Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jonesin koruttoman traaginen esikoisteos Kotiinpaluu oli yksi loppukesän 2016 suurimmista yllättäjistä. Sen loistavuudesta innostuneena tulin luvanneeksi, että annan uuden tilaisuuden aikoinaan kesken jättämälleni Jonesin Ehkä rakkaus oli totta -teatteriromaanille – enkä joutunut pettymään siihen tasapaino-ongelmista huolimatta.

Rankan lapsuuden ja nuoruuden mielisairaan äitinsä ja juopon isänsä kanssa kokenut Luke Kanowski tapaa kaksi mielenkiintoista teatterin parissa työskentelevää ikätoveriaan. Kohtaamisen seurauksena Luke karistaa englantilaisen pikkukaupungin tomut jaloistaan ja perustaa tuottajan hommia aloittelevan Paulin ja teatterijärjestäjänä työskennelleen Leighin kanssa Lontooseen oman teatterin paikallisen kuppilan yläkertaan ja jatkaa enemmän tai vähemmän salassa omien näytelmien kirjoittamista.

Luken edesottamusten ohella Ehkä rakkaus oli totta seuraa näyttelijäksi aikovan Nina Hollingsin taivalta hallitsevan äidin helmoista vähintään yhtä omistuishaluisen ja kieroutuneen teatterituottaja Tonyn pikkuvaimoksi – samalla Nina onnistuu äitinsä ja Tonyn kieroutuneen yhteistyön avulla luomaan varsin menestyksekkään uran. Ninan urakehitys ja Luken ja kumppaneiden omat kunnianhimot kulkevat samaan suuntaan pienessä ja varsin sisään päin lämpiävässä Lontoon teatteriskenessä, ja kun Nina ja Luke rakastuvat toisiinsa, suhteen seuraukset tuntuvat näkyvästi kaikkien hahmojen elämissä.

Ehkä rakkaus oli totta vaikuttaa suomenkielisen laitoksen nimen perusteella huomattavasti kepeämmältä teokselta kuin mitä todella onkaan. Se ei ole järin romanttinen romaani, vaikka ihmissuhteet ovatkin siinä varsin suuressa roolissa – mutta niin on teatterikin. Jones kuvaa 60-70-lukujen lontoolaista teatteritoimintaa varsin pitkältä ajanjaksolta useine erilaisine projekteineen, joihin liittyy luonnollisesti takinkäännöksiä. Rakkaus ja seksi muuttuvatkin ihmisten unelmia ja tavoitteita häiritseviksi elementeiksi, mutta suurimpana häiriötekijänä Jonesin romaanissa on kuitenkin itse Luken hahmo.

Ninaan rakastuva ja ystäviensä työkuviot kokonaan sekoittava Luke onnistuu nimittäin ennen näyttelijättären tapaamista sotkemaan asioita huolella. Juro ja umpimielinen Luke on omituisuudestaan huolimatta melkoinen naistenmies, joka sekä itkettää että naurattaa kauniimpaa sukupuolta tuosta noin vailla sen kummempia tunnontuskia. Kun Jones on kuvannut parinsadan sivun verran elämästä nauttivan auervaaran toimia, tuntuu melkeinpä kiusallisen vanhanaikaiselta, että Luke pistää irtosuhteet telakalle ”tosirakkautensa” Ninan tavattuaan ja keskittyy vain tämän piirittämiseen melkeinpä pelottavalla innokkuudella.

Luken kaikki toimet eivät tunnukaan järin loogisilta, ja tämä jää keskeisestä asemastaan huolimatta vähän etäiseksi ja kummalliseksi päähenkilöksi, johon liittyvät juonentyngät eivät aina kohtaa järinkään tyydyttävästi. Esimerkiksi Luken vanhempiin liittyvät edesottamukset tuntuvat romaanin edetessä aina vain epäoleellisemmilta, vaikka mielenkiintoisia ovatkin.

Onneksi Ninan kanssa ei ole näin – Jones onnistuu pitämään hahmon kokemat vastoinkäymiset ja epäonnenpotkut Nina-paran mukana ja näyttämään kivuliaasti, miten tämän elämän vastoinkäymiset kertautuvat uudelleen ja uudelleen ihmissuhteissa. Ninan lähes symbioottinen äitisuhde on kauheaa luettavaa, ja lukijasta tuntuu vielä pahemmalta, kun näyttelijätär ajautuu naimisiin vielä hullumman miehen kanssa. Ninan edesottamusten ja uranrakentamisen myötä Jones tuo hienosti esille sen, minkälaista nuorallatanssia naisnäyttelijän elämä voi olla lapsuudesta alkaen kilpailun ja odotusten myötä, semminkin kun lähipiiriltä on turha odottaa kovinkaan kannustavaa palautetta.

Näytelmä tuli ja meni, eikä uutta ilmaantunut. Marianne valmensi tytärtään lausumaan monologeja koe-esiintymisissä, joihin he eivät olleet vielä hakeneet, ja surkutteli heidän köyhyyttään. Hän kertoi Ninalle, mitä tyttö oli, mitä tämä ei ollut ja mitä tästä saattaisi tulla – jos heillä vain olisi rahaa –, ja Nina pinnisteli saadakseen äidiltään kehuja, niin kuin oli tehnyt aina. Me emme jää tänne ikuisesti, tämä on vain väliaikaista, Marianne sanoi, ja Nina oli samaa mieltä ja tekeytyi pieneksi ja oli mieliksi parhaansa mukaan. Kun hän ei onnistunut tekemään vaikutusta, Marianne menetti malttinsa.
  Tulepas nyt, sinä käyttäydyt kuin lapsi!
  Etkö sinä tiedä miten puhelimessa kuuluu puhua?
  Mene kauppaan.
  Pysäytä taksi.
  Tupakoi näyttämättä jonkun sisäköltä.
  Sitten: Sinä olet sitä mitä minä olisin voinut olla, Marianne sanoi ja korjaili hellästi Ninan kampausta. [s.27–28]

Vaikka Jones ei ole selvästi miettinyt Luken suhteen romaaninsa yksityiskohtia loppuun asti, muut mielenkiintoiset hahmot paikkaavat päähenkilön vajeita kiitettävällä tavalla. Seurustelemaan ryhtyneet Paul ja Leigh ja suhteeseen sotkeentunut Luke ovat yksi romaanin mielenkiintoisimmista asetelmista, joka muuttuu aina vain kiusallisemmaksi kolmikon asettuessa asumaan saman katon alle. Jonesin tekemät yksityiskohtaiset havainnot ja tapa kuvata hahmojensa toimia tekevät kieltämättä häiriintyneestä kolmiodraamasta romaanin keskikohtaa hienosti kannattelevan punaisen langan.

Paul vietti yhä harvemmin öitä Leighin asunnolla. He sanoivat toisilleen, että nauttivat siitä kun saivat olla kaksin, mutta se ei ollut totta; heillä meni paremmin silloin kun Luke oli heidän seurassaan. Paul oli vakuuttunut siitä, että Leigh oli sellainen tyttö jonka lähellä Luke pystyi olemaan tekemättä iskuyrityksiä. Leigh oli tasapainottaja, pieni uhraus joka auttoi Paulin ystävää pysymään kasassa.
   Lukelle tilanne oli yksinkertaisempi: Leigh ja Paul olivat hänelle koti. Myöhään illalla, kun musiikki oli vaiennettu ja patterit olivat kylmät, hän meni pilkkopimeässä nukkumaan ja aisti viereisestä huoneesta heidän tuomansa turvan. Ja lopultakin hän tunsi lepäävänsä, edes hieman. Hän nautti suuresti siitä kun he kolme olivat yhdessä, ja hän uskoi muidenkin nauttivan. Joskus, kun hän tyydytti itseään sängyssä ennen nukahtamista, hän tiesi että Paul ja Leigh rakastelivat samaan aikaan seinän toisella puolella. He eivät tehneet sitä äänekkäästi, mutta Luke huomasi sen kyllä. Se ei ollut hänestä kiihottavaa eikä ällöttävää, eikä hän kuvitellut heitä mielessään, mutta puoliunisessa tilassaan hän tunsi tietynlaista kumppanuutta sen vuoksi, että teki samaa kuin nuo kaksi. Hänellä ei ollut kokemusta intiimiydestä, tai ymmärrystä siitä, joten tämä oli hänelle turvallinen tapa rakastaa. [s. 145]

En voi mitenkään väittää katuvani taannoista lupaustani ja sen täyttämistä – Jonesin läpimurtoromaaniksi nimitetty Ehkä rakkaus oli totta on parhaimmillaan varsin vetävä kokonaisuus, mutta muuhun sisältöön nähden epätasapainoinen päähenkilö vetää mattoa muuten onnistuneiden tarinallisten elementtien alta harmittavan tehokkaasti.

Alkuteos: The Fallout
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Marianna Kurtto
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 419
Kansikuva: Thomas Hoepker / Magnum Photos ja
Hulton Deutch Collection / Corbis
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu