Minna Rytisalo: Lempi

Olen aina ollut rehevien ja rönsyilevien tarinoiden suuri ystävä – ehkäpä siksi onkin perusteltua, että tänä vuonna ilmestyneistä uutuuskirjoista Antti Ritvasen Miten muistat minut ja Joel Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia -tiiliskivet ovat raivanneet tiensä tämän vuoden kärkikaksikokseni. Molemmissa romaaneissa valtava, taitavasti rakennettu ja monipolvinen juoni muuttuu edetessään koko ajan mielenkiintoisemmaksi kokonaisuudeksi.

Muissa kirjablogeissa syksyn mittaan kovaa suitsutusta saanut Minna Rytisalon tiivis esikoisromaani Lempi pakotti henkilökohtaisen kärkikaksikkoni venymään kolmikoksi. Reilun parinsadan sivun mittainen romaani on uskomattoman kaunis ja traaginen kertomus Lapin sodan varjossa kukoistavasta ja sitäkin tehokkaammin tuhoutuvasta rakkaudesta.

Rytisalon romaanin keskushenkilönä on teokselle nimensä antanut Lempi. Rovaniemeläisen kauppiaan kaunis ja eksentrinen tytär on heittänyt opiskelut sikseen, mennyt naimisiin paikallisen junttimiehen kanssa ja ryhtynyt maatalon emännäksi. Jatkosota kuitenkin pistää kaikkien Lempin hahmojen elämät sekaisin, eikä seuraavaksi puhkeava Lapin sotakaan varsinaisesti helpota asioita.

Lempi kuitenkin alkaa vasta vääjäämättömän katastrofin jälkeen. Romaani kertaa onnettomuuteen johtaneita tapahtumia ja valottaa sen seurauksia kaikkiaan kolmen eri hahmon kautta – ääneen pääsevät Lempin aviomies Viljami, varsin persoonallinen Elli-piika ja Lempin kaksoissisar Sisko. Jokainen hahmoista toimii erinomaisesti ja tuntuu heti uskottavalta ja mielenkiintoiselta kertojalta, joka kertoo lukijalle paitsi oman näkemyksensä Lempistä mutta myös tämän karuun kohtaloon liittyvästä tapahtumaketjusta.

Mehukkaita yllätyksiä onkin luvassa pitkin matkaa, ja niitä on annosteltu sopivasti kauniin kerronnan lomaan. Vaikka kaikki Lempin kertojat ovatkin hyvin erilaisia hahmoja, niitä yhdistää hyvällä tavalla Rytisalon uskomattoman kaunis kieli, joka on ajankuvaan sopivalla tavalla jatkuvasti ylikorostetun asiallista ja korrektia. Raskaisiin ulkotöihin tottuneen Ellin omaa kielenkäyttöä värittävät hienosti konkreettiset esimerkit maatilan hommista.

Kyllä minusta olisi emännäksi. Tunnen jo tämän pihan ja tiedän, missä mitäkin pidetään. Löydän kamppeet ja värkit, lehmät tuntevat ääneni ja painuvat lypsäessä otsaa vasten, antautuvat käsiini, pojat kysyvät minua kun tarvitsevat jotain. Tiedän miten uunit saa vetämään ja miten viikatetta käytetään, käytän ja olen taitava, vaikka joudunkin siristämään silmiäni. Osaan leipoa rieskaa ja tehdä kaikki tavalliset ruuat, kampanisujani kehuit sinäkin, pidän tuvan siistinä, pystyn puhkomaan muikut ja tekemään mitkä tahansa työt.
   Vaikka maailma on minulle monessa kohtaa hämärä, tässä ei. Kukaan muu ei ole nähnyt, miten pojille puhkeaa hampaita, paitsi minä ja ruotsalainen terveyssisar, joka lupasi minulle silmälasit mutta unohti sitten. Kukaan muu ei ole koskaan leikannut poikien hiuksia, pessyt pyllyjä, pyyhkinyt maitoviiksiä. Tässä on minun paikkani, eikä enää ole mitään hätää, kunhan Viljamikin tajuaa sen. On turha kaivella vanhoja asioita tai maata vääristä kohdista. [s.90]

Lempi onkin Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren tavoin rehellisen erilainen sotaromaani, joka käsittelee sotaan liittyviä rinnakkaisilmiöitä ja seurauksia. Saksaan sotamorsiameksi lähtevän Siskon osuus on Lempin mielenkiintoisin ja myös laadukkain puheenvuoro, joka lopettaa romaanin todella huikealla tavalla – se täydentää hieman erilaisesta näkökulmastaan huolimatta hienosti aiempien kertojien vinkkeleistä avattua tarinaa ja liittää romaanin tapahtumat osaksi laajempaa kontekstia. Rytisalo onnistuu erinomaisesti pääsemään vanhemman, sodan kamaluudet nähneen naisen ajatuksiin ja muistoihin.

Näin myöhemmin suurennoksen kaupan kuvasta maakuntamuseon näyttelyssä. Lensin sinne kutsuttuna kunniavieraana ja kotona mietin, mitä pukea ylleen, kun lentää vuodenajasta toiseen. Se on aina yhtä hankalaa. Minä pidin näyttelyn avajaisjuhlassa pienen puheen. Sille taputettiin. Museonjohtaja kätteli minua, hyvin nuori ihminen. Tosin tiedän varsin hyvin rajoitteeni: olen niin vanha, että kaikki muut ovat nuoria. Välillä minun pitää muistuttaa itseäni, että en aliarvioi heitä, jotka ovat eläneet vähemmän kuin minä. Jokainen elämä on yhtä kokonainen, senkin tytön, joka auttoi minua kesällä laukkuni kanssa. Hän oli hyvin ystävällinen vaikka ei ollut siellä töissä. Minun oli pakko pyytää häneltä apua. Vanhenemisessa on hämmentävintä se, ettei enää pysty samaan kuin nuorena. Laukun nostaminen sattuu ranteeseen, polvet ovat jäykät, aamuisin kestää kauan että saa itsensä liikkeelle. Pitää istua, kun pukee sukat ja kengät, ja on parempi pitää kaiteesta kiinni portaissa, tällaista.
   Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin säilynyt hyvin ikäisekseni. Se, miltä sisällä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon. [s.189–190]

Lempi leiskahti kertaheitolla tähänastisen kirjavuoteni kirkkaimmaksi tähdeksi. Rytisalon esikoisteos on intohimoa, riipaisevan traagisia ihmiskohtaloita ja yllättäviä juonenkäänteitä pullisteleva elämys, joka ei hevillä unohdu.

Petteriä ärsyttää suunnattomasti, jos kengännauhat aukeavat julkisilla paikoilla
eikä lähellä ole penkkiä tai muuta otollista nauhojensitomispaikkaa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016

Kustantaja: Gummerus

Sivumäärä: 234

Kansikuva: Jenni Noponen

Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani

Mistä saatu: arvostelukappale