George Saunders: Sotapuiston perikato

George Saunders iskeytyi vuosi sitten suomalaislukijoiden tietoisuuteen novellikokoelmallaan Joulukuun kymmenes, joka sai osakseen varsin suopean vastaanoton. Itse lämpenin eniten hieman epätasaiseksi jääneen kokoelman varsinaiselle helmelle eli häiriintyneelle scifihenkiselle Pako hämähäkin sydämestä -novellille, jonka kaltaista nyrjähtänyttä meininkiä on luvassa myös vastikään suomennetussa Sotapuiston perikato -novellikokoelmassa.

Alkujaan jo vuonna 1996 ilmestynyt Saundersin esikoisteos uskaltaa revitellä tekstiensä asetelmilla huomattavasti Joulukuun kymmenettä enemmän – lukija pääsee muun muassa tutustumaan liipasinherkällä etusormella varustetun sotaveteraanin vartioimaan, sisällissodasta ammentavaan teemapuistoon, seuraamaan kuinka 200-kiloinen laskutuksesta vastaava konttorirotta ottaa toimistossaan ohjat käsiinsä ja miten 92-vuotias nainen kärsii työskennellessään painajaismaisessa huvipuistossa.

Sotapuiston perikato -kokoelman novellit muistuttavat asetelmiltaan todella paljon toisiaan – melkein kaikkien pohjalla ovat pienellä palkalla huonoissa hommissa ahdistuvien yksilöiden ja lähinnä kustannustehokkuudesta kiinnostuneen sikariportaan väliset kähinät. Reippaat ylilyönnit ja rönsyilyt kuitenkin kulkevat yllättävän luontevasti Saundersin kerronnassa mukana – vaikka Saundersin proosa on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, se soljuu koko ajan eteenpäin hienosti ja luontevasti eikä tunnu missään vaiheessa tukkoiselta. Tällaista runsasta sulavuutta olen viimeksi päässyt ihailemaan Riku Korhosen Finlandia-palkintoa kärkkyvän Emme enää usko pahaan -romaanin sivuilla.

Liiskaamani pikkupojan nimi oli Clive. Kaikesta päätellen hän oli mukava poika. Livahdan toisinaan hänen kotipihaansa tekemään salaa pihatöitä ja rukoilemaan anteeksiantoa Cliven ikkunan alla. Olen vaihtanut öljyt isän autoon, maalannut ikkunalaudat ja nyppinyt labradorinnoutajasta takiaisia. Jos joku tulee ulos kesken kaiken, piiloudun pensaisiin. Cliven sisko, joka käyttää kissansilmälaseja vielä nykyäänkin, luulee että mystinen pihatöiden tekijä on Cliven sielu ja viime aikoina hän on alkanut jättää veljelleen viestejä. Simonen mielestä tyttären pään sekoittaminen ei ole perheelle suoranainen palvelus. [s. 50–51]

Saundersin novelleissa mukana olevat, välillä huuruisiksikin kuplivat scifi-elementit istuvat parhaimmillaan erinomaisesti mukaan tekstien muutenkin umpikieroihin maailmankuviin. Niiden avulla Sotapuiston perikadon novellit paitsi tekevät onnistuneesti hajurakoa Joulukuun kymmenennen astetta realistisimpiin teksteihin mutta myös tuovat hienolla tavalla mieleen Margaret Atwoodin erinomaisen Oryx ja Crake -scifipainajaisen, jossa tieteelliset kehitysaskeleet ovat talloneet inhimillisen ja humaanin ajattelun lattianrakoon.

Hän kertoo olevansa onnellinen koska läpinäkyvä lehmä ei kuollut hänen lomansa aikana. Kirjoituspöydälle on levitelty lehmänkuvia tulevaa posteriesitystä varten. Läpinäkyvä lehmä on Spencerin urakehityksen valttikortti. Hän toivoo pääsevänsä lehmän avulla siivousosastolta Intendenttiosastolle. Herra Jorgsenin teoreettiset laskelmat Soveltavan Biologian Osastolla osoittivat lehmän toteuttamisen mahdolliseksi mutta hän ei tarkoittanut että se toteutettaisiin. Spencer kuitenkin sai suunnitelmat käsiinsä ja järjesti panettelukampanjalla Jorgsenille arvonalennuksen Näyttelyesineiden Korjausosasolle. Suurelta yleisöltä pimitetty varsinainen skandaali on kuitenkin se että lehmät eivät kestä. Niitä on ollut jo kuusi. Tästä ollaan hipihiljaa. Kun yksi lehmä kuolee, apuun rientää asiantuntijaryhmä joka muuttaa uuden lehmän alkuperäisen näköiseksi tarkoitusta varten kehitetyllä karvapeitemeikillä. Sitten lehmä kiidätetään kirurgitiimille joka asentaa sen kylkeen pleksilasin. [s. 102–103]

Sotapuiston perikato tarjoaa kokoelman varsin vinkeitä novelleja, jotka viihdyttävät ja antavat toisinaan jopa ajattelemisen aihetta hämmentyneiden naurunpyrskähdysten lomaan, vaikka mitään ennennäkemättömän ainutlaatuista ei lopulta olekaan luvassa.

Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1996
Suomennos: Markku Päkkilä
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 208
Kansikuva: Ilkka Kärkkäinen
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, satiiri, scifi
Mistä saatu: kirjastosta lainattu