässä piilossa. Ite tehty varsi. En puhu tytölle siitä. En puhu kenellekään asiasta. Kerttu tietää toisen, mutta Kerttu on kuollu. Ja poika. Se ei tienny. Mistään mitään. Juoppo kuljake. Tuleeko se Leo pirssillä oikeen hakemaan ja tykkääköhän huonoa kun kävellään kun kihlapari. Tyttö nauraa. Naura sinä tyttö. Minä kohta imasen piimän tissistä. Jyväskylässä se on Leo ajussa. Hyvähän se. Toiselle se on paha, jos tulee mökistä lähtö maantielle. Leolle se on hyvä. taas tyttöä naurattaa. Perkele kun minä jaksasin ja pystysin, mutta ei sitä keskellä tietä. [s. 104]

Melkoisen äärimmilleen viedystä, vastakkainasettelupainotteisesta lähtöasetelmastaan huolimatta Matkamies maan on kaikkea muuta kuin mustavalkoiseksi jäävä romaani. Se onnistuu olemaan samaan aikaan uskomattoman sulava ja mielettömän monipuolinen kokonaisuus, jolla on kärkevyydestään ja provokatiivisuudestaan huolimatta paljon viisasta sanottavaa ihmisyydestä.

Petter on mieluummin suvakki kuin tolkun ihminen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 350
Kansikuva: Pekka Loiri
Lajityyppi: satiiri, kollaasiromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu